keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Uskallanko kirjoittaa korkeasta rakentamisesta?

Edesmennyt ystäväni Mattikoo – kaiken kokenut, hän ihmetteli aikanaan paljonkin suomalaisten ammatti-ihmisten sanattomuutta ja kannattomuutta. Ja, eikö totta se hiljaisuus kuuluu nytkin. Hautajärven ja kumppaneiden kirja vastikään oli harvinainen poikkeus nettijupinan joukkoon. Totta, henkilöiden lisäksi myös korporaatiot vaikenevat, ammattijärjestöt eivät uskalla ottaa kantaa. Mitä nyt RIL ja SAFA viimeksi sanoivatkaan? Mihinkään ei oteta kantaa. Toista oli ennen. Debatti kukoisti. Oliko? Mattikoo sanoi, että erityisesti konsulteilla, töitään myyvillä, on myös syy hiljaisuuteen. On syytä pelätä mustalle listalle joutumista ja hommien menetystä. Korporaatioihin tämän ei kuitenkaan luulisi pätevän. Mattikoo väitti, etten minäkään uskalla lausua mielipiteitäni, koska pelkään entisen firmani ja kavereideni firmojen työkannan puolesta. Tämä heijastui hänen mukaansa minun blogiteksteissäni. https://penttimurole.blogspot.com/2015/04/slavasta-nurinkurin-nuutiin-lyhyt-matka.html

Niin, omien kannanottojen suhteen ei voi olla unohtamatta sitä, kun vuonna 2000 kirjoitin Rakennuslehteen kolumnin, jossa byrokraatit saivat leikkisän ansiottomasti ansionsa mukaan. Tästä ei vielä ennen sen jutun julkituloa ystäväni byrokraatti tykännyt ja muuttui sen luettuaan entiseksi ystävikseni. Ja kolumnien kirjoittaminenkin sai äkkitopin. Niin, mitä siinä sanottiin?

Sanottiin että (pikkupala):

”Suunnittelua suunnitellaan. Byrokratia suunnittelee suunnittelua. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa onkin tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti, se on sotkuinen, epäorgaaninen ja äkäinen kuin syöpä, itseään ruokkiva ja kaiken elinvoiman tuhoava. Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla päätöksenteon verkkoonsa. Politiikka on näennäisvallan sirkusteltta, jossa byrokratia toimii hyväntahtoista esittävänä pellenä ja pääbyrokraatit silinterihattuisina sirkustirehtööreinä. Businesslobby esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle businesslobbyn taituruus on kuin Draculalle haapaseiväs, katsojat saattavat hämmentyä ja kiinnostua. Eikä syyttä, tähän pyritäänkin - sitten kun tempun taika selviää, on jo myöhäistä.”

BBP – vieläkö voimassa?

Taustalla oli silloin joskus arvelemani vallankäytön BBP-kolmiodraama. Bisnes, byrokratia ja politiikka ovat draaman toimijoita, joiden toimia kansa katselee median luomasta tirkistysreiästä. Jotkut väittävät bisneksen olevan tässä ruletissa alkuun paneva voima jonka toiveiden mahdollistajana byrokratia valmistelee asiat poliitikkojen kumileimattaviksi. No, ei se näin mene sanoo asioita ymmärtävä ystäväni. No, meneekö se sitten niin, että kansa vuorovaikuttaa byrokratian valmistelemaan yleisesti hyväksyttäviä ehdotuksia joista tehdään päätökset demokratian kaikkivaltaisten sääntöjen mukaan ja sitten kilpailutetaan toteuttajat henkeen - halvin saa työn. No, kaikki sen tietää, ettei se noinkaan mene - lapsellista. On pakko oikein keskittyä. Miten se nyt sitten oikeasti menee ja miten sen pitäisi mennä? Onko omia kokemuksia?

Sirkuksen varsinaisen koneiston osat ovat bisnes, byrokratia ja politiikka. Bisneksentekijöissä ovat suunnittelijat, rakentajat, rahoittajat ja kiinteistötaitajat, byrokraateissa on inkrementalisteja, modernisteja, strategeita ja säilyttäjiä, politiikassa ovat enemmistö, vähemmistö ja yhden asian uskojat, useat senkun odottavat seuraavia vaaleja.   Bisnes kehittää rahantekokonsepteja, mutta myös tuottaa lähes kaiken tarpeellisen, byrokratia yrittää olla nuorekas, seuraa trendejä, eksyy joskus polulta, mutta on ainoa, jonka vastuulle on annettu tulevaisuus, politiikka keskittyy joidenkin johtohahmojen ympärille, muut odottavat seuraavia vaaleja, poliitikot ovat kuitenkin takaamassa kalleimman, eli demokratian. Media ja some muodostavat kansalle ainoan tirkistysreiän, jonka kautta voi tarkastella koneen toimintaa. Se, mikä reiästä näkyy, ei ole totta. Mikään ei ole totta! Tiede ja taide joutuvat pelkän taustakohinan osaan tässä olemattoman totuuden etsinnässä.

Havaitsin muutoksen

Muuten huomasin yhtäkkiä maailman muutoksen. Kun yritin kopioida vanhan, muutaman vuoden takaisen kuvatekstini tähän kuvaan, huomasin sen sopimattomaksi. Mitä jouduin muuttamaan? Aiemmin, kymmenen vuotta sitten olin sanonut byrokratiasta näin: byrokratia jäykistyy, standardisoituu ja yksipuolistuu, mutta nyt sanoinkin sen olevan nuorekas, seuraavan trendejä, vaikkakin joskus eksyvän polulta. Onhan tämä edistystä, vai yritänkö nuoleskella? Politiikasta olin aiemmin sanonut sen arkipäiväistyvän, nyt väitän politiikan keskittyvän (liiaksi) joidenkin johtohahmojen ympärille (ideologiat pomppaavat esille ja vaikuttavat), siis hyvää ja pahaa. Mediasta ja somesta uskalsin aiemmin sanoa niiden olevan valtakoneiston ja bisneksen mustien käsien hallinnassa, nyt olen asiallisemmalla linjalla, kun olen nämä pahat viittaukset kokonaan poistanut (mustat kädet kyllä, mutta kenen). Tämähän viittaa siihen, että kaikki, minä muiden mukana, ovat viisastuneet, ainoa joka ei saanut mitään armoa oli tuo bisneslobby, edelleen se vain kehittää rahantekokonsepteja. Minä olen kuitenkin siitä jo onnellisesti eläkkeellä. Kun luen tämän toisen kerran, herään. Tuo ns. viisastuminen onkin juuri nykyistä kantaaottamattomuuden linjaa, ettei uskalla sanoa, niinkö?  

Uskallanko?

Ryhdytään nyt sitten jälleen miettimään uskaltaisiko sitä jotain sanoa. Voisi sitäkin miettiä hieman tarkemmin, olisiko sitä jotain sanottavaa. Ja jos vaikka uskaltaisi sanoa ja jos vaikka tuntuisi siltä, että jostain kannattaisi sanoa, niin olisiko tuosta kaikesta mitään hyötyä? Hyötyä kenelle? Olisiko muuten tarpeen yleensäkään olla hyötyä? Eikö olisi mukavaa, kun voisi sanoa ilman minkäänlaista hyödyn tavoittelua. Siis vain lämpimikseen. Mitä hyöty voisi muuten olla? Noin teoreettisesti ajatellen? Yksi teoria voisi olla sellainen, että byrokraatit ottaisivat opin onkeen ja muuttaisivat toimintatapojaan, suunnitelmiaan ja numeroitaan. Vai olisiko mahdollista, että poliitikot korkeassa tornissaan vilkaisisivat alamaisensa epistolaa ja ottaisivat oppia. Mahdotonta. Ei mene jakeluun. Kokemuksesta voin todistaa. En edes yrittänyt sotkea tähän kysymyksenasetteluun bisnestä. Tiedän sisältäpäin. Bisneksen moraali on luja. Kilpailijan tekemisiin ei kritiikillä puututa. Mitä nyt joskus markkinaoikeudessa.

Päätän uskaltaa

Silläkin uhalla, että astun ns. pehmeään. Silläkin uhalla, että joku suuttuu ja päättää olla antamatta hommia minun suvulleni neljänteen polveen. Silläkin uhalla, että pian havaitsen olleeni väärässä ja joudun kirjoittamaan katumustekstejä. Silläkin uhalla, että joku nykyinen kaverini muuttuu entiseksi. Silläkin uhalla, että joudun olemaan samaa mieltä joidenkin kanssa, joiden pariin en ole yleensä vihkiytynyt. Silläkin uhalla, että joudun irtisanoutumaan ystäväpoliitikkojen kannasta.

Olen valinnut muutaman asian. Yksi on korkea rakentaminen. Toinen on liiallinen tiivistäminen. Kolmas on nykymuotoinen ns. bulevardisointi. Neljäs on keskustan lisääntyvä tunnelointi. Viides on eräät projektit. Kaikki ei mahdu yhteen blogiin. Tähän ensimmäiseen sarjassamme ”uskallanko” mahtuu nyt vain tämä korkea rakentaminen. Olenhan siitä jo aiemminkin kirjoitellut, mutta tässä ryhdyin ihmettelemään sitä, miten tähän oikein jouduttiin.

http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/donner-vastaan-ervi-ja-muita-60-luvun.html

http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/kierran-tornikeskustelua-niin-kuin.html

Jatketaan siis kuuman puuron kiertämistä.

Korkea rakentaminen

Ajatusten muutos on ollut lähes käsittämättömän nopea. Se on päässyt yllättämään monet ja ainakin minut. Vielähän korvissani kaikuvat Mattikoon sanat, kun hän taisteli Ruoholahden tornia vastaan ja julisti Pasilan ainoaksi paikaksi jonne voisi jotain korkeaa rakentaa ja sittemmin tilasikin Pekka Salmisen ja LT-Konsultit Oy:n yhteenliittymältä Pasilan kehittämisselvityksen ja sai lopputuloksena Pasilan 30-kerroksiset kaksoistornit. Tornit eivät siihen aikaan läpäisseet poliitikkojen ajatusmaailmaa. Saatiin kylmää kyytiä kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Ystävämme Micke Sundman nimitti kaksoistorneja aasinkorviksi.

Olihan torneja aiemminkin haaveiltu. Sigurd Frosterus jo ehdotti 30-kerroksista Stockmannin tornia Wulffin kulmalle vuonna 1922 (kuva vasemmalla ylhäällä). Vuonna 1924 hän ehdotti 26-kerroksista tornia kaupungintaloksi Kamppiin. Väinö Vähäkallio piirsi 1928 Keskuskadun ja Espan kulmaan Suomi Filmin 16-kerroksisen toimistorakennuksen (kuva vasemmalla alhaalla). Voittajaksi korkeiden talojen taistelussa selvisi Bertel Jung, sillä hän piirsi Hotelli Tornin, joka valmistui 13-kerroksisena 70 metrin korkeuteen vuonna 1931 ennen kuin se oli saanut edes rakennuslupaa.  Arkkitehtien kiihkoa ja ehkä kateutta kuvaa W. G. Palmqvist Arkkitehti-lehdessä julkaistu kannanotto: ”Rakennus paljastaa rakennuttajansa ja suunnittelijansa reklaaminhimon”, tarkoittaen Suomi Filmin taloa, joku toinen kirjoitti Hesariin: ”En muuten epäile ollenkaan, että pilvenpiirtäjiä piakkoin sirotellaan ympäri kaupunkia, kun nyt vain alkuun päästään, sillä ne voimat jotka niiden takana ovat, ovat suuria: voitonhimo, rahaa millä hinnalla tahansa ja yhteiskuntamme nousukassieluinen katsantotapa, niin kuin New Yorkissa!”

Sotien jälkeen yritys

Tilanne rauhoittui meillä ja maailmassa. Tuli suuri lama ja tuli maailmansota. Herättiin hitaasti. 50-luvulta muistelen arkkitehti Leo Jakobsonia (Maxin isoveli), hän piirteli asemakaavaosastolla mahtipontisia visioita Helsingin suurkaupunki-ilmeestä. Muutti sitten Amerikkaan. Ovatko piirustukset tallella? Oliko sitten ensimmäisiä ilmiöitä, kun Helsinkiin rakennettiin vuonna 1958 Eino Tuompon ja Veli Valorinnan 12-kerroksinen Autotalo rinnakkaistorneineen. Siinä talossa nuori insinöörinplanttu kävi hivelemässä Citroen-merkkisiä uuden sukupolven DS-autoja. Olli Kivinen puolestaan piirteli tornia Sinebrychoffin puistoon vuonna 1960. Sanoipa Ossian von Konow nuoruutensa huimina päivinä vuonna 1964 Helsingin tarvitsevan 60-kerroksisia torneja.

Arkkitehti-lehti haastatteli vuonna 1965 kymmentä arkkitehtia ja kysyi heidän kantaansa korkeaan rakentamiseen. Selvää vastausta ei tullut keltään. Nykypäivän tapaan asiaa pyöriteltiin kuin kuumaa perunaa. Ne, joilla oli oma lehmä ojassa, olivat tietysti muitakin varovaisempia. Erik Kråkström sanoi: ”Kone ja Sillan tapauksessa (kuva) olen löytävinäni kaupunkikuvan erään strategisen pisteen, joka vaatii kiinteää ja selvää painotusta ja joka siinä samalla osoittaa sisälahtien suiston sijainnin.” Olli Kivinen sanoi ylikorkean rakentamisen olevan ”tulella leikkimistä”, ei vähiten sen takia, että kerran tietyllä paikalla suoritettu ylikorkea rakentaminen katsotaan ennakkotapaukseksi seuraavaa ylikorkeaa kohdetta ratkaistaessa. Vuoden 1965 haastattelussa Ossian Konow toivoi vielä, ettei korkeiden talojen suunnittelussa mennä ”alaskompromissattuihin” ratkaisuihin Sinebrychoffin ja Wärtsilän kortteleiden malliin. Kirmo Mikkola piti ”ylikorkeita taloja suurkaupungin cityuudistuksen luonnollisina elementteinä, mutta kaupungin historiallinen sisääntulosilhuetti mereltä käsin ja empire-Helsingin arkkitehtuurimiljöö eivät kuitenkaan siedä muutoksia”. Hän oli kuitenkin valmis hyväksymään Merihaan alueen ja Kamppi-Hietalahti-alueen korkean rakentamisen kohteiksi. Erkki Juutilainen piti tornityranniana vapautuneille teollisuusalueille (Kone ja Silta sekä Sinebrychoff) ”sattumanvaraisesti” syntyneitä hankkeita. Jaakko Salonen korosti yhtenäistä räystäslinjaa koko kaupungissa. ”Hänkkä” Jaatinen sanoi Helsingissä olevan vielä tilaisuus harkita, ketä varten ja mihin rakennetaan ylikorkeat talot, ”etteivät ne tulisi Helsingin kaupunkikuvaan vain siitä syystä, että teemme perässä sen, mitä isot ovat tehneet edellä.”

”Helsingin kaupunki etenee melkein kellon tarkkuudella kohti Manhattan-tyyppistä kaupunkikuvaa, jossa liikenne, vallankin metro, sähkörata ja moottoritiet ym. liikenneteknilliset ja -taloudelliset tekijät ovat määrääviä.” Näin sanoi kritiikki, kun Kimppi Mikkolan kanssa vuonna 1971 piirrettiin 20-kerroksisia torneja Pohjois-Haagan asemalle.

 

Itäkeskuksen maamerkki on Hakan rakentama ja käytännössä arkkitehti Edu Kairamon ja rakennuttajana toimineen DI Kyösti Levomäen yhteistyön tulos. Talo valmistui vuonna 1987. Mainitsen nämä nimet oikein erityisesti, sillä he olivat molemmat minun hyviä kavereitani. En muuten. Heidän rakennuksestaan tuli liian hyvä. Jos siinä olisi munittu ulkonäön tai toteutuksen suhteen kiihoke olisi sulanut. Mutta ei, sitä täytyi saada lisää!

Vuonna 2011 tutkittiin

Kaupunkisuunnitteluviraston teetti Serum Arkkitehdeilla selvityksen nimellä ”Korkea rakentaminen Helsingissä”. Työtä valvoi laaja työryhmä Annukka Lindroosin johdolla. Raportin johdannossa todetaan tämän hetkisen keskustelussa olevan kaksi ääripäätä: radikaalejakin muutoksia hyväksyvä, kansainväliseen urbanismiin vetoava taho, toinen taas historiallista jatkuvuutta, Helsingin perinteisiä arvoja ja horisontaalista omaleimaisuutta korostava osapuoli. Ehkäpä sitten tuo radikalismiin taipuva porukka pääsi enemmistöksi, koska korkea rakentaminen nousi sallittavuudessa korkeaan luokkaan. Työryhmä antoi suosituksen, jossa Helsinki jaettiin neljään vyöhykkeeseen. Korkean rakentamisen mandaatti annettiin ohjenuoraksi aivan ydinkeskustaa lukuun ottamatta, mutta sitäkin hipoen. Siltä osin oli jo peli pelattu.

Vyöhyke A. Alueelle ei kaavoiteta uusia merkittävästi nykyisestä korkeusmittakaavasta poikkeavia rakennuksia.

Vyöhyke B. Korkea rakentaminen (yli 16 kerrosta) on mahdollista, mikäli rakentaminen edistää kaupunkirakenteen hahmotettavuutta ja alueen positiivista imagoa eikä vaikuta kielteisesti Helsingin merellisen kansallismaisemaan ja rakentaminen hahmottuu luontevaksi osaksi kaupungin uutta korkean rakentamisen kokonaisuutta ja vielä on tehty vaikutusten arviointi ja rakentaminen on toteuttamiskelpoista.

Vyöhyke C. Alueelle tehdään yleissuunnitelma, jossa osoitetaan korkean rakentamisen toivottavat ja mahdolliset sijoituspaikat.

Mitä tästä nyt sanoisi? Sanoisiko niin että selvitys antoi täydet mahdollisuudet ja puolisuosituksen korkeaan rakentamiseen B ja C vyöhykkeillä. A vyöhykkeellä korkea rakentaminen kielletään, joskin alueelle tunkeutuvilla Ba- alueilla se on mahdollista. Lähes kaupungin sydämeen tullaan, Munkkisaareen ja Perämiehenkadulle idässä ja Hanasaareen ja Sompasaareen lännessä. Perämiehenkadulla kummitteli siihen aikaan korttelin sisään rakennettavaksi ideoitu torni, Hanasaaressa taas kilpailun voittaneet korttelit. Varsinaisiksi korkean rakentamisen mandaattialueiksi tulivat Jätkäsaari ja Ruoholahti, Kalasatama sekä Pasila.

Helsingin niemen kahta puolta on nousemassa kaksi tornirykelmää, Keilaniemi ja Kalasatama. Vielä yksi sukupolvi sitten ne olisivat olleet mahdottomia. Olisi arveltu merellisen silhuetin tuhoutuvan. Pahan esimerkkinä oli silloin vuonna 1976 rakennettu yksittäinen Raaden torahammas ja pahan äitinä naapurikaupunki Espoo. Ajat ovat muuttuneet.

Etsin ajatuksen juurta

Kysyn itseltäni, kuka se oli, joka oli tämän kaiken takana vai oliko se todellakin jokin kollektiivinen yhteinen tahto ja ymmärrys? Tämähän on ilmiselvästi Pekka Korpisen ajan jälkeen, kun korkea rakentaminen näin tunkeutui areenalle, Pekka häipyi rootelista jo 2007. Soitan kuitenkin Pekalle ja kysyn, onko hän ollut näissä kiistanalaisissa hankkeissa aloitteen tekijänä. Vai voisiko näin vahva ilmiö olla vasta virkaan astuneen Hannu Penttilän ja virastopäällikkö Tuomas Rajajärven pioneerihommia. Pekka sanoo tämän tapahtuneen hänen aikansa jälkeen, mutta tunnustaa tutkineensa korkeaa rakentamista. Muistanhan minäkin jotain siitä, kun ranskalainen Dominique Perrault esitti hurjia suunnitelmia Salmisaareen.

Korpinen kertoo palkanneensa myös itse suurmaestro Fosterin tutkimaan korkeusmaailmaa hotellin suunnittelun alkuvaiheessa. Foster oli ollut sitä mieltä, ettei Helsinkiin pitäisi rakentaa ylikorkeata. Olisipa otettu oppia. Ei otettu, ja vielä Pekka palkkasi Pasilaa tutkimaan vuonna 2005 italialaisen Cino Zucchin. Hän räväytti Pasilaan 9 tornia. Homma lysähti. Seuraava vakava yritys oli vuonna 2006 valmistunut Vuosaaren Cirrus. Tanskalaisen Nielsen & Nielsen ehdotus voitti kisan. Urakoitsijan toteutus poikkesi voittaneesta ehdotuksesta. Ei hyvä. Fosterin mielipidettä lukuun ottamatta kokemukset korkean rakentamisen suhteen jäivät miinuspuolelle. Redin rakentaminen alkoi noin 2011 ja se valmistunee 2025. Alue on Helsingin korkean rakentamisen koetinkivi.

Helmikuussa 2012 korkea rakentaminen sai virallisen siunauksen

Kaupunginhallitus merkitsi kaupunkisuunnittelulautakunnan hyväksymän raportin tiedoksi helmikuussa 2012 Hannu Penttilän toimiessa esittelijänä. Selvityksessä sanottiin mm. näin: ”Selvityksen yhteydessä tehtyjen näkymätarkastelujen perusteella ei Helsingin keskustaan ja eteläiseen kantakaupunkiin, erityisesti sen suoraan avomerelle avautuvalle rantavyöhykkeelle, tulisi sijoittaa rakennuskannan nykyisestä korkeusmittakaavasta oleellisesti poikkeavia uusia korkeita rakennuksia, koska ne vaikuttaisivat epäedullisesti Helsingin merelliseen siluettiin ja kilpailisivat huomioarvossa perinteisten merkkirakennusten kanssa. Harkiten sijoitettuna voidaan kaupungin muille alueille rakentaa korkeita rakennuksia, jolloin ne esimerkiksi alakeskuksissa tai liikenteen solmukohdissa lisäävät kaupunkirakenteen hahmotettavuutta tai edistävät alueiden kaupunkikuvallista ominaisluonnetta.”

Tältä se näytti korkea rakentaminen mereltä päin katsottuna vuonna 2012. Nyttemmin siitä on joitakin torneja karsiutunut. https://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/aos_2011-4.pdf

C-alueelta löytyi liuta korkean rakentamisen paikkoja

Vuonna 2014 kaupunkisuunnitteluvirasto teki yleiskaavatutkimuksiin liittyvän täydentävän raportin, jossa käsiteltiin erityisesti C vyöhykettä. Siinä todettiin C-alueen korkean rakentamisen luontevia sijainteja olevan Itäkeskus, Vuosaaren keskusta, Herttoniemen keskusta, Malmin asema, Käpylän asema ja Kannelmäki Kehä I:n ympäristössä. Lisäksi korkea rakentaminen olisi mahdollista työpaikka-alueilla Pitäjänmäellä, Herttoniemessä, Roihupellossa ja Vuosaaren satamassa. Muutenkin kaupunkibulevardien alkupisteet Kehä I:llä katsottiin potentiaalisiksi paikoiksi maamerkkirakennuksille. Tämän raportin laatijoina toimivat Kerttuli Kohonen, Crista Toivola ja Marja Piimies. 

Korkeaan rakentamiseen soveliaat paikat yleiskaavaosaston mukaan 2014 https://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/yos_2014-19.pdf

Olemme loukossa

Näin siis korkea rakentaminen hiipi osaksi Helsingin kaupunkikuvaa aivan huomaamatta ja hiljaa. Se on myös levinnyt ikään kuin ajan henkenä kautta maan ja kaupunkien. Naapurikaupunki Espoo tuntuu aivan villiintyneen Keilaniemessä ja Finnoossa. Tampereella ollaan hulvattomia, eikä Oulu ja Kuopiokaan ole jääneet osattomiksi tästä hulluudesta. Nyt se on oletusarvona meidän edessämme ja meidän tulevaisuutemme osana. Leviämistapa on täyttänyt demokratian vaatimukset päätöksenteon suhteen. Vuorovaikutuksen vaatimukset taisivat jäädä vähemmälle, mutta ne mahdollisuudet on asetettu toteutumaan vasta asemakaavoitusvaiheessa, jolloin onkin jo liian myöhäistä.

Saatat kysyä, onko korkeasta rakentamisesta jotain hyötyä.

Voit kysyä:

1.                                      Tuottaako korkea rakentaminen kohtuuhintaisia asuntoja?

2.                                      Vähentääkö korkea rakentaminen liikenteen CO2 päästöjä?

3.                                      Onko korkealla rakentamisella segregaatiota vähentävä vaikutus?

4.                                      Vähentääkö korkea rakentaminen infrastruktuurikustannuksia?

5.                                      Lisääkö korkea rakentaminen asukkaiden viher- ja vapaa-alaa?

6.                                      Tarvitsetko maamerkkirakennusta löytääksesi kotiisi?

7.                                      Onko korkea rakentaminen ”kestävän kaupungin” rakentamista?

8.                                      Onko alle 12 vuotiaan kiva asua korkealla?

Jouduitko vastaamaan kaikkiin kysymyksiin EI? Onko tämä naurettavaa ymmärtämättömyyttä päätöksentekijöiden tahtoa vastaan? Onko tämä loukkaava puhetta korkeiden rakennusten suunnittelijoiden ja toteuttajien suhteen? Pitäisikö uskoa viranomaisten ja asiantuntijoiden, jopa bisneksentekijöiden viisauteen täydennettynä vakaalla luottamuksella itse valitsemiemme poliitikkojen jaloon tahtoon pitää meistä huolta ja valvoa etujamme? Ja lopettaa turha huoli. En usko!

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Liikennerevoluutiosta ”kenen kaupunkiin”

Juha Salmi kirjoittaa Rakennuslehdessä kaimansa Juha Kostiaisen kaupunkifilosofiasta. Nämä kaksi Juhaa nyt villitsivät minut blogia kirjoittamaan. Ensin mainittu Juha on rakennusalaan erityisen hyvin perehtynyt toimittaja. Viimemainittu Juha on YIT-rakennusyhtiön kaupunkikehityksestä vastaava johtaja. Hän on tunnettu luennoitsija alan tilaisuuksissa, silloin kun rakentajia tarvitaan ja joskus muulloinkin. Juha Kostiainen on varsin oppinut mies. Hän valmistui teollisuustalouden diplomi-insinööriksi Tampereen teknillisestä yliopistosta vuonna 1990. Filosofian maisteri hänestä tuli Tampereen yliopistossa 1996. Hän on lisäksi hallintotieteiden tohtori vuosimallia 2002. Olipa Kostiainen vielä kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen ja Tampereen aluejärjestön puheenjohtaja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Juha kirjoittaa blogia nimeltä: https://nokkelakaupunki.fi/ Hänellä on vielä paljon tekemisen vuosia, sillä hän on syntynyt 1965. Niin, tässä nyt hieman seurataan tämän Juhan jälkiä. Hän ei ole tuttu mies, joten vierailla jäljillä ollaan. Ja sekavasti edetään. Tärkeimpänä alkusyynä lienee se, että Juha teki ihailemani naisen kanssa suorastaan vallankumousta.

Juhan työpaikka oli Sitrassa vuosina 2009-2012. Niinä aikoina hän työskenteli Eeva Linkaman kanssa liikennerevoluution parissa. Tuliko revoluutiosta villoja? Näyttävät tehneen valtavaa sidosryhmätyötä. Hankkeessa oli keskusteluyhteyteen kytkettynä valtiovarainministeriö, ympäristöministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö, Liikennevirasto, Liikenteen turvallisuusvirasto, Tivit Oy sekä RYM Oy. Mitä nuo ovatkaan nuo kummalliset Oy:t? Tivit Oy perustettiin vuonna 2008. Koko nimi oli Tieto- ja viestintäteollisuuden tutkimus Oy. Vuonna 2012 nimi muutettiin. Se oli sitten DIGILE Oy. Tarkoittaa kuulemma ketterää (agile) digitaalisuutta. Mutta se taitaakin olla nykyään DIMECC. DIMECC is the leading breakthrough-oriented co-creation ecosystem. Osakkaina on yrityksiä ja yliopistoja. Liikenne ei näytä olleen viime aikoina organisaation mittavassa ohjelmassa – merenkulkua lukuun ottamatta.

Mitä sitten oli/on RYM? Pitkän kaavan mukaan sanottuna Suomeen perustettiin vuonna 2008 strategisen huippuosaamisen keskittymiä SHOK. Niitä oli kuusi. Edellä mainittu Tivit Oy oli yksi keskittymistä. Yksi niistä oli rakentamiseen ja ympäristöön keskittyvä keskittymä RYM Oy. Osakkaina oli rakennusliikkeitä, tuotevalmistajia, suunnittelijoita ja muutama suurempi kaupunki, kaikkiaan 52 osakasta. Meidänkin firmamme oli siellä osakkaana, Matti Mannonen hallituksen jäsenenä. Tekes toimi keskittymien rahoittajana. Paloiko siinä 500 miljoonaa kaikkien keskittymien osalta. RYM:in ohjelmiin oli panostettu 66 miljoonaa. Sitten Sipilän hallitus leikkasi rahoituksen ja tutkimustoiminta karahti uusille urille. RYM oli tehnyt rakentamisen tietotekniikkatutkimusta, sisäilmatutkimuksen sekä aloitteli kaupunkien kehittämisen pakettia. Meninkö taas sivuraiteelle? Pitikö puhua liikennerevoluutiosta?

Liikennerevoluutio

Liikennerevoluutio lähti virallisesti liikkeelle joulukuussa 2010. Rakennuslehti kiteytti alkuhetkillä johtohahmojen sanat. Eeva Linkama sanoi näin: ”Tähän saakka ongelmat on pyritty ratkaisemaan väyläinvestoinneilla. Nyt tarvitaan monipuolisempia keinoja. Tavoitteena on siirtyä investointivetoisuudesta olosuhteisiin ja vaikuttavuuteen.” Juha Kostiainen sanoi näin: ”Liikenteen nykyisen paradigman hienosäätö ei riitä. Paradigmalla tarkoitetaan laajasti käytössä olevaa, oikeana pidettyä, auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä ja sen mukaista toimintatapaa. Väyläinvestointeja painottavaa liikennepolitiikkaa voi pitää vallitsevan paradigman ilmentymänä.” Juhani Tervala, liikenneviraston pääjohtaja sanoi puolestaan näin: ”Liikennevirasto haluaa päästä eroon vanhasta paradigmasta. Me takaamme, että pilotteja tehdään.” Tervala ei sitten ilmeisesti taipunut uuteen paradigmaan, koska joutui liikenneministeri Marja Kyllösen hampaisiin ja joutui eroamaan vuoden 2012 lopussa. Liikennevaliokunnan puheenjohtaja taisi valitella eroa, koska nyt tarpeelliset tiehankkeet viivästyvät – revoluution voimaan ei ilmaisesti poliitikkopiireissä uskottu, raha puhuu.

Edessäsi on Ajatuskartta. Ajatuskartta kertoo, mitä tarkoittaa yhdyskunta- ja liikennepolitiikan uusi ajattelutapa ja miten sitä toteutetaan. Se on liikennerevoluution ensimmäisen vaiheen lopputulos. Lue, niin tiedät, miten vallankumous etenee! Yritin etsiskellä dokumentoituja tuloksia. Ainoa konkreettinen minkä löysin oli tämä:

Liikennerevoluution ideana oli saada aikaan parempaa vähemmällä. Sen arveltiin tapahtuvan ottamalla käyttäjät ja palveluja tarjoavat yritykset mukaan kehittämiseen, henkilöautokeskeisyydestä haluttiin luopua, MALPE-järjestelmää haluttiin kehittää, virkamiesvallasta haluttiin kohti poliittista päätöksentekoa, pilottiprojekteja haluttiin luoda ja luotiinkin ja mikä tärkeintä investointivaltaisuudesta pitäisi päästä. Hyviä tavoitteita jotka sitten puroina liittyivät kehityksen valtavirtaan, joka yleensä pyrkii virtaamaan tieteen ja politiikan ohjaamana kohti parempaa tulevaisuutta vaiko yksinkertaisesti vain katastrofin torjumista. Suuri osa näistä puroista oli kyllä ollut olemassa jo ennen liikennerevoluution alkua, mutta ehkä ajatukset laajenivat Eevan ansiosta uusille alueille, kuten tievaltion ajatusmaailmaan. Liikennerevoluutio teki työnsä ja oli sitten valmis hiljaa häipymään taustalle.

Yhteistyökumppanit Eeva Linkama ja Juha Kostiainen liikennerevoluution alkuhetkillä 2011. Eeva sanoo tavoitteena olevan löytää uusia tapoja käyttää yhteiskunnan resursseja. Juha sanoo tavoitteena olevan luoda kokonaan uusi ajattelutapa liikenteen ja maankäytön suunnittelussa.

 

”Kenen kaupunki” saa huutia (ollaan nykypäivässä)

Viimeisimmässä blogissaan Juha Kostiainen käsittelee vasta ilmestynyttä Harri Hautamäen ja kumppaneiden pamflettia ”Kenen kaupunki”. Blogin otsikossa hän sanoo faktojen ja epämääräisen vihjailun olevan törmäyskurssilla. Ensin hän haluaa kumota pamfletin väitteen siitä, että Helsingin kaupunkisuunnittelua on ulkoistettu sijoittajille ja rakennusliikkeille. Kostiaisen mielestä esimerkkeinä mainitut hankkeet eivät ”pääosin” ole syntyneet sijoittajien ideoimina tai lähtökohdista. Maria 01:n laajennus syntyi kaupungin elinkeinopoliittisista pohdinnoista, ajatus Garden Helsingistä syntyi HIFK:n piirissä, Tripla ja Trigoni ovat lähteneet liikkeelle maanomistajien eli kaupungin ja Senaatin ideoimina. Kostiainen varmaan tuntee asian, sillä YIT on mukana kaikissa näissä hankkeissa.

Kostiainen puolustaa toteuttajakilpailua. Pelkkä arkkitehtikilpailu johtaa hänen mielestään tilanteeseen jossa hanke jää toteutumatta. Syynä on se, että kukaan ei sitoudu kustannuksiin. Toteuttajakilpailu kuitenkin edellyttää, että kaavoituksesta käydään aitoa dialogia. Vielä hän toteaa, ettei siinä ole mitään väärää, että sijoittajat tai rakentajat tekevät ehdotuksia. No ei minustakaan. Kaikkihan saavat tehdä ehdotuksia ja tekevätkin.

Eteläsatamasta alkoi keskustelu, kun kaupunki kertoi toteuttajakilpailusta. Kaarin Taipale otti kantaa. Hän ihmettelee Makasiinirannan ja Olympiarannan alueen suunnittelun ulkoistamista rakennuttajille. Hän sanoo: ”Minusta se on tässä kaikkein keskeisin kysymys, että etenemmekö pitkällä aikavälillä rauhallisesti kaupungin omilla ehdoilla vai lähdemmekö siitä, että sijoittaja tietää parhaiten?” Kaarin sanoo kruununjalokiven menevän sijoittajan salkkuun. Hän muistuttaa, että suunnittelun periaatteista huolimatta alueen rakentaminen muuttaa kansallismaisemaa todella paljon, – se muuttaa sen täydellisesti. Esimerkiksi Tähtitorninmäestä tulee näkymään enää puiden huippuja, kun kadunvarteen tulee talorivi, jonka korkeus on viisi kerrosta, ja siitä voi vielä tehdä poikkeuksia ylöspäin. – Koska tästä tulee sijoittajahanke, sijoittajia tietysti kiinnostaa rakentaa tähän niin paljon kuin mahdollista”, Taipale sanoo.

Ei ensimmäistä kertaa (mennään entispäivään)

Jotkut ehdotukset jäävät jopa historiaan. Ajatellaanpa vaikka Julius Tallbergin ja Eliel Saarisen ehdotusta Pro Helsingfors vuodelta 1918. Sehän jäi ihan hyvänä historiaan, vaikka olikin huippuunsa kehitetty sijoittajahanke. No, eihän siinä mitään rakennusurakoitsijaa ollut, mutta oli kuitenkin rautakauppias. Suoranaisesti siitä hankkeesta ei toteutunut mitään, vaikka toisaalta sen pohjalta toteutui Helsingin kaupunkirakenteesta pohjoinen lähiöosa, Espoon länsiosa sekä Itä-Helsinki. Ennen tätä sijoittajahanketta oli jo olemassa Jung-Saarisen 1913-1915 yleisasemakaava Metsälän korkeudelle saakka.

Pro Helsingfors-suunnitelman katuverkko ulottui laajasti Espoon puolelle (kuvassa keltaisella). Suunnitelman suuret gryndaus-osuudet kuten Töölönlahti eivät toteutuneet. Lauttasaari oli sitten suurin pihvi. Kaupunginvaltuutettuna Tallberg halusi saaren kaupungin omistukseen. Kaupungin pitäessä hintaa korkeana Tallberg osti itse saaren ja oli valmis myymään sen kaupungille samaan hintaan. Kaupunki ei taipunut ja saari jäi kauppaneuvoksen bisnekseksi.

 Oli myös Stenius-yhtiön Munkkiniemi-Haaga vuodelta 1915. Stenius-yhtiössä osakkaina olivat Julius Tallbergin lisäksi Eliel Saarinen ja Sigurd Stenius. Stenius oli ostanut johtamalleen ja isänsä aikanaan perustamalle maanmyyntiyhtiölle Munkkiniemen kartanon maat. Saarinen teki suunnitelman 1915. 

Munkkiniemessä Hollantilaisenkadulla on Saarisen rivitaloja sekä vanha kadettikoulu, joka alkuaan oli pensionaatti, sittemmin ilmavoimien esikunta ja tullin ja valtion koulutustalo. Munkkiniemi-Haaga -suunnitelmasta jäi jäljelle muutakin kuin nämä talot. Siitä jäi jäljelle merkittäviä katusuuntia, kuten Munkkiniemen Puistokatu ja Huopalahdentie Haagan ympyröineen. Ympyrästä lähtevä Eliel Saarisentie oli suunnitelmassa nimeltään Keskuspuistotie. Siihen se päättyi tarkkaan Pirkkolantien alkupisteeseen.

Olihan kaupunki jo ennen näiden herrojen kunnianhimoisia maankäyttötoiveita täysin fiksattu Nordenskiöldinkadun tasolle saakka. Ulkopuolelle oli mentävä.  Merkittävä gryndaushanke oli Lauttasaaren rakentaminen. Julius Tallberg osti saaren 1910-luvun alussa ja rakensi hevosraitiotien Katajaharjuun saakka sekä osti höyrylautan liikennettä hoitamaan vuonna 1914. Lauttasaaresta tuli ”onnellisten saari”. Niinhän ne sitä nykyään kutsuvat. Merkillistä, minunkin elämäni kaikki työpaikat opiskeluaikaa lukuun ottamatta ovat olleet tällä saarella. Olin siellä hyvin onnellinen.

Omistusta vai keinottelua?

Maanomistusyhtiöt tai maakeinotteluyhtiöt, niin kuin Harvia niitä 30-luvulla kutsui, omistivat 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kanta-Helsingin ulkorajoilla suuria maa-alueita.  Micke Sundmanin mainio artikkeli kertoo tällaisia maita olleen 500 hehtaaria eli 5 neliökilometriä. Gryndauksella on siis ollut hyvinkin kunniakkaat perinteet. http://www.yss.fi/journal/munkkiniemen-ja-haagan-asemakaava-1915/

Lauttasaaren kaava vuodelta 1915 oli grynderikaava. Myös joukkoliikenteeseen oli investoitava, kuvassa Tallbergin hevosraitiotie, joka kuljetti lauttarannan ja Katajaharjun väliä. Jotenkin aivan ihana. Tekisi mieli päästä tuon kyytiin.

Rakennusliikkeet ovat olleet tikun nokassa ennenkin. Muistaako joku sen, että YIT:n ensin suosta nostanut ja sitten potkut saanut legenda, Tauno Mäkinen oli grynderirakentamisen kovin kriitikko kirjoittaessaan kolumneja Rakennuslehteen. Hänen mielestään rakentaminen ja maanomistus pitäisi erottaa toisistaan. Vuonna 1988 samaisessa lehdessä ilmestyi Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven haastattelu, jossa tämä tuomitsi rakennusliikkeiden ja puolueiden liian läheiset suhteet. ”Jos poliitikosta tulee rakennusliikkeen etäispääte esimerkiksi kaupunkisuunnitteluun tai muuhun kunnalliseen päätöksentekoon, ollaan vikatiellä.”

Ollaan taas nykypäivässä ja 15 minuutin kaupungissa

Tammikuussa 2019 Juha Kostiainen esitteli EK:n sivuilla seuraavia ajatuksia: ”Kestävä kaupunki on lähellä kaupungin alkuperäistä ideaa: kaupungissa kaikki tarpeellinen on lähellä. Ainakin melkein kaikki. Kaupunkisuunnittelu on kuitenkin pitkään ollut Suomessa funktionaalista, Kostiainen aloittaa. Toiminnot on eriytetty toisistaan. Koulut ovat yhtäällä, työpaikat ja asunnot erillään toisistaan, harrastukset toisaalla. Päivittäinen paikasta toiseen liikkuminen on välttämätöntä. Usein henkilöauto on tarpeeseen. ‒Historiallisesti funktionalismi syntyi siitä, että teollisuus oli hyvä siirtää loitommalle ihmisten asumisesta. Samalla siirtyivät työpaikatkin. Tämä moodi jäi päälle.” Liikennesuunnittelu on Kostiaisen mielestä toinen perustekijä. Hän haluaisi nivoa liikennesuunnittelun ja kaupunkisuunnittelun paremmin yhteen. ”Liikennesuunnittelu on meillä perustunut pitkälti henkilöautoiluun. Vasta nyt tätä on alettu kyseenalaistaa. (Tämä nyt ihmetyttää, tämä väite, vastako nyt?) Vielä Juha kysyy ja vastaa: ”Onko hajautunut yhdyskuntarakenne fiksua? Kestävyysmielessä on hyvä, jos ihmiset voivat asioida kävellen, pyörällä tai joukkoliikenteellä. Toimiva joukkoliikenne edellyttäisi kuitenkin riittävästi ihmisiä. Viime vuosina keskustelu onkin alkanut kääntyä.” Lisää ihmisiä. (Puhuu varmaan virkansa puolesta).

Kostiainen haluaisi tiivistää, niin saataisiin enemmän ihmisiä. Hän sanoo Helsingin uuden yleiskaavan tähtäävän 300000 uuteen asukkaaseen ja Tampereellakin hamutaan 100000 uutta asukasta. Kostiainen kirjoittaa joustavasta kaupungista joka on kestävä kaupunki: ”Kaikki pitäisi suunnitella muutettaviksi, purettaviksi, käytettäviksi uudelleen.” (Ei kai tuo viittaa kertakäyttöyhteiskuntaan, sellainen meni jo?) ‒ ”Meillä on aika raskas kaavajärjestelmä, joka tekee muutoksista raskaita prosesseja. Olisi hyvä, että kaavassa olisi vähän joustavuutta. Esimerkiksi käyttötarkoituksia pitäisi voida muuttaa nykyistä helpommin.” (Kaavoitus näyttää olevan ikuinen syntipukki). Minäkin taisin kirjoittaa blogin noista 15 minuutin kaupungeista: https://penttimurole.blogspot.com/2021/01/15-minuuttia-ja-unelmakaupunki.html

Juha Kostianen näyttää keksineen monia asioita uudestaan. Eihän se ole kiellettyä. Se on suorastaan välttämätöntä. Ystäväni, vastikään manalle joutunut Krisse Gullichsen, hän sanoi kaiken arkkitehtuurin jo keksityn. Oli siis vain päätettävä mikä on kyllin hyvää kopioitavaksi. Juha Kostiainen saattaa toistaa eräitä kuluneita kliseitä, antaa niille arvon ja yllyttää itseään ja muita niitä soveltamaan. Ei siinä mitään pahaa ole. Hyväähän se vain on, vaikka joskus tällaista vanhaa äijää tuo suurenmoinen uudelleenkeksimisen julistaminen ärsyttää. Toisaalta, ei kai sitä kukaan uskoisi, jos itsellä ei olisi mitään mielipidettä vaan joutuisi tutkijoiden ja tieteentekijöiden tapaan luettelemaan jo Aristoteleestä ja Platonista alkaen kaikki ne jotka ovat joskus tulleet sanoneeksi jotain viisasta kaupunkikehittämisen suhteen. Kuten: monimuotoista, tiivistä, harmonista, toimivaa, kestävää, puhdasta, käveltävää, aurinkoista, savutonta, vihreää, kohtuuhintaista, ja mitä vielä?

Anteeksi nyt Juha, kun jouduit välikappaleeksi tähän minun uhoiluuni. Hyvää pääsiäistä kaikille. Olemme Liisan kanssa tutkineet vanhasta perheraamatusta Dorén kuvien ohella pääsiäisen uskonhistoriaa. Jotkut ja useimmat asiat jäivät mysteeriksi. Niin se on elämässä ja kuolemassa, jopa kaupunkien rakentamisessa. Aristoteles sanoi historian kertovan siitä, mitä on tapahtunut, runous taas siitä, mitä saattaisi tapahtua. Dostojevski täydentää sanomalla runouden olevan pyrkimystä kohti tuntematonta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta.

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Bill Gates kasvihuonekaasujen torjunnassa, osa 2

Minulla oli jäljellä eräitä lukuja ja otsikoita Bill Gatesin kirjasta ”Kuinka välttää ilmastokatastrofi, Tammi, 2021. Olen sivulla 213. Sivuja on vielä jäljellä noin sata kappaletta. Nuo ensimmäiset pari sataa sivua käsittelin edellisessä blogissani https://penttimurole.blogspot.com/2021/03/bill-gates-kasvihuonekaasujen.html . Gates kirjoittaa ilmastonmuutokseen sopeutumisesta ja ilmastonmuutoksen hillinnästä. Sopeutuminen tulee niiden osalle jotka eniten kärsivät ilmastonmuutoksesta. ”He ovat matalapalkkaisia ihmisiä, joita olen tavannut työssäni globaalin terveyden ja kehitystyön parissa, ja juuri heille ilmastonmuutoksen seuraukset saattavat olla kaikkein kauheimmat. Heidän tarinoissaan tiivistyy taistelu köyhyyttä ja ilmastonmuutosta vastaan samanaikaisesti.”

Gates pitää tilannetta raa’an epäoikeudenmukaisena. Köyhät eivät kiihdytä ilmastonmuutosta, mutta kärsivät eniten sen seurauksista. Ilmastonmuutos aiheuttaa ongelmia kohtuullisen hyvinvoiville maanviljelijöille Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta on kuolemaksi Afrikan ja Aasian vähätuloisille maanviljelijöille. Gates kirjoitta tsadilaisesta lapsesta jolla on 50-kertainen todennäköisyys kuolla alle 5-vuotiaana suomalaislapseen verrattuna. Gatesin suuri ylpeyden aihe on osallistuminen maailmanlaajuiseen rokotusohjelmaan. Köyhissä maissa aliravitsemus lisääntyy ja kuolleisuus lisääntyy. Väki kuitenkin kasvaa ja ruoan kysyntä kaksin- tai kolminkertaistuu juuri niillä alueilla jotka ovat kaikkein köyhimpiä ja joiden sadot uhkaavat kutistua 20 %. On tehtävä töitä maataloustuotannon lisäämiseksi.  On jalostettava uusia ilmastoälykkäitä kasvilajikkeita sekä hyötyeläimiä maailman köyhille viljelijöille. Maissin jalostaminen on tärkein tehtävä. Riisin jalostaminen on kakkossijalla. Kasveja täytyy jalostaa toisaalta kestämään kuivuutta, mutta toisaalta kestämään tulvia. Gates tekniikan miehenä muistaa mainita droonit ja sensorit lannoitustarpeen ja vedentarpeen mittauksessa. Hän ei unohda mainita tutkimustyön rahoitusta. Yksi euro tutkimukseen tuottaa hänen mukaansa kuusinkertaisen hyödyn viljan tuotannossa ja samalla pelastaa ihmishenkiä. No, tämän hyötykaavan sisältöä en täysin ymmärrä, vaikka sen ymmärränkin, että tutkimus tuottaa, mutta että vain kuusinkertaisesti?

Gatesin sopeutumispolitiikan seuraavia alaotsikoita ovat: autetaan maanviljelijöitä selviämään arvaamattoman sään riskeistä, keskitytään haavoittuvimpiin ihmisiin ja otetaan ilmastonmuutos mukaan poliittisiin päätöksiin. Vuosina 2014-2016 maataloutta tuettiin 420 miljardilla eurolla. Köyhät saavat siitä liian pienen osan, miettii Bill Gates. Maailman maatalouteen vuosittain annettava tuki on itse asiassa 600 miljardia euroa, siitä suoraan maanviljelijöille annettavaa hintatukea on 350 miljardia euroa vuodessa. Hyvin pärjäävän maailman osalle tulevien maatalouden tukien sanotaankin olevan suuri syy kehittyvien maiden ahdinkoon. Maataloustuen osuus maatilojen kokonaistuloista oli vuonna 2019 Norjassa 58 %, Suomessa 35 %, EU:ssa 19 %, Kiinassa 12 % ja USA:ssa 12 %. Kaupan esteet ovat moninaiset. Maataloustuet ja tullit pahimpina.  Joskus joku laski, että jos Afrikka voisi lisätä kaupan osuuttaan edes yhden prosentin se vapauttaisi 10 % Afrikan väestöstä köyhyydestä. Tuntuu helpolta, uskoisiko tuohon?

Kaupungit

Kun Gates ryhtyy käsittelemään kaupunkeja, meikäläinen terästyy. Puhuuko agglomeraatiosta, kilpailukyvystä ja kasvusta, puhuuko tiiveydestä? Ei puhukaan meidän kaupungeistamme. Yllättäen ei myöskään puhu maailman kasvavista slummeista. Gates puhuu (kirjoittaa) aluksi tulva-alueille, metsiin ja kosteikkoihin levittäytyvistä kaupungeista ja erityisesti rannikkokaupungeista. Mainitsee tuon maagisen luvun 850 miljardia euroa vuodessa. Sehän jäi epäselväksi koskiko luku nimenomaan kaupunkeja vai koko pottia. Luku on selväpiirteisesti 1 biljoona dollaria anerikkalaisittain eli yksi miljardi dollaria meikäläisittäin. Helppo muistaa.  

Luin juuri tänään Hesarista juttua Norjan öljyrahastosta ja sen hoitajasta miljonääri Nicolai Tangenista. Hän on muuten Bill Gatesin ihailija. Niin lehti kertoo. Norjan öljyrahasto on suuruudeltaan 1000 miljardia euroa. Sillä siis hoitaisi vuoden verran näitä ilmastokuluja.  Gates kirjoittaa kaupunkien rantavalleista ja myrskyiltä suojautumisesta, korjausta vaativista viemäröintijärjestelmistä sekä satamalaitureiden ja siltojen nostamisesta. Ja sitten palaa ilmaston lämpenemiseen. Puhuu jopa yleisistä vilvoittelukeskuksista. Mainitsee kyllä kerran myös kaupunkien tiivistämisen, mutta se taitaa liittyä liikenneosaan.

Puolustusvalmiuteen

Gates otsikoi: on vahvistettava luonnon tarjoamia puolustuskeinoja. Vaikka hän edellisissä kappaleissa oli pitänyt metsän istutuksia liioiteltuna keinona kasvihuoneilmiön torjunnassa hän nyt sivulla 228 muuttaa ääntä kellossa. Hän puhuu vuonna 2018 tuhotuista 3,6 miljoonasta metsähehtaarista ja tähtää ekosysteemien entistämiseen. Maailman suurimpien kaupunkien vesilaitokset saattaisivat hänen mukaansa säästää 750 miljoonaa euroa vuodessa metsittämällä ja entistämällä valuma-alueita. Hän viittaa Nigerian ja Meksikon saavutuksiin. Vielä hän ottaa esiin mangrovemetsät. Sanoo niiden säästävän vuodessa 68 miljardia euroa estäessään tulvavahinkoja.

Juomavesi on suuri ongelma. Gates ihmettelee suolanpoiston suurta energiantarvetta ja ryhtyy haikailemaan aurinkovoimalla toimivista ilmankuivaimista, jotka siis tuottavat vettä ilmasta. Liian kallista köyhille. Uutta innovaatiota tarvitaan, mutta myös kannustimia veden käytön vähentämiseen, jäteveden puhdistukseen, kierrätykseen ja älykkääseen täsmäkasteluun.

Rahoitus on ongelma, joka etsii ratkaisua. Olisi houkuteltava yksityisiä sijoittajia. Ongelman ydin on siinä, että sijoitukset eivät synnytä kassavirtoja ja voittoja. Pankit ovat haluttomia lainaamaan rahaa tällaisiin hankkeisiin. Niin se on. Tämän me koimme itsekin, kun yritimme hakea Finnfundilta muutamaa kymmentä tonnia Sahelin metsityksen pilot-projektin suunnittelun rahoittamiseen. Ei tipu. Missä kassavirta?

Gates kaipailee sitä, että yksityiset ja julkiset rahoitusmarkkinat ottaisivat huomioon ilmastonmuutoksen ja hinnoittelisivat sen riskit.  Gates kertoi YK:n ja Maailmanpankin komitean, jossa hän on itse yhtenä puheenjohtajana, arvioineen 1,5 miljardin euron sijoitusten 10 vuoden aika tuottavan 6 miljardin euron hyödyt. Aika pienistä rahoista, mutta suurista hyödyistä tuo Gates nyt puhuu. Ehkä tarkoittaa nyt niitä yksityisiä sijoittajia kuten itseänsä. Kuinka suuren osan tuosta mahtavasta hyödystä yksityinen sijoittaja sitten saa? Kuka heille maksaa ilmastohyödystä?

Sopeutumiseen liittyen Gates ottaa vielä esille ilmastonmuokkauksen. Mitä on ilmastonmuokkaus? Sillä yritettäisiin torjua katastrofi silloin kun ollaan tien päässä ”riko lasi, paina nappia” -hätätilanteessa. Silloin kun metaania tulee valtamerien pohjasta ehkä Siperian metaanilla täydennettynä. Silloin levitetään ilmakehän ylimpiin kerroksiin hiukkasia jotka hajottavat auringon valoa tai sitten suihkutetaan pilviin suolaa ja tehdään ne kirkkaammiksi ja paremmin heijastaviksi. Gatesin mukaan ilmastonmuokkauksen vastustajat pitävät sitä eettisesti ja muutenkin valtavana kokeena johon ei saisi ryhtyä, toisaalta he unohtavat, että meillä on juuri nyt meneillään valtava koe, kun tuotamme ilmakehään massamitoissa hiilidioksidia.

Politiikka, onko sillä väliä?

Gates ottaa seuraavassa luvussa käsittelyyn politiikan. Hän aloittaa kertomalla Los Angelesin ja Lontoon savusumuista II maailmansodan jälkeen ja käsittelee Pekingin savusumuja vuosituhannen vaihteen jälkeen. Hallitukset ryhtyivät tarmokkaasti toimeen ja osittain onnistuivat toimissaan. No, nykyään ilmansaasteisiin kuolee 7 miljoonaa ihmistä vuodessa, kasvu on kuitenkin onnistuttu pysäyttämään. Gates kirjoittaa ”politiikan” olevan epämääräinen ja valju sana. Uusi akkumalli on jotain paljon seksikkäämpää. Akkumallia ei kuitenkaan olisi, jos poliitikot eivät olisi päättäneet sijoittaa verovaroja tutkimukseen. Keksintöihin johtavan tutkimuksen rahoituksen lisäksi tarvitsemme uudenlaista lainsäädäntöä ja sääntelyä.

Gates luettelee Yhdysvaltojen onnistuneita sääntelyprosesseja. Yksi on sähkö. Tekisi mieli kysyä miten siellä tapahtui siirtohintojen suhteen. Aina ei kunnian kukko ole laulanut, ainakaan meillä. Sitten Gates kirjoittaa energiavarmuudesta. Energianministeriön perustaminen hoiti hommat kotiin. Talouden elvyttäminen tapahtui mm. vuoden 2009 elvytys- ja uudelleeninvestointilain avulla.

Tarvitaan selkeä visio valtiolta

Nyt on edessä kasvihuonekaasujen lasku nollaan. Nyt valtioiden johtajien tulisi ilmaista selkeä visio, miten maailmantalous muutetaan hiilineutraaliksi. Se antaisi osviittaa ihmisten ja liike-elämän toiminnalle kaikkialla maailmassa. Olisi laadittava normit päästöille niin hiilivoimaloiden, tehtaiden kuin autojenkin osalta.  Olisi laadittava määräyksiä rahoitusmarkkinoille ja selvennettävä ilmastonmuutoksen riskejä yksityiselle ja julkiselle sektorille. Valtiot voisivat puuttua uusien tuotteiden markkinoille tuloon. Valtioiden tulisi myös korjata ongelmia, joihin markkinat eivät pysty puuttumaan, kuten piilokustannukset joita hiilipäästöjä sisältävät tuotteet aiheuttavat. Eikä nyt ole kysymys vain valtioista. Paikallishallinnolla on suuri rooli. Kaupungit ja kunnat voivat valita vihreän vaihtoehdon. Gates vielä ihmettelee miten hän nyt rummuttaa näin voimakkaasti valtioiden vahvempaa osallisuutta. Noin sivusta katsottuna arvelisi sen olevan kokemuksen tuomaa viisautta henkeen ”Siperia opettaa”.

Investointivaje

Gates kirjoittaa yksityinen sektorin ali-investoivan energiantutkimukseen ja kehitystyöhön. Energiabisneksessä olevat yhtiöt käyttävät vain 0,3 % liikevaihdostaan tutkimukseen ja kehitykseen, kun elektroniikka ja lääketeollisuudella osuus on 10 % ja 13 %. Tarkistin maailmanlaajuisen tilaston vastaavat luvut. Ne ovat 4 %, 22 % ja 23 %. Mitähän ne ovat Suomessa. Yritin löytää liikevaihtoon suhteutettuja T&K osuuksia. Ei löytynyt. Etsin myös Helenin T&K panostusta. Sitäkään ei ollut helppo löytää – kun en löytänyt.

Pelikenttä tasaiseksi, hiilidioksidivero ja päästökauppa

Gatesin mukaan viestikapula investoinneissa siirtyi digialalla nopeasti valtiolta yksityisille. Puhtaan energian alueella siirtymä voi olla hidas ja se vaatii valtiolta enemmän rahoitusta ja pitkäaikaista rahoitusta. Alan tieteellinen ja tekninen kehitystyö on Gatesin mukaan aikaa vievää ja kallista. Pelikenttää olisi tasoitettava. Se ei ole vihreän tulevaisuuden kannalta tasainen. ”Kun liike-elämä valmistaa tuotteita ja kuluttajat ostavat niitä, kumpikaan taho ei maksa ekstraa tuotteiden hiililisästä, vaikka hiilidioksidi aiheuttaakin aivan todellisia kustannuksia yhteiskunnalle.” Jollain tavalla olisi kerättävä ulkoiset kustannukset, jotka eivät näytä kuuluvan henkilöille tai liikeyrityksille. Keinoja olisivat vaikkapa hiilidioksidivero tai päästökauppajärjestelmä.

Gates sanoo tiedon puutteen olevan usein esteenä muutoksille vihreiden preemioiden suuntaan. Tiedon puute, koulutetun henkilökunnan puute ja kannustimien puute, siinä työmaata valtiovallalle ja hallinnolle. Kehottaessaan valtiovaltaa toimiin Gates toteaa valtiovallan toimien ja määräysten olevan usein hiilineutraalisuuden este. Hän pitää esimerkkinä rakennusnormeja ja nimenomaan betoninormeja. Väittää että normit estävät vähäpäästöisen betonin käyttöä. Vaatii normien pitämistä ajan tasalla.

Gates peilaa Yhdysvaltojen oloihin, kun hän mietiskelee oikeudenmukaista siirtymää fossiilitaloudesta vihreään talouteen. Hän kirjoittaa Texasin ja Dakotan hyväpalkkaisista öljyteollisuuden työntekijöistä ja Nebraskan karjankasvattajista. Hän kirjoittaa myös matalapalkkaisista ihmisistä joiden elinkustannuksista energia vie jo nyt merkittävän osan. Mitä tarkoittaisi vihreä preemio? Miten toteutetaan oikeudenmukainen siirtymä? Gates penää vaikeittenkin asioiden toteuttamista. Helpoiksi asioiksi hän luettelee sähköautot, tuulivoiman tai aurinkovoiman. Nyt olisi otettava vakavasti myös vaikeat asiat. Hän luettelee: sähkön varastoinnin, puhtaat polttoaineet, sementin, teräksen ja lannoitteet. Ne vaativat erilaista päätöksentekoa. Ne vaativat investointeja tutkimukseen ja kehitykseen.


Päästöjen nollaamisen tärkein työkalu on sähkö. Nyt sähkön tuotanto kattaa noin 15 % maailman energiantarpeesta. Se olisi nopeasti nostettava 60 prosenttiin. Muuten ei suuri strategia toteudu. On tuotettava puhdasta sähköä. Tällä hetkellä 25 % sähköstä tuotetaan vesivoimalla, tuulella, auringolla, biotuotteilla, geotermisesti ja muilla uusiutuvilla. Ydinvoimalla tuotetaan 18 %. Hiili, öljy ja maakaasu on saatava pois polttoainelistalta. Niiden osuus tällä hetkellä on 55 %. Ydinvoima on kysymysmerkki. Gates kannattaa ydinvoiman käytön lisäämistä. Yhdyn kanteeseen. Muuten emme pärjää.

Kolme kankea

Gates vaatii teknologiaa, politiikkaa ja markkinointia kehitettävän samanaikaisesti. Markkinoilla hän tarkoittaa yrityksiä jotka tekevät keksintöjä ja varmistavat niiden saatavuuden maailmanlaajuisilla markkinoilla, sekä investoijia ja rahoitusmarkkinoita, jotka tukevat näitä yrityksiä. Gates sanoo näiden olevan kolme kankea, joilla kankeamme itsemme irti fossiilisista polttoaineista. Hän ottaa esimerkkejä.

Ensin ydinvoima. Ydinvoiman kehittämistä tuetaan kunnolla vain Kiinassa ja Venäjällä. Suurimmalla osalla valtioita ei ole minkäänlaista ohjelmaa uudenlaisen ydinvoiman koelaitosten rakentamiseen. Bill Gatesilla itsellään on yhtiö joka haluaisi rakentaa tällaisen voimalan, mutta ei ilmeisesti ole saanut rahoitusta. Se saattaa kivistää. 

Toisena esimerkkinä käsitellään biopolttoaineiden valmistusta. Vuonna 2005 Yhdysvalloissa tehtiin laki uusiutuvista polttoaineista. Oli tuotettava maissipohjaista etanolia. Politiikka toimi, etanolin osuus polttoaineessa nousi 10 prosenttiin. Vuonna 2007 ilmastonmuutos tuli kuvaan mukaan ja biopolttoaineiden tavoitetta nostettiin. Samalla vaadittiin maissin osuutta vähennettäväksi muiden tärkkelysten suuntaan. Uusien biopolttoaineiden suhteen ei päästy tuotantotavoitteisiin. Markkinoista ei ollut varmuutta. Uusien biopolttoaineiden tavoitteet laskettiin 5 prosenttiin alkuperäisestä. Opetus oli, että tavoitteiden laatijat eivät olleet perillä teknologiasta ja näin kolmen kangen menetelmä ei tuottanut tavoitteita.

Aurinkoenergian kehittelyä Gates pitää onnistuneena prosessina. Se alkoi jo 70-luvulla Japanin, Yhdysvaltojen ja Euroopan yhteisön tutkimustyörahoituksella. Maat antoivat myös halpakorkoisia lainoja ja tarjosivat syöttötariffeja. Teollisuus kehitti nerokkaita tapoja laskea paneelien hintaa. Nyt aurinkosähköä voidaan tuottaa 90 % halvemmalla verrattuna vuoteen 2009.

Tuulivoima on toinen hyvä esimerkki. Tuulivoiman kapasiteetti on kasvanut 20 % vuodessa ja tällä hetkellä tuuliturbiinit tuottavat 5 % maailman sähköstä. Gates pitää Tanskan esimerkkiä mainiona. He onnistuivat yhdistämään tutkimus- ja kehitystyön, syöttötariffit ja hiilidioksidiveron. Tanskassa tuulienergialla tuotetun sähkön hinta laski puoleen vuosina 1987-2001. Nykyään puolet Tanskan sähköstä tulee tuulivoimasta.

Kuinka leikkaamme päästöt nollaan?

Gates ryhtyy pohtimaan toteuttamista. Aloittaa muistelemalla sitä, kun Microsoftin alkuaikoina päättivät Paula Allenin kanssa hoitaa tietokoneen joka työpöydälle ja joka kotiin. Heitä pidettiin hulluina. ”Mutta se haaste ei ollut mitään verrattuna siihen, mihin meidän on yllettävä ilmastonmuutoksen tapauksessa.”  Tiede kertoo, että ilmastokatastrofi voidaan välttää, jos rikkaat maat saavuttavat hiilineutraaliuuden vuonna 2050. Gates ei usko hiilineutraaliuuteen vuonna 2030. Sen sijaan meidän on kyllä otettava kymmenen seuraavan vuoden aikana käyttöön kaikki ne toimet jotka vievät meidät kohti täyttä hiilineutraaliutta vuonna 2050. Tämä on mielenkiintoista. Gates pelkää, että ne toimet joilla yrittäisimme päästä tavoitteeseen vuonna 2030 olisivat vääriä ja estäisivät meitä pääsemästä nollaan. Hän summaa oikeaksi etenemistavaksi: ”ensinnäkin tehdään kaikki mahdollinen, jotta hiilivapaasta sähköstä saadaan halpaa ja luotettavaa ja toiseksi sähköistetään niin paljon kuin mahdollista – autoista teollisiin prosesseihin ja ilmalämpöpumppuihin ja jopa niissä paikoissa joissa sähkö perustuu tällä hetkellä fossiilisiin polttoaineisiin.”  Gates varoittaa meitä tekemästä samoja virheitä ilmastonmuutoksen kanssa kuin mitkä olemme tehneet pandemioiden kanssa.

Maailman energiaorganisaation NetZeroEmission2050 edellyttää energiankäytön vähenevän ja samalla muuttuvan päästöttömäksi. Vuoteen 2030 mennessä on saatava aikaan alkumuutos. Tästähän Gates kirjoittaa. Energiasektorin ja teollisuuden CO2-nettoemissiot ovat nykyään 34 mrd. tonnia. (Huom! Pelkkä CO2.) NZE2050, nollapäästöskenaario tarkoittaisi, että vuoteen 2030 mennessä olisi päästävä tasoon 20 mrd. tonnia. Se on 60 % pudotus samalla, kun energiankäyttö kaiken kaikkiaan putoaisi 15 %. Kaikilla sektoreilla on tehtävä uskomattomia muutoksia. Uusiutuvien osuus sähköntuotannossa on nostettava 30 %>60 %. Likaisten hiilivoimaloiden osuus putoaa 37 %>6 %. 25 % teollisuuden lämmöstä on saatava sähköstä tai vedystä, 50 % henkilöautoista on oltava täyssähköisiä (kummatkin lähes nolla nykyisin), maailman akkutuotannon pitää kaksinkertaistua kahden vuoden välein, vedyn tuotannon ja jakelun on kasvettava lähes räjähdysmäisesti. Voimainvestoinnit pitää nostaa vuositasolta 700 miljardia euroa tasolle 2000 miljardia euroa. Kansalaisia kiinnostaa käytöstapojen muutos. Heidän osalleen lasketaan 2 mrd. tonnia CO2-päästövähennyksiä. Suuri osa näistä käyttäytymistoimista liittyisi liikenteeseen. Alle tunnin lennot pitäisi korvata matalahiilisillä vaihtoehdoilla, matkat alle 3 km pitäisi tehdä kävellen tai pyörällä ja vielä liikenteen nopeuksia pitäisi pudottaa keskimäärin 7 km/h. Ja kaikki tämä vuoteen 2030 mennessä.

Tarvitsemme innovaatioiden tarjontaa ja kysyntää

Kaikkien tieteenalojen yhteistyötä tarvitaan, kun kehitämme innovaatioiden tarjontaa ja niiden kysyntää. Innovaatiot eivät tarkoita vain uusia laitteita tai prosesseja. Ne tarkoittavat uusia ajattelu- ja toimintatapoja koskien liiketoimintamalleja, jakeluketjuja, markkinoita sekä poliittisia päätöksiä ja toimia jotka ovat innovaatioiden kätilöitä niiden maailmaansaattamisessa.

Meiltä puuttuu osa siitä teknologiasta, joka tarvitaan, jotta päästöt voitaisiin laskea nollaan. Gates tarjoaa listan tarvittavasta teknologiasta: vetytuotanto, sähkövarasto, sähköpolttoaineet, kehittyneet biopolttoaineet, hiilivapaa sementti, hiilivapaa teräs, kasvi- ja solupohjaiset liha- ja maitotuotteet, hiilivapaat lannoitteet, seuraavan sukupolven fissioreaktorit, ydinfuusio, hiilen talteenotto, sähkönsiirto maakaapeleilla, hiilivapaat muovit, geoterminen energia, pumppuvoimalaitokset, lämmön varastointi, kuivuutta ja tulvia kestävät viljelykasvit, hiilivapaat palmuöljyt, jäähdytysnesteet ilman fluoria.

Ilmastonmuutokseen ja puhtaan energian tuotantoon liittyvä julkisin varoin suoritettava tutkimustyö maailmassa olisi Gatesin mukaan viisinkertaistettava 10 vuodessa. Nyt se on alle 20 miljardia euroa vuodessa. Yhdysvalloissa tuohon tutkimukseen käytetään 4 mrd. euroa vuodessa. Se olisi siis maailman tasolla kasvatettava 100 miljardiin. Silloin se olisi 0,1 % maailmantaloudesta. Gates kirjoittaa, ettei ole kysymys vain siitä kuinka paljon julkisia varoja sijoitetaan, vaan myös siitä minne sijoitetaan. Gatesin mukaan valtio on juuri oikea instituutio sijoittamaan rohkeisiin ideoihin jotka saattavat epäonnistua tai joiden tuotto tulee pitkällä aikavälillä. Hän mainitsee esimerkkinä geeniperintää kartoittaneen Human Genome -projektin. Kansainvälinen työ maksoi miljardeja euroja mutta avasi tien uusille tutkimusmenetelmille ja hoidoille geeniperäisissä sairauksissa. Samalla tavoin Gates toivoo valtioiden ryhtyvän rahoittamaan satojen miljoonien tai jopa miljardien eurojen hankkeita puhtaan energian tutkimuksessa. Tutkimushankkeet voisivat olla vaikkapa tuossa hänen listassaan mainittuja. Ne ovat soveltavaa tutkimusta. Gatesin mukaan jotkut tutkimuksen puristit ovat sitä mieltä, ettei perustutkimusta saa tahrata taloudellisilla hyödyillä. Hänen mielestään nyt kuitenkin tarvitaan valtion rahoittamia hankkeita jotka yhdistävät perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen. Me tarvitsemme läpimurtoja.

Energiayhtiö Vattenfall uutisoi tutkimusprojektista Hybrit Development. Hankkeessa ovat mukana teräsyhtiö SSAB ja kaivosyhtiö LKAB.  Yhteisyrityksen tavoitteena on kehittää maailman ensimmäinen fossiiliton teknologia teräksen valmistukseen. Projekti käynnistettiin keväällä 2016, ja sen tavoitteena on saada teollisuusprosessi käyttöön vuoteen 2035 mennessä. Avaimena on vety, sen varastointi ja fossiiliton sähkö. Hyvä juttu, ollaanhan mekin siinä jotenkin mukana, sillä Kokkolan terästehtaat ovat osa SSAB. Hanke vähentää Ruotsin päästöjä 10 % ja Suomen päästöjä 7 %. Vihjailevat vielä sementin valmistuksesta fossiilittomasti. Tätä Gates kaipaa.

Valtion rahoitus edellyttää yhteistyötä teollisuuden kanssa. Gates pitää tärkeänä, että yhteistyö jatkuu läpi hankeen. Valtion osuutta ei saa rajoittaa vain alkuvaiheen tutkimukseen. ”Valtion ja teollisuuden on yhdessä ylitettävä esteet ja nopeutettava innovaatioiden sykliä.”      

Miten kiihdyttää innovaatioiden kysyntää? Kysynnän luomisessa on kaksi vaihetta: tuotteen testaaminen ja kysynnän kasvu. Testaaminen ja koevaihe on usein tuotteen kuolemanlaakso. Sijoittavat säikähtävät ja vetäytyvät. Gates arvelee julkisten hankintojen olevan useiden tuotteiden osalta avainasemassa. ”Ne ostavat polttoaineita, sementtiä ja terästä. Ne rakentavat ja rakennuttavat, käyttävät lentokoneita, rekkoja ja henkilöautoja sekä kuluttavat sähköä gigawattitolkulla. Puolustusvoimat voivat sitoutua ostamaan vähähiilisiä polttoaineita lentokoneisiin ja laivoihin. Valtiot voivat käyttää vähähiilistä sementtiä ja terästä rakennushankkeissaan. Julkiset palvelut voivat investoida sähkön pitkäaikaiseen varastointiin.”

Valtionhallinnon hankintapäätöksiä tekevät tarvitsevat kannustimia. Yksityinen sektori tarvitsee kannustimia samalla tavoin. Verovähennykset ja lainatakuut voivat olla kannustimina vihreisiin preemioihin. Ostajat tarvitsevat pitkäaikaista rahoitusta ja erityisesti luottamusta joka syntyy julkisen vallan politiikan vakaudesta ja ennustettavuudesta. Gates kirjoittaa valtiovallan politiikalta vaadittavan teknologista neutraaliutta ja joustavuutta uusien vaihtoehtojen suhteen. Valtiovallan tulisi myös huolehtia mm. siirtolinjoista aurinko- ja tuulivoimalle, sähköautojen latausasemista sekä putkistoista talteen otetulle hiilidioksidille ja vedylle.

Sääntöjä on muutettava siten että uusi teknologia on kilpailukykyistä. Gates kirjoittaa, etteivät markkinat useinkaan kompensoi riittävästi julkisten palvelujen eli yleishyödyllisten laitosten sijoituksia pitkäkestoiseen sähkön varastointiin. Määräykset ja vanhentuneet asetukset vaikeuttavat kehittyneiden biopolttoaineiden käyttöä ja vähähiilisellä sementillä on samanlaisia vaikeuksia. Säännöt on siis muutettava.

Kun innovaatioiden kysyntä on saatu aikaiseksi ja kun innovaatioita on syntynyt, on aika siirtyä käyttöönottoon. Sähköenergian tarjonta on kolminkertaistettava 20 vuoden aikana ja valtaosa sähköstä on otettava tuulesta, auringosta ja muista puhtaan energian lähteistä. Gatesin mielestä voimme ottaa oppia aikanaan nopeasta siirtymästä fossiilisen energian käyttöön ja soveltaa näitä oppeja siitä pois siirtymiseen.  Gates ryhtyy luettelemaan keinoja. Niitä on useita: hiilelle on asetettava hinta, on asetettava standardit puhtaalle sähkölle ja puhtaille polttoaineille, myös puhtaille tuotteille on saatava hinta ja kaiken lisäksi vanhat ratkaisut on poistettava käytöstä.  Hinnan asettaminen on tärkeä signaali, Gatesin mielestä ei ole niinkään tärkeätä mihin rahat menevät, signaali on tärkeä. Tietysti tämä on vaikeaa. Ihmiset eivät hyväksy tätä. Puhtaan sähkön standardien suhteen Gates pitää tärkeänä ydinvoiman ja hiilidioksidin talteenoton hyväksymistä osaksi puhdasta sähköä. Samanlaiset standardit olisi luotava muillekin polttoaineille kuin sähkölle.

Gates mainitsee Euroopan unionin uusiutuvan energian direktiivin. Otin tuon direktiivin luettavakseni. Siinä on 130 sivua. Direktiivin ensimmäinen lause sanoo: ”Jäsenvaltioiden on varmistettava yhteisesti, että uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus on vähintään 32 prosenttia unionin energian kokonaisloppukulutuksesta vuonna 2030.” Artikla 25 sanoo, että liikennealalla uusiutuvan energian osuuden on oltava vähintään 14 % vuonna 2030. Suomen kokonaistavoite vuodelle 2020 oli 38 %. Se ylittyi, sillä vuonna 2019 uusiutuvien osuus oli 42 %, puupolttoaineen osuus oli 28 %. Direktiiviraportti on mahtavan hienoa työtä, mutta eläkeläiselle menee jo yli käsityskyvyn. On se vietävän monimutkaista ja monisanaista ja on rautalangasta väännettyä. Ja mitkä tilastot erilaisten uusiutuvien päästövähennyksistä fossiilisiin verrattuna. Ajattelin ryhtyä työstämään Exceliä maissista, sokeriruosta, lannasta jne., mutta se jäi tässä vaiheessa sikseen. Pykälätekstin vääntö on taiteen laji varsinkin, jos vielä insinöörit sotkeutuvat juristien työhön. No, esimerkiksi yksi pykälä:

3. Edellä 1 kohdan ensimmäisen alakohdan a, b ja c alakohtaa sovellettaessa huomioon otettavia maatalousbiomassasta tuotettuja biopolttoaineita, bionesteitä ja biomassapolttoaineita ei saa valmistaa raaka-aineesta, joka on hankittu biologiselta monimuotoisuudeltaan rikkaalta maalta, joka….

 c) yli yhden hehtaarin laajuinen maa-alue, jolla puuston pituus on yli viisi metriä ja latvuspeittävyys 10–30 prosenttia tai jolla puusto pystyy saavuttamaan nämä kynnysarvot in situ, ellei esitetä näyttöä siitä, että alueen hiilivaranto ennen maankäyttöstatuksen muuttamista ja sen jälkeen on sellainen, että sovellettaessa liitteessä V olevan C osan mukaista menetelmää tämän artiklan 10 kohdan ehdot täyttyisivät.

Luen mieluummin Charles Dickensin Oliver Twistiä. Siinä on pokkaripainoksena 200 sivua. Jatketaan Gatesilla.

Kuka aloittaa, mitä tehdään vapaamatkustajille?

Gates kirjoittaa laajasta päätöksenteosta. Hän kohdistaa pohdiskelun kotimaahansa, mutta sopivasti laajentaa sitä maailmanlaajuiseksi. Hän jopa mainitsee paikallistason liikennesuunnittelun. Sekin on siis Gatesin mielestä mainitsemisen arvoinen osa taistelua. Olen hieman liikuttunut.  Valtionhallinnolle on seuraavat tehtävät: ensin non asetettava päämääräksi nollapäästöt, sitten on tehtävä yksityiskohtainen suunnitelma, kolmanneksi kaikkien maiden joilla on siihen varaa, on rahoitettava tutkimusta ja varmistettava että kehitys kulkee keskitulon maissa kohti päämäärää. Sitten Gates antaa muutaman sivun verran ohjeita oman maansa hallinnolle. Niitä en nyt tässä tarkemmin selvittele. Kiinnostuneiden on paras ostaa kirja. Hän palaa kansainvälisiin ilmiöihin. Monessa maassa kansa on lähtenyt kaduille. He eivät halua kuumempaa ilmaa, he ovat huolestuneita kustannusnoususta. Gates puhuu vapaamatkustajista. Hän uskoo kuitenkin kansainvälisten sopimusten voimaan esimerkkeinä Pariisi ja Montreal. Hiilivero vie asioita oikeaan suuntaan. Valtiot sanovat: ”Jos haluatte tehdä kauppoja kanssamme, teidän on otettava ilmastonmuutos vakavasti.” Vihreitä preemioita on saatava laskuun. Hän vaatii Yhdysvaltoja, Japania ja Euroopan valtioita asettumaan johtoon. Vihreiden preemioiden laskemiseen liittyy läpimurtoinnovaatiota, joka koituu tekijöiden hyödyksi. Työ ei ole hyväntekeväisyyttä.

Seuraa viimeinen luku

Käsitellään kansalaista, kuluttajaa, työntekijää ja työnantajaa.  Aluksi Gates vaatii meitä kansalaisia arjen käyttäytymisen lisäksi osallistumaan poliittiseen prosessiin. Meidän on luotava paineita. Vieläpä hän kehottaa astumaan virkaan. No, se ei nyt ehkä koske meitä yli-ikäisiä. Kuluttajana sinun on tehtävä vihreä sähkösopimus. Pienennä kodin päästöjä. Osta sähköajoneuvo. Kokeile kasvipohjaista hampurilaista. Työntekijälle Gates ei nyt löydä kovin suuria mahdollisuuksia vaikuttaa. Ryhtyy puhumaan osakkeenomistajista ja sitten yrityksistä. Tai yllätys, yllätys, hän mainitsee työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksiin kuuluvana kehotuksen puiden istutukseen. Minä jo kerkesin häntä moittimaan metsitysvastaisuudesta, mutta päinvastoin taas puut ja metsät ilmestyivät keinovalikoimaan. Kirjoittamisen kuluessa on tapahtunut ilmeistä kehitystä. Anteeksi, ei ollut tarkoitus hilpeillä vakavalla asialla. Työnantajia ja yrityksiä Gates neuvoo yrityksiä kehittämään sisäisen hiiliveron, olkaa ensimmäisten joukossa, muuttakaa ajoneuvokanta sähköiseksi ja käyttäkää uusiutuvia energialähteitä töissä ja toimissa. Niin tekevät Microsoft, Amazon, Google ja Disney. Yritysten tulisi ottaa osaa päätöksentekoprosessiin toimimalla läheisessä yhteydessä valtiovallan kanssa, sekä rahoittaa soveltavaa tutkimusta osana yhteistä pyrkimystä kohti nollapäästöyhteiskuntaa. Yritysten pitäisi auttaa alkuvaiheen innovaatioita läpi kuolemanlaakson. Yritysten tulisi tarjota stipendejä ja avata koelaitosten ja ideahautomoiden ovia auttaakseen vähähiilisiä ja matalapäästöisiä hankeideoita läpi kuolemanlaakson.

Bill Gates on huolissaan siitä, että maailmassa mielipiteet kasvihuoneilmiön suhteen ovat vahvasti jakautuneet. Hän toivoo, että keskustelu muuttuisi asiallisemmaksi ja rakentavammaksi. Hän sanoo kirjoittaneensa tämän kirjan synnyttääkseen keskustelua. Pelkkä keskustelu ei riitä, meidän olisi tehtävä realistisia ja yksityiskohtaisia suunnitelmia. Ei ole mitään taikatemppua. Hän sanoo toiveikkaan suhtautumisen olevan ilmastonmuutoksen uhatessa vaikeata. Vetoaa kuitenkin lopuksi edesmenneeseen ystäväänsä Hans Roslingiin, jonka kertoi sanoneen: ”Kun maailmankatsomuksemme perustuu tosiseikkoihin, ymmärrämme, että maailma ei ole niin paha kuin miltä se näyttää - ja silloin ymmärrämme mitä meidän olisi tehtävä, jotta se olisi parempi.”