torstai 14. lokakuuta 2021

Vapaavuoren ja Vartiaisen strategiat

 Kirjoittelin katoavasta keskustasta mielestäni aika hyvän blogin viime vuoden joulukuussa. Tutkiskelin Mari Vaattovaaran ja kumppaneiden tekstiä ”Kaupungit politiikassa?” ja kolmea teesiä ja seitsemää askelta tulevaisuuteen. He kirjoittivat hyhmästä: ” kaupunkikehityksen ohjauspyrkimykset ja hallinnollinen yhteistyö eivät muodosta tunnistettavissa olevaa loogista kokonaisuutta – vaan kasautuneiden verkostojen ja rakenteiden muodostaman hyhmän.” He pelkäävät, että uudistuvat menettelyt ja hallinnon ja politiikan aukkoja paikkaamaan syntyneet vaikeaselkoiset rihmastot vain sumentavat näköaloja ja johtavat ainoastaan hyhmää vahvistavaan kehitykseen. Tuotapa tuli reposteltua: https://penttimurole.blogspot.com/2021/06/hyhma.html

Toisaalta tarkastelin silloin ilmestynyttä kaupunkistrategiaa keskustan osalta. https://penttimurole.blogspot.com/2020/12/katoava-keskusta-totta-vai-tarua.html

Nyt on ilmestynyt Helsingille uusi kaupunkistrategia. Innostuin hieman vertailemaan, onko uuden ja vanhan, Vapaavuoren ja Vartiaisen välillä jotain eroja. Anteeksi nyt kaikki tekijäihmiset, en suinkaan kuvittele strategioiden olevan pormestareiden omaa yksinomaista käsialaa, kyllä tiedän että tekijöitä on runsaasti, mutta edustaahan strategia vahvasti johdon kantaa.

file:///C:/ppp/j/kaupunkistrategia/kaupunkistrategia-2017-2021.pdfhttps://www.hel.fi/static/helsinki/Kaupunkistrategiaesitys29092021.pdf 

Helsingissä on tehty uusi strategia vuosille 2021-2025. Kuluvan vuoden keväällä esiteltiin edellisen strategiakauden 2017-2021 onnistumisia, kehityskohteita ja oppeja. Jan Vapaavuori puhui omassa katsauksessaan globaaleista transformaatioista: ilmastonmuutoksesta, kaupungistumisesta ja digitalisaatiosta. Hän myös sanoi kaupunkien globaalin merkityksen korostuvan, sillä paikallisen tason päätöksenteko ja toiminta globaalien kohtalonkysymysten ratkaisijana vahvistuu edelleen. Hän siis uskoo globaalien ongelmien ratkeavan yhä suuremmassa määrin paikallistason päätöksillä, tässä tapauksessa kaupunkien päätöksillä. Onkohan se niin? Mielenkiintoista.

Missä niitä kohtalonkysymyksiä oikein ratkaistaan. Eero Paloheimo toivoo, että maailmaan perustettaisiin viisaiden neuvosto, jolle annettaisiin valtuudet päättää yli kaikkien valtioiden. Joku usko YK:n olevan tähän tarkoitukseen sopiva päätöksentekopaikka. Joku taas ei usko tähän himpun vertaa. Liisa uskoo yksilön tekoihin. Hän suuttuu, kun väitän ettei yksilöjen teolla ole tarvittavaa vaikutusta.

Jan Vapaavuori uskoo maailmanparannustehtävän kaupungeille, yhtenä tekijöistä ”maailman toimivin kaupunki”. Erinäisissä vertailussa Suomi on maailman paras maa ja Helsinki on maailman parhaita kaupunkeja – tämähän velvoittaa toimimaan esimerkkinä kaikille maailman kaupungeille. Vartiaisella riittää haasteita, mutta mennään vielä takaisin vanhan strategian onnistumisen arviointiin.

Vapaavuori kuvasi vanhan strategian tavoitelleen toimivuutta, turvallisuutta, edistyksellistä ja elämyksellistä urbaania arkea, asiakaskeskeisyyttä, palveluhenkisyyttä, modernia toimintatapoja, ketteryyttä ja kansainvälisyyttä. Onnistumisen kohteita Vapaavuori mainitsee ensin digitalisaation edistymisen. Esimerkkinä: ”ensi syksystä esiopetuspaikan tarjoaminen suoraan tekstiviestillä kaikille Helsingin eskareille erilaisten hakemusten ja kaavakkeiden täyttämisen sijasta.” Toisena onnistumisena hän mainitsee hallinnon modernisoinnin: kaupunkia ei enää johdeta entiseen tapaan siiloista. Kolmantena mestaritaidonnäytteenä hän mainitsee liikkumattomuuden haasteeseen vastaamisen, se läpäisi koko kaupunkiorganisaation. Tämä haaste koski kaupungin henkilöstöä, mutta myös ikäihmisiä.

Kaikissa asioissa ei edetty toiveiden mukaan. Ilmastokriisin suhteen olisi pitänyt saavuttaa vielä enemmän ja nopeammin. Ilmastokriisin tulee olla mukana jokaisessa kaupungin päätöksessä, jokaisessa rakennushankkeessa, jokaisessa keskustelussa – näin viisaasti sanoi Jan Vapaavuori. Vielä hän sanoo: ”Eriarvoistuminen ja huono-osaisuuden ylisukupolvisuus ovat Helsingin tiukimmissa istuvia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi yksi valtuustokausi on auttamatta liian lyhyt.” Jättimäisen haasteen suhteen on kuitenkin hallinnon piirissä pystytty kehittämään ajattelutavan muutosta. 

Katutöiden kehittäminen tai kaupungin kiinteistömassan omistajuuden kehittäminen kustannustehokkaammaksi ja terveitä ja turvallisia tiloja tuottavaksi, ammattimaiseksi prosessiksi – näitä tavoitteita ei saavutettu. Jos katutöitä moititaan niin tekniikan sektorilla Helsinki Energy Challenge tai laaja liikenteen tulevaisuuskuvatyö saavat kiitosta. Uskoo vielä Helsingin hyvällä tavalla kasvattaneen itsetuntoaan ja myös sen asukkaiden tuntevan uudenlaista paikallisylpeyttä ja omistajuutta (?) yhteisen hyvän rakentamisesta. Tämä liittyy Helsingin edunvalvontaan sote-asioissa, suurissa liikennehankkeissa ja koronakriisin hoidossa. Lopuksi Vapaavuori tuo esiin Helsingin taidemuseo HAM:in siirtymisen Suvilahden kaasukelloon ja koko Suvilahden alueen kehittämisen tapahtumakeskukseksi, uuden arkkitehtuuri- ja designmuseon rakentamisen Makasiinirantaan osana koko Eteläsataman alueen merkittävää kehittämistä, Tanssintalon rakentamisen, Helsinki Biennaalin avaamisen ensimmäistä kertaa Vallisaaressa ja koko Helsingin merellisen elämys- ja palvelukokonaisuuden rakentamisen. Nämä ovat Jan Vapaavuoren mielestä esimerkkejä siitä, miten kaupunki voi luoda alustan monenlaiselle taide- ja kulttuurielämälle. 

Liikennekuva

Jan Vapaavuori mainitsi esityksessään Helsingin liikenteen tulevaisuuskuvan, tai se taisi oikealta nimeltään olla Helsingin liikenteen tulevaisuusanalyysi. Innostuinkin tästä. Mikä se kuva tai analyysi on? Netistä löytyi raportti vuodelta 2020. Sen tekoon oli osallistunut laaja joukko Helsingin suunnitteluväkeä konsultin avustamana, Reetta Putkosen johdolla. Olivat sitten tavan mukaan tehneet skenaariota liikenteen kehityksestä. 

https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/julkaisut/julkaisu-35-20.pdf

Helsingin skenaarioita oli kolme. Liikenteen automaatio oli pinnalla.  Oli kansainvälisten megayhtiöiden hallinnoima automatisoitu liikenne, oli autoteollisuuden hallitsema yksityisomisteinen liikennekalusto ja vihreäksi väritetty automatisoidun joukkoliikenteen, puoliautomaattisten autojen, kaupunkipyörien ja ”micromobility”- välineiden, potkulautojen yms. hoitama kaupunkiliikenne.

Ensimmäinen skenaario oli integroitu markkinavetoinen, jossa kansainväliset megakorporaatiot hoitavat korkealle automatisoidun liikenteen. Palveluistuminen on korkea ja datan avoimuus puolinainen. Autottomia on 80 % kaupungin kotitalouksista. Julkinen sektori hoitaa raideliikenteen. Dronet lentelevät taivaalla tavaroita kuljetellen.

Toinen skenaario oli yksityisomisteisiin automaattiajoneuvoihin perustuva liikenne.  Osa ajoneuvoista on yhteiskäytössä. Puolet kotitalouksista omistaa autonomisen auton. Käyttäjädata on autotehtaiden hallussa. Joukkoliikenne on uhattuna. Katujen kapasiteetti joutuu koville. Parkkipaikkojakin tarvitaan.

Kolmas skenaario oli avoin ja jaettu, paikalliset palveluntarjoajat operoivat avoimen datan päällä. Henkilöautoissa on hyvä automaation tukijärjestelmä, mutta ne eivät ole täysin autonomisia. Joukkoliikenne on hyvä ja paljolti automaattinen, kaupunkipyörät ja potkulaudat ovat kovassa käytössä, jopa jalat. Tätä skenaariota Reetta sanoo elämänmyönteiseksi. Onkohan se suosikki? Minusta se tuntuu ainoalta mahdolliselta. Mutta olenhan vanha ja aivot saattavat olla jo hapertumassa.

Näillä mentiin. Reetta esitteli hienosti Helsinki-kanavan videolla kehitettyjä skenaarioita: Analysis of Future Transport in the City of Helsinki. Jan Vapaavuori piti aloituspuheenvuoron, Tukholman kaupunginjohtaja Anna König Jerlmyr jatkoi hehkuttamalla Helsingin tutkimusta ja selvittäen Tukholman pyrkimyksiä. Sanon vielä, että Reetan esitys oli mainio. Mukaan videolle oli saatu New Yorkin entinen liikennekomissaari ja polkupyörävisionääri Janette Sadik-Khan (kuvassa), Transport for London’in kaupunkisuunnittupäällikkö Alex Williams ja Maya Ben Dror, Lead on Future of Mobility, World Economic Forum. Kaikki kehuivat Helsingin tutkimushommaa. Janette sanoi, että Helsingin tulisi kehitellä 15 minuutin kaupunginosia. Alexilla ja Helsingillä on yhteinen ongelma: joukkoliikenteen matkustajamäärät ovat koronan takia pudonneet – miten päästä vanhalle tasolle? Maya sanoi tärkeintä olevan toimia niin kuin ihmiset haluavat ja valjastaa teknologia järkevällä tavalla. Hän puhui yllättävän paljon kaupunkien ilmatilan käytöstä ja drooneista, sanoi Helsingin johtavan eurooppalaista ”Urban Air Mobility” -ajattelua. Kertoi myös olevansa puolisuomalainen ja tuntevansa Helsingin hyvin.

Katso tästä ansiokas video:

https://www.helsinkikanava.fi/fi/web/helsinkikanava/player/vod?assetId=90342731

Eksyin tässä videon innoittamana ihmettelemään Helsingin liikenteen tulevaisuuskuvaa, se ei kyllä täysin selvinnyt, nuo skenaariot ovat aina niin hulvattomia. Varsinainen tarkoitukseni oli vertailla Helsingin uutta ja vanhaa kaupunkistrategiaa, Vapaavuoren 2017-2021 strategiaa ja Vartiaisen 2021-2025 strategiaa.

Nyt vertaillaan

Vartiaisen strategiassa on 7152 sanaa, kun Vapaavuoren strategiassa niitä oli 5804. Viimemainitussa on kyllä panostettu huomattavasti enemmän kuvallisuuteen. Minä tutkin tavanomaisesti sanojen määrää. Kertoohan se jotain painotuksista. Sanoja ei kyllä ollut samaa määrää, mutta annetaan kunkin aivoihin rakennetun oikean älyn tasoitella tuota ongelmaa, kun nyt ei ollut tekoälyä käytettävissä strategioiden analyysiin.

Talousmiehenä Vartiainen käyttää sanaa talous yli kaksinkertaisen määrän Vapaavuoreen verrattuna. Koulutus on lähes tasavertaisesti mainittu tärkeä sana. Vapaavuorella koulutus oli ylivoimaisesti eniten käytetty sana – valituista sanoista. Kolmantena kärjessä tulee kasvu. Vartiainen on nimennyt strategiansa kohteeksi ”kasvun paikan”, niinpä hänen sananvalinnoissaan kasvu on kolmanneksi eniten käytetty sana. Kulttuuri jäi pistesijoille, Vartiainen kuitenkin korosti vahvasti kulttuuria, joka on joutunut koronan pahasti iskemäksi. Myös sana taide pääsee strategiassa lähelle kaikkien huulilla olevaa digitalisaatiota. Nyt sanojen lisäksi tekoja – kulttuurin ja taiteen suhteen. Uusinta strategiaa on sanottu luontoystävälliseksi. Niinpä näkyy, Vartiainen käyttää sanaa luonto 25 kertaa, kun Vapaavuoren strategiassa luonto mainittiin vain 3 kertaa. Terveys ja liikenne menevät tasoihin, samoin nuoriso. Vartiainen ottaa enemmän esiin lapset ja varhaiskasvatuksen. Liikenne näyttää olevan strategiassa huomattavasti tärkeämpi asia kuin kaavoitus. Digitalisaatio ei nouse sanojen määrässä samalle tasolle kuin mihin se yleensä nostetaan. Hyvä! Onko Vartiainen byrokraatti? Hän mainitsee sanan hallinto 13 kertaa kun Vapaavuori pärjää kolmella maininnalla. Yleisen vihertävän hengen mukaan puistot, liikunta ja ympäristö saavat Vartiaiselta enemmän sanoja kuin Vapaavuori niille uhrasi. Maahanmuutosta ei paljoa puhuta, se on jonkinlainen tabu. Vartiainen mainitsi sanan 4 kertaa, kun Vapaavuori pääsi 8 sanaan. Tässä on suuri ero Jussi Halla-ahon kaupunginhallituksessa ja valtuustossa esittämään strategian muutosehdotukseen.  Lopussa on muutaman sanan sanoja. Vapaavuori oli Vartiaista enemmän kiinnostunut syrjäytymisestä. Syrjäytymisen torjunta ei kuitenkaan pääse strategioissa ansaitsemalleen tasolle. Myöskään päästöt eivät olleet fokuksessa. Sanaa kasvihuone ei strategioissa mainittu lainkaan. Hiilineutraaliuden Vapaavuori mainitsi 2 kertaa ja Vartiainen 5 kertaa. Sana ilmasto oli kuitenkin Vartiaisen strategiassa nuorison ja varhaiskasvatuksen tasolla. Se mikä ikäihmisenä surettaa on vanhusten ja ikäihmisten jättäminen miltei täysin sanoitta.

Oliko tässä nyt mitään järkeä, että laskea sanoja? Ehkä se sopii insinöörille. Pitäisi kai laskea aikomuksia tai tavoitteita?

Paremman puutteessa halusin vielä poimia uudesta kaupunginvaltuuston eilen hyväksymästä kaupunkistrategiasta lyhyen oppimäärän yhteenvedon: 

  • KASVU
  • Kaupungin koko ja asukastiheys ovat tärkeitä elinkeinotoiminnalle ja investoinneille
  • Kasvun tulee olla sopusoinnussa ekologisten reunaehtojen kanssa
  • Kasvun näkyvä ilmentymä on rakentaminen
  • Kaupungin päättäjät eivät luo muuttoliikettä, mutta voivat tehdä sen mahdolliseksi.
  • Syntyvyys ja työperäinen maahanmuutto tärkeitä
  • Asunnottomuus poistetaan vuoteen 2025 mennessä
  • Kuntaveroa ei nosteta
  • ILMASTO
  • Ilmastokriisi, luonnon monimuotoisuus ja Itämeren tila vaativat huomiota
  • Hiilineutraaliustavoite vuoteen 2030 ja hiilinollatavoite vuoteen 2040
  • Bioenergialaitoksiin ei investoida
  • KULTTUURI
  • Helsingin kulttuurielämä laajenee
  • Julkista tilataidetta lisätään
  • Helsingistä tehdään lukemisen ja lukutaidon kaupunki
  • Helsinki Biennaali toteutetaan 2023 ja 2025
  • Eteläsatamasta, Makasiinirannasta, Itäkeskuksesta ja Suvilahdesta kehitetään elämyksellisiä keskuksia
  • Jokaiseen kaupunginosaan ja jokaiseen lähiöön kulttuuria, taidetta, lähiliikuntapaikkoja ja kirjastoja
  • PALVELUT
  • Helsinki edistää yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia
  • Organisaatiota tehostetaan, lisää tehokkuutta, tuottavuutta ja taloudellista liikkumavaraa
  • Toteutetaan perhekeskukset, seniorikeskukset ja terveys- ja hyvinvointikeskukset
  • Varhaiskasvatuksen ja koulun merkitys korostuu
  • Etsivää ja jalkautuvaa nuorisotyötä vahvistetaan
  • Päiväkoteihin lisää paikkoja
  • Englanninkielistä opetusta lisätään
  • Yksityisen hoidon tuki nousee
  • Liikuntapaikkarakentamista lisätään
  • Pandemiasta toipumiseen 65 miljoona euroa kahdelle seuraavalle vuodelle
  • LUONTO
  • Kaupungistuminen toimii luonnon kannalta myönteisenä voimana
  • Nykyisten helsinkiläisten lähiluontoa suojellaan
  • Vehreyttä ja puita lisätään, arvokkaimmat luontoalueet suojellaan
  • Arvokkaimmille luontoalueille ei esitetä rakentamista
  • Keskuspuiston alueelle ei tule uutta rakentamista
  • Vartiosaari säästetään asuinrakentamiselta
  • LIIKKUMINEN
  • Liikkumisen vallankumous etenee
  • Raideliikenteen verkostokaupungin rakentamista jatketaan
  • Joukkoliikennelippujen hinnat pidetään kohtuullisina
  • Toteutetaan pyöräliikenteen kehittämisohjelmaa
  • KAUPUNKIRAKENTAMINEN
  • Helsinki tunnistaa muotoilun ja arkkitehtuurin merkityksen
  • Keskustan elvyttämiseksi aloitetaan elinvoimaprojekti
  • Keskustatunneli on unohdettu, mutta maanalaisten tilojen käyttöä tutkitaan edelleen
  • Kaupunginosien eriarvoistumista pyritään estämään ja syntynyttä tilannetta tasapainottamaan
  • Kunnianhimoisen kaupunkirakentamisen tulee olla tasapainossa lähiluonnon kanssa
  • HALLINTO
  • Edellytetään hyvää johtamista ja kaupunkiorganisaation kehittymistä
  • Helsinkiä johdetaan tiedolla ja osaamista kohdentamalla
  • Helsingin kaupunki on aktiivinen kansainvälinen toimija

Onnittelut

Kokouksessaan kaupunginvaltuusto päätti salaisen lippuäänestyksen jälkeen valita Ville Lehmuskosken uudeksi kaupunkiympäristön toimialajohtajaksi. Onnittelen Villeä vaativan tehtävän haltijana. Itse äänestysmenettely taisi olla pieni yllätys. Perussuomalaiset halusivat toimialajohtajaksi Reetta Putkosen, Villen seuraajan Helsingin liikennepomona ja entisen työtoverin konsulttiajoilta. Arvatkaa, olinko ylpeä, kun kaksi kilpailijaa sattuivat olemaan oman firman entisiä loistotyyppejä. Onnea ja menestystä yhteistyölle.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Kestävä – uudistuva? - kaupunki

 

Kestävä kehitys on aikamme mantra. Sustainable development, hållbar utveckling, nachhaltige entwicklung, développement durable, sviluppo sostenibile, kaikki sanat viittaavat olemassa olevan pysyvyyteen, pitkävaikutteisuuteen, tukemiseen, taakan kantamiseen, ei niinkään muutokseen ja uudistumiseen. Outoa ettei paljon puhuttu muutos ole selvemmin osa käsitettä. Brundtlandin kestävä kehitys edellyttää, että jätämme maailman jälkipolville samanlaisena, kun sen saimme. ”Strong sustainability” vaatii enemmän! Nykyisessä systeemissä on paljon asioita jotka johtavat tuhoon. Pitäisikö niitä kannatella? Muuttuva yhteiskunta asettaa muuttuvia tavoitteita. Ne ovat haaste. Se, joka muutoksen ymmärtää voi tarttua sen mahdollisuuksiin. Muutoksen ymmärtäminen ei ole helppoa. Voi esittää hyviä kysymyksiä, mutta kukaan ei pysty antamaan oikeita vastauksia. Muutos ei ole lineaarinen – suoraviivainen ilmiö. Se sisältää epäjatkuvuutta ja mullistuksia. Se sisältää myös suurella todennäköisyydellä kriisin mahdollisuuden. Ihminen tässä taitaa olla ongelma. Meillä ihmisillä on unelmia, mutta kuuluuko niihin muutos? http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/muutos-ja-unelma.html

Ympäristöministeriön hankeavustus

Havaitsen ympäristöministeriön Kestävä kaupunki -ohjelman avanneen hankeavustuksen kestävän kehityksen ideoiden etsintään kunnissa ja kaupungeissa. Haku julkistettiin syyskuussa 2021. Hankkeet on suoritettava toukokuun loppuun mennessä 2023. Avustusrahaa on jaossa 800000 euroa. Yksi hanke voi saada korkeintaan 75000 euroa. Hankkeita siis mahtuisi valittujen joukkoon korkeintaan kymmenkunta, tai jos ovat maksimia pienempiä tietysti hankkeita voi olla enemmän. Rahamäärä hankkeiden osalta voi kyllä kasvaa, jos ja kun niihin liittyy muita rahoittajia. Kaikki raha ei tule tukena, sillä tuki voi kattaa 60 % kokeilun tai hankkeen kustannuksista.

Vaatimukset ovat haasteellisia. Kestävyystyön tulee olla asukaslähtöistä tai osallistavaa. Sen tulee olla poikkihallinnollisesti johdettua ja sen tulee tehdä näkyväksi kestävyystyön taloudellisia hyötyjä. Hankkeilla on oltava innovatiivisuutta ja uutuusarvoa. Ne on sijoitettava tulevaisuuteen ja niiden tulee tuottaa uusia ratkaisuja. Jos ei uutta löydy ratkaisun on sovellettava vanhoja ratkaisuja uudella tavalla, uudella aihealueella tai uudella maantieteellisellä alueella. Hankkeissa tulee etsiä uudentyyppisiä yhteistyömuotoja kunnan sisällä, kuntien välillä tai kunnan ja muiden toimijoiden välillä. Hankkeiden tulee olla hyödynnettävissä ja niiden tulee olla vaikuttavia, monistettavia ja skaalautuvia. Niiden tulisi johtaa systeemiseen muutokseen yhteiskunnassa. Hankkeiden tulee kytkeytyä kaupungin tai kunnan tavoitteelliseen ja pitkäkestoiseen toimintaan. Lopuksi vielä hankkeiden tulee olla realistisesti toteutettavia.

 https://ym.fi/-/hakuilmoitus-kestava-kaupunki-ohjelma-jakaa-avustuksia-kaupunkien-ja-kuntien-kokeiluihin-teemana-kuntien-osallistava-ja-vuorovaikutteinen-kestavyystyo

Jos rahamäärää ajattelee ja hankkeiden haasteita ja monimutkaisia kytkentöjä, niin ajattelee, että rahat ovat hyvin pienet. Suorastaan mitättömät. Konsulttina, entisenä sellaisena, mietin mitä hankkeet maksavat. Joku sadan tonnin raha hankkeelle tarkoittaa alle tuhatta työtuntia. Se on viisi kuukautta. Alle puoli vuotta. Ja vielä siroteltuna usealle tekijälle, kokouksille, osallistaville tilaisuuksille pullakahveineen, koordinaatiolle ja tiedottamiselle. Pitääkö epäillä alibudjetointia? Kaikesta huolimatta tämä on jännittävää. Ja ehdottomasti hyvä ja kannatettava yritys tukea kestävän kaupungin ajattelua. Ryhtyy heti miettimään, millaisia hankkeita tullaan tukemaan. Millaisen itse tekisi, jos vielä tekisi? No, itsehän tekisi jotain kaupunkisuutteluun ja liikenteeseen liittyvää. Toisaalta olen jatkuvasti korostanut kaupungin ongelmia sosiaalisena ongelmana. Vanhusten ja nuorten ongelmana. Sellaisten ongelmana jotka eivät halua tai voi olla osa keskustelukoneistoa, ei edes somen vilkkaassa keskusteluympäristössä. Saattavat arvata huutavansa tyhjään. Ei edes kaiku vastaa. Sosiaalisesti osallistavat hankkeet olisivatkin pätevyysalueeni ulkopuolella. Ne ovat muiden heiniä.

Jos nyt kuitenkin lähtee ennakoimaan tulevia hankkeita, on perehdyttävä kestävän kehityksen ideaan ja niihin uusiin asioihin joihin hankeavustusten hakulomake saattaa viitata. Jo ensimmäisenä päivänä hukun aineistoon. Ajaudun valtioneuvoston sivuille tutkimaan uusia päästömääräyksiä, sieltä ajaudun TEM:in sivuille ihmettelemään sosiaalisen osallisuuden edistämistä ja köyhyyden torjuntaa ja sieltä THL:n sivuille ihmettelemään Euroopan sosiaalirahaston tukemaa sosiaalisen osallisuuden SOKRA-hanketta. Katselen sentään muutamia videoita ja slaidisarjoja, joissa aktiiviset suomalaiset esittelevät innostuneesti ja viehättävästi (ovat enimmäkseen naisia) kansalaisten osallistamiseen liittyviä hankkeita. Nyt olen hieman ymmällä. Kuuluvatko nämä sosiaaliset hankkeet ympäristöministeriön kestävä kaupunki -teeman mahdolliseen hankevalikoimaan? On tutkittava asiaan liittyvää lähdemateriaalia. Lopuksi vielä kuuntelen pari TED-luentoa asian tiimoilta. Hyviä ovat, mutta samat sanat toistuvat. Uusia sanoja ei toistaiseksi kuulu.

Vipinää kunnille


Vipinää kestävään kehitykseen Agenda 2030 -työkirja kunnille
julkaistiin Demoksen ja kumppaneiden toimesta vuonna 2020. YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030 on valtioita poliittisesti sitova asiakirja. Suomi on sitoutunut YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden edistämiseen. Vipinää kirjassa sanotaan, että Agenda 2030 työtä pitää tehdä yhdessä. Kaupunkien välinen yhteistyö on todella hyvä, mutta erityisen tärkeää on, että sitä tehdään yhdessä ihmisten, asukkaiden, yhteisöjen, yritysten ja yliopistojen kanssa. Kestävä kehitys vaatii kunnilta strategisen tason toimia, jotta kestävä kehitys todella saisi vahvan jalansijan kunnassa, tarvitaan kokonaisuuden strategista johtamista. Ei riitä, että kestävän kehityksen ilmoitetaan olevan kaikessa toiminnassa huomioitava läpäisyperiaate, vaan kestävän kehityksen periaatteiden on ohjattava kunnissa tehtävän työn sisältöjä ja toimintatapoja. Tämä työkirja on yksi lähde, kun ympäristöministeriön hankkeita mietitään. Tai siis joku miettii.

 SITRA on tutkinut suomalaisten tulevaisuustoiveita

Sitra on tutkinut ihmisten asenteita tulevaisuuteen haastattelemalla kansalaisia. Tulevaisuusbarometri 2021 kertoo miten ihmiset suhtautuvat tulevaisuuteen, voiko siihen ihmisten mielestä vaikuttaa ja mikä olisi tulevaisuuden suhteen tärkeätä. Kysely kohdistettiin Sitran arvioimiin megatrendeihin. Teemoina olivat: ekologisella jälleenrakennuksella on kiire, väestö ikääntyy ja monimuotoistuu, verkostomainen valta voimistuu, teknologia sulautuu kaikkeen ja talous etsii suuntaansa.  Tulevaisuus tuntui ehdottomasti kiinnostavan puolta haastatelluista. Vain 5 % oli tulevaisuudesta piittaamattomia. Vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen ihmiset olivat epäileviä. Vain 15 % ihmisistä tiesi varmasti millä keinoilla tulevaisuuteen voisi vaikuttaa. Jokseenkin varmoja keinoista oli 52 %. Nuorista yli 40 % uskoi varmasti voivansa vaikuttaa tulevaisuuteensa, kun yli 65-vuotiaista vain 20 % uskoi samoin. Selkeästi eri mieltä vaikutusmahdollisuuden suhteen kummassakin ryhmässä oli 7 %. Vain neljännes ihmisistä odottaa innolla tulevaisuutta ja näkee siellä mahdollisuuksia. 13 % väestä näkee siellä suuria uhkakuvia. Tulevaisuutta innolla odottavia on eniten Liike Nytin (48 %) kannattajissa ja vähiten vasemmistoliiton kannattajissa (13 %). Tulevaisuus pelottaa eniten perussuomalaisten (21 %) ja vasemmistoliiton (20 %) kannattajia. Oman asuinkunnan tulevaisuuden suhteen mielipiteet menevät suurin piirtein 50/50. Taitaa olla luonnollista, että kasvukuntien asukkaat uskoivat parempaan tulevaisuuteen muita enemmän. Toisaalta uhkana koettiin liian tiivis rakentaminen, turvattomuus ja maahanmuuttajien määrä. Kysyttäessä mikä on tärkeintä suomalaisille tulevan 10 vuoden aikana kärkeen nousivat hyvinvointivaltio (50 %), työpaikat (39 %) ja ilmastonmuutoksen torjunta (37 %). Yksi kysymys/väite oli: Löydämme uusia demokraattisia tapoja tulla kuulluksi. Tämä nyt aiheena oleva kysymys ei tuntunut kiinnostavan: vain 11 % kansalaisista piti tätä tärkeänä asiana tulevaisuuden kannalta. Kysyttäessä megatrendien tunnettuudesta noin 20 % mainitsi tuntevansa ne hyvin ja noin 30 % huonommin tai ei lainkaan. Väestön ikääntyminen oli parhaiten tunnettu ilmiö ja talousjärjestelmä heikoimmin tunnettu. Tulevaisuusbarometrin lopussa kysytään: ”Miten saadaan kaikkien ääni kuuluviin ja miten saadaan vahvistettua suomalaisten vaikutusmahdollisuuksia tulevaisuuteen? Miten tuodaan megatrendit ja kehityskulut ihmisten arjen tasolle ja viritetään keskustelua niiden vaikutuksista?

 file:///C:/ppp/j/kestävä%20kaupunki/sitra-tulevaisuusbarometri-2021.pdf

Siinäpä ongelma. Ihmiset eivät ole valmiita keskustelemaan. Uudet demokraattiset tavat tulla kuulluksi eli siis osallistamisen ja vuorovaikutuksen kehittäminen eivät tunnu kansalaisten mielestä kiinnostavilta.  Kansalaiset ovat tainneet todeta vuorovaikutuksen yksisuuntaiseksi. Osallistaminen onkin laajempi juttu. Siinä ei ole niinkään kysymys kaupunkisuunnittelusta.

Saa kuulua!

Hankkeiden arviointikriteerien yhteydessä ei kirjoitettu osallistamisesta. Tai kyllä se hakemuksessa mainittiin. Siellä oli linkki SYKEn ja ympäristöministeriön osallistamisselvitykseen: Saa kuulua! -inspiraatiopaketti osallisuuden edistämiseen. https://www.kestavakaupunki.fi/fi-FI/OHJELMA/Hankkeet/Saa_kuulua_inspiraatiopaketti_osallisuud%2858235%29  

Esityksen videolla nuori tyttö kertoo mitä osallistaminen merkitsee.

Siinä se oli oikeastaan ytimekkäästi sanottu, osallistaminen. Varsinainen raportti on laaja ja moninkertaisesti filosofinen. Se on ohje kaupunkien toimijoille osallistamisen autuudesta. Mahtava sinänsä. Mutta jotenkin pelottava. Liian täydellinen. Siinä esitetään inspiraatioksi useita ”oivalluksia”. Ne ovat hieman puisevia. Sanotaan osallisuudessa olevan kysymyksen ihmisen suhteesta omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. Tarvitaan yhteiskunnan ja yksilön näkökulmaa. Yhdessä tekemällä saadaan parhaita tuloksia. Kestävä kunta kitkee osallisuuden esteitä, strategista otetta tarvitaan. Kohtaamisen ABC ja viestintä, niillä on väliä. Kysytään: lähtöistä vai keskeistä? Lopuksi sanotaan, ettei yhdenvertaistaminen ole tasapäistämistä. Hieman kryptistä. Ei ole helppoa napata tästä apua kaupunkikehittämisen teeseihin, mutta tuo koulutytön määritelmä kyllä puree. Ehkä vielä kannattaa lukea tämä runollinen kuvaus:

“Kaupunkiorganisaatio voi yhä toimia ikään kuin sade, joka ravitsee koko kaupunkimaisemaa. Mutta sen täytyy oppia toimimaan myös ikään kuin aurinkona, joka kaupunkiyhteisön ”maastonmuotojen” mukaan paistaa eri paikkoihin eri tavoin myötäillen sitä, miten nämä näyttävät kukkivan ja kukoistavan. Kaupungin on myös ryhdyttävä ikään kuin puutarhuriksi, joka osaa poimia parhaat kasvit ja istuttaa niitä uusiin paikkoihin ymmärtäen, missä mikin kukka menestyy ja sen siemen itää, ja kuinka versosta kasvavan puun oksat tuetaan kantamaan hedelmää.” Näin kirjoittavat Pasi Mäenpää & Maija Faehnle: Neljäs sektori –kuinka kaupunkiaktivismi haastaa hallinnon, muuttaa markkinat ja laajentaa demokratiaa.  Ostin kirjan sähköisenä. Se maksoi 29,90. Ryhdyn lukemaan.

Suunnittelija – vapaa vai vanki?

Osallistaminen yhteiskunnassa on laajempi kysymys. Kaupunkikehittämisen kysymys on ehkä jopa marginaalissa todellisten ongelmien suhteen. Ne ovat kuitenkin samaa elämisen pakettia. Rajankäynti tuottaa ongelmia. Voiko niitä käsitellä yhdessä ja miten? Siitä eivät ansiokkaat esiselvitykset kerro. Keskittyvät ikään kuin käsiteanalyysiin. Käsitteet pyöritetään ansiokkaalla tavalla – miltei ymmärrettävästi. Ne keskittyvät myös välinetasolle. Digitaalisuuden uskotaan olevan väline parempaan suunnitteluun. Ihminen, tekijä, suunnittelija, hänestä ei juuri puhuta. Ei hänen koulutuksestaan eikä hänen usein trendeihin kiinnittyvästä ajatusmaailmastaan. Puhutaanko hänen vapaudestaan? Onko hän teknologialobbyn vanki, vai onko hän päätöksenteon vanki? Tietävätkö poliitikot parhaiten hyvän suunnittelun tavoitteet ja detaljit ja kaikki siltä väliltä?  Miten asioita tehdään – oikeasti – se jää ilmaan leijumaan. Mutta, ollaanko nyt hankkeiden ja kokeilujen kautta pääsemässä tekemisen tasolle? Toivottavasti hipaistaan pintaa. Panostus on liian pieni ja pohjana oleva ohjelmointi on liian pinnallinen, käsitteellinen. Tarkoitan varovaisesti, ketään moittimatta, ettei tällä panostuksella päästä pintaa syvemmälle puhumattakaan nobeleista.

Onko suunnittelu välinekysymys?

Suunnittelua vaaditaan nopeutettavaksi ja havainnollistettavaksi. Sähköinen osallistuminen on luonnollisesti osa todellisuutta. Maankäytön suunnittelussa yleisimmät sähköisen osallistumisen työkalut ovat verkkosivustot, sosiaalinen media, sähköinen palautelomake tai –järjestelmä sekä perinteiset ja karttapohjaiset kyselyt. Paljon puhutaan 3D-malleista ja erityisesti 3D-tulostuksesta. Suunnittelevatko nämä sähköiset apuvälineet jotakin? Ei. Suunnitteleeko osallistava vuorovaikutus jotakin? Ei. Välittävät tietoa ja kertovat mielihaluista. Eivät suunnittele.  Itse asiassa vähemmän puhutaan itse suunnittelijoista. Aika outoa. Tietysti tekoälyn voi panna suunnittelemaan kaavoja. Se voisi tunteettomana olla tottelevainen. Minä tarkoitan kuitenkin ihmissuunnittelijaa. Ei paljonko työ maksaa, vaan mikä on tulos. No, eihän rahan käyttö saa kohtuutonta olla. Muistetaan kuitenkin teetetyn kaavan maksavan noin 0,01 % alueelle tulevan rakentamisen kustannuksista. Suunnittelu ei ole kustannuskysymys. Nykykeskustelu viittaa siihen, että se on välinekysymys.

Voivatko sosiaalitieteet ja teknologiatieteet löytää yhteisen fokuksen?

Ennen vanhaan sotien jälkeen vaihdoimme mustepullon ja täytekynän kuulakärkikynään. Kommunikaatioteknologia oli tehnyt suuren muutosaskeleen. Nyt muutostekijöinä ovat älypuhelimet vauvasta vaariin. Tekoäly on tulossa meidän olohuoneisiimme. Se on tulossa suunnittelutoimistojen pöydille ja kokkien resepteihin. Tekoäly ottaa meidät hoitoonsa, kun rinnasta nappaa tai polvea kolottaa.  Tekoäly on oleellinen osa nuorten käsikapulaharrastuksia. Se on myös tarttumassa automme rattiin ja ohjaa meidät läpi ruuhkaisen kaupungin. Tekoäly on kaiken lisäksi tutkittu suurimmaksi maailmanlopun uhkaksi. Nyt ei kuitenkaan kehitetä kaupungeille loppua vaan uutta alkua. Mutta kiinnostavaa on ajatella, millaisia kaupunkeja tekoäly ”haluaa” suunnitella, kun sillä on runsaasti dataa ihmisistä, heidän ikärakenteestaan, koulutuksestaan, perherakenteista, taloudellisesta asemasta, vapaa-ajanvietosta ja elämänarvoista. Lisäksi sillä on mahtavan paljon tietoa kiinteistönmuodostuksesta, rakennuskannasta, maasta, maisemasta ja kunnallistekniikasta. Sitten tekoäly työntää kuvaan nelikopterit, lentävät autot ja autonomiset välineet. Huomaa! Tämä on jotain aivan muuta kuin sijoitustoiminnan transaktioilla pelaaminen, ostosvirtojen ja nettikaupan optimointi tai sotepalvelujen taloudellinen ohjaaminen. Suosiiko tekoäly kansalaisten ikioman Nimbyn ohjaamaa nykyisen rakenteen toistoa, vai haluaako se muuttaa minunkin taloni ja ympäristöni pikku Manhattaniksi? Toimiiko se siis ihmisten tahdon mukaan harmoniaa ja jatkuvuutta tukien vai toimiiko se rahamarkkinoiden tahdon mukaan kasautumisteorioita tukien? Millainen suhde sillä on luontoon ja paikan henkeen? Olisiko tässä hyvä hankeidea: tekoäly tietää?

EU:n tutkimusviisaiden vuosien takainen suuri ajatus oli hybridin luominen teknologia- ja taloustieteiden sekä sosiaalitieteiden välille. Tämän kuviteltiin olevan ratkaiseva hyppäys muutoksen yhteiskunnan tulevaisuusennakoinnissa. Asioita ei kuitenkaan ole saatu samalle pelikentälle, yhteiseen fokukseen. Minusta tuntuu, että teknologia- ja taloustieteillä ratkaisu on fokuksen ulkopuolella, sosiaalitieteillä taas ongelma on fokuksen ulkopuolella – vai oliko se juuri päinvastoin?

Hyökkäysvoimat ja puolustusvoimat

Joskus menneinä vuosina meitä pommittivat maaltamuutto, lähiörakentaminen ja auto. Tuosta pommituksesta selvittiin kunnialla - sen ajan mittapuiden mukaan. Nyt mittapuut ovat muuttuneet. Pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Hyvässä ja pahassa. Siihen sisältyy sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Digitalisaatio, urbanisaatio ja segregaatio iskevät. Ne tuntuvat enemmän kuin ilmastonmuutos. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Voivatko jakamistalous, vuorovaikutus, osallistava budjetointi, pelit ja robotiikka, pelastaa meidät kaikelta? Mitkä ovat muut vastaiskumme? No, sitähän nyt juuri kysytään tuossa ympäristöministeriön hankehakemuksessa. Ryhdytään sitten miettimään. Laitoin tuohon kaavioon keltaiset pelottavat hyökkäysvoimat tai muutosvoimat yleensä ja vastakkain siniset puolustusvoimat, joilla pyritään torjumaan muutosten haittavaikutuksia, omaksumaan muutosten hyötyvaikutuksia tai vähentämään ihmisten pelkoa. Joskus hyökkäysvoimaa vastassa voi olla samainen puolustusvoima. Näitä ovat mm. digitalisaatio ja robotisaatio.

Kohtaaminen

Kaupunkien kestävyysongelmat ovat laaja-alaiset. Paljon niistä liittyy tekniikkaan ja rahaan Rakennusten lämmitys, energiantuotannon kasvihuonepäästöt, liikenne, ne ovat ykköspäästäjiä. Opetuksen, terveyden ja sosiaalihuollon kustannukset kattavat ylivoimaisen valtaosan kuntien kustannuksista.


Oli pakko oikein tarkistaa. Tiedänhän sen, että sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset ja opetustoimen kustannukset syövät leijonan osan kuntien nettokäyttömenoista. Panin nyt itselleni viisaudeksi tähän kuntaliiton sivuilta löytyvät laskelmat Helsingin ja Pietarsaaren osalta ja sijoitin ruutuihin selventävän tekstin.

Saattaa olla vaikeata puuttua muutaman kymppitonnin projekteilla näihin isoihin kokonaisuuksiin hankehaun vaatimilla lähes luihin ja ytimiin menevillä kriteereillä. Mutta kohtaaminen se taitaa olla sosiaalisen kanssakäymisen tärkein asia. Miten kohtaamista voidaan edistää? Mopotiimeillä on omat kohtaamisensa, harrikaväki kohtaa omissa miitingeissään, kulinaristit kokontuvat fine diningia nauttimaan suosikkipaikoissaan, kaljakuppilat täyttyvät vaahtosuista ja urheilustadionit penkkiurheilijoista, mutta missä kokoontuvat keskustelevat nuorteinit ja missä kokoontuvat vanhat kolmipyöräisillä sähköskoottereilla huristelevat papat ja mammat? Kaupunki on paikka jossa kaikilla tulisi olla kohtaamisen mahdollisuus. 15-vuotias Antti sanoo, ettei Lauttasaaressa ole lainkaan sopivia kohtauspaikkoja. Ajavat sitten metrolla Rediin, siellä löytyy istuinpaikkoja. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun kuulin jonkun kehuvan Rediä? Aikanaan kun haastattelimme vuorovaikutustilanteissa koululaisia, he sanoivat samaa. Sateella ei voi olla missään. Ehkä on oikein, kun eräissä suunnittelukohteissa ehdotimme torin laidalle katettuja, istuimilla varustettuja ulkotiloja. Näinkö pienetä voi olla kysymys? Pietarsaarelaiset pystyttivät torin laidalle pari kasvihuonetta. Hyvä idea. Muistamme ehkä Tallinnan Kadaka-torin. Se oli vanhoissa kasvihuoneissa. Pieni suuri idea.

Kestävä kehitys ja sosiaalinen pääoma käsi kädessä

Ympäristöministeriön tuettavat hankkeet ovat ”kestävää kehitystä”. Ystäväni Roger Wingren analysoi kestävän kehityksen filosofiaa näin: ”Kestävä kehitys on sosiokulttuurinen prosessi, jolla on olennainen yhteys ”sosiaaliseen pääomaan”.  Ratkaisevaa on, että prosessi on merkityksen täyttämä, ja että ihminen saa suhteessaan todellisuuteen ottaa vastuuta, luoda ja tulla luoduksi. Kehitys on prosessi, jossa suljettu avautuu – tai taitetaan auki ja jossa joku tekee tämän työn, kehittämisen tai avaamisen.  Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy olla sekä se, mitä kehitetään, ja se, joka kehittää. Se, mikä näin avataan, on jo olemassa nuppuna, resurssina ja voimavarana. Tämän kaiken mahdollistamiseksi tulee olla jotakin, jota voidaan kehittää, ja joku, joka voi sitä kehittää. Tyhjää ei voi avata, tai kehittää. Kehittäminen ei kuitenkaan ole vain jonkin avaamista – kuten jos kokoon rypistetty paperi avataan ja oiotaan niin, että se parhaassa tapauksessa on vain vähemmän rypyssä.  Siinä on kuitenkin kyse samasta paperista, samasta substanssista oiottuna tai ”levitettynä”, jossa aiemmin yhteen kurtistettujen välimatkat ovat kasvaneet.”

Päivi Jokitalo kirjoittaa Pietarsaaren keskustan kehittämistä koskevassa esseessään ”Pikkukaupungin lumo”: ”Lapsiperheen vanhemmalle tärkeitä olisivat todennäköisesti neuvola, päivähoito, terveyspalvelut ja lapsiystävällinen asuminen, kaupunkiin tulevalle opiskelijalle ehkä edullinen asunto ja mukavat kahvilat. Mikäli olisin teini, harmittelisin ehkä sellaisten hengauspaikkojen puutetta, missä ei tarvitse osallistua, olla aktiivinen eikä tehdä mitään erityistä. Eläkeläisenä arvostaisin varmasti lähipalveluita ja terveydenhoitoa - mikä alkaakin olla lähinnä itseäni. Mutta keski-ikäiselle joustavia työaikoja noudattavalle kokopäivätyötä tekevälle kaupungissa on pientä viilausta lukuun ottamatta kaikkea.”

Onko jokin yksi asia – rakastuminen robottiin?

Nyt kysyn voiko kestävää kaupunkia saada aikaan jotain irrallista osaominaisuutta kehittämällä? Jonkin hankeidean kautta? Vai onko kysymyksessä monimutkainen, laaja, kokonaisvaltainen sosiokulttuurinen prosessi jossa kaikki liittyy kaikkeen. Yhteiskunnassa asiat, kun ovat tasapainossa, balanssissa, ekvilibriumissa. Yhtä asiaa ei voi nostaa muiden edelle, irrottaa kokonaisuudesta, särkeä maljakko, ottaa osa ja korjata se, liimata kaikki kokoon. Ajatteletko minun nyt tarkoittavan, että idea hankkeiden tukemisesta on virheellinen? Ei suinkaan. Minusta se on hyvä, vaikka en uskalla toivoa mitään käänteentekevää innovaatiota.

Olen yrittänyt katsella aiempia hankkeita, joissa rahaa on palanut merkittävästi enemmän. Kirjoitin niistä joskus: ”Esittelijä kertoi ihanteenaan olevan tekoälysovellus joka antaisi suoran yhteyden kaikkiin asukkaisiin ja suunnittelua voitaisiin sitten tehdä ikään kuin asukkaiden ohjauksessa. Näin selviäisi kansalaisten tahto. Esitin ilkeämielisen huomautuksen siitä, että tämähän vaikuttaa aivan vuorovaikutussuunnittelijan unelmalta. Väitin myös, ettei ole olemassa sellaista kuin ”kymmenen minuuttia suunnittelijana”. Esittelyssä olivat vahvasti esillä draamatyöpajat asukkaiden osallistamiseksi. Draamatyöpajojen kerrottiin mahdollistavan pinnan alle sukeltamisen, asenne- ja tunnemaailman näkyväksi tekemisen. Draamainterventioiden sanottiin tuottavan rinnakkaista, täydentävää tai syventävää ymmärrystä tutkimuskohteesta tai ilmiöstä. Menetelmän sanottiin vielä edustavan moniäänistä, tasa-arvoista, osallistavaa ja toiminnallista lähestymistapaa vaihtoehtoisten todellisuuskuvien hahmottamiseen. Tämä tapahtuisi ruokkimalla osallistujien mielikuvitusta ja innostusta. Esittelijä kertoi myös draamatyöpajan näytelmästä jossa osallistuja huomaa rakastuneensa robottiin. Eletään siis tulevaisuudessa. Esitys oli kaikin puolin mukava. Siinä ei kuitenkaan ollut kuultavissa meidän tulevaisuutemme suuria ratkaisuja. Ehkä ne ovat muualla kuin tässä vuorovaikutuksessa. Ne ovat sarjassa NOIDUTTU ONGELMA.”

http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/rypsipellolta-kaupunkikehityksen.html

No, tämä esitys tuntuu melkein mielenkiintoiselta, vaikka aluksi se tuntui varsin huvittavalta. Että näytellään ja rakastutaan robottiin. Liisa tuossa vieressä, vuorovaikutustyön entisenä tekijänä, hän ei usko ”10 minuuttia suunnittelijana” -teemaan. Hän ei myöskään usko ”60 sekunnin ihmeeseen”. Hän sanoo, että vuorovaikutustyö edellyttää laajaa ja syvällistä keskustelua, jonkinlaista kansalaiskoulutusta.

Lopuksi pari kolme juttua

Olen vanhus, ajattelen siis meikäläisiä. Suomalaiset vanhukset ovat sohvaperunoita – anteeksi jos et ole. Monien vanhusten liikkuminen vaatii apuvälineitä. Vaaditaan kolme tai neljä pyörää kahden sijaan. Huippaa. Ajokortti on jo menetetty. Monenlaisia välineitä on jo markkinoilla, mutta minnes menet ja mitä pitkin? Olisi saatava nelipyöräisten sähköskoottereiden ja golfkärryjen vanhusversioiden sähkörollaattoribaanoja kotoa torille, uimahallille, kauppakaduille ja muualle. Olen tätä ehdottanut erinäisissä projekteissa. Toistaiseksi ei ole mennyt perille. Tässäpä hankeaihe. Itse kykenen vielä ajelemaan sähköpyörällä. Teemme Liisan kanssa 10 kilometrin lenkkejä keskuspuistossa. Mutta bussille meno? Mihin jätät pyöräsi? Pyörä on monelle liityntäväline. Bussipysäkeille olisi saatava pyöränlukituspaikkoja mieluummin katettuina. Pieni pätkä. Vaikkapa viidelle pyörälle per pysäkki. Onko vaikeata? Toinen hankeaihe.

Ja sitten hieman erilainen juttu. Kaupungeissa on paljon erilaisen käsillä tekemisen, taiteen ja kaupanteon potentiaalia, joka ei löydä paikkaansa. Kirpputorit ovat kyllä onneksi levinneet, mutta garage-toiminta, työpajat, käsityöpisteet, taiteen ja jopa ite-taiteen galleriat ovat hajallaan ja vaikeuksissa – jos paikka yleensä löytyy. Myös monikulttuurisuus korostuisi kohtuuhintaisten paikkojen luonteessa ja kirjavuudessa. Tarkoitan paikkoja jotka sijaitsevat keskeisesti, jopa aivan keskustassa. Löytyykö teidän kaupungistanne sopiva käytöstä poistunut purettavaksi aiottu teollisuushalli tai tyhjä tontti? Nyt sen paikalle on tietysti suunniteltu asuntoja. Mutta harkitkaa, kansalaisten tarpeet eivät rajoitu pelkkään asumiseen. Sijoittajat eivät usko kirjavan kansalaistoiminnan tai garage-kulttuurin tuottoihin. – ei vielä. Kohtuuhintaisuus edellyttää yhteiskunnan tukea. Mutta pian se muodostuu tuottavaksi ja kansalaisten iloksi. Olisiko tällaisille ”toimintakeskuksille” jokin sopiva nimi? Tori se ei ole, eikä kauppahalli, mutta olisiko se ”kirjava talo”? Ehkäpä tässä olisi johonkin kaupunkiin tai mieluummin moniin kaupunkeihin hyvä hankeaihe? 

Ja vielä viimeiseksi lopuksi toiminta, jonka apuraha-anomuksiin olen tutustunut huokauksien perusteella. Liisa laatii päivätöikseen monimutkaisia hakemuksia taiteilijaseuran apurahoista. Maassamme tuhannet taiteilijat tekevät käytännössä palkatonta työtä oman taiteensa parissa. Vierailu paikallisten taitelijaseurojen näyttelyissä lumoaa. Tämä valtava potentiaali, taiteen tekeminen ja sen harrastaminen olisi valjastettava nykyistä paljon laajemmin sosiaalityön osaksi. Se maksaa jotain, mutta hyödyt ovat moninkertaiset. Liisa tarkentaa: "Taiteen merkitystä yhteiskunnallisena arvotekijänä on varsin vähän analysoitu syvällisesti. Omaehtoisen, luovan taiteen merkitystä kulttuurisena ilmiönä soisi tarkasteltavan  hyvän elämänlaadun lisäksi myös hyötyinä ja kustannussäästöinä sosiaalitoimen alueella." 

Laitetaan tähän loppuun Liisan mahtava lause:



tiistai 5. lokakuuta 2021

Kivijalkaliikkeet – tuhoon tuomittuja vai unohdettu eliksiiri?

Ryhdyin älyttömään juttuun. Sana kivijalkakauppa pulpahti mieleeni. Paljonhan siitä sanasta ja asiasta on viime aikoina puhuttu. Jotkut sanovat kivijalkatoimintojen virkistyvän, kun tuodaan paikalle lisää kaupunkia. Vanhoissa kaupunginosissa on runsaasti kivijalkaliikkeitä. Kivijalkatiloista kauppoja on noin 40 %, ravintoloita tai kahviloita noin 20 % ja muita liikkeitä 40 %. Tyhjinä tai remontissa olevia tiloja on kymmenisen prosenttia kaikista tiloista. Kivijalkatilojen pinta-ala ei ole selvillä, mutta yritin arvioida sitä julkisivupituuden avulla. Kivijalkaliikkeiden aluetehokkuus on korkeimmillaan keskustassa noin 0,13 ja lähiöissä 0,005. Tämä tarkoittaa, että maapinta-alaan verrattuna kivijalkaliikkeitä on rakennettu 13 % tai 0,5 %. Ryhdyin siis mittaamaan näyteikkunajulkisivujen pituutta kaikilla Helsingin keskustan kaduilla. Mittasin myös lähiöitä ja laitakaupunkia. Hommaan meni viikon ajalla täydet työpäivät – siis eläkeläispäivät. Otin vielä vertailukohdaksi Pietarsaaren ja Matinkylän. Pietarsaaren otin siksi että se on saanut kivijalkakauppojen määrän perusteella Suomen kaupungeista korkeimman elinvoimaluvun erinäisissä mittauksissa. On muitakin syitä Pietarsaaren valintaan. Se on minulle rakas suunnittelukaupunki. Miksi sitten Matinkylän? Sekin on eräs elämäni kaupunkeja. Kaiken päätteeksi kurkistin vielä Tukholman mahtavia ostoskatuja. En kuitenkaan ryhtynyt mittailemaan – kunhan hämmästelin.

Ennen vanhaan kivitalot rakennettiin tukevalle kivijalalle ja ensimmäisen kerroksen ikkunat nostettiin kadulla kulkijan ulottumattomiin. Sittemmin havaittiin kivinen jalka hyväksi kauppapaikaksi. Tori kukoisti, tavaratalot puuttuivat, mutta lähipalvelu saatiin kivijalkaan.  Nyt supermarketit ja erilaiset suurostoskeskukset ja tavaratalot tokmanneja myöten mainitaan syyllisiksi kivijalkakauppojen häviöön. Näiden suurostospaikkojen sanotaan taas tulevan kärsimään nettikaupasta. Olipa niin että jo 20 vuotta sitten kuuntelin aaltotutkijoiden luennon, jossa sanoivat suurmarkettien olevan tuhon partaalla. Olivat ehkä liian aikaisessa arviossaan. He kuvittelevat päivittäistavaroiden nettiostamisen ja kotiinkuljetuksen olevan tuhon taustalla. Silloin ei tainnut vielä olla kansainvälisen nettiostamisen buumia. Nythän fillarinkumit ostetaan Kiinasta ja pusero jenkeistä tokmannien tai hennesmaukkojen sijaan.


Kuvassa ovat keltaisella kivijalkaliikkeet ja punaisina tolppina suuret ostosmarketit. Kysymys kuului kilpailevatko nämä toistensa kanssa ja syövätkö marketit julmasti kaikki kivijalkakauppiaat, tai siis ovathan ne jo syöneet kaikki perinteiset maitokaupat, sekatavarakaupat, lyhyttavarakaupat, siirtomaatavarakaupat, leipomot, kangaskaupat, hattukaupat, kenkäkaupat, kraatarit, turkisliikkeet ja vaatehtimot. Kukkakaupat, suutarit, parturit, kampaamot ja uutena ilmiönä kynsihoitolat tuntuvat vielä sinnittelevän. Uutena ovat myös tatuointiliikkeet ja fitness parlourit.

EKK tutkii eläviä kaupunkikeskustoja

EKK, eli Elävät Kaupunkikeskustat ry on toiminnanjohtajansa Pokko Lemminkäisen johdolla kehitellyt kaupunkien keskustojen elinvoimalukua. EKK on kaupunkien, kaupan liittojen ja kiinteistöalan järjestöjen perustama keskustojen kehitystyön verkostotoimija. Keskustojen vetovoimasta ollaan huolissaan. Eikä syyttä. Keskustojen ulkopuolella olevien kauppakeskusten ja supermarkettien vetovoima imee jatkuvasti tyhjäksi varsinaisen keskustan toimintoja ja kaupallisia toimintaedellytyksiä. Jopa Helsingissä keskustan vetovoiman havaitaan heikentyneen. Liiketiloja jää tyhjäksi ja vahvat ankkuritoimijat siirtyvät muualle. Keskustojen elinvoimalaskenta perustuu liiketilojen kartoittamiseen ja luokittamiseen. Kehitystä seurataan vuosittaisella päivityksellä. Luokittelussa tarkastellaan lauantaisin palvelevia kauppoja, ravintoloita ja kahviloita, arkisin palvelevia yrityksiä ja tyhjiä liiketiloja. Lauantaisin palvelevat yritykset muodostavat mittarin keskustan elinvoimasta.  Arkisin palvelevat yritykset vaikuttavat elinvoimaan neutraalisti. Tyhjät liiketilat vähentävät elinvoimaa. Elävät kivijalkaliikkeet katutasossa pitävät jalankulkuympäristön viihtyisänä ja mielenkiintoisena. Liiketiloilla tulee olla oma ovi kadulle tai kauppakeskuksen käytävälle. Keskustojen elinvoimaa seurataan Suomessa noin 40:ssä kaupungissa. EKK julkistaa elinvoimalaskennan tiedot vuosittain kaikista mukana olevista kaupungeista. Tutkijana ja toimijana on TietoJärjestelmäPalvelu Salokorpi Oy, FM Martti Wilhelmsin johdolla.

Mitä nämä maagiset luvut tarkoittavat?

Elinvoimaluku = (Lauantaisin palvelevien kauppojen ja ravintoloiden lukumäärä – tyhjät liiketilat) jaettuna asukasluvulla x 1000.

Kaupallinen tiiviys = (Kaupat ja ravintolat) jaettuna keskustan pinta-alalla.

Helsingissä keskusta-alue on määritelty elinvoimatutkimuksessa ”kuumina kortteleina” (violetti) ja niitä ympäröivänä ”elävänä keskustavyöhykkeenä” (valkoinen viiva). Keltaiset viivat kuvaavat minun selvittämiä kivijalkaliikkeitä. Hyvinpä tuo määritelty ”kuuma” alue tuntuu seurailevan kivijalkaliikkeiden aluetta. Lännen ja etelän suunnassa se voisi kaivata laajentamista.

 Viiden kärkenä Pietarsaari

Tutkijat tutkivat Suomessa usean kaupungin tunnuslukuja. Otetaanpa nyt listasta viiden kärki, kun elinvoimaluvusta puhutaan. Onko yllätys, että mielitietty kaupunkini Pietarsaari on tilastossa ykkösenä. Roger Wingren, Pietarsaaren entinen asemakaava-arkkitehti on aktiivisesti työskennellyt oman kaupunkikeskustansa hyväksi. Kaiken merkittävänä alkuna oli vuorovaikutustyö nimeltä ”Hyvä kaupunki paremmaksi”. Vuonna 1987 työ sai ansioistaan SAFA-palkinnon. Sitten tehtiin vuonna 1989 keskustan ”Liikenne- ja ympäristösuunnitelma”. Sen tekijänä sain olla mukana. Jatkoa seurasi: Pietarsaaressa toteutettiin kävelykatu vuonna 1994. Kirjoitin näistä ajoista blogissani:

http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/suunnittelulla-hyva-kaupunki-paremmaksi.html

Nyt on uuden hankkeen aika. Keskustaa halutaan entisestään parantaa. Alkusointuina on laadittu esseekokoelma keskustan menneisyydestä, olemuksesta ja tulevaisuudesta. Tarkoitus on jatkaa uudella kehittämishankkeella. Roger Wingren kirjoittaa:

”Pietarsaaren keskusta on kuin suuri rakennus, ja jokainen sen yksittäinen rakennus kuin pieni kaupunki. Julkista tiloista koostuu kaupungin todellisuus, jossa kaikki aineelliset, henkiset ja hengelliset arvot kohtaavat, törmäävät toisiinsa ja sekoittavat keskinäiset sisältönsä ja kohtalonsa toisiinsa. Sisätila on rakennuksen suuri sisältö, siellä syntyy rakennuksen sisäinen elämä, joka sisältä ulospäin vaikuttaa ulkopuolisiin kaupunkitiloihin, katuihin ja aukioihin. Keskustassa kaupungin elämä syntyy julkisen tilan ja rakennuksen sisätilojen vuorovaikutuksena. Henri Lefebvre kutsuu sitä ”samanaikaisuudeksi”, sisä- ja ulkotilojen läpikuultavuudeksi. Siksi on rakennusten sisätilatkin muotoiltava niin, että ne kehittyvät kaupunkimaisiksi luomuksiksi.

Keskustan kaupunkirakennussuunnitelman tarkoituksena on palauttaa satunnaiselle kulkijalle mahdollisuus käydä sekä kaupan paikoissa, mutta myös omissa lepopisteissään ja -paikoissaan; kahviloissa, kapakoissa, ravintoloissa, yhdistystaloissa, kirjastossa, konsertti- ja taidesaleissa, elokuvateatterissa ja pyhäköissä. Tavoitteena on kehittää kaupunkia väriä ja muotoa vaihtavaksi kosmokseksi, instrumentiksi, joka antaa jotakin kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina; joka muuttaa olevat kaupunkitilat omaleimaisiksi paikoiksi, samanaikaisuuden, kohtaamisen, työn ja leikin paikoiksi.”

Pietarsaari on elinvoimatutkimuksen ykkönen. Taitaa olla niin, että elinvoimaluvun kauppavolyymiin on sisällytetty myös varsinaisesta keskustasta puolen kilometrin päässä olevat marketit. Se nyt ei kuitenkaan vaikuta minun lukuihini. Minähän mittaan näyteikkunallisia julkisivupituuksia. Pietarsaaren keskustassa on 2,8 kilometriä näyteikkunallista kivijalkajulkisivua. 19000 asukkaan kaupungissa se tarkoittaa 15 cm per asukas.  Pietarsaaren keskustassa 11 % maa-alasta on kivijalkapinta-alaa. Se taas vastaa Helsingissä tiiveimpiä keskusta-alueita. 

Tässä on Pietarsaari. Keskusta on EKK:n tutkimuksessa määritelty maamme elinvoimaluvultaan parhaaksi keskustaksi. Kuvastakin havaitsee positiivisen ilmiön. Kivijalkaliikkeet ympäröivät keskustan kortteleita. Tilannetta vielä parantaa se, että kaksi markettia sijoittuu puolen kilometrin päähän keskustasta. Ne näkyvät kuvan oikeassa yläreunassa. Keskustassa on kivijalassa näyteikkunallista julkisivua noin 2800 metriä. Se on 15 cm kaupungin asukasta kohti. Helsingissä kivijalkajulkisivua on 23200 metriä. Se on 4 cm kaupungin asukasta kohti. Kivijalkakerrosneliöitä keskustassa 1,7 k-m2 asukasta kohti.

Elinvoimaluku, mitä se on?

Elinvoimaluku on kadulta sisäänkäytävien lauantaisin auki olevien liikkeiden lukumäärän suhde asukaslukuun, desimaalien välttämiseksi kerrottuna 1000:lla. Tutkituissa kaupungeissa suurin elinvoimaluku on Pietarsaaressa. Tämäpä sattui, kaikki mikä liittyy Pietarsaareen kiinnostaa minua. Pietarsaaren lukuarvoksi on saatu 7, kun Helsingissä ollaan luvussa 2,5. Tämäpä yllättää. Soittelenkin Pokko Lemminkäiselle ja kyselen elinvoimaluvun sielunelämästä. Elinvoimaluvussa ovat mukana vain lauantaisin auki olevien liikkeiden lukumäärä ja tyhjät tilat on vähennetty. Minulla on taas laskentaperusteena näyteikkunallisen julkisivun pituus, olivat auki tai kiinni. Siksi minun ”elinvoimalukuni” onkin visuaalinen kaupunkimiljööluku. Pietarsaaren keskustassa minun kaupunkimiljöölukuni on 1,7 kerrosneliömetriä kivijalkaliikkeitä koko kaupungin asukasta kohti. Helsingin keskustassa minun lukuni olisi 0,4 k-m2 per koko kaupungin asukas.  Alueittaiset luvut Helsingissä ovat tietysti huomattavasti korkeampia.  Kivijalkaliikkeet ovat enimmäkseen juuri alueellisesti palvelevia. Kalliossa on 4,4 k-m2 kivijalkaliikkeitä per alueen asukas. Bulsan eteläpuolella 5,0 k-m2/asukas ja Etu-Töölössä 3,5 k-m2/asukas.


Tutkittujen kaupunkien elinvoimaluku on siis suurin Pietarsaaressa. Seuraavaksi parhain on Maarianhamina. Tikkurila, Hyvinkää ja Tampere ovat seuraavina. Turku on Tampereen kintereillä. Hieman yllättää, että Jyväskylä ja Oulu ovat selkeästi jälkijunassa. Elinvoimalukua on päivitetty vuosittain vuodesta 2017. Hieman päälle 3 prosentin laskua on havaittavissa koko aineistossa. Vain Kotkassa, Uusikaupungissa, Tikkurilassa ja Pietarsaaressa on havaittu nousua. Parin viime vuoden luvut kiinnostavat. Mitä korona on vaikuttanut? Yleensä on ollut lievää laskua, mutta Pietarsaaressa jopa nousua. Helsingissä vuonna 2020 elinvoimaluku oli 2,61 ja vuonna 2021 2,47. Ei dramaattista, mutta laskua kuitenkin
.

Minun mittauksiani

Nyt mennään näihin minun mittauksiini. Kävin siis läpi Helsingin keskeiset kadut Google Earthin Streetview apunani. Tarkastelin myös joitakin lähiöitä ja laita-alueita vertailuaineiston saamiseksi. Ja sitten katselin Pietarsaaren keskustan tilanteen ja pistäydyinpä vielä eräänlaisessa ihannelähiössäni Matinkylässä. Tukholmassakin ihailin kaupungin mahtavia ostoskatuja. Siellä muutamat kivijalkaliikekadut hakkaavat kyllä mahtavasti sen kaiken mitä Helsingissä on tarjottavana. Ajatellaan vaikkapa Drottninggatanin kävelykatua tai Götgatania Södermalmin läpi tai Vanhan kaupungin Stora Nygatania ja monia muita. Mitkä ovat muuten Helsingin ”suuret ostoskadut”? Olisiko Freda, Aleksi, Pohjois-Espa, pätkä Manskua, pätkä Korkeavuorenkatua, kelpaisivatko Kalevankatu ja Eerikinkatu, miten Bulsa? No, ”suurina” joskin pieninä ostoskatuina voisi ehkä puhua vain kolmesta ensimmäisestä. Ei ole nyt Helsingistä vertaa. Mutta, kaikesta huolimatta en nyt etsinyt suuria ostoskatuja. Kartoitin yksinkertaisesti näyteikkunallisten kivijalkaliikkeiden julkisivupituutta katujen varsilla.

Kuva kertoo Bulevardin ja Espan kahta puolta löytyvän hyviä katuja, joiden varrella on katseltavaa, kohtaamista ja samanaikaisuutta. Etu-Töölö tarjoaa kohtalaisesti samaa herkkua. Krunikassa ja Katajanokalla ollaan jo melko heikossa hapessa.

Kivijalkaliikkeet ovat tiheimmillään Kampissa ja Hietalahdessa. Espan pohjoispuolella ja Kluuvissa ollaan miltei samalla tiheydellä.  Keskeinen Kallio on hyvää kivijalka-aluetta. Hyvään luokkaan kuuluu Bulsan ja Espan eteläpuolinen alue. Lähiöissä, niin vanhoissa kuin uusissakin kivijalkaliikkeiden olemassaolo on vähäistä. Vielä ensimmäisen lähiön, Maunulan aikaan ei tiedetty supermarkettien olemassaolosta. Silti kivijalkaliikkeiden määrä on vähäinen. Maunulassa kivijalkaliikkeiden julkisivupituus on 560 metriä, Etelä-Haagassa 470 metriä ja Lauttasaaressa 1150 metriä. Asukasta kohti katseltavaa julkisivua riittää Maunulassa 6 cm asukasta kohti, Etelä-Haagassa 4 cm ja Lauttasaaressa 5 cm asukasta kohti. Bulsan eteläpuolisissa kaupunginosissa senttejä on 42 ja keskeisessä Kalliossa 37.

Kalliossa ja Töölössä on hyviä kivijalkakatuja. Yleensä liikkeet keskittyvät vilkasliikenteisten katujen varsille, mutta erityisesti Kalliossa on paljon kivijalkaliikkeitä sisäisten pääkatujen varsilla.

Vielä kiinnostaa paljonko niitä kivijalkaliikkeitä oikein on suhteessa maapinta-alaan tai kerrosalaan? Kerrosalaan vertailu tuottaisi liiaksi työtä, mutta maapinta-alaan verrattuna voitaisiin laskea kivijalkatehokkuusluku. Kivijalkaliikkeiden kerrosalaksi Helsingissä on tässä huuhaatutkimuksessa arvioitu noin 620000 k-m2. Kivijalkatehokkuus on parhaimmillaan varsinaisessa keskustassa, siellä ekj = 0,12. Toisin sanoen 12 % maapinta-alasta olisi kivijalkaneliöitä. Kalliossa, Etu-Töölössä ja Ullanlinnassa 8 % maapinta-alasta kertoisi kivijalkaliikkeiden pinta-alan. Lauttasaaressa ja Maunulassa ollaan jo alle yhden prosentin.


Tässä sitä nyt on numeronrakastajan maailmaa. Sinä et niitä rakasta – ehkä?  Minä rakastan, vaikka niistä ei ole minulle mitään käyttöä. On ”kiva tietää” syndrooma. Bulsan ja Espan eteläpuolinen Helsinki on hyvää kivijalkakauppojen aluetta, samaan joukkoon pääsevät Espan pohjoispuoli ja Kluuvi, Kamppi ja keskeinen Kallio. Kaikissa on noin 100000 neliötä kivijalkakerrosalaa. Etu-Töölö ja Taka-Töölö ovat hyvinä kakkosina, kivijalkakerrosalaa on noin 50000 k-m2. Kaikkiaan Helsingin keskustasta löytyy lähes 300000 k-m2 kivijalka-alaa. Se on lähes puolet koko kivijalkaliikkeiden pinta-alasta. Kivijalkaliikkeet palvelevat suuressa määrin juuri oman alueensa asukkaita. Jotkut keskeiset alueet ovat kuitenkin vähäasukkaisia. Silloin palvelualueen on oltava laajempi. Keskeisessä Kalliossa on hyvä luku. Kivijalkatilaa löytyy 4 k-m2 per alueen asukas. Töölöissäkin on 3 k-m2 per asukas. Koko keskusta-alueella kivijalkaneliöitä on 7 k-m2 per alueen asukas. Koko Helsingin asukaslukuun verrattuna keskustassa on 0,4 k-m2 per asukas. Pietarsaaressa vastaava luku on 1,7 k-m2 per kaupungin asukas. Vanhoissa lähiöissämme on sentään vielä kivijalkaliikkeitä uusien vastapainona. Mutta kivijalkaneliöiden määrä jää alle yhteen neliöön per asukas. Matinkylä-Olari on minun vertailukohtani, siellä neliöitä on vieläkin vähemmän eli 0,3 per asukas.

Olari - Kuitinmäki - Matinkylä on hieno lähiö. Se on eräänlainen aikansa ihannelähiö. Simo Järvinen ja Eko Miettinen sitä taidolla kaavoittivat. Siinä on kaupunkimaisuutta vihreän ympäröimänä. Pääkadut ovat vihreitä bulevardeja. Kivijalkaliikkeitä ei kuitenkaan paljoa löydy. Kuvaan on valkoisella merkitty kerrostalot – hienoa filigrammia. Punaisella on merkitty suuret ostarit ja keltaisella kivijalkaan sijoittuvat näyteikkunajulkisivut. Kivijalkaa on vähän, sitä on vain 3 cm asukasta kohti. Olarissa Simo Järvinen yritti kaavamääräyksillä saada aikaan kivijalkaliikkeitä erityisesti Ruomelan raitille, joka on kävelykatu. Nyt kolmannes on lopettanut. Ikkunat tapetoitu.

Onko kivijalkaliikkeiden lisäämisen jotain taikakeinoa?

Uusissa rakennuksissa yhtenä ongelmana sanotaan olevan perustajaurakoitsijoiden organisaation. Eri yksiköt rakentavat asuntoja, toiset yksiköt liikerakennuksia, työkenttä ei kohtaa. Asunnon hintaa korottavat liiketilat eivät ole asukkaiden mieleen. Kilpailu on kova. Kaavamääräyksissä ei ole onnistuttu. Nyt mm. Helsingin kaupunki yrittää tarmokkaasti kehittää asiaa. Se on kaikkien intressissä. Asiantuntija Tuomas Santasalo sanoo kivijalkaliikkeille olevan tarvetta. Kysyntää on, mutta valmiiksi tehdyt liiketilat niin tekniikan kuin sosiaalitilojenkin osalta ovat liian kalliita pienyrittäjille. Mistä kynsihoitolan tai kampaamon perustamishaluinen maahanmuuttajayrittäjä saisi tarpeelliset rahat? Eikä vaan maahanmuuttajayrittäjä vaan kuka tahansa pienyrittäjä. Yhtenä ratkaisuna voisi olla raakatilan rakentaminen. Yrittäjä voisi sitten vähitellen, osin jopa omalla työllään parantaa tilaa. Kolmannes kivijalkayrityksistä on ravintoloita tai kahviloita. Ravintolan perustaminen on aina teknisesti hankalaa. Keittiökäryjen poistaminen vaatii kallista tekniikkaa. Ja aina ei onnistu. Siitä on esimerkkinä tuossa naapurissani Maunulassa uuteen taloon tehty ravintolakiinteistö, jonka vuokraaja on joutunut odottelemaan virheellisten ilmastointiasennusten korjauksia vuosikaupalla. Poikani Jussi sanoo heidän arkkitehtitoimistonsa työskentelevän lähes jokaisessa oikeaan paikkaan osuvassa hankkeessa kivijalkatilojen puolesta. Kertoo onnistumisista, kun pohjakerrokseen sijoitettu työhuone on voitu yhdistää yläpuolella olevaan asuntoon. Sanoo kyllä pyörien säilytystilojen ja muiden yhteistilojen vaativan lähes kaiken tilan katukerroksesta. Mahtuuko sinne enää kivijalkaliikkeitä? Kaava on avainsana. Mutta sijainnin täytyy olla oikea. Kivijalkaliikkeet eivät menesty pihan perällä tai hiljaisella sivukadulla. Aikanaan Simo Järvinen, Olaria suunnitellessaan, sai kävelyraitille useita kivijalkaliikkeitä ja jopa talvipuutarhan suihkulähteineen. Nyt kolmannes liikkeistä on tyhjänä, ostari lopetettu ja talvipuutarhakin sulkenut ovensa jo toistakymmentä vuotta sitten. Palmut sentään saivat kasvaa vielä muutaman vuoden omillaan, kunnes niidenkin aika tuli lähteä. Kivijalan liikkeet luovat kirjavaa toimintaa ja parantavat yhteisöllisyyttä. Mykkä julkisivu mykistää myös kulkijan. Toivon innostavia ajatuksia ja kustannustehokkaita keinoja kaikille asian parissa toimiville. Tehtävä on sosiaalinen.