keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Nuori Laura talvisodan melskeessä


Kaksi yhdeksästä maailmanlopun napinpainajasta vieraili juuri maassamme. He edustavat 92 prosenttia maailman ydinasearsenaalista. Ja ovat ylpeitä siitä. Venäjällä on tällä hetkellä 4350 taistelukärkeä. Niistä 1600 strategista ydinkärkeä on sijoitettu ballistisiin ohjuksiin tai pommikonetukikohtiin. USA puolestaan hallinnoi noin 4000 käyttövalmista ydinkärkeä, joista 1650 on laukaisuvalmiin ballistisissa ohjuksissa tai pommittajiin kiinnitettävissä. Tasoissa ovat siis ydinkärkien määrät. Ydinkärkiä on myös ei-strategisiin taistelutarkoituksiin. Yhteensä ydinaseiden määrä näillä kahdella valtiolla on 6500 asetta kummallakin. Muut maat tähtäilevät toisiaan 1000 ydinaseella. Minkälaista tuhoa noilla aikaansaataisiin? No arvaa. 
Ihmiskunnan tuhoa on kyllä kirkon ja eri uskontokuntien ennusteissa hahmoteltu. Kun opetuslapset Öljymäellä kyselivät Jeesukselta maailmanlopun ajankohtaa, sanoi hän näin: "Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä."  Matt 24:6-7. Kirkko lupailee kyllä oikeauskoisten ylöstempausta. Napinpainajien maailmanloppuun ei sisälly tällaista optiota.  Oikeastaan ydinaseistuksesta ja ydinaseuhkasta puhuminen on kuin puhetta keitetystä lampaanpäästä. Siksi juuri siitä niin paljon ikään kuin vakavassa mielessä puhutaan. Siksi en siitä nyt enempää puhukaan. Jos maailmanlopun mielipiteet kiinnostavat voit vilkaista blogiani  http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/maailmanloppu-ja-bang-nyt-on-kylla.html

Minä haluan lainata Laura Ilveskorven päiväkirjaa
Sitä päiväkirjaa ei ole missään julkaistu, joten julkisuuden suhteen tämä on ikään kuin kantaesitys. Teksti on kirjoitettu kauniilla käsialalla punakantiseen päiväkirjaan. Tarina alkaa noin vuodesta 1920 (Laura Henriksson synty 1916) ja päättyy vuoteen 1945. Edellisessä blogissani siteerasin hänen ihanaa tarinaansa lapsuuden leikeistä. Nyt siirryn talvisotaan ja Sairasjuna 2:n elämään. On kaksi eri maailmaa. On poliitikkojen ja presidenttien maailmanloppua hivelevät keskustelut, mutta on myös tavallisen ihmisen tietämättömyys siitä mikä on totta, tai siitä miten heidän päidensä yläpuolella spekuloidaan vallasta. Tämä Laura Ilveskorven tarina kertoo talvisodan tunnelmista, silloin kun toisen vierailijamme edeltäjien edustama valtio oli päättänyt vapauttaa Suomen kansan kapitalismin ilkeästä ikeestä.

Minun talvisotani alkoi 8.11.1939
"Olin ollut vain reilun kuukauden ensimmäisessä työpaikassani Puumalan kunnansairaalassa, johon Erland Laukka oli minut houkutellut, hän pyysi, että lupautuisin ainakin 3 vuodeksi. Ajatteli kai, että kotikylän tytöstä saa ikuisen työntekijän. Olin juuri alkanut päästä työhöni sisälle, kun tuli liikekannallepanomääräys jossa veloitettiin ilmoittautumaan 8.11.-39 Viipurin sotilasesikuntaan lääkintäosastoon. Siihen päivään mennessä ei sodan uhka ollut tullut mieleen henkilökohtaisena asiana. Olin tosin käynyt lottajärjestön puitteissa ilmavalvontakurssin Savonlinnassa kesällä 1935. Kurssi kesti 2 viikkoa ja sisälsi teoriaa lentokoneiden tunnistuksesta, hälytyksen käytännöistä, taistelukaasuista ym. Lisäksi oli käytännön harjoituksia, valvonta-asemien nopeaa perustamista kenttäoloissa ja yönpimeässä ym. ym. Asiassa oli hyväkin puoli, ei tarvinnut tehdä ratkaisua henkilökohtaisesti, eikä pohtia mitä tehdä, eikä kantaa huonoa omaatuntoa vasta tuskin kuukauden vanhan työpaikan jättämisestä vaikeaan tilanteeseen ilman hoitajaa. Olihan minut jo opetettu tottelemaan ja määräys oli ehdoton. Niinpä palasin Viipuriin ilmeisen sodanuhkan varjossa. Jouduin työryhmään, johon kuului 2 lääkäriä, 4-5 hoitajaa, 5-6 lääkintälottaa, lääkintämiehiä, paarinkantajia, apusuorituslottia, apumiehiä ja lottia, sekä junan kuljettajat ja lämmittäjät. Meidän oli määrä valmistaa toimintakuntoon pitkä vanha tavarajuna jossa henkilökunnan asumiseen II ja III luokan makuuvaunut ja umpinaisia tavaravaunuja joihin oli sijoitettava keittiötilat kenttäkeittiöineen ja kamiinoineen plus ruokatila pitkine pöytineen ja penkkeineen. Lisäksi olivat tärkeimmät: tavaravaunut potilaita varten. Niihin tuli laverit pitkin seiniä ”siskonpeti-idealla”, niihin olkipatjat ja tyynyt. Pari päivävaunua oli parempikuntoisille.

Sairasjuna II

Juna oli tuotu Viipurin lahden rannalle lastausraiteelle ”Kassinhäntään”, linja-autoaseman viereen, nykyisen Druzhba-hotellin alueelle lähelle rautatieasemaa. Siinä tehtiin varsinainen likainen työ. Koko juna pestiin katosta lattiaan, vaunut jotka olivat pikimustia kymmenien vuosien patinoituneesta liasta. Niissähän oli kuljetettu kaikkea mahdollista eläimistä kivihiileen. Vesi saatiin linja-autoaseman hanasta (siellä oli myös ilmainen vessankäyttöoikeus) ja vettä kului paljon, samoin juuriharjoja ja mäntysuopaa. Siinä olivat kaikki mukana ikään ja sukupuoleen sekä arvoon ja ammattiin katsomatta, eikä käytetty valkoisia vaatteita. Illalla olimme aina kaikki saman näköisiä, mustia. Kun se oli tehty, miehet rakensivat lavereita ja naiset ompelivat käsin kiinni mistä lie tuotujen olkipatjojen ja tyynyjen päitä. Arvojärjestyskin näkyi jossakin, lääkärit ja hoitajat asuivat II luokan vaunuissa ja apuhenkilökunta ja junahenkilökunta III luokassa. Lääkäreillä oli yksin koko hytti, hoitajat asuivat kaksittain, joten ”kotiolot” olivat melko ahtaat ja yksinkertaiset.

Kaupungissa oli voimassa pimennysmääräys, joten iltaisin kadut olivat pimeät. Minkäänlaista kauhua tai pelkoa en kuitenkaan muista tunteneeni. Eihän meillä ollut käsitystä siitä mitä sota todellisuudessa on, enempää tai oikeastaan paljon vähemmän kuin nykyajan nuorilla, emmehän me olleet nähneet tai kokeneet sitä, eivätkä vanhemmat ihmiset siitä puhuneet. Tiedotusvälineet eivät vielä olleet vallanneet ja alistaneet tavallisen kansan sielua. Radioita oli harvassa ja televisio uinui vielä kohdussaan.

Elokuvateatterit, kahvilat ja hotellit toimivat, joten illalla saattoi käydä joskus rentoutumassa, jos onnistui saamaan enimmät liat naamasta. Erkki ”Natius” Ilveskorpi, johon olin tutustunut jo 1 1/2 vuotta sitten ja olimme lumputelleet paljon yhdessä, oli vielä Viipurissa Merijoella lentorykmentissään. Hän kävi joskus iltaisin hakemassa minua ulos. Hänen kaverinsa irvailivat, että ”Natius” on taas jäänyt sairasjunan alle. Tässä kuvassa ”Natius” on kuitenkin ilmassa Fokker CX koneella.

Marraskuun alussa meidät siirrettiin Talin asemalle Viipurin ulkopuolelle. Postiosoite oli meille vain Sairasjuna 2 ja kun varsinainen työ alkoi, olimme melkein yhtä mittaa liikkeellä ilman ennalta määrättyä reittiä, joten postin puhelimesta puhumattakaan oli vaikea tavoittaa meitä. Jännitys alkoi tihentyä, kun meille jaettiin saappaat, manttelit, nappilakit, vyöt, kaasunaamarit, lapiot ym. rekvisiittaa. Siinä vähän naureskeltiin ja pelleiltiin niiden kustannuksella ja kokeiltiin, miten poteron kaivaminen routaiseen tallattuun maahan epäonnistuu. Varpaat olisi ehkä saatu suojaan.

Ensimmäiset tehtävät olivat sairaaloiden, lastenkotien ja vanhaikotien evakuoimista. Länteen päin meno oli työaikaa, olipa yö tai päivä, itään päin meno lepo- ja vapaa-aikaa. Se mitä me näiden ihmisten hyväksi voitiin tehdä, oli kovin vähäistä niissä oloissa, mutta ruohonjuuritason apua toki tarvittiin täyteen ahdetuissa vaunuissa.  Matkat olivat usein pitkiä ja matkan teko hidasta. Kyllä sen ihmisten hädän ja pelon joutui aistimaan ja tuntemaan omassa sisimmässään, vaikkei itse samassa ahdingossa ollutkaan. Työ antoi itse asiassa turvallisuutta ja suojasi epävarmoilta muutoksilta Tulevaisuus ei ahdistanut, kun ei onneksi ollut sellaisia huollettavia, jotka olisivat olleet suoraan ja ainoastaan minun vastuullani. Jokainen kelasi omaa elämäänsä.

Juna kulkee Suomea siksakiin
Pian alkoivat varsinaiset sairaskuljetukset ja kävi myös käytännön tilanteissa ilmi alkuperäisen kaluston hankaluus ja epäkäytännöllisyys. Potilaiden siirtely ja sijoitus vaunuihin ovien kautta oli tuskallista ja raskasta. Härkävaunut poistettiin ja tilalle saatiin tavallisia matkustajavaunuja, joihin oli suunniteltu kätevät  telineet, joiden varaan voitiin potilas nostaa ikkunan kautta suoraan paareineen, niin ettei itse potilasta tarvinnut lainkaan liikutella.

Lääkintämiehet oppivat hoitamaan lastauksen ja purkamisen nopeasti ja kätevästi. Se oli tärkeää, jos sattui lastausasema pommituslinjalle tai hävittäjien toiminta-alueelle. Oli päästävä nopeasti pois alta. Selvästi merkityt suuret punaisen risti tunnukset eivät ikävä kyllä olleet varma tae hyökkäämättömyydestä. Kajaanissa seisoimme tyhjiltään asema-alueen ulkopuolella, kun vihollisen hävittäjälentue pyyhälsi yli. Kaupunkiin tuli myös pommeja. Heti hälytyksen alettua livahdimme kaikki junan alle, koska se oli todettu nopeimmaksi ja parhaaksi suojautumispaikaksi. Konekivääri alkoi laulaa ja ammuksia rapisi junan kattoon ja ympärille, mutta junan alla oli täysin turvallista.

Nyt meillä oli koko maa toiminta-alueena. Viipurista Hyrynsalmelle, idästä länteen ja lännestä itään, terävää siksakia. Kaikki Suomen kaupungit Maarianhaminaa lukuun ottamatta tuli kai käytyä, tosin vain rautatieasemat ja mahdollisesti sauna. Sauna oli oikeastaan ainoa ylellisyys, jota todella kaipasimme. Hygienian puoli jäi pakostakin puutteelliseksi, koska vettä oli käytettävissä kovin rajallisesti, vain kouramitalla lautasen kokoisessa altaassa.

Myöhemmin sotatoimien hieman hiljennyttyä saatoimme seisoa jossain tunteja, joskus jopa päivän pari. Esimerkiksi kerran Torniosta käsin käytiin Haaparannassa syömässä oikeata ruokaa hotellissa sotamuonan vaihteeksi. Ruotsissa oli vielä hedelmiä, suklaata, salaatteja ym. Loviisassa sen sijaan parasta mitä löytyi italiansalaatilla päällystetty voileipä ja sekin maistui taivaalliselta vanikan vastapainoksi.

Rauhansopimus
12.3.40 kuultiin että Moskovassa allekirjoitetaan rauhansopimusta, mutta taisteluja oli vielä 15.3.40. Radiossa tiedotettiin sopimuksen sisältämät rauhanehdot.  Se oli helpotus ja pettymys. Pääkaupungin lehdissä oli kuulemma mustat sururaidat ilmoituksen ympärillä ja liput puolitangossa. Ei siksi että tuli rauha, vaan siksi että menetettiin Karjala ja Viipuri, muiden raskaiden sodan aiheuttamien menetysten lisäksi. Olimme ajossa läpi Pohjanmaan kevätankeiden sumuisten lakeuksien jossa vain harmaat ladot ja heinäseipäät tyhjillä harmailla pelloilla raapivat kurkkua. Itkimme, kukaan ei hurrannut.

Ylioppilastalon liput puolitangossa 13.3.1940 Moskovan rauhanehtojen tultua tietoon.

Mieleen on jäänyt myös Sortavala sen viimeisenä päivänä suomalaisena kaupunkina. Olimme tulleet sinne kai evakuoimiskomennukselle. Kadut olivat aavemaisen tyhjät, kaikkialla oli kiireisen lähdön merkkejä. Tavaroita oli hujan hajan, kauppojen ovet olivat auki, eikä ihmisiä missään. Kurkistimme lähellä olevaan kirjakauppaan ja silmiini osui Yrjö Jylhän runokirja. Otin sen muistoksi koska pidin hänen runoistaan. Meidät komennettiin lähtemään välittömästi, koska veli venäläinen saapuisi ottamaan omansa aivan pian.

Olimme lähtövalmiudessa vielä koko toukokuun. Kuljetuksia oli vielä sekä potilaille että evakoille. Evakkomatkat olivat raskaampia koska alueiden luovutus vaadittiin niin pian, että sen järjestäminen oli melkein ylivoimaista. Kuljetuskalustot olivat kattoon saakka kuormitettuja, tiet ja raiteet ruuhkautuivat. Juna (meidänkin) oli niin täynnä, että enempää ei olisi parhaalla tahdollakaan sopinut.  Ihmisiä istui lattioilla, käytävillä, toistensa sylissä ja portailla, lapsia nukkui tavaraverkoissa ja penkkien alla. Mukana ei ollut muuta kuin vaatteet päällä, eikä harmainta aavistustakaan mihin mennään ja kauanko matka kestää. En vieläkään käsitä kuinka he sen kestivät niinkin tyynesti. Ihmisestä löytyy tarvittaessa arvaamattomia, sekä fyysisiä että henkisiä voimavaroja.

Vangit vaihdetaan
Viimeisimpiä tehtäviä oli vankien vaihto rauhanteon seurauksena.  Veimme rajalle Suomessa olevia sotavankeja, terveitä sekä haavoittuneita ja rajalla saimme vastaavasti suomalaisia, omia poikia. Tällä matkalla oli mukava tunnelma. Ei ollut mitään uhoamista eikä vihoittelua. Oli tyytyväisiä kasvoja, hiljaista rupattelua. hillittyä käyttäytymistä, ei mitään ”uraa”-huutoja.  Joukossa oli Suomea puhuvia karjalaisia, joille paluu saattoi olla ristiriitaista. Esimerkiksi yksi nuori poika kävi sääliksi. Hän olisi halunnut jäädä Suomeen, mutta toisaalta hän ikävöi omaisiaan ja kotiseutuaan Karjalaa. Hän kyseli eikö hän sittenkin voisi jäädä. Rajalle tultuamme hän katsoi taakseen ja käveli sitten terveempien mukana toiselle puolelle pää painuksissa. Vaihdettavissa oli sekä käveleviä että paaripotilaita. Koska miehet olivat päällysvaatteissaan, oli meiltä vietävillä paareilla vain tyyny ja huopa, mutta vastapuolen paareissa oli komeasti valkoiset lakanat.

Ei tämä meidän työmme ollut pelkästään masentavaa tai surkeaa. Me olimme koko Suomen kanssa kasvaneet isänmaalliseen näkemykseen ja talvisodassa oli innostus oman maan vapauden puolustamiseen vielä korkealla. Pitkäksi venyvä jatkosota kyllä näännytti miehet ja koko Suomen kansan ja hillitsi intoa ja hyvää uskoa tulevaisuuteen. Ihminen on itse asiassa uskomattoman mukautuvainen ja sitkeä, kestävä otus tarpeen vaatiessa. Nämä haavoittuneet, vaikeastikin, olivat mahtavia, lähes toivepotilaita. Ei mitään turhaa valittelua tai tuskailua. Enemmän tyytymättömyyttä löytyy hienoista nykyaikaisista sairaaloista. Nämä eivät uhonneet sankaruutta, eivätkä odottaneet tai vaatineet hyysäystä ja surkuttelua. Hiljainen huumori ja leppoisa rupattelu osuivat korvaan silloin tällöin vaunussa valvoessa.”

Tanner analysoi
Jos haluat kuunnella Suomen ulkoministeri Väinö Tannerin radiopuheen rauhansopimuksen jälkeen 13.3. 1940, niin klikkaa tähän linkkiin: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/tannerin-radiopuhe-talvisodan-rauhan-ehdoista. Tannerin kriittinen puhe kuviteltuja liittolaisia kohtaan saattaa olla sopiva analyysi tämän hetken keskusteluun. Sinun on kuitenkin varattava 19 minuuttia Tannerin puheen kuunteluun. Sellaiseen ei ehkä nykypäivänä ole aikaa.

Sota on mieletöntä
Sodan tekijöiksi ja sankareiksi joutuvat pienet ihmiset. He eivät sotaa halua. Sotaa haluavat taloudellista ja poliittista valtaa tavoittelevat. Alistamista tavoittelevat. Sodat eivät koskaan ole tuottaneet aloittajilleen pysyvää hyötyä. Ihmiset ja kansat nousevat aina uudelleen.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Leikeistä tietokonepelien kautta addiktioon?


Taipalsaaren Kyläniemessä 1923
”Talvella tallattiin polku pellon yli suoraan, mutta kesällä kierreltiin pientareiden kautta. Siinä puolivälissä oli riihi ja puimala. Se oli salaperäinen ja vähän pelottava paikka. Yksin kulkiessa ei sinne uskaltanut kurkistaa, piti mennä kiireesti ohi. Riihitontut, maahiset ja kummitukset olivat sen ajan lapsille tuttua hengenravintoa, vaikka ei satukirjoja ollutkaan. Aikuiset niistä iltapuhteella kertoivat ja varmaankin puolittain uskoivat itsekin ja lapset kuuntelivat suut ja silmät levällään, joskus salaa ja joskus luvan perästä ja imivät kuin imupaperi jokaisen sanan itseensä.

Lapsen elämästä puuttui kaikki ulkopuolinen paine, kasvaminen ja kehittyminen eteni hiljaa ja tasaisesti vain luonnon ja kotoisten ihmissuhteiden antamien ärsykkeiden ja virikkeiden varassa. Oman perusluonteen mukaisesti kantapään kautta. Ei olut liikaa tarpeetonta tavaraa vain se mikä oli välttämätöntä. Ei tarvinnut aina tehdä valintoja. Ei ollut kuvia, ei sarjakuvia, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, eikä postia, ei elokuvia, ei televisiota, ei ympärillä parveilevia ihmisiä. Ei ollut ääniä. Ei levysoitinta, ei puhelinta, ei radiota, ei autoja, ei junia, ei lentokoneita, ei soittimia, ei rokkia, vain isän tai äidin hyräily silloin kun elämä tuntui mukavalta. Taustaääninä oli vain puiden suhina tuulessa, sateen ropina tai linnunlaulu, veden liplatus veneen airoissa tai rantakivillä. Oman tehosteensa sinfoniaan antoi lehmän ammu ja kellon kalahtelu, hevosen hirnahdus ja kukon laulu aamuvarhaisella. Hiljaa ja huomaamatta ne kaikki syöpyivät lapsen mieleen ja alitajuntaan osaksi elämän todellisuutta.

Aluetta halkoo toinen Salpausselkä, jonka merkittävin muodostuma on yli kymmenen kilometriä pitkä Kyläniemi. Alueella on useita kaakkoisluode -suuntaisia harjujaksoja, jotka muodostavat erikoisen näköisiä saaria. Kyläniemeen rakennettiin myös Salpalinjan asemat, mutta se olikin jo 20 vuotta sen jälkeen, kun nuori Laura Henrikson (Jatakari ja myöhemmin Ilveskorpi) oli jo jättänyt kotitorppansa. Kyläniemen itäpäässä on Kutveleen avokanava. Se kuului osana Suvorovin 1700-luvun lopulla rakentamaan sotakanavaan.

Kello, jos sellainen oli, sai rauhassa laskea minuuttejaan ja tuntejaan tuvan seinällä tai piirongin päällä.  Harvoin sen neuvoa kysyttiin. Aika oli elämässä itsessään, sisäänrakennettuna.

Kesällä juosta lippastiin paljain jaloin ja talvella huopikkaat jalassa talosta mökkiin ja mökistä taloon. Siinä puolivälissä niityn keskellä kumpareella oli suuri tuulimylly.  Se herätti mystistä kunnioituksen sekaista uteliaisuutta ja pelkoa, kun sen pitkät siivet liikkuivat naristen tuulessa.  Sinne oli tosin kielletty pienempiä menemästä, mutta aina ei jaksanut vastustaa kiusausta, jos oli kaveri mukana. Yksin ei olisi uskaltanut. Se oli sen paikkaseudun tivoli.

Leikit muuttuivat iän mukana. Oli kuurupiilo, viimeinen pari, hippanen, karttu, karhunmaa, naurisvaras, kotileikit, lehmät, hevoset ym. elikot, häät, vihkimiset, hautajaiset, rengit, piiat, riihenpuinti ja viljapellossa piilosilla olo, tosin kielletty ym. Minun suurin onneni oli rantaniityllä kukkaan puhkeavat kylmäkukat.  Niiden ihanat lumivalkeat posliinikukat toivat aina mieleen enkelit ja keijut.

Usein kuitenkin illan pimentyessä ja seinävierien ja nurkkien jäädessä pimeään pienen öljylampun valopiirin ulottumattomiin jutut kääntyivät ”ihmeellisiin tarinoihin”, Kuikka Koposeen, haamuihin, kummituksiin ym. Silloin lapset jättivät piiloleikkinsä ja meluamisensa ja hivuttautuivat kuulolle.

S- ja R-kirjaimet vaarallisia
Lapsen uni.  Olin noin 6v.  Päivällä olimme lähteneet Elina serkun kanssa rantaan kahdestaan. Leikimme hietikolla rantakivillä, mutta sitten lähdimme pajain jaloin metsään ja kiipesimme ns. ”Paholaisen kalliolle” johon oli kielletty menemästä. Puhua lätystimme ilman s- ja r-kirjainta koska oli kerrottu, että siellä ei saa kirota.  Jos suhahtaa s:n voi tulla käärmeitä ja r taas voi kuulua kiroukselta (perkele tai piru), jolloin voi itse paholainen tulla. Jännitti ja pelotti, mutta joku kumma veto sai kumminkin jatkamaan. Korkeimmalla kohdalla on äkkijyrkkä, aivan pystysuora seinämä joka putoaa suoraan Saimaan kirkkaaseen veteen. Siellä selvästi näkyvällä kivisellä pohjalla näen kirkkaan veden läpi, kuinka joku kyntää järven pohjaa. Auran edessä on kaksi komeaa hevosta, punainen ja musta ja minä en voi irrottaa silmiäni niistä. Miksi joku kyntää järven pohjaa? Äiti lohdutta minua ja sanoo: Älä enää koskaan mene sinne, se tietää pahaa.”

Lapset maalla elivät maalaiselämää erikseen ja omissa oloissaan. Laura Ilveskorpi, rakkaan Liisani äiti syntyi vuonna 1916 ja hän edellä kertoi maalaislapsuudestaan Taipalsaaressa Riihimäen talon torpassa. Siteerasin tähän blogiin hänen kertomuksiaan. Erityisesti halusin löytää lapsen mielikuvitusmaailman ilmiöitä.  Päätyyhän tämä blogini nykypäivän lasten pelimaailman uudenlaisiin leikkeihin.

Miten oli kaupunkilaisten laita ja poikien leikit?
Kirjoitin aikoinaan blogin Väinö Tannerin kertomuksista kaupunkilaispoikien elämästä. http://penttimurole.blogspot.com/2014/05/vaino-tanner-kirjoitti-vankilassa.html . Hän kertoo kirjassaan: ”Näin Helsingin kasvavan, Tammi 1947, ruoholahtelaispoikien ja tyttöjen leikeistä 1800-luvun lopulta. Hän oli 10-vuotias, kun hän lainasi Rikhardinkadun kirjastosta ensimmäisen kirjansa. Lainattu kirja oli Defoen Robinson Crusoe. Sitten seurasivat intiaanikertomukset. ”Nahkasukka, Haukansilmä, Unkas ym. olivat poikajoukossa jatkuvan keskustelun ja väittelyn aiheena. Ne panivat mielikuvituksen liikkeelle ja nostattivat halun saada elää samanlaista seikkailevaa elämää.” Välskärin kertomuksien jälkeen seurasi jo moninaisempaa luettavaa, yhtenä esimerkkinä Walter Scott ja Ivanhoe. Tanner kirjoittaa myös: ”Aikanaan heräsi luonnollinen tiedonhalu yleensä salassa pidettyihin asioihin ja sen tyydyttämiseksi oli luettava niitä selostava teos ’Miesten siitinelo’. Mutta kun pyysin sen jälkeen vastaavaa kirjaa ’Naisten siitinelo’, ei kirjoja antava neitonen suostunutkaan sitä antamaan. Sanoihan vain, että ’se ei ole pikkupojille’.” Luettu kirja oli kuitenkin ilmeisen hyvä siitinelon kannalta, sillä Väinö Tanner teki Linda-vaimonsa kanssa 8 lasta.

Nuori Väinö oli innokas kalamies. Hänen kalastuspaikkansa olivat Helsingin edustalla. Ahvenia saatiin Saukkosaaren kareilta ja Lauttasaaren eteläkärjestä Hattujen kareilta. Keväällä ahvenkudun aikaan soudettiin Laajalahdelle Munkkiniemen seutuville. Laajalahti oli tuohon aikaan hyvin kalarikas. Vielä pitempiä kalaretkiä tehtiin Rysäkarille ja Koiraluodolle. Vielä käytiin Harmajan lähistöllä Enskärillä ja läheisillä kalliosaarilla. Kalamatkoilla kerättiin myös ajopuita kodin polttopuuksi. Linnunmunien keräys oli myös poika-Väinön harrastus. Munia kerättiin kokoelmaksi, ei syötäväksi. Kerran pienet kalamiehet joutuivat tsaarin armeijan Lauttasaaren patteriston sotilaiden varoituslaukauksen kohteeksi. Stoi -huutojen kaikuessa sotilaat työnsivät kahdeksansoutuisen veneen vesille ja lähtivät takaa-ajamaan Väinön, Marsion Akun, Vähäkallion Plurin ja Strangin Antin venekuntaa. Pojat keksivät Pihlajasaaren kapeikossa ovelan sotajuonen ja onnistuivat karistamaan takaa-ajajansa.

Kaupungin voimakas kasvu loi asuntokurjuuden. Tanner siteeraa 1880-luvun lehtikirjoitusta kaupunkielämän varjopuolista: ”Näiden asuntojen ikävyys ajaa miehet kapakoihin, ahtaus saa naiset torailemaan keskenään ja aiheuttaa lasten siivottomuuden, harmaa puolihämärä masentaa mielen, riistää rohkeuden, toivon ja työhalun; siveellinen kurjuus kulkee käsi kädessä ruumiillisen kanssa.”

”Pojat pelasivat fyraslagia ja tvåslagia. Paljasjalkaisten Ruoholahden poikien intohimo oli nappipeli. Erilaiset univormuista ratkotut napit olivat pelivälineinä. Lähimmäksi seinää heittänyt eli kryypannut voitti. Hän helisti sitten kaikkien napit kädessään ja heitti maahan. Katsottiin, paljonko oli bobloja tai ygloja. (Kruunat ja klaavat). Heittonappeina parhaiksi olivat osoittautuneet eldsbombarit eli palokuntalaisten vormunapit. Paremman tarkkuuden saavuttamiseksi heittonappeja muovattiin litteämmiksi asettamalla niitä raitiovaunukiskoille. Mutta tämä tapahtui vasta raitiovaunujen ilmestyttyä kaupungin kaduille. Ja sehän tapahtui vuonna 1891. Iän kasvaessa siirryttiin pallopeleihin. Pienemmät pojat pelasivat bitjareina. Leikittiin vielä piilosta ja naattaa. Röövari ja fasttaagari oli myöskin suosittu leikki. Jos oli pakko ottaa tyttöjä mukaan, leikittiin yleensä naattaa tai viimeiseen pariin ulos.”

Tämä oli Tannerin lapsuudenympäristö Ruoholahdessa. Ehkä juuri tuossa kuvassa pojat pelaavat ”fyraslagia ja tvåslagia”, vai onko alkamassa tyttöjen ja poikien yhteinen ”viimeiseen pariin ulos”?

Ampuma-aseina käytettiin ”stritsaa” ja jousipyssyä. Jokaisella pojalla oli jousipyssyn kaaria kotonaan käyttöä odottamassa. Niitä käytettiin yleensä saariretkillä. Oman talon pojat eivät yleensä tapelleet keskenään, mutta jo naapuritalon pojat kuuluivat vihollisheimoihin. Tapa vaati, että tappelua hierottaessa harjoitettiin erinäisiä muodollisuuksia. Ilman sodanjulistusta ei hyökätty vihollisen kimppuun. Uhkailtiin kaikilla niillä seurauksilla, joita vastapuolelle voi koitua. Saatettiin heristellä nyrkkiä vastapuolen nenän edessä ja sanoa: ”den här mucklar, och den här kucklar, om den här vill, så slår den här till”. Ruotsin kieli oli vielä vahvasti vallalla. Kuolleen rotan nähdessään oli sylkäistävä ja lausuttava: ”tphyi klåda, kom int’ på mej, gå på den, som ha döda dej”.

Yritän miettiä omia leikkejäni
Minulla on vaikeuksia muistaa. Tietysti muistan lankarullista ja kuminauhasta tehdyt traktorit kiipeämässä matosta tehtyä mäkeä, muistan myös tulitikkulaatikoista tehdyt junat ja käpylehmät. Isoisän tekemän polkuauton tietysti muistan. Ainoa jonka todella muistan, olivat hevoset maalla Salonsaaressa, mutta silloinhan oltiin jo päälle kymmenen ikäisiä. Kotipihalla Pakilassa järjestettiin pienimuotoisia urheilukilpailija, estejuoksua pihapenkkien yli hyppien. Pumsodat varmasti muistan. Rosvon ja pollarin myöskin. Pallopelejä ei pelattu, tai joskus kyllä pesäpalloa. Sota-aikana leikit muuttuivat sotaisemmiksi. Signalista leikeltiin Stukan kuvia. Niillä taisteltiin Migin kuvien kanssa. Naapurin isompien poikien Matti Karin ja Seppo Kuusiston johdolla rakennettiin pahvikaupunkeja taloineen ja katuineen. Ilmapommitukset uhkasivat palavin pommein. Ilmapuolustus yritti pudottaa hyökkääjät. Taistelun päätteeksi osa kaupungista oli poroksi palanut. Ihailemani ison pojan Olla Pilzin kanssa kehittyneempänä leikkinä oli ”uutisia laittamassa, paperinpaloja taittamassa” – meidän oma uutislehtemme. Sekä Matti että Olla kuolivat traagisesti teini-ikäisinä. Olla kuoli tukinuitossa saamaansa kurkkumätään ja Matti hukkui uimareissulla Pikkukoskella.

Nyt kyselen seuraavalta sukupolvelta
Kyselen keski-ikäisiltä nuorilta heidän leikeistänsä ja mielikuvitusmaailmoistaan. Lähimpänä tällä hetkellä ovat Liisan tytär Lalla ja Liisan poika Timppa. Lalla sanoo nukkeleikkien loppuneen tytöillä noin kahdentoista ikäisenä. Silloin tuli tietty tyhjyys. Eräänlainen mitääntekemättömyyden tila. Tuo mainittu tyhjyyden tila liittyy tietysti murrosikään. Hormonit ryhtyivät jylläämään. Siitinelo oli aluillaan.

Nukkeleikit ja paperinuket muuttuivat, tilalle tulivat Michael Jackson ja Diana Ross. Heidän muassaan vinyylit, kuvat ja kansainväliset faniklubit.  Tässä Lallan itsensä piirtämiä kuvia suosikeistaan.

Timppa taas kertoo tuossa iässä pelanneensa innokkaana roolipelejä. Kaupasta sai ostaa rooliukkoja (akkoja?). Niitä väritettiin sopiviksi. Joku taisi kelvata varsinaiseksi avattareksi. Pelin johtaja laati tarinan. Valloitettiin ja asutettiin toista planeettaa tai etsittiin aarretta hyljätystä kummituksia vilisevästä linnasta. Algoritmeja ei ollut, ne tehtiin itse. Pelaajia oli viidestä kymmeneen. Yhteisöllisyys kasvoista kasvoihin oli pelaamisen tärkeä suola ja sokeri. Yksi peli saattoi kestää viikkoja. Pelit olivat larppaamisen esiaste.

Muutosvaihe neppariautoista ja paperinukeista roolipelien kautta nykyiseen älypuhelinmaailmaan on ollut kymmeniä vuosia. Televisioruudulla pelattava Pong-tennis, futis- ja squashpeli 70-luvun lopulla, siitä kaikki alkoi ja paisui mahtavaksi viihdeteollisuudeksi.   Kuvassa Pong ja Saloran playmaster.

Kirjoitin muutama vuosi sitten blogin virtuaalimaailmoista ja peleistä: http://penttimurole.blogspot.com/2013/06/clash-of-minds-angry-mothers.html

Kyselin silloin, onko lasten ja nuorten ja varhaiskeski-ikäisten virtuaalimaailmoissa jotain yhteistä?
Nuo maailmat ovat nyt aivan uusia -tai melkein uusia. Ne ovat tietokoneella luotuja virtuaaliympäristöjä. Niissä voit olla sisällä, koukussa, mutta turvallisesti napinpainalluksen päässä ulkona. Tuo virtuaalimaailmasta irrottautuminen ei ennen vanhaan ollut yhtä helppoa. Kuljit metsäpolkua illan hämärtyessä. Ympärilläsi vilisi toisenlainen virtuaalimaailma. Metsä olivat täynnä kiinnostavia ja pelottavia hahmoja. Kulkija tunsi vahvan uhkan läsnäolon. Se oli metsätonttujen, käärmeiden ja menninkäisten läsnäoloa. Saattaa olla, että punahilkka mietti sudenkin hiiviskelevän lähistöllä. Sadut olivat täynnä virtuaalimaailman tarinoita. Ne kulkivat mukana ja ajatuksissa. Yksisilmäiset mummot saattoivat ilmestyä sammaleisen kiven takaa tai naavaisen kuusen kätköistä. Tuo kaikki on mennyttä. Meidän lapsillamme ja nuorillamme on nyt toiset maailmat. Maailmat joihin voi pelottomasti siirtyä ja sitten irtautua. Niissä maailmoissa ei tunne tuulen viileyttä, ei sadepisaroiden valumista poskea pitkin kaulalle eikä männynkävyn pistoa paljaan jalan alla. Ne maailmat muodostuvat aivojen ja kuvaruudun välissä, sormia näppärästi liikuttaen.

Olin tuossa blogissani selvittänyt kaikkien lastenlasteni ja lastenlastenlasteni peliaddiktiota. Nyt teen päivityksen nuorimmista vanhimpiin. Tässä ne ovat pienten lasten ja varhaisteinien suosikit.

Päivitän pelitilanteen
Oliver 2v, hän haluaa katsoa puhelimesta vain paloautojen kuvia. Lotta 5v, hän katselee My Little Phony-lastenohjelmia. Ilona 5v, hän rakastaa Pipsa Possua. Paavo 6v, hän on Minecraftin pelaaja. Niilo 11v, hän on antautunut Overwatchin pauloihin. Joonaksen 28v ja Juuson 26v pelihommat ovat jo mennyttä aikaa. Matias ilmoittaa sentään hieman pelaavansa seuraavia pelejä: Horizon Zero Dawn, Rocket League ja Final Fantasy.  Liisan lastenlapsista Antti 11v, hän on addiktoitunut Overwatchin ”liigapelaaja”. Eemeli 15v, on jo jättänyt pelit, häntä kiinnostavat vain kokkausvideot. No Liisa ja minä, pelaammeko jotain? No emme aivan varmasti, meidän pelitaitomme, mutta myös pelihimomme ovat nollan tasolla. No, pajatsoa olen elämässäni muutaman kerran pelannut, mutta rahani välittömästi menettänyt. Yksikätisen sarveen en ole elämäni aikana koskaan tarttunut. Niin se käy, kun pelihimo täysin puuttuu.

Overwatch
Joskus tuntuu olevan vaikeata saada nuorta miestä liikahtamaan läppärin vierestä. Kuulokkeet korvissa hän tuntuu käyvän englanninkielistä keskustelua pelitiimiläistensä kanssa. Kuka on Virosta, kuka on Britanniasta, kuka lienee kautta maailman. Overwatch-pelin alkuteksti on mahtava - kaikessa typeryydessään: 

”In the time of global crisis, an international task force of heroes banded together to restore peace to a war-torn world: OVERWATCH. Overwatch ended the crisis and helped maintain peace in the decades that followed, inspiring an era of exploration, innovation, and discovery. But, after many years, Overwatch’s influence waned, and it was eventually disbanded. Now, conflict is rising across the world again and the call has gone out to heroes old and new. Are you with us?”

Haluan nyt nähdä vilauksen tuosta pelistä. Peli on “First-person shooter.” Tämä tarkoittaa, että pelaaja on itse omien aseidensa tähtäimen takana. Pelillä on tällä hetkellä 40 miljoonaa käyttäjää. Pelissä on useita hahmoja joista voi valita aseveljensä. Osa hahmoista on naisia. Tilastojen mukaan naistaistelijat ovat hyvin suosittuja.

Erityisen suosittu on Widowmaker. Hän tekee selvää toisista robottiolioista. Ihmisiähän nuo ammuttavat eivät ole. Robotteja he ovat. Ihmisiä ei taisteluareenoilla näy. Heidät on kai neutronipommilla hävitetty ennen Overwatch-sankareiden taistelua.

Räiskintä on sanoin kuvaamatonta. Sankarirobotteja lentää taivaalla, kiipeilee seinillä, juoksee pitkin katukujanteita, lymyää katoilla, heitä on kaikkialla. Jokaisella on mitä mielikuvituksellisimpia aseita. Jotkut tyypit suorastaan muuttuvat tykeiksi tai konekivääreiksi. Moira heittää keijupölyä, sillä voi saada aseveljen tai asesiskon heräämään henkiin. Toisessa kädessään hänellä on taikapalloja, joiden violetti osuma varastaa kuolleen vihollisen sielun. Ammukset suihkivat, lasersäteet viuhuvat, ruoska välähtää, kaikkialla kuvaruudussa tapahtuu uskomatonta sähläystä. Pelaajan toinen käsi on hiiressä. Toisella kädellä hän näppäilee. En ymmärrä mitä tapahtuu tai mitä hän tekee. En tajua kuka on aseveli ja kuka vihollinen.  Kaikki on minun silmissäni kaaosta.

Kaupungit ovat vaikuttavan kvasihistoriallisia. Yksi taistelupaikoista on Venetsia-muunnelma. San Marcon torni ja kanavat vilahtelevat, mutta se ei ole kuitenkaan oikea Venetsia. Paikkoja on parisen kymmentä. Minä onnistuin näkemään vain historiallisia miljöitä. Penäsin kyllä Manhattania tai jotain vastaavaa, mutta sellaista ei saatu esiin.  Yleensä kaupungit eivät näytä vahingoittuvan tässä kauheassa räiskinnässä. No, jos eivät ihmiset taistele, eivätkä kaupungit tuhoudu, niin eipä kai tuosta voi niin paljon haittaakaan olla?

No, mitä nyt sitten?
Nyt olisi ryhdyttävä arvioimaan pelaamisen vaikutuksia nuoren ihmiseen. Olin jo näitä arvioita laittanut edelliseen pelaamista koskevaan blogiini. Sanovat pelaamisen kolme tärkeintä ominaisuutta myönteisellä sektorilla olevan: autonomia, kuuluminen yhteisöön ja pätevyys. Nuo asiat havaitsin Antin reaktioissa. Voitettuaan pelin hän huudahti riemuissaan: I am the best!  Kyselevät vielä itseltään -asioita pohtivat- olisiko pelaaminen terveellinen tapa rentoutumiseen ja stressin purkamiseen? Tuohon en usko lainkaan. Väitän pelaamisen juuri olevan stressin aiheuttaja. Tai mitä? Stressaudunko minä tässä blogeja kirjoittaessani? Onhan sekin jonkinlaista pelaamista. No en varmaan. Tämähän on ikääntyneen ihmisen hyasintin torjuntaa. Vai mikä se nyt olikaan se sana? Ai niin, dementian torjuntaa.   Väittävät vielä pelaamisen kohottavan aivojen prosessointinopeutta – tuohon uskon kyllä ilman muuta ja uskon siihen että pelaaminen nostaa merkittävästi visuaalista adaptointikykyä. Kielteisellä puolella keskustelevat paljon siitä aiheuttaako pelaaminen aggressiota ja väkivaltaa.  Amerikan kouluammuskeluiden yhteydessä sekä Obama että Trump ovat tähän vihjailleet.  Minä uskon heidän ajatuksiinsa. Mutta mitään ei voi muuttaa. Tässä suhteessa olemme ajopuu. Olemme ajan virrassa. Markkinoiden virrassa. Ihmismielen virrassa. Voimattomia.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Harri Leppänen muistoissani

Ystäväni Harri Leppänen sai kutsun muistojen pilvivaltakuntaan. Näin päättyi yhteinen taapertamisemme maallisissa asioissa. Siteerasin juuri äskettäin blogissani Harrin minulle kirjoittamaa kirjettä Libyan töiden alkuajoilta. Näin Harri kirjoitti muistellessaan yhteistä menneisyyttämme: ”Pitäisikö ihmisen jo tuollaisista yhteisistä kohtaloista uskoa, että sellainen on jossain isossa ohjelmassa suunniteltu tapahtuvaksi. Että Murole ja Leppänen tällä tavalla taapertavat yhdessä lähes parikymmentä vuotta. Ja vaikka vielä enemmänkin. Hupaisaa sinällänsä.”

Nyt on yhteinen taaperruksemme päättynyt
Taaperrus alkoi Polin tummien kattojen alla 50-luvulla. Harri oli kunnioitettu sitsimiesliiton jäsen, minä vain NeKuStOn virkamies Polin parvekkeen levynsoittokopista. Tapaamisemme alkoi hyvissä merkeissä, Harri kutsui minut hallituksen huoneeseen kupposelle. Se oli minulle suuri kunnia. Eihän hallituksen huoneeseen tavallisilla kuolevaisilla ollut asiaa. Niin, se oli jo ennen niitä aikoja, kun Martti Tuomola, Matti Kaje, Harri Leppänen ja Krister Ahlström tekivät kuuluisan teekkarijäynänsä vieden uimalla Tukholmassa juuri nostovaiheessa olleen Wasa –laivan kannelle Paavo Nurmen patsaan.

Haluan nyt hieman muistella yhteisiä asioitamme. Niitä jotka olivat sitten varmaan Harrin sanojen mukaan jossain isossa ohjelmassa suunniteltuja. Meidän yhteinen elämämme liittyi todellakin suunnitteluun. Olimme töissä samassa firmassa Lauttasaaren Kiviaidankadulla. Armoitettuna pomonamme oli Kalevi Eranti. Yksi suomalaisen konsulttitoiminnan pioneeri.  Istuimme kahvitunnit muun insinöörijoukon kanssa Erannin huoneessa. Siellä saimme me nuoret, Harri ja minä, imeä kokeneempien viisauksia. Harri maanmittausinsinöörinä kuunteli asioita omalla mittarin korvallaan ja laajensi näkemyksiään kaupunkirakentamisen suuntaan. Minä taas opin ilmakuvauksen ja autografien salaisuuksia. Kahviantimien kuluttajiin kuuluivat maanmittausalan huippunimet Jaakko Topp, Tauno Tirkkonen ja Sven Wik.  Mukana oli myös arkkitehtuuria opiskeleva Risto Kaarlehto, mittari hänkin alkuaan.  Konsulttitoiminnan vienti tuli näissä keskusteluissa tutuksi. Kunnallistekniikka Oy tai tarkemmin sanottuna sisarfirma Finnmap Oy suoritti mittauksia ja ilmakuvausta mm. Iranissa ja erinäisissä Afrikan maissa.

Harri Leppänen tuli tekniseksi johtajaksi Liikennetekniikka Oy:n leipiin vuonna 1970. LTOY perustettiin samana vuonna meikäläisen ja Erannin omistaessa 40% kumpikin. 20% osakkeista kuului ns. matruusineuvostolle. Harrin lisäksi ”neuvostoon” kuului 15 suunnittelijaa. Harri kirjoittaa kirjeessään: ”Muistelin miten opin Sinut tietämään (en vielä tuntemaan) Huru-Penana opiskeluaikoina. Kuinka sitten törmäsimme Kunnallistekniikassa. Kuinka olin apulaisenasi liikennehommissa. Kuinka tulin uudestaan suunnittelutehtäviin -68. Kuinka LTOY perustettiin -70. Kuinka innostava ja kiva työpaikka se oli ensimmäisen vuoden ja vielä toistakin. Ja on edelleenkin nuorille ja innokkaille, ehkä hiukan lapsellisille, kuten nuorten miesten otteesta näemme.”

Harri oli Helsingin jalankulkututkimuksen projektipäällikkö, hän aukaisi uutta katsantokantaa
Miten tuo vieläkin ainutlaatuinen tutkimus syntyi vuonna 1970? Vaikuttavia tekijöitä lienee monia: ”suuri liikennetutkimus” keskittyi vain moottoroituun liikenteeseen - tästä muutoshalu, Sundman ja Helander julkaisivat Kenen Helsinki -pamfletin - tästä politiikka, metron suunnittelu kaipasi tuekseen jalankulkijatietoa - tästä rahoitusta projektille, liikenneonnettomuudet maassa olivat huipussaan - tästä huono omatunto ja ehkä vielä sekin, että liikenteestä kiinnostuttiin yli perinteisten ammattikuntarajojen. Sosiologit, arkkitehdit ja yhteiskuntatieteilijät, Harri muiden muassa, halusivat laittaa lusikkansa liikenneinsinööreille, asemakaavoittajille ja katupojille aiemmin kuuluneeseen soppaan.

Työtä varten muodostettiin konsulttiryhmä, jossa mukana olivat Liikennetekniikka Oy, Oy Kaupunkisuunnittelu Ab ja ruotsalainen Trafikplanering Ab. Alikonsultteina olivat lisäksi Oy Kunnallistekniikka Ab ja Suomen Gallup Oy. Ruotsista apuun kutsuttu civ.ing. Nils Rosén oli intohimoinen kevytliikenneasiantuntija. Hän oli tunnettu palopuheistaan kevytliikenteen hyväksi. Projektipäällikkönä toimi DI Harri Leppänen, tekniikan ylioppilas Kari Lautso oli projektisihteerinä. Aktiivisessa johtonelikossa oli vielä mukana arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti Jaakko Ylinen.

Jalankulkijoiden määrää tarkasteltiin mm. tiheyksinä. Oheinen kuva osoittaa tietokoneprintin, jonka mukaan suurimmat jalankulkutiheydet esiintyivät Esplanadin, Mannerheimintien ja Kaivokadun rajaamalla alueella. Tiheyskarttojen avulla optimoitiin metron sisäänmenoaukkojen sijaintia. Suhde ”tietokoneavusteiseen” suunnitteluun oli innostunut. Koneelta haluttiin kysyä kaikkea mahdollista. Koneitten kyky vastata oli lähinnä alkeellinen. Mutta kivaa oli, kun suunnittelijat, Harri etunenässä makasivat lattialla ja tutkivat koneen tiheysprinttejä.

Tutkimus lähti uurtamaan uraa tuntemattomaan maaperään. Kevyestä liikenteestä ei ollut käytettävissä kotimaisia sen paremmin kuin ulkomaisiakaan tietoja. Tutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena oli kehittää keinoja kevyen liikenteen mallintamiseen. Oli selvää, ettei kävelijöitä voida käsitellä perinteisellä tavalla virtoina, oli siis keksittävä jonkinlainen potentiaalimalli tai vastaava. Tutkimuksen ohjelmoituna tavoitteena oli myös selvittää ihmisten asenteita ja ympäristössä koettuja puutteita ja siten määritellä paikkojen arvoa ja arvostamisessa käytettyjä kriteereitä. Tutkimusmenetelmä oli monitieteinen. Käytettiin Harrin asiantuntemuksen bravuuria - ilmakuvausta. Suoritettiin laajat katuhaastattelut. Ja kehitettiin tuo kaivattu potentiaalimalli jalankulkijatiheyksien arvioimiseksi. Menetelmäkehityksessä Harri oli ratkaiseva voimavara. Jalankulkututkimus vuodelta 1970 taitaakin olla ainoita liikennetutkimuksia Helsingin seudulta joka esiintyy kansainvälisissä tieteellisten tutkimusten viiteluetteloissa. Kiitos Harri tästä mainiosta suorituksesta.

Harri oli metron Ula-radan projektipäällikkö, hän edusti insinöörikunnan intelligentsiaa
Elettiin vuotta 1972. Metron ensimmäisen vaiheen pintaradalle valittiin suunnittelijaa. Rata ulottui Puotinharjusta Sörnäisten tunnelin suuhun. Rataosalla oli huomattavia siltaosuuksia ja kolme asemaa: Kulosaari, Hiihtäjäntie ja Siilitie. Työn yhteydessä tultaisiin sanelemaan metron pintarakennusosuuksien tekniikan kieli ja arkkitehtuuri. Harri valittiin projektinjohtajaksi. Mukana olivat meidän lisäksemme Maa ja Vesi Oy, arkkitehteina Kaupunkisuunnittelu Oy, Bengt Lundstenin toimisto sekä arkkitehtitoimisto Juutilainen-Kairamo-Mikkola-Pallasmaa. Rakenteita hoiteli Paloheimo-Ollila. Tehtävä oli ainutlaatuisen hieno ja ryhmä edusti nuoruuden idealismia ja voimaa, se edusti aikaa ja ajan henkeä. Suunnittelusta tuli kuitenkin tervanjuontia? Miksi? Senhän piti tuottaa huippuunsa herkkää, viulunkielenä soivaa teräksen ja lasin arkkitehtuuria. Ekotaloutta, joka perustuu rakenteiden taidolla hiottuun mitoitukseen ja keveyteen. Arkkitehtuuria, joka huippuunsa viilatun rationaalisen rakentamisen luomalla säihkeellä kehystäisi maailman moderneimman metron toimintaympäristön.

Edu Kairamo piirsi Siilitien asemaa. Eero ja Masa piirsivät sillan. Silta on jäljellä. Asema on saanut täysin uuden muodon.

Suunnittelun johtoryhmä istuu Töölönlahden rantaravintolan lasikopissa. Valkoviiniä on pöydässä ja paikalla Edu Kairamo, Erkki Juutilainen, Bengt Lundsten, Pertti Solla, Jaakko Ylinen, Pentti Piri ja tietysti projektipäällikkö Harri Leppänen. Tunnelma on normaalista tämän porukan yhdessäolosta täysin poikkeava. Ukkosta on ilmassa. Johtoryhmän puheenjohtajan oikeudella ryhdyin uhoamaan: Perkele, jätkät! Tämä koko juttu on nyt täydellisesti tuuliajolla! Suunnitelmat ja tutkimukset ovat nollan väärtejä! Minkäänlaista arkkitehtuuria ei löydy hakemallakaan! Metroasemat ja rautatieasemat ovat kautta historian olleet modernin arkkitehtuurin vetovankkureita! Mitä meillä on käsissämme? Pelkkä nolla! Te olette nollia! Sanotaan, että nollista tulee helposti ketju. Mitä oli tapahtumassa?

Kysyn Eerolta Harrista. Eero sanoo totuuden. Hän sanoo Harrin edustaneen insinöörikunnan intelligentsiaa. Tuohon on helppo yhtyä. Harri oli todella laajakatseinen kulttuurihenkilö. Keskustelu hänen kanssaan ylitti rajoja. Tervajuoma ei ollut suinkaan hänen keittämänsä. Lopuksi syntyi paljon hyvää. Tosin se näytä nykypolvelle kelpaavan. Siihen aikaan oltiin tarkkoja rahasta. Nyt rahaa riittää.

Harri oli Tripolin liikennetutkimuksen projektipäällikkö, hän oli kansainvälinen konsultti parhaimmasta päästä
Tripolin liikennesuunnitelma laadittiin vuonna 1977. Suunnitelmaan sisältyi kaupunkimallien rakennevertailu ja paljon muuta hienoa ja interaktiivista. Liikennettä tutkittiin ilmakuvauksella ja auton katolle kiinnitetyllä kameralla. Suoritettiinpa myös laaja kotihaastattelututkimus suljetussa arabiympäristössä. Haastattelijoina toimivat paikalliset naisylioppilaat. Harri Leppänen assistentteinaan ”nuoret tutkijat” Pekka Kettunen ja Matti Lahdenranta ohjasivat tienvarsihaastattelujen ja poikkileikkauslaskentojen suoritusta. Ajelivatpa vielä bussien perässä selvittääkseen sään ja katujen kunnon mukaan vaihtelevat bussireitit. Harri itse hyppäsi vaappuvan pienkoneen kyytiin ilmakuvauksia suorittamaan. Suunnitelmia piirtelivät insinöörit Lothat Mallon ja Veikko Tuominen. Ja tietysti meidän rakas Ellimme kälbi-koiransa kanssa.

Mitä mahtanee tarkoittaa tuo alussa siteeraamani Harrin kirjeen ”lapsellisuus”? Ja keitä olivat nuo Harrin mainitsemat nuoret miehet. No, hehän olivat juuri nuo ”nuoret tutkijat”.  Nuoruuden innolla he ajelivat ”tutkijan oikeuksin” pitkin Tripolin jalkakäytäviä ruuhkien ohi. Siitä projektipäällikön huoli.

Harri Leppänen hoiteli ansiokkaalla tavalla ensimmäisen liikennealan vientityömme projektinjohtoa, paikan päällä Tripolissa, lapsineen ja vaimoineen. Lothar sanoo Harrin olleen tiukka johtaja. Mutta sanoo myös hänen olleen hieno ja lämmin ihminen.  Ja kaikesta tuosta on kulunut 40 vuotta.

Harri pani alulle Ras Lanuf New Town -projektin
Harrin yhteydet Tripolissa johtivat myös meidän kaikkien aikojen suurimman vientityömme alkunytkähdykseen. Saimme tehtäväksemme Ras Lanuf New Town -projektin Sirten lahden rannalle. Projektin tilaajana oli Anwar Sassi, kaikkien aikojen paras ja viisain asiakkaamme. Hän edusti Libyan öljyteollisuutta. Oli ollut myös ensimmäisen itsenäistymisen jälkeisen Libyan hallituksen ministerinä kuningas Idriksen aikaan – ennen vallankumousjohtaja Gaddafia. Istuimme Harrin ja Marjan kotona Tripolissa. Anwar Sassi oli vieraanamme. Kysyimme häneltä, miten on mahdollista, että tällainen iso projekti tällaisessa korruptoituneessa maassa voidaan saada ilman minkään laatuisia komissioita? Saimme Harrin kanssa kuulla vastauksen: ”En ole koskaan pannut kenenkään toisen rahoja taskuuni!” Anwar Sassi sai jakamattoman kunnioituksemme.

Harri Leppänen ja libyalainen arkkitehti Ali Miludi tutkimassa Ras Lanuf’in papereita. Taustalla seinällä kaupungin sijoitustutkimuksen aineistoa.

Meidän yhteinen taapertamisemme Harrin kanssa päättyi Libyan ekskursion jälkeen 1980-luvun alussa. Harrin ura jatkui konsulttijohtajana Maa ja Vesi Oy:ssä. Myöhemmin hän siirtyi Vietnamiin vesiprojektia hoitamaan.  Nämä tehtävät ovat minun tietoisuuteni ulkopuolella. Mutta haluan lopettaa tämän muistelun Harri Leppäsen kirjaan Gaddafin kunnailla, Into, 2011. Itse asiassa laitan tähän Harrin kirjoituksen hänen ensimmäisestä työpäivästään Tripolissa.

Ensimmäinen työpäivä Tripolissa
”Munir on pieni mies. Hänen päälakensa keikkuu olkapäitteni tasolla, vaikka hän korottaa olemustaan leveisiin housunpuntteihin kätkeytyvillä viiden sentin kengänkoroilla. Käkkäräisen tukan reunustamien kapeiden kasvojen silmiinpistävin piirre on hiukan kyömy nenä. Komeat etuhampaat ovat kellastuneet, ilmeisesti kingsize-savukkeista, joiden rasiaa hän hapuilee saapuessamme.

Munir kutsuu paikalle Muhammedin, joka on kookkaampi ja vaikuttaa jurommalta. Molemmat puhuvat englantia, Muhammed sujuvammin kuin Munir. Pena vetää jälleen esille nipun Firman esitteitä ja aloittaa tarinansa kolmannen kerran samana aamuna. Esitys on perusteellinen ja tiivis, aamiaispöydän englantilaisille annettua kevytversiota ja Ahmedille tehtyä selostusta monipuolisempi.

Penan vetäessä henkeä Munir nousee ja viittaa meitä seuraamaan. Hän ohjaa meidät laajaan halliin, joka on täynnä työpöytiä. Työntekijöitä on vain kaksi: intialainen kaupunkisuunnittelija ja puolalainen insinööri. Munir häipyy sanottuaan, että asiantuntijat antavat meille tarvitsemiamme tietoja. Miehet ovat ilahtuneita saadessaan vaihtelua arkityöhönsä. Kollegojen kesken ei tule puutetta puheenaiheista.

Aamupäivän neljännen esittelyruljanssin jälkeen päästään asiaan. Tyhjästä on aloitettava. Kaupungista on tuore kartta. Se riittää suunnitelmien pohjaksi. Muutamaa vuotta aikaisemmin on tehty väestölaskenta, jonka tulokset on ilmoitettu kaupunginosittain. Kehäteistä ovat englantilaiset tehneet suunnitelmia. Suunnittelija saa ne aikanaan. Siinäkö kaikki? Tuore kartta merkitsee tuoretta ilmakuvausta. Asiantuntijat eivät tiedä mistä kuvia saisi ja epäilevät tokko niitä meille annettaisiinkaan.

Kävelemme rantakadulla. Pena haluaa tallentaa ympäristön näkymiä, mutta on turvallisuuspoliisien harhauttamiseksi ottavinaan turistikuvia minusta. Poseeraan lähes jokaisessa kadunkulmassa ja satama-altaan edustalla nojailen huolettomasti rantabulevardin kaiteeseen.

Sitten meille tulee nälkä. Kävelemme ympäri keskustaa onnistumatta tunnistamaan ravintolaa. Päätämme syödä hotellissa. Sen ravintola on suljettu ja avataan uudestaan vasta päivällisaikaan.  Illansuussa hortoilemme kaupungilla. Keskustan kaupat ovat tavaraa pullollaan. Autoja, japanilaista elektroniikkaa, taloustarvikkeita, koruja, mitään ei tunnu puuttuvan. Löydän sivukujalta soitinliikkeen, jonka myymälässä on esillä kaksi pianoa. Toisen yöni Libyassa nukun matkakokemusten uuvuttamana unia näkemättä.”

Mies vailla vertaa
Muistan Harria suurella lämmöllä. Hän teki monta mahdotonta mahdolliseksi. Hän perusti jousikvarteton Tripoliin ja ilahdutti meitä kaikkia soitannollaan. Työssään hän oli tiukka mutta sydämellinen, hän oli pragmaattinen mutta mielikuvitusta täynnä, hän oli unohtumaton ystäväni, mies vailla vertaa.

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Keskuspuisto poikki, mutta ei ehdoitta?


Kaupunginhallitus käsitteli viime viikolla Pirkkolan urheilupuistoon sijoittuvan liikuntahallin sijoittamista asemakaavan mukaiseen paikkaan Sirenin hallien länsipuolelle. Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta oli tehnyt päätöksen asiasta 13.3.2018. Nykyisen valtuuston 29.1.2014 hyväksymässä asemakaavassa on merkitty urheilutoimintaa palvelevien rakennusten tonttialue, joka on pinta-alaltaan 8900 m2.  Tämä sattuu olemaan juuri se kiistanalainen asemakaava, jonka uusi valtuuston hyväksymä bulevardikaava tulee kaatamaan - jos ei korkein hallinto-oikeus toisin päätä.  Kaavalla on yritetty suojella keskuspuistoa Asesepäntien ja Kehä I välisellä alueella.

Vasemmanpuoleisen kuvan mukainen kaava on tällä hetkellä voimassa. Siinä on osoitettu paikka liikuntarakentamiselle. Kaikki on siis kunnossa! Mutta yleiskaava esittää bulevardikaavan jolla asemakaava kaatuu. Kaikki ei olekaan kunnossa!

Keskuspuiston asemakaava, jonka perusteella liikuntahallin varaus nyt hyväksyttiin, on selvässä ristiriidassa saman valtuuston 26.10.2016 hyväksymän kaupunkikaavan eli yleiskaavan kanssa. Minun logiikkani olisi edellyttänyt kahta päätöksenteon mallia:
1) Koska bulevardikaava nyt kaatuu, ehdotus hallin paikaksi vanhan asemakaavan mukaan on kelvollinen.
2) Koska bulevardikaava kuitenkin toteutetaan hallia ei voi rakentaa tuon muutenkin hylättävän asemakaavan mukaan.

Missä mennään?
Keskuspuiston osalta tehtiin 7 valitusta. Helsingin hallinto-oikeus käsitteli kaupunkikaavaa eli uutta yleiskaavaa ja antoi lausuntonsa 5.2.2018. Keskuspuistoon liittyviltä osilta hallinto-oikeus kumosi Hämeenlinnanväylän bulevardin ja 100 metrin suojaetäisyyden turvin Hämeenlinnanväylän länsipuolisen rakennusoikeuden. Hallinto-oikeus ei pitänyt kumoamisen aiheena keskuspuiston alueelle laadittuja puistoasemakaavoja. Päätöksen perusteena oli maakuntakaavan vastaisuus. Helsingin kaupunki ja monet muutkin ovat eri syistä valittaneet Helsingin hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Asia on käsittelyssä.

Keskuspuisto – sadan vuoden saavutus.

Kirjoitin tästä aikaisemmin blogissani: ”Kun Helsinki oli vuosikymmeniä tehnyt suunnittelutöitä keskuspuiston vapauttamiseksi rakentamisesta ja varsinkin suurista liikenneväylistä ja kun vuoden 2003 yleiskaavassa vihdoin oli päästy nykyisen tilanteeseen, on tietysti selvää, että maakuntakaavaan 2007 kirjattiin tämä mahtava tulos. Helsingin nykyinen valtuusto vielä lujitti tilannetta puistoasemakaavapäätöksillä vuonna 2014. Nyt tämä kaupunkisuunnitteluviraston ja päättäjien mahtava saavutus – keskuspuisto - onkin nyt olemassa vain maakuntakaavan turvin. Maakuntakaava roikkuu päällämme kuin Damokleen miekka – hiuskarvan varassa.” http://penttimurole.blogspot.com/2018/03/hallintoa-ja-oikeutta-keskuspuistolle.html

Vastustanko liikuntatilojen rakentamista? EN!
Uuden liikuntahallin suunnitteluvarauksen on tehnyt espoolainen Lattiaa liikkujille ry. Yhdistys on perustettu vuonna 2017. Yhdistyksen tarkoituksena on tukea aatteellisesti ja taloudellisesti liikunnan, erityisesti koripalloilun, harrastusolosuhteiden parantamista. Yhdistyksen tiiminä ja perustamiskirjan allekirjoittajina ovat Toni Pihamaa, toimitusjohtaja, Pagero Oy, Jukka-Pekka Eräkangas, koripallovalmentaja sekä Kirsi Eräkangas, monitoimija, puheenjohtajana. Yhdistyksellä on ollut valmistelussa mukana Pohjois-Haagan yhteiskoulu, Elise ry ja Suomen Taitovoimistelu Klubi ry. Anomusasiakirjojen mukaan mukana on myös rakennusurakoitsija sekä tietysti suunnittelija. Tontin rakennusoikeus on 9 100 kerrosneliömetriä. Kaava sallii 1-kerroksisen rakentamisen, mikä on hakijoiden mielestä ristiriidassa tontin koon 9 000 m2 kanssa. Kaavoittajan sanotaan todenneen ristiriidan ja nähneen kerrosluvusta poikkeamisen mahdollisena kaupunkikuvalliset näkökohdat huomioiden. Niin, vieressähän on Kaija ja Heikki Sirenin ikoninen halli! Luonnossuunnitelmassa esitetään kaksikerroksista hallia, jonka ensimmäisessä kerroksessa on vain pieni osa rakennettu. Muutoin pohjakerros on pysäköintitilaa. Tai onko se varautumista lisärakentamiseen?

Liikuntahallin rakentaminen on hieno idea. Sellaisia me tarvitsemme. Nykyajan ihminen ei tee ruumiillista työtä, mutta tarvitsee liikuntaa. Toivotan menestystä hallibisneksen tekijöille. Mutta…

Pirkkolan urheilupuisto on mielenkiintoinen tapaus. Arkkitehtikilpailu puistosta ja sen rakennuksista järjestettiin 50-luvulla. Kilpailun voittivat Kaija ja Heikki Siren. Heidän ehdotuksensa oli nimeltään ”sammakkomies”. Naapurissa lapsuuteni asuneena ja nytkin asuvana tuon puiston toteutuminen tuntui lähes ihmeeltä. Sireneillä ei ollut rakennusta uimahallin länsipuolella. He kuitenkin ehdottivat rakennusmassaa hallin pohjoispuolelle. Nykyiselle hallihankkeelle Sirenin kuvaan numerolla 4 merkitty rakennus on liian pieni, mutta sitä voisi jatkaa pohjoiseen poistamalla siellä oleva asuinrakennus ja tekemällä halli komeasti kaksikerroksiseksi, samaan korkeuteen kuin Sirenin laitokset. No, hallista tulisi hieman nyt suunniteltua kapeampi ja pidempi, mutta kaikki tapahtuisi Sirenin hengessä.

Mutta…
Siis mitä mutta? Niin, sen verran muttaa, että halli tulee väärään paikkaan, jos kaupunkikaavan bulevardihanke saakin korkeimmassa oikeudessa vihreätä valoa. Silloin katkeaa keskuspuisto. Bulevardirakentamisen ja uuden hallin väliin jää 100 metrin kaistale metsää. Valtatien suuntaiset nykyiset raitit katkeavat. Ja pururatakin häviää. No mitäpä niistä, pannaan uuteen paikkaan. Korkean hallirakennuksen ja bulevardikaupungin - ehkä kahdeksankerroksisten rakennusten väliin jää Espan levyinen keskuspuisto. No, ei aivan niin kapea, sillä Espa on vain 85 metriä – mutta melkein. Vanhankirkon puistokin on 145 metrinen. Pirkkolan puolella plotin kohdalla aukkoa on kolmisenkymmentä metriä. Siinä se katkesi keskuspuisto.  Siitä tämä mutta.

Uuden hallin arkkitehtuuri on tietysti juttu sinänsä. Sijaitseehan se kaksi kertaa nykyistä hallia pidempänä, aivan lähietäisyydellä, kiinteästi tuon urheilurakentamisen ikonin äärellä. Ei kai siitä vain tule nykymallin mukaista peltilaatikkoa tuhoamaan paikan henkeä? No, ei varmaan, siitä pitää varmaankin huolen arkkitehti Kari Leppänen. Hän on tottunut työskentelemään suurten arkkitehtien, kuten Alvar Aallon ja Aarne Ervin hengessä suorittamalla monien legendaaristen rakennusten uudistus- ja korjaustöitä. Hän tietää jotain hengestä. Nyt on kysymys Sirenien luomasta hengestä.

Poliittinen vastuullisuus on kyseessä
Valtuustossa taisteltiin keskuspuistosta.  Yleiskaavakeskustelussa käytettiin 140 puheenvuoroa.  Keskustelua käytiin 471 minuuttia. Äänestyksiä suoritettiin 54 kappaletta. Lopuksi päätettiin äänin 55-30 hyväksyä yleiskaava. Näin syntyivät edellytykset keskuspuistoa kaventavalle bulevardille. Yleiskaavaa puoltavista kokoomus marssi yhtä jalkaa. Vihreistä Stranius ja Nieminen olivat luopioita. Samaan kastiin kuuluivat Wallgren demareista ja Loukoila vassareista. Taisteltiin myös Vartiosaaresta. Vartiosaari taas päätettiin rakentaa äänin 44-40.

Nyt kaikki on hämärän peitossa. Kukaan ei tiedä mitä korkein hallinto-oikeus päättää.

Kaupunginhallitus kävi juhannuksen jälkeisissä tunnelmissa 25.6.2018 liikuntahallin paikasta vääntöä. Vihreät ja vasemmisto esittivät hallin vaihtoehtoisen paikan tutkimista. Äänestyspäätöksellä 9-6 päätettiin antaa hallille varaus. Vasemmisto ja vihreät olivat häviäjän paikalla. Kokoomus, demarit ja persut pitivät tästä syntyvää viivettä pahana – toteutus viivästyy. Siis samat puolueet jotka uskovat saavansa vielä läpi Hämeenlinnanväylän bulevardin ja saavansa kumottua yleiskaavalla keskuspuiston itse hyväksymänsä suojelukaavan, ne juuri äänestivät uuden hallin naulaksi keskuspuiston katkaisuun. Maallikko kysyy, onko tämä reilua peliä? Vai ollaanko tässä siltarumpupoliitikkoja? Olen aina urani aikana pitänyt poliitikkoja järkevänä väkenä. Pikemminkin byrokratia on saanut huutia. Täytyykö vielä vanhoilla päivillä muuttaa mielipidettä?

Fokusoidaan paikkaan ja mietitään parempia vaihtoehtoja. Minä muuten asun tuossa tähden kohdalla, olen keskuspuiston rajanaapurina siis täysi NIMBY. Voineeko ottaa puheitani vakavasti? Sanon kuitenkin: on ilmiselvää, että uusi punaisella merkitty liikuntahalli hyväksytyssä paikassa katkaisee keskuspuiston – bulevardikaavan toteutuessa. Jos kaava kaatuu – ei huolta, paikka käy. Olisiko parempia paikkoja? Paras paikka Sirenin suunnitelman hengessä olisi vaihtoehto 1. Integraatio nykytoimintoihin olisi erinomainen. Toiseksi paras paikka olisi vaihtoehto 2. Raidejokerin pysäkki tulee hallin viereen. Kolmantena vaihtoehtona kelpaisi ehkä Kehä I varsi.

Jos kaupunki haikailee bulevardikaavaa keskuspuiston kaventajaksi kaikista vastuksista huolimatta, niin pieni takaisinsyöttö tässä asiassa olisi tarpeen. Mutta halli on ehdottoman hyvä asia, silloin kun se on oikeassa paikassa!