Katoava keskusta – totta vai tarua?

Mari Vaattovaaran juttu Hesarissa herättää mietteitä. Sytyttää ajatuksen siitä mitä tekisi, jos olisi vielä ihmisen iässä ja jos joku tilaaja, tässä tapauksessa Helsingin kaupunki, pyytäisi tarjousta keskustan ikään kuin elävöittämisestä tai vetovoiman lisäämisestä tai hengissä pitämisestä. Se on vain sellainen haaste, joka kiehtoo. Ryhtyy ajattelemaan suunnittelua. Tai muistelemaan sitä. Millaista se olikaan? Tarkoitan ratkaisukeskeistä suunnittelua. Ratkaisun hahmotusta, suorastaan kuvaa siitä. No, miksei voihan ohjelmointi olla myös suunnittelua. Siis sen polun keksiminen jonka varrelta suunnitelman idut löydetään. Siis löydetään? Ovatko ne valmiina odottamassa löytäjää? Jos vielä kiivetään ylemmäksi, tullaan tavoitepolitiikkaan. Tai jopa politiikkaan. Asetellaan tavoitteita ja konkretisoidaan niitä tyyliin kaupunkistrategia: ”Vetovoimainen keskusta on Helsingin käyntikortti ja elinehto. Helsingin keskusta on elinvoimainen kaupallisia palveluja, tapahtumia, viihtymistä ja kansalaistoimintaa kokoava vetovoimainen paikka. Keskustan elinvoimaisuutta kehitetään yhteistyössä alueen elinkeinoelämän toimijoiden kanssa.” Mainitaanpa tuosta keskusta vielä kaksi konkretisoitua asiaa, kävelykeskusta ja maanalainen kokoojakatu: ”Kaupunki selvittää ydinkeskustan viihtyisyyttä ja toiminnallisuutta edistävän kävelykeskustan merkittävämmän laajentamisen sekä keskustan läpiajoliikennettä ja satamien raskasta liikennettä katutilassa vähentävän maanalaisen kokoojakadun edellytykset.” Kokoojakatu taisi sittemmin mennä puihin. Kävelykeskustasta ei ole uudempia uutisia. Asia on varmaan kehitteillä ja suunnitelmalla tullaan vastaamaan haasteeseen. Mutta minähän nyt juuri leikin konsulttia ja olen etsimässä ja keksimässä ratkaisua.

Helsingin keskustassa ei puutu ambitiota raideliikenteen kehittämisen suhteen. Jos joku väittää keskustan kehityksen olevan vaarassa heikon raideliikennepalvelun vuoksi hän on väärässä. Olenpa tainnut joskus väittää, että nyt raitsikoita sumputetaan liikaa. Ei toimi. Toivottavasti olen väärässä. Kritiikkiä riittää myös Pisaraan ja varsinkin sen luomaan maanalaiseen Helsinkiin.

Onko tietoa?

Kun leikkisuunnitelmaa ryhdytään laatimaan, on ensin tietysti kysyttävä neuvoa suorastaan lakisääteiseltä vuorovaikutukselta eli kaiken tietävältä kansalta. Helsingin kaupunki on jo tehnyt tarvittavat haastattelut minua varten. Ne selviävät kerrokantasi-palvelusta. Varsinaisesti ydinkeskustan jalankulkuistamista, elävöittämistä, kaunistamista tai tehostamista koskevaa kyselyä ei ole vielä saatavilla, mutta juuri pari kuukautta sitten päättyi kierros jossa kukin voi kertoa kantansa kantakaupungin kehittämisen asioista: ”Kirjoita tähän kysymyksesi tai kommenttisi koskien kantakaupungin kaupunkisuunnittelua ja kaavoitusta. Mihin asioihin kaipaat vastausta tai mistä suunnitelmista haluat lisätietoa Uutta kantakaupunkia -verkkotilaisuudessa?”

Verkkotilaisuus järjestettiin. Mahtava paketti. Ystäväni Hanna Pikkarainen on paljon vartijana. https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/uutta-helsinkia-tilaisuudet/uutta-kantakaupunkia-30092020-diat.pdf Verkkotilaisuuteen näyttää osallistuneen 70 henkeä. Ennen tilaisuutta oli saatu 160 mielipidettä ja kysymystä. Puolet niistä koski kaavoitusta ja puolet liikennettä. Vastauksissa grynderit ja kiinteistökehittäjät saivat kyytiä. Puistojen ja katupuiden puolesta puhuttiin kovasti. Tiiveyden vastustajia oli paljon enemmän kuin tiiveyden kannattajia. Moni tuntui toivovan kauniita taloja rumien sijaan. Liikenteen kysymyksissä ja mielipiteissä korostui metron lisärakentaminen. Joka kolmas liikenteen vastaajista kannatti metron lisärakentamista. Sitä toivottiin Pisaran sijaan. Pikaraitioteitä on ryhdytty laajemmin toteutettuna epäilemään, vaikka hyvänä mallina olisivat nyt vauhdissa olevat Raidejokerin työmaat. Minuakin kiinnostaa niin paljon, että otan pyörän alle ja käyn usein työmaan kehitystä ihmettelemässä. Että saadaan Pakilan kulmillekin vihdoin raitsikka! Ainoa haittapuoli on, ettei sillä pääse Helsinkiin. Otaniemeen ei enää tarvitse mennä ja Itikseen ei ole mitään asiaa.  Kyselyssä huomattavasti useampi kyselyyn vastanneista vastusti pikaratikoita, kun kannatti niitä. Niin, kukaan ei kannattanut. Kävelykeskusta taitaa olla liian vaikea juttu vastauksille tai mielipiteille, koska siihen liittyviä kyselyjä oli vain kaksi, ei myöskään vastauksia. Aihe on tabu?

Miettiä jo mietittyä

No, sainko nyt tarvittavan viisauden konsulttitehtävän ohjelmoinnille tai ratkaisujen kehittämiselle? En saanut. Vuorovaikutusta on tehtävä, mutta sen mielipidekirjoa ei tarvitse noudattaa, ei minunkaan. Tämä minun tutkimani kantakaupunkia käsittelevä kerrokantasi kysely ei kuitenkaan ollut varsinainen vuorovaikutustapahtuma. Sen tiedän. Se oli ennakoiva kysely. Jossain sanottiin, että vuorovaikutustyöhön oli osallistunut 10000 ihmistä. Onneksi. Ehkä tulos oli antoisampi. Nyt piti tehdä tämä leikkiohjelma Mari Vaattovaaralle ja onkin vain itse mietittävä mitä ennen mietittyä voisi käyttää omien mietteidensä pohjana, sillä itse asiassa kaikki on jo moneen kertaan mietitty. Se taas edellyttää raporttien lukemista. Tuossa lokakuun blogissani ihmettelin sanoja, mutta kiittelin sisältöä:  http://penttimurole.blogspot.com/2020/10/ode-sanoo-vision-tarkoittavan-harhanakoa.html

Helsingin keskustavisio 2020

Kaupunki julkaisi päivää ennen edellä kuvattua seminaaria raportin nimeltä Helsingin keskustavisio. 29. syyskuuta 2020 päivätty raportti sanoo esipuheessaan mm. näin: ”Keskustan identiteetti ja ainutlaatuisuus muodostuvat hallitun kaupunkirakenteen jatkumosta. Siihen kuuluvat urbaanin korttelikaupungin matala siluetti, jonka ylle kohoavat sirot maamerkit, omaleimaiset kaupunginosat ajallisine kerrostumineen, katseenkorkeudelta koettu rikkaus, vihreys, meri ja kalliot sekä sisäänrakennettu laatu.” Hienosti sanottu.  Visio ja sen vuorovaikutus toteutettiin ennen kevään 2020 koronaviruspandemiaa. Äkillisesti muuttunut globaali tilanne saattoi muuttaa jotain. Ehkä ajatuksia. Mutta ne eivät vielä ehtineet mukaan. Raportissa sanottiin, että ”laadukkaan, monipuolisen ja turvallisen urbaanin ympäristön merkitys vetovoimatekijänä korostuu”. Vetovoima, se pani hieman miettimään, tuo sana. Se viittaa jonkinlaiseen kilpailuun ja tarpeeseen vetää puoleensa, olisiko hyvä, jos olisi paljon vetovoimaa. Saivartelenko?  Myönnän, kyllä tässä sitäkin on. Mutta tottakin toinen puoli. Helsingin kaupunkisuunnittelusta laaditut raportit ovat tekstiltään ja visuaalisesti todella ylpeitä ja itsetietoisia. Tyylillisesti korkeatasoisia. Sanoja helisee valtavasti. Kauniita ja iskeviä sanoja. Niissä ei vaivauduta epäilyyn tai itsekriittisyyteen, pohdiskeluun tai virheiden mahdollisuuteen. No, sanoipa Helsingin kaupunkisuunnittelun profeetta, ystäväni Ode Soininvaara jotain keskustavisioraportin liirumlaarumista. Se oli kyllä pikkuilkeästi sanottu. Minä en sitä uskaltanut sanoa. Taisinpa kyllä lokakuisessa blogissani kuitenkin jotain ihmetellä. Ehkä se oli raporttiin liittyvä lautakunnan päätös: ”Helsingin tavoitteena on keskustan houkuttelevuuden lisääminen siten, että keskustassa asuu, työskentelee ja viihtyy tulevaisuudessa merkittävästi enemmän ihmisiä kuin nykyään.” Tai tämä: ”Keskustavision jatkotyönä tulee selvittää millä keinoilla keskustan työpaikkaklusteri voi kasvaa nopeasti sekä työpaikkojen määrän, että tuottavuuden osalta.

Helsingin kaupunki on työstänyt kävelykeskustaa tunnelisuunnittelun yhteydessä. Suunnitelmaa laadittiin vuonna 2019. Silloin kävelykaduiksi esitettiin oheiseen kuvaan punaisella merkittyjä katuja. Siinä on osa Fabianinkatua, osa Etelärantaa, pätkä Yliopistonkatua, Pohjois-Esplanadi, Yrjönkatu ja Postikatu. Näillä esityksillä ei vielä synny kävelykeskustaa.

http://penttimurole.blogspot.com/2019/08/helsingin-kavelykeskusta-tunneleilla.html

Niin, tässä oli taustakohinaa. Olisi päästävä asiaan. Yhden miehen mietintöön. Mitä se Mari Vaattovaara nyt sanoikaan? Hesarin mukaan Mari Vaattovaara sanookin, että tavoitteet ja todellinen kehitys eivät Helsingissä kohtaa. ”Ydinkeskustasta on tullut ulkoilmamuseo.” Vaattovaaran mielestä on ristiriitaista, että keskustan elinvoimaisuutta korostetaan juhlapuheissa, mutta asian eteen ei tehdä konkreettisia tekoja. Vaattovaara siis puhuu jotain sanahelinästä vai tarkoittaisiko se jopa liirumlaarumia? Vaikuttaako sekin nyt jotenkin sanahelinältä, kun tutkijat vaativat, että kaupunkikehittämisen päämääräksi nostetaan ”ihminen ja ihana kaupunki”. Hesari kysyy: ”Mitä se tarkoittaa?” Hesarin ja Vaattovaaran mukaan ainakin sitä, että pelko keskustan autioitumisesta otetaan tosissaan. Hänen mukaansa se tarkoittaa ainakin, että keskustan kehittämiseen on otettava nykyistä enemmän mukaan kaupunkilaisia sekä yrittäjiä ja kiinteistönomistajia. Vaattovaara puhuu ihmisen arkikokemuksesta. Hän tarkoittaa arkikokemuksen liittyvän esimerkiksi kasvillisuuteen, värikkyyteen tai lähipalveluun. Hän sanoo, ettei ihanan kaupungin kokemus tule 5g-verkosta tai kiertotaloudesta. Hän taisi viitata Espoon Keran kotisivuille. Siellä sanottiin: ” Keran tavoitteena on kehittyä kansainväliseksi kiertotalouden esimerkkialueeksi. Nykyinen raideliikenne ja alueella jo kehitteillä oleva 5G-tekniikka mahdollistavat uuden ajan IoT- ja liikkumisratkaisujen toteuttamisen jo rakentamisvaiheessa.” Epäilikö ettei tuosta tulisi ihanaa?

Vaattovaara puhuu kaupungin elinvoimaisuutta syövistä megatrendeistä. Niitä ovat ennen kaikkea verkkokaupan suosion kasvu, kauppojen siirtyminen kauppakeskuksiin ja koronaepidemian korostama virtuaalisen kanssakäymisen lisääntyminen. Tietty! Nuo tiesimme. Mikä eteen? Vaattovaara sanoo, että toiminnan pitäisi tulla kaduille. Pitää hyvänä esimerkkinä Senaatintorin muuttamista korona-ajan jättiterassiksi. Mitä sanoi tähän ystäväni Lauri Nordberg? Piti sitä suorastaan pyhäinhäväistyksenä! Mihin tässä pääsee, kun ystävätkin ovat näin erimielisiä? Katuja pitäisi saada elämään, sanoo Vaattovaara. ”Kaikki kadut eivät kuitenkaan voi olla eläviä, mutta niillä kaduilla, joilla siihen on potentiaalia, asiaa pitäisi kehittää mahdollisimman paikallisesti”, niin hän sanoo ja lopettaa: ”Emme voi tuudittautua siihen, että keskusta pärjää itsekseen. Keskusta on ainutlaatuinen, ja siksi sen kehittämiselle pitää asettaa selkeitä tavoitteita.”

Hesarin jutussa oli viittaus tekstiin. Se on tutkimus tai essee: ”Kaupungit politiikassa?  Kolme teesiä ja seitsemän askelta tulevaisuuteen.” Tekijöinä Mari Vaattovaara, Anssi Joutsiniemi, Jenni Airaksinen ja Markku Wilenius. Linkki paperiin: työ- ja elinkeinoministeriön verkkosivuilla. Mielenkiintoinen juttu. Ei nyt suorastaan otsikon asiaa, mutta tärkeätä asiaa. He kysyvät: ”mikä sitten on kaupunki, jos sen vauraus tuotetaan pääosin globaalisti?” He sanovat ilmoittautumispolitiikkaan perustuvan kaupunkimuodostuksen ja yhtenäisen kuntamuodon jauhaneen kaupungit olemattomiin. He esittävät, että kaupunkipolitiikassa palautetaan ihminen, ihanan kaupungin ominaisuudet, viranhaltijat, virkamiehet ja yhteiskunta osalliseksi omista päätöksistään ja velvollisiksi asetettujen tavoitteiden seurantaan. Totta puhuen, olen minäkin ihmetellyt tuota kaupunki-invaasiota. Mikä tahansa taajamanpuolikas voi ilmoittautua kaupungiksi. Mutta se ei nyt auta tuohon katoavan keskustan teemaan. Ihana kaupunki, tästä kai se lähti se Hesarin juttu.

Minun on kai nyt palattava omaan juttuuni, mutta tosiaan kehotan tutustumaan tutkijanelikon tarinaan kaupungista, jossa tapahtui muutos pankkisaleista kuntosaleihin ja finanssitaloudesta elämystalouteen. Mainitsevat vielä jotenkin nostalgisesti ajan jolloin Espalla myytiin autoja. Sehän taas oli Ville Helanderin ja Micke Sundmanin Kenen Helsinki -kirjassa kuvattu pahan symbolina.

Näissä kuvissa on esitetty Helsingin ydinkeskustan miellyttäviä ja epämiellyttäviä paikkoja. Kuvat perustuvat jalankulkututkimukseen vuodelta 1970 (ympyrät ja neliöt) sekä uudempaan tutkimukseen vuodelta 2018 (pisteet). Punaisella merkityt epämiellyttävät paikat keskittyvät selkeän epämukavasti katujaksolle joka lähtee Hakaniementorilta Siltasaarenkatua Pitkänsillan yli Liisankadun ympyrään ja siitä edelleen Kaisaniemenkadun ja Vilhonkadun kautta Rautatientorille jatkuen niin Kaivokatua kuin Postikatua kohti Kamppia. Rautatientori itsessään on myöskin epämiellyttäväksi tuomittu. Myönnetään, sieltä löytyy kyllä pari vihreätäkin täplää. Keskeinen katujakso ja mahtava toriaukio, eikö niin. Ja säilynyt yhtä epämiellyttävänä halki vuosien. Jotain on jäänyt tekemättä. Ja kun katsoo nykyisiä suunnitelmia, havaitsee ettei tilanne parane.  Mikä noituus tässä on?

http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/helsingin-keskeinen-jalankulkuymparisto.html 

Helsingin ydinkeskustan miellyttävät paikat hajaantuvat. Vuoden 1970 miellyttäviä paikkoja olivat Kaisaniemen puisto, Espa, Senaatintori, Ateneumin nurkka, Sokoksen kulma ja Asema-aukio sekä Lasipalatsi. Nykyään miellyttävät alueet ovat laajentuneet Kamppiin ja Töölönlahdelle. Ei ihmekään, sillä kummatkin alueet olivat vielä 70-luvulla täysin liikenteen valtaamia. Vihreiden täplien osalta siis voimme havaita jotain edistystä. Ehkä tämän aineiston todistusvoima on pieni ja toivotaan niin, sillä Töölönlahden alueen kehittäminen kansalaistoriksi ja puistoksi ei saa arvion tekijöiden varauksetonta hyväksyntää. Punaisia täpliä on yhtä paljon kuin vihreitä. Kaisaniemen puistossa vallitsee suuri dualismi. Se on punainen ja vihreä.

Tässä ei pelkkä ketteryys riitä

Koronavirus asetti kaupungit julmaan testiin. Nyt on kaivettava pussista esille sana ”resilience”. Kestävyys, sisukkuus, sitkeys, joustavuus. Tässä ei pelkkä ketteryys riitä, jollaista sanaa meille on juurrutettu, tarvitaan sisua. Ongelma on yhteinen. Ei vain meillä ja Helsingissä. Kautta maailman. Vaatimus sosiaalisesta eristäytymisestä ja etäisyyksistä. Vaatimus maskien käytöstä. Se poistaa monia keskustaelämän muotoja. Keskustaelämä perustuu kohtaamiseen. Voitko todella kohdata maski kasvoilla tai poliisipipo päässä? Voitko keskustella, aterioida, ottaa maljan sen kunniaksi?  Et voi.  Suutelukin on mahdotonta. Mutta onko tällä jotain vaikutuksia elinkeinoelämään? Kaikenlaisia hauskoja tutkimustuloksia löytyy ikävistäkin asioista. Jenkit ovat havainneet kapakoiden sulkemisen aikoinaan kieltolain aikaan vähentäneen kieltolakimaiden patenttihakemuksien määrää. 1980-luvulla kahvilakulttuurin levitessä havaittiin kahviloiden avaamisen taas lisänneen patenttihakemusten määrää. Tämä liittyy nuoriin ihmisiin. Jenkkilässä koulutettujen nuorten osuus keskusta-asumisessa on lisääntynyt vuodesta 1990 alkaen 35 %. Kouluttamattomilla ja yli 40-vuotiailla näin ei ole tapahtunut. Ravintoloiden eli patenttitehtaiden ahdinko on paha ilmiö meillä ja muualla. Jenkkien tutkimuksessa yksi ravintolakäynti tammikuussa on 0,3 käyntiä nyt. Heikoimmin ovat elpyneet keskustaravintolat. Miten käy patenteille?

 Mitä siis olisi tehtävä?

On viisastuttava. Ensin katselin aiempaa blogiani ja siinä selviteltyä tutkimusta: Jalan kaupungilla - miltä Helsinki tuntuu kävellen? Kysely Helsingin kävelykeskustan kehittämisestä keväällä 2018. http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/helsingin-keskeinen-jalankulkuymparisto.html  Sitten ryhdyin katselemaan Jan Gehliä. Hän on aikamme guru kaupunkien julkisen tilan kehittämisessä. Ei purrut. Ei karismaa. Ei uutta. Puhui kuitenkin pienuuden kauneudesta. Nappasin sitten TEDtalkista Amanda Burdenin luennon. Amanda oli New Yorkin Department of Planning pomo. Hän keitteli keittoa Robert Moseksen ja Jane Jacobsin megaviisauksien pohjalta. Itsevarma ja kaunis nuorivanha nainen. Hänen viimeisin suurtekonsa oli High Line, viherretty rautatieviadukti läntisellä Manhattanilla. Ylitsevuotavaa karismaa. Vihersi Manhattanin rannat. Olisiko opiksi? Katsopa tuon tekemisistään ylpeän naisen luento vuodelta 2014: https://www.ted.com/talks/amanda_burden_how_public_spaces_make_cities_work

Kaupunkikeskusta on kohtauspaikka ja liikenneympäristö, se on kaupungin merkittävin työympäristö, mutta se on myöskin asuinympäristö, vaativalla tavalla kulttuuriympäristö, monipuolisesti oppimisympäristö ja tuttuun tyyliin ostosympäristö. Nyt se kuohuu ja on muutoksessa. Muutos ei ole uusi asia. Muutosta on ollut aina ennenkin. Muistamme konttoristumisen, muistamme repimisen, muistamme tavarataloistumisen, olemme jo unohtaneet ajat ennen sotia. Nyt olemme uuden edessä. On sopeuduttava muutokseen. Miten sopeudutaan muutokseen?

On mobilisoitava luova yhteisö

Luovan yhteisön tehtävänä on ajattelu. On ajateltava muutosta. Ajattelun tueksi valjastetaan tutkimusta ja mallinnusta. Saatetaan käyttää jopa ihmisälyn ylittävää tekoälyä. Vuorovaikutus osana prosessia on jopa lakisääteinen työkalu. Luova yhteisö voi tuottaa runoja, esseitä, maalauksia, kaavioita, väitöskirjoja, ohjelmia, kilpailuja tai vaikkapa dokumenttifilmejä tulevasta. Niissä voi korostua rahat tai henki. Niistä keskustellaan mediassa. Huomattavaa kiinnostusta herää somessa. Luovaksi yhteisöksi ei riitä virkakoneisto. Koneisto tarvitsee avukseen yliopistot, korkeakoulut, koulut, kansalaisjärjestöt, valtuuston, kaupunginhallituksen, lautakunnat, hallintokunnat, asukasyhdistykset, vammaisjärjestöt, eläkeläisjärjestöt, nuorison, lapset, urheiluseurat, seurakunnat ja muut kuppikunnat.

Mitä tavoitellaan?

Tavoite on selkeästi mielessä. Se on elävä keskusta.  Elävään keskustaan kuuluvat kulttuurin eri tasot. Myös nyt puuttuvat ”garage” ja ”underground”. Elävään keskustaan kuuluvat symbolisesti ja konkreettisesti ”istuimet” ja ”katokset”. Jos paikalle halutaan nuoria, tarvitaan maksuttomia paikkoja sisällä ja ulkona. Ehkä voitaisiinkin kattaa jokin katuosuus. Elävään keskustaan kuuluu kauppa. Nyt sieltä puuttuvat kiertotalous ja kirpputorit. Näen jo silmissäni Aleksi 13 –tavaratalon kirpputorin tyyssijana.  Kuka maksaa?  Subventioita tarvitaan. High Line, siitä tuli New Yorkin menestys. Meillä on Low Line, Baana. Irtoaisiko siitä jotain. Siinä olisi underground -henkeä omasta takaa. Vai onko peli menetetty? Kävelykeskusta on tavoite ja elävän keskustan olennainen osa.  Tähän mennessä ei olla saatu nähtäväksi suunnitelmaa Helsingin kävelykeskustaksi. Siitä tulee menestystarina, kunhan uskalletaan. Kysytään vaikka Jan Gehliltä. Kun se sitten on väistämättä tehty ja toteutettu, kannattaa kysyä helsinkiläisiltä. Helsinki rakentaa rantoja kiitettävällä tarmolla. Saadaan ihmisiä, se on hyvä. Nyt kannattaa kuunnella Amanda Burdenin esitelmä, jos et jo kuunnellut. Hän puhuu rannoista ja vihreästä. Hän puhuu myös taskupuistoista. Siinäkin on elävän keskustan hieno juju näin vihreyden niukkuusaikoina. Miten se Erottajan aukio jäikin niin vähälle vihreälle? Ei tullut taskupuistoa.  Tarinaa olisi kiva jatkaa. Kaikella on perusteensa. Nyt on kuitenkin vahva haaste. Elävä keskusta!