keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Matkalla helvettiin


8.12 Hesarissa oli juttu Pertti Salolaisesta ja kokoomuksen remonttimiehistä. Mitä ja keitä olivat nuo remonttimiehet? Remonttimiehet yrittivät Urho Kekkosen aikaan rukata kokoomusta hallituskelpoiseksi. Muita tunnettuja remonttimiehiä olivat Ilkka Kanerva, Heikki A. Ollila, Pertti Salolainen, Ilkka Suominen, Jarmo Virmavirta ja Juha Vikatmaa. Salolaista haastateltiin hänen nyt päättymässä olevan poliittisen uransa johdosta. Hän korosti toimintaansa luonnon hyväksi. Sanoi olleensa ensimmäinen eduskunnassa joka ymmärsi. Mutta nyt ymmärrys on kovilla: ”Olen optimistinen ihminen, mutta tässä asiassa olen pessimisti. Olen jo vuosikymmenten ajan sanonut, että ihmiskunta on matkalla kohti helvettiä, ja meidän sukupolvemme matkustaa vielä ykkösluokassa. Valitettavasti joudun yhä olemaan sitä mieltä.” Minusta tuo oli oivaltavasti sanottu. Erityisesti tuo ykkösluokka. Niin se on, että juuri ne joilla olisi mahdollisuus vaikuttaa, matkustavat ykkösluokassa, eivätkä missään nimessä halua vaihtaa luokkaa alemmaksi. Niin, siis juuri esimerkiksi me emme katso olevamme maailman ekokatastrofin kannalta merkityksellisiä, pikemminkin viittoilemme Kiinan ja Intian suuntaa ja odotamme heiltä esimerkkiä ja toimenpiteitä. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005925586.html

Ystäväni Eero Paloheimo on saarnannut vuosia tuosta samaisesta matkasta. Paloheimon mukaan meillä on ekokatastrofin kanssa hirvittävä kiire. Olemme jo matkalla ja pitkällä. Vauhti vain jatkuvasti kiihtyy. Pian jarrutusmatka on riittämätön. Eero on ehdottanut Saharan metsittämistä eräänä keinona kasvihuonepäästöjen hillitsemiseksi. Hän teki yhdessä professori U.B. Lindströmin kanssa aloitteen ”Unite the Armies”. Aloitteen mukaan maailman armeijat yhdessä pantaisiin metsittämään Saharaa tai ehkä pikemminkin maailman armeijoihin ja aseostoihin käytetyt resurssit yhdistettäisiin rauhantöihin ja maailman pelastamiseen Afrikassa. Aloite ei ole saanut merkittävää kannatusvyöryä tuekseen. Aloitteen on allekirjoittanut 4800 henkilöä. Minä olen yksi heistä. Tässä linkki. Yhdy joukkoon. http://unite-the-armies.org/fi/appeal

Saharan metsitys projektina voisi käsittää kuvaan keltaisella merkityn Sahelin alueen 2,4 milj.  neliökilometriä ja vihreällä merkityn Saharan alueen 6 milj. neliökilometriä. Vertailun vuoksi Suomen maa-ala kokonaisuudessaan on 0,33 milj. km2 ja metsäala 0,26 milj. km2.

Eero on ollut tyytymätön kavereittensa suhtautumiseen. Hän lähetti jossain vaiheessa meille kirjeen ja hän vinoili meille: ”Arkkitehtuuria opiskellut henkilö piti sivustoa visuaalisesti amatöörimäisenä ja torjui sen esteettisistä syistä… Toinen toi lörpöttelevän puhelinkeskustelun aikana esiin tavattomat kiireensä… Kolmas, hieman uskovainen ilmoitti, ettei ihmisen pitäisi puuttua noin isoihin asioihin… Neljäs sanoi, että hän tekee itsensä naurunalaiseksi, jos nimi yhdistetään täysin epärealististen hankkeiden höpertelyihin…” Eero jatkaa: ”Oletan, että ihmiskunta ei pelasta maailmaa. On noita kiireitä ja pahinta jos ihmiskunta joutuisi naurunalaiseksi. Kiitän ja ylistän kaikkia niitä rämäpäitä, uhkarohkeita, uljaita ystäviäni ja myös tuntemattomia, jotka heti ensimmäisellä viikolla kannattivat tyhjänpäiväistä vetoomusta ja uhmasivat mainitsemiani vaaroja.”

Tuon ystävällismielisen vetoomuksen jälkeen minä siis allekirjoitin. Kirjoitin aiheesta myös blogin: http://penttimurole.blogspot.com/2015/11/eero-paloheimo-ja-yhtyneet-armeijat.html

Ehkä aloitteeseen sisältyy liian symbolisia arvoja. Armeija merkitsee ihmisille oman maan itsenäisyyttä. Ehkä se on symboli sukupolvien taistelusta itsenäisyyden saavuttamiseksi ja sen ylläpitämiseksi.  Armeijat saattavat myös tuntua viimeiseltä keinolta silloin kun kaikki muut keinot ovat epäonnistuneet. Voidaanko tämä itsenäisyyden ja yksilöllisyyden symboli luovuttaa kaiken maailman yhteiseksi hyväksi? Tähän ei näytä olevan valmiutta. Tässä on kyllä myös ristiriita. Armeijat ovat usein olleet kurinpitoväline kansojen sisällä ja kansanryhmien välillä. Armeijat ovat yleensä olleet uskollisia vallanpitäjille. Harvemmin vallankumouksellisia.

Mitä sodat ja armeijat maksavat?
Ainakin on selvää, että sodat maksavat moninkertaisesti sen mitä armeijoiden ylläpito maksaa. Sodan kärsimyksiä ei voi edes mitata rahassa. Joku sanoo aseellisen toiminnan maksavan 13,4 % maailman GDP:stä.  Armeijat maksavat tätä nykyä noin 1800 Mrd. euroa vuodessa. Paljonko on tuo määrä? Se on noin 3 % maailman GDP:stä. Olisiko tuosta määrästä raha, ja tuosta määrästä innovaatiota, ja tuosta määrästä työvoiman käyttöä pantavissa jotain Eeron toivomaan Saharan metsitykseen? Riittäisivätkö nuo rahat edes siihen? No, katsotaan.

Maailman sotilasmenot jakautuvat melkoisen epätasaisesti. Pohjois-Amerikka ja siellä USA on ylivoimainen asevoimien ylläpitäjä. Asukasta kohti laskettuna armeijoihin käytetään Pohjois-Amerikassa, käytännössä Yhdysvalloissa, yli kolminkertainen määrä rahaa verrattuna Eurooppaan ja Lähi-Itään. Aasiassa rahankäyttö asukasta kohti on alle kymmenesosa ja Afrikassa viideskymmenesosa Pohjois-Amerikkaan verrattuna. Aseteollisuus on suuri tuotantoala ja vientikaupan ala asemahdeille. USA on maailman suurin asekauppias. Yhdysvalloilla on 61 % osuus maailman asekaupasta. Se on kova bisnes. Amerikkalaiset myyvät vuodessa sotatarvikkeita 250 miljardilla eurolla. Venäjä oli surkeana kakkosena. He myivät 29 miljardilla. Suomikin pääsi tilastoihin. Taisi olla Patria, joka myi 800 miljoonalla eurolla.

Oman valtion kansantuloon verrattaessa ylivoimainen rahankäyttäjä on Saudi Arabia. Siellä 10 % kansantulosta menee sotilasmenoihin. 4-6 %:n haarukkaan mahtuvat Algeria, Jordania, Israel ja Venäjä. Vielä Pakistan, Ukraina, USA ja Iran lymyävät tuossa noin 3 %:n joukossa. Alempi kuva kertoo vuoden 2017 sotilasmenot eräissä maissa euroissa asukasta kohti. Saudit johtavat. Israel ja USA ovat pahoina kakkosina. Suomessa sotilasmenoihin uppoaa kolmannes Israelin tasosta. Norjalaiset käyttävät asevoimiin 1050 euroa asukasta kohti, kun suomalaiset pärjäävät puolella tästä. Suomalaisten rahankäyttö ylittää kuitenkin selkeästi Ruotsin, Kanadan, Saksan, Italian ja Venäjän.

Kehitysyhteistyömenoista puhutaan paljon. Suomessa armeijaan käytetään 560 euroa asukasta kohti vuodessa. Kehitysapuun menee 206 euroa per asukas ja vuosi. Ruotsissa kehitysyhteistyömenot ovat 617 €/asukas ja vuosi ja Norjassa 715 €/asukas ja vuosi. Pakolaisongelman hoitoon käytetään Suomessa 180 €/asukas ja vuosi. Ruotsissa pakolaisten hoitomenot ovat 500 €/ asukas ja vuosi.

Maailman kansat yrittävät armeijoita ylläpitämällä estää sellaisia asioita toistumasta jotka ovat historian kuluessa osoittautuneet kansalle tai heimolle kohtalokkaiksi. Tai ehkä sotalaitosta ylläpitämällä halutaan palauttaa jokin valtapoliittinen tai maantieteellinen tila - sitten kun tällainen tilanne yhtäkkiä aukeaa. Historia osoittaa tällaisia tilanteita syntyvän. Euroopassa nähdään tällä hetkellä vain yksi vihollinen. Tai ehkä niitä on sittenkin kaksi. Toinen hyökkää ulkoa päin ja toinen sisältä päin - Venäjä ulkoa ja maahanmuuttajat sisältä. Nyt juuri on kaduille astunut kolmas vaara -  keltaliivien armeija. Sitä vastaan on jo nyt jouduttu käyttämään armeijan kalustoa. Juuri tänä iltana Ranskan presidentti puhuu kansalleen.

Paljonko armeijoissa riittää väkeä?
Armeijoiden ylläpito on ihmiskunnan yksi absurdi ilmiö. Kaiken historiassa tapahtuneen jälkeen on mahdotonta uskoa ihmiskuntaan viisaana kollektiivina. Vielä vähemmän voisi uskoa järkeen sitä kuljettavana voimana. Ei niin vähääkään. En siis usko, että maailman armeijat joskus marssisivat rinta rinnan Saharan hiekalle kairat olallaan. Isoja kairoja tarvittaisiin kaivojen poraamiseen ja pieniä kairoja taimien istuttamiseen. Armeijat eivät meitä pelasta. Sen sijaan uskon metsitykseen yhtenä ilmastosodan taistelumuotona. Se olisi sotaa ilman armeijoita.  Sana tulee aseistamisesta. Ilmastosodassa tarvitaan työkaluja, ei aseita. Maailmassa on armeijoiden palveluksessa 23 milj. ihmistä. Reserviläisiä on lisäksi noin 32 milj. henkeä. Asukaslukuun nähden sotilaspalvelussa on yleensä 4-5 henkeä 1000 asukasta kohti. Aktiivipalvelussa olevat ja reserviläiset mukaan luettuna USA:ssa luku on 4,2 (6,6), Venäjällä 6,3 (24,3), Ruotsissa 3,0 (5,2) ja Suomessa 3,9 (45,6). Tällaisia ihmismääriä olisi välittömästi rekrytoitavissa ilmastosotaan. Niin siis teoriassa, ei käytännössä.

Paljonko väkeä tarvitaan?
Afrikan metsittämisessä olemme laskeneet väestön tarvetta metsitettyjen alueiden asuttamiseen. Asuttaminen ei tietysti voi olla mikään väliaikainen militääri- tai työleirioperaatio. Sen on luotava pysyvät elinmahdollisuudet ihmiselle ja perheille. Meidän laskelmiemme mukaan metsitys synnyttäisi Sahelin ja Saharan alueelle noin 80 miljoonan asukkaan väestötarpeen.  Nykyisin Sahelin ja Saharan maissa asuu 300 miljoonaa ihmistä. Koko Afrikassa on tällä hetkellä 2,3 miljoonaa asevoimien palveluksessa olevaa ja noin 2 miljoonaa reserviläistä.  Heitä ei ole tarpeeksi kuin alkutöiden valvontaan.

Meidän laskelmamme osoittaa, että metsityksen hoitoon kaikkine palveluineen tarvitaan ensimmäisenä aloitusvuonna yksi miljoona henkeä ja kymmenen vuoden päästä 25 milj. henkeä, 30 vuoden päästä metsitetyllä alueella asuisi 45 milj. henkeä ja 50 vuoden päästä 60 milj. henkeä. Tässä luvussa ovat työntekijät perheineen, opettajineen, lääkäreineen, kauppiaineen ja insinööreineen. Ratkaistaisiinko tällä Afrikan muuttoliike? No ei nyt yksin tällä, mutta tälläkin olisi suuri hillitsevä vaikutus.

Tästä kuvasta selvinnee hieman miten suuresta urakasta Afrikan metsityksessä olisi kysymys. Vasen tolppa kertoo maailman maapinta-alan jakautuvan noin kolmeen yhtä suureen tyyppiin: maatalousmaa, metsämaa ja muu maa. Sahelin ja Saharan pala näkyy oikean puolimmaisessa tolpassa. Siellä muutettaisiin suuri osa ”muusta maasta” metsämaaksi.

Tutuhesa järjesti mielenkiintoisen tilaisuuden
Kari Silfverberg järjesti Tutuhesan teemaillan aiheena: Ilmastonmuokkauksen keinoja, riskejä ja tulevaisuudennäkymiä. Hän oli onnistunut haalimaan paikalle ansioituneita luennoitsijoita. Alustajina olivat kirjailija Risto Isomäki ja metsätieteen tohtori Veli Pohjonen. Kommentaattorina oli metsätieteen professori Olavi Luukkanen. Satu Hassi olin myös lupautunut, mutta ei sitten syystä tai toisesta ilmestynyt paikalle. Ehdoton ykkösnimi oli kirjailija Risto Isomäki. Risto on kirjoittanut useita luontoa ja luonnonkatastrofeja koskevia huippuunsa ansiokkaita teoksia. Häntä oli mielenkiintoista kuunnella. Hän ikään kuin miettii ja keksii juuri siinä puhuessaan. Tuli sellainen tunne, että asiat ovat jatkuvassa muutoksessa ja ne saattavat juuri tuon lauseen aikana muuttua joksikin toiseksi. Onko se juuri tuo asia miksi hänen puheensa on niin kiehtovaa ja mielenkiintoista. On jopa sellainen vaara, että uskoo kaiken minkä hän juuri nyt sanoo ja vaikka hän sanookin sen sillä tavalla, ettei itsekään varmuudella usko sanomaansa. Epäilee, haikaile, mutta minä uskon, liian helposti ja liian aikaisin. Nytkin melkein uskoin, vaikka Isomäki oli vasta kirjan kantta avaamassa.

Mitä Isomäki sitten sanoikaan?  Yleisesti mielenkiintoinen oli hänen huomautuksensa siitä, että erinäisiä kasvihuoneilmiön pysäyttämiseen mahdollisesti kelvollisia keinoja ei voi edes kokeilla koska ne on kirjattu kielletyiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi rikkipitoisen laivojen polttoaineen käyttö nimenomaan kesäaikana auringon säteilyn hillinnässä ja vastaavasti puhtaan polttoaineen käyttö talvisaikaan erityisesti arktisella alueella, jotta kylmä ilma tavoittaisi maan pinnan. Hän myös puhui tarpeesta poistaa pilviä arktisella alueella talvisaikaan. Hänen mielestään olisi kokeiltava matalalla pilvien yläpuolella lentäviä suihkukoneita joiden synnyttämä vesihöyrypilvi laskeutuessaan normaaliin pilvikerrokseen sitoisi lisää vettä ja tekisi pilviin reikiä. Arktisten alueiden metaani on pelottava ongelma, jos ja kun ikirouta sulaa. Pilvet olisi saatava pois talvisaikaan. Molemmat näistä toimintatavoista, rikin levitys ja matalalennot kuuluvat kiellettyjen tekojen sarjaan. Ihmeellistä juttua. Mutta jotenkin uskottavaa.

Isomäki puhui lihankäytöstä ja laidunmaista. Lihansyönti on hänen mielestään vähenemässä, koska ihmiset ymmärtävät lihantuotannon ilmastovaikutukset. Nykyisten laidunmaiden metsittäminen on ekotehokas ja kustannuksiltaan halpa tapa hiilidioksidin vähentämistalkoissa.  Hän puhui myös rautaoksidin kylvämisestä meriin, mangrovemetsistä ja palmuöljystä. Erityisesti ST 1:n Mika Anttosen esille nostama lentoliikenteen tarvitseman kerosiinin valmistuksen tuottama suuri sivutuotteiden määrä, jotka sitten poltetaan muussa liikenteessä, oli hänen kiinnostuksensa kohteena. Hänen mielestään nimenomaan palmuöljyn tuotantoa pitäisi lisätä. Se olisi parasta ainetta kerosiinin tekoon. Eipä tämäkään asia ole kaikkien suosiossa. On siis paljon asioita joissa olisi suoritettava takki oikein – takki nurin –temppu.

Veli Pohjonen on valmis metsittämään Afrikan. Hän ehdottaa Kuusamon manttaalimallia Afrikalle. Hän myös todistaa metsityksen halvimmaksi keinoksi hiilidioksidin keräilyssä. Pohjosen esitelmä oli virkeän reipas, niin kuin olemme jo tottuneet. Kommentaattorina esiintynyt emeritusprofessori Olavi Luukkanen oli hieman nihkeä Isomäen lihantuotannon vähentämisen suhteen. Hänen mielestään karjanpito on Afrikan peruselinkeinoa ja elämänturvaa. Hän oli myös nihkeä Saharan metsittämisen suhteen. Olisi kai hänen mielestään lähinnä utopiaa. Hänen mielestään Sahelissa on jo tehty paljon ja sitä tulisi jatkaa.

Kaikista asioista emme koskaan ole samaa mieltä ja joskus isot asiat ja pienet asiat tahtovat puuroutua. Tilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen. Tosin puolet porukasta poistui kahvin jälkeen. Kommentointi ei enää kiinnostanut. Ja jättihän yksi kommentaattoreista tulematta ja Isomäen esityksen aikana paikalla ollut Eero Paloheimokin poistui. Eero on muuten vetänyt Afrikan metsittämiseen liittyvän kirjan tekoa. Osa teksteistäkin on jo valmiina. Tuon kirjasen julkaisu ei voisi olla haitallinen tapahtuma, nyt kun ajatus Saharan metsittämisestä sopii jo suomalaisten ministerienkin suuhun.

Veli Pohjonen näytti esityksessään taulukon CO2-sieppauksen hinnasta. Näyttäisi siltä, että metsitys on halvin tapa siepata hiilidioksidia. Meidän Sahara-laskelmaamme verrattuna tässä esitetty ”yleinen” hinta on matala, sillä Saharan metsitys maksaisi 75 euroa per tonni CO2. Enemmän tai vähemmän riippuen paikasta ja ajankohdasta. Jos vesi jouduttaisiin tuottamaan suolanpoistolla hintaan olisi lisättävä vielä vähintään 100 euroa.

Hännän huipuksi voi panna tämän kuvan ikään kuin yhteenvetona. Kuva kertoo sotimiseen ja armeijoihin kuluvan noin 2000 miljardia euroa vuodessa, kehitysapua annetaan noin 150 miljardia euroa vuodessa ja ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvittaisiin 1200 miljardia euroa vuodessa. Saharan osuus olisi tuosta runsas kolmannes. Sotimisen jälkihoito ja kansainvaellusten hoito evät ole tässä rahassa. Sotarahat ja apurahat tulevat automaattisesti. Ilmastonmuutosraha on hakusessa. Se olisi löydettävä nopeasti. Viisaat eivät ole tyytyväisiä ilmastosopimusjahkailuun. Keltaliivit eivät ole tyytyväisiä polttoaineveroihin. Suomalainen ministeri haluaa joululahjakirjaksi Hans Rosling vainajan ”Faktojen maailman”. Siinä sanotaan asioiden olevan paremmin kuin ennen. Siinä välissä mennään – ykkösluokassa.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Vuosi 1934


Elän kokeeksi vuotta 1934. Se on syntymävuoteni. Elän sitä lukemalla Suomen Kuvalehteä tuolta vuodelta. Itse asiassa minulla on koko vuosikerta edessäni. En suinkaan aio lukea jokaista juttua tai miniesseetä. Katselen kyllä kaikki valokuvat ja luen jutut jotka liittyvät maailman menoon tai tulevaisuuteen. Sillä tavoin saan hämärän käsityksen ajatusmaailmasta 84 vuotta sitten. Lueskelin kuitenkin nyt alkuun Wikipediasta samaisen vuoden 1934 tapahtumista. Hieman aina tällainen aikamatkailu yllättää. Jotkut tapahtumat tuntuvat olevan tätä päivää. Vai mitä sanot siitä, että Jemen ja Saudi Arabia ovat hieromassa aselepoa tai että Katalonian separatistit kapinoivat ja Espanja oli juuri poistanut heidän autonomiansa. Meidän nykyeurooppamme populismi tuntuu hyvin leppoisalta liikehdinnältä verrattuna fasistien, natsien ja kommunistien operaatioihin juuri tuona armon vuonna 1934. Olipa sitä meilläkin. Puserolaki säädettiin huhtikuussa 1934. Siinä kiellettiin koululaisilta poliittisten tunnusmerkkien käyttö. Laki peruttiin sotien jälkeen. Kun kaverini kanssa käytimme mustaa paitaa ja sinistä kragaa joskus lukioluokilla vuoden 1950 paikkeilla saimme myönteistä hyminää jo eläkeikää lähestyvältä hissan maikaltamme.

Mitä sitten tapahtui vuonna 1934
Helmikuussa kommunistisen puolueen keskuskomiteaan valittiin Stalin, Molotov, Kaganovitš, Vorošilov ja Kalinin. Tämän jälkeen surmattiin politbyroon jäsen Sergei Kirov. Se oli alkupaukku Stalinin vainoille, joissa vuosikymmenen aikana kuoli miljoonia ihmisiä. Kirov oli aikoinaan Stalinin läheisimpiä puoluetovereita.

Huhtikuussa 1934 Suomeen säädettiin puserolaki. Lain nojalla kiellettiin poliittisten tunnusten käyttö julkisissa tilaisuuksissa. Lailla haluttiin kieltää Isänmaallisen kansanliiton mustat paidat ja siniset solmiot, kalstalaisten eli ruskeapaitojen ruskeat paidat sekä sosiaalidemokraattisen työläisnuorisoliiton ruskeanharmaat paidat. IKL oli Lapuan liikkeen toimintaa jatkanut oikeistoradikaali puolue. Mustapaidoilla oli vuonna 1934 eduskunnassa 14 kansanedustajaa. IKL lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta toisen maailmansodan päättyessä. Kalstalaiset olivat jääkärikapteeni Arvi Kalstan perustama Suomen kansan järjestö –niminen kansallissosialistinen puolue. Parhaimmillaan tai pahimmillaan puolueessa oli 20000 jäsentä. Se hajosi sisäisiin riitoihin. Virallisesti puolueen jäänteet lakkasivat olemasta sotien jälkeen. Työläisnuorisoliiton varhaisnuorisosta tuli myöhemmin sinipaitoja. Kommunistien pioneerit eli vihreäpaidat tulivat nekin vasta sotien jälkeen.

Toukokuussa 1934 Texasin poliisi ampui Bonnien ja Clyden Louisianassa.

Kesäkuussa saman vuonna Aku Ankka esiintyi ensimmäistä kertaa Walt Disneyn piirretyssä Viisas Kana Kananen. Kanan, kananpoikien ja Akun lisäksi filmissä esiintyi myös Possu. Muistatteko. Siinä Kana tarjosi Possulle ja Akulle maissia, mutta ei kelvannut. Maissi vaihtui sitten mahalääkkeeksi.

Kesäkuussa Jemen ja Saudi Arabia solmivat aselevon.

Kesäkuussa Adolf Hitler toimeenpani pitkien puukkojen yön. Hän surmautti entiset natsiystävänsä ja puoluetoverinsa ja keskitti itselleen kaiken vallan. Tärkein surmatuista oli Ernst Röhm, Hitlerin läheisimpiä ystäviä 20-luvulla kansallissosialismin aatetta kehiteltäessä. Kun presidentti Paul von Hindenburg kuoli hieman myöhemmin, Hitleristä tuli myös armeijan ylipäällikkö. Elokuussa hänestä tuli Saksan Führer, presidentti ja valtakunnankansleri. Heinäkuussa tehtiin laki, joka hyväksyi murhat laillisena valtion itsepuolustuksena.

Syyskuussa 1934 Ester Toivonen valittiin Miss Euroopaksi. Suomen Kuvalehti ehdotti tiedon levittämistä laajalti, jotta voimme näyttää maailmalle, ettemme ole mongoleja.

Syyskuussa Neuvostoliitto liittyi Kansainliittoon. Suomen Kuvalehti protestoi. Karjalan asia ei ollut kunnossa.

Lokakuussa Katalonian separatistit kapinoivat ja joulukuussa Espanja peruutti Katalonialle myönnetyn autonomian. Franco tuli valtaan 1939.

Marraskuussa Alvar Aalto esitteli taivutetusta puusta valmistettuja huonekaluja Lontoossa. Pian perustettiin Artek.

Merkittäviä vuoden 1934 syntymäpäiväsankareita ovat mm. Mary Quant, Dionnen viitoset, Giorgio Armani, Risto Jarva, Leonard Cohen, Sophia Loren, Brigitte Bardot ja Juri Gagarin.

Selaillaan Suomen Kuvalehteä vuodelta 1934
Lehdessä on yleensä 40 sivua. Mainoksille on varattu 15 sivua. Kuvalehdessä pitää olla kuvia. Kaksi aukeamaa on yleensä varattu pelkille kuvakavalkadeille. Kuvissa on paljon ihmisiä, kokouksia tai illanistujaisia. Joskus poliitikkoja, joskus lääkäreitä ja joskus lottia. Usein diplomaatteja tai valtionpäämiehiä. Paljon yleisurheilijoita ja usein kanoteeraajia. Upseereita tavantakaa. Etenkin saksalaisia. Teloitettuja tai eläviä. Olihan tuolloin juuri Hitlerin upseeriteloitusten puukkojen yö.

Hitler Leipzigin kadulla. Oikealla ylhäällä vinjettikuvassa murhattu Ernst Röhm, ja vasemmalla alhaalla toinen murhattu seurassaan itse murhaaja Goebbels.

Otetaanpa muutamia otteita

Tahko kirjoittelee ulkoilusta. Hän on huolissaan talvesta ja ihmisten vetäytymisestä sisätiloihin kesän liikuntailojen jälkeen. Hänen juttunsa otsikko on ”Vaaralliset viikot tupatyöläisten edessä”. Ajan militaristiseen henkeen hän vertailee liikunnan lopettamista mobilisaatioon ja sodan jälkeiseen demobilisaatioon. Demobilisaatio on tahdon herpautumisen vuoksi vaikeampaa ja vaarallisempaa. Hän sanoo tätä kilpaurheilun akilleen kantapääksi. No, liikenne oli myös ajan juttu. Tahko kirjoittaa liikunnan aikaansaamaan hyvinvoinnin tunteeseen tottuneen elimistön kärsivän liikunnan lopettamisesta kuin maakunta jossa liikennettä yhtäkkiä supistetaan.  ”Sellaisen elimistön solut alkavat nurista niin kuin uuskaarlepyyläiset ja porvoolaiset, kun heiltä sodan aikana rautatieliikenne yhtäkkiä lopetettiin.” Tahko lopettaa juttunsa: ”Näinä viikkoina liikunta on tärkeämpää kuin koskaan! Toimeksi!”

Suomi häviää yleisurheilumaaottelun Saksalle 96,5-106,5. Jutun tekijä kysyy, kuinka saattoi esimerkiksi Kekkonenkin, jolla olisi nyt ollut mitä parhain tilaisuutensa puolustaa demokratiaansa diktatuuria vastaan panna avajaisissa lipunkantajaksi Alarodun kun kysymyksessä oli taistelu arjalaista ylärotua vastaan. Sehän oli jo selvä taivaanmerkki siitä, että alarodun on jouduttava myös alakynteen. Jutussa sanotaan heil-hitleriläisten urheilijoiden olevan nyöreissä, jotka ovat itse ”valtakunnallisen urheilujohtajan” käsissä. Hän on taas suorassa vastuussa ”fyyrerille”. Itse sisäministeri on kuulemma määrännyt työläisille ja muillekin neljän tunnin urheilusuorituksen viikossa. Juttu päättyy huudahdukseen ”Burschenherlichkeit wohin bist du verschwunden!” Vapaasti käännettynä vanhasta saksalaisesta ylioppilaslaulusta: ”Nuoruudenaika, mihin olet hävinnyt? Etkö koskaan palaa? Aika iloinen, aika vapaa!

Yleisurheilumaaottelun Suomi hävisi. Yllättävää miten reippaasti Saksan diktatuurin kanssa pilailtiin Suomen Kuvalehden teksteissä. Se tuntuu hienolta.

Neuvostoliitto liittyi vuonna 1934 Kansainliiton jäseneksi. Suomen Kuvalehti muistuttaa Itä-Karjalan kysymyksestä, se on ratkaisematta. Ensimmäinen ja toinen Internationaali olivat ilmaisseet Kansainliiton maailman proletariaatin vihollisena numero yksi. Nyt Neuvostoliitto oli muuttanut kantansa ja pyrki jäseneksi ja pääsi jäseneksi. Jotkut olivat sitä mieltä, että tämä on sivistyneen yhteiskuntamme itsemurha. Toiset olivat taas sitä mieltä, että näin taataan maailmanrauha. Suomalaiset olivat penänneet Itä-Karjalan asian käsittelyä Tarton rauhansopimuksen hengessä. Sen mukaan Itä-Karjala on autonominen alue Venäjän federatsioonin yhteydessä. Neuvostoliitto asetti ehdoksi Kansainliittoon tuloon sen, että Itä-Karjalan asia on Neuvostoliiton sisäinen asia. Tämän ehdon Suomi hyväksyi ja tästä Suur-Suomesta haaveilevat äityivät. Hieman ja puolittain myös Suomen Kuvalehti.

Itä-Karjalan alue oli Tarton rauhansopimuksessa määritelty autonomiseksi alueeksi. Neuvostoliiton mielestä sopimus ei tarkoittanut kansainvälistä autonomisuutta. Kysymys oli Venajän federation sisäisestä asiasta.

Helsingin lentokenttä päätettiin rakentaa Tattarinsuolle vuonna 1934. Suomen Kuvalehti moitti Helsingin lentokentän puutetta ja vertasi Helsinkiä Tallinnaan ja Tukholmaan, joissa kenttä oli jo toiminnassa. Loppuvuoden numerossa lehti pääsi hehkuttamaan Helsingin uuden lentokentän suunnitelmaa Malmin Tattarinsuolla. Erityisen myönteisenä asiana mainittiin kentän nimenä Helsingin lentokenttä. Pahamaineisen Tattarisuon nimi ei siinä esiintynyt ja vielä pahamaineisemman Tattarisuon lähteenkin mainittiin olevan parin kilometrin päässä kentän itälaidasta. Tietääkö nykypolvi miksi tuo nimi tai tuo lähde ovat pahamaineisia? No siksi että mustaa magiaa harrastanut ryhmä oli vuonna 1931 vienyt Malmin hautausmaan avoimesta haudasta ruumiinosia ja pannut ne Tattarisuon lähteeseen omia menojaan varten. Ruumiinosien löydyttyä alkoi monipuolinen epäily mm. erilaisia uskonnollisia järjestöjä vastaan. Syytettiin mm. Ruusu-Ristiläisiä ja vapaamuurareita.

Helsingin lentokenttä päätettiin rakentaa vuonna 1934. Toiveet toteutuivat vaikka hieman harmitti kun Tukholma ja Tallinna olivat jo ehtineet edelle.

Suomen Kuvalehdessä on hauska ennuste siitä millainen Suomi olisi vuonna 1983. Ennuste oli julkaistu turkulaisessa Uusi Aura –lehdessä vuonna 1883. Juttu on osittain miltei vaikuttavan ajankohtainen. Siinä kirjoitetaan naisen asemasta. Ollaan matkalla junalla kohti Viipuria. Pysähdytään Riihimäen asemalla. Matkustajat lähtevät asemalla vuokrattavissa olevalla sähkövaunulla tutustumaan silloin 20000 asukkaan Riihimäkeen. Tehtaassa kaikki työnjohtajat ja mestarit ovat naisia, miehet ovat tavallisia päivätyöläisiä. Matkalaisena ollut professori Aino Alho oli hävinnyt yliopistovaaleissa miesehdokkaalle. Kauniiksi mainittu dosentti Saima Sananen sanoo: ”En minä tahdo tallata miehiä jalkojeni alle, mutta olisi ollut kansalle parempi, jos Aino olisi valittu, eikä hänen heikkojärkistä miespuolista kilpailijaansa.”  Junan saapuessa Sortavalaan matkustajat ihailevat valtavaa marmoripalatsia, jossa sijaitsee Laatokka-lehden toimitus. Lehden toimitus tulee olemaan kokonaisuudessaan Kuopion yliopistosta valmistuneiden naisten hoidossa. Paluumatkalla junassa on Turkuun naisten kongressiin matkustavia naisia. Naisten kongressissa aiotaan esittää seuraavat ponnet: 1) 3/5 senaatin, hovioikeuksien, keskushallituksien ja valtiopankin henkilökunnasta on oltava naisia, 2) uusi naisyliopisto on perustettava Ouluun, 3) puolet nykyisistä poikalyseoista on muutettava naislyseoiksi, 4) Evon metsäkoulu on miesoppilaiden puutteessa lopetettava, 5) samoin Mustialan naiskarjakkokoulu, 6) poikakansakoulujen käsitöistä on ompelu asetettava ensimmäiselle sijalle. Jutussa repostellaan naisten pukeutumista sekä paperossin polttoa ja konjakin ryyppäystä. Arvellaan naisten pian siirtyvän paperossista sikarin polttoon. Kun nyt somessa puhutaan kiihkeästi toksisesta maskuliinisuudesta ja toisaalta erinäisisä oppilaitoksissa tuskaillaan miesopiskelijoiden vähäisyydestä, havaitaan ettei aihe ole poistunut meidän elämästämme. Ovatko tavoitteet toteutuneet. Ilmanko ongelmia?

Suomen Kuvalehti ihmettelee vuonna 1883 kirjoitetussa jutussa ilmennyttä ”naisistumisen” vaaraa. Toisaalta lehti sanoo ennustajan omanneen myös näkijän kykyjä. ”Ajatellaanpa esimerkiksi nisten pukua ja osittain muuta käyttäytymistä. Leveät housut, lyhyt turkki ja huopahattu, eikö siinä ole ilmetty tämän päivän tai kenties vieläkin enemmän huomispäivän uudenaikainen nainen. Ja jos emme vielä usein näekään sikaria naisen suussa, niin sitä useammin paperossin eli savukkeen, ja kukapa tietää, vaikka sikari olisi viidenkymmenen vuoden kuluttua jo syrjäyttänyt savukkeen. Ja mitä konjakkiin ja ruokaryyppyihin tulee, niin niiden väitettiin ainakin tässä takavuosina olleen monille naisillekin tuttuja.

Suomen Kuvalehti oli kuvittanut naisen asemaa kuvaavan 50 vuotta vanhan tulevaisuuden ennusteen kotia ja lapsia hoitavalla miehellä.  Tuo kuva on sympaattinen. Ja se on nykyään paljolti totta. Olemmeko siis menossa hyvään suuntaan?

Saksan moottoritiet olivat 30-luvun ihme. R. Dunkers oli suomalainen insinööri ja pohjarakennussuunnittelija. Hän teki matkan Munchenin tiemessuille vuonna 1934. Dunkers kirjoittaa ihailua tihkuen näkemästään: ”Osasto ’Tie ja luonto’ on mielenkiintoinen. Siinä esitetään, miten tietä on suunniteltava luontoon, niin ettei se riko kaunista yleisvaikutusta, vaan päinvastoin hyvin sulautuu yhteen korostaen luonnon kauneutta. Sitä osastoa katsomaan kannattaisi Suomestakin lähettää muutamia tieherroja. Jos tarkastamme valtatietä materialistiselta näkökannalta, on se vain tie – maata ja betonia, jossa ajetaan autolla. Tienäyttelyn tarkoitus on herättää katsojissa uusia ajatustapoja. Valtatiellä on oma sisäinen arvonsa, joka on ainakin yhtä tärkeä kuin sen liikennearvo. Valtatiet muodostavat osan maasta ja sen elämästä. Dunkers osasi sanoa tuon runollisesti.

Fritz Todt oli Saksan kolmannen valtakunnan moottoriteiden isä ja maestro. Hän liittyi kansallissosialistisen Saksan työväenpuolueen jäseneksi 20-luvun alussa. Hitlerin tultua valituksi valtakunnankansleriksi Fritz Todt nimitettiin Saksan teiden ylitarkastajaksi. ”Kolmannen valtakunnan tiet” ovat hänen käsialaansa. Dunkersin ihailu oli aiheellista. Eisenhower otti oppia Saksan teistä ja toteutti USA:ssa Interstate Highway Systemin. Sotilas kun oli, Eisenhowerin tieverkon virallinen nimi olikin Valtioiden välinen ja puolustuksellinen tieverkko.

Suomen Kuvalehti halusi Ester Toivosen misseydellä todistaa, keitä me olemme. Emme ole mongoleja – tai mitähän muita idän kansoja mahdettiin tarkoittaa? Amerikkalaisessa lehdistössä esiintyneet Suomea ja suomalaisia kuvaavat jutut ärsyttivät. Nimenomaan kuvat ärsyttivät.  Laitan nyt tähän malliksi pari kuvaa, jotka vuoden 1934 Suomen Kuvalehti oli valinnut osoituksena amerikkalaisten tietämättömyydestä jalon rotumme suhteen.

Scott’s scrapbook kertoi keski-ikäistenkin suomalaisten leikkivän kansallisia leikkejä nuoruuden innolla, Chicagon Tribune puolestaan kiittelee suomalaisia hyvinä ja rehellisinä velanmaksajina.






Näin pöllämystyneeksi tulee kun elää vuodesta 1934 tähän päivään. Liisa teki akvarellin Tallinnan Toompealla itsenäisyyspäivänä 6.12.2018.


maanantai 3. joulukuuta 2018

Pastersteinista Berneriin ja Soininvaarasta Vaattovaaraan ja kaikesta muusta sillä välillä


Arvatkaa harmittaako minua se, että lähes kukaan ei kommentoi blogejani. Eivät edes minun parhaat kaverini vaivaudu lukemaan ja kommentoimaan. Kommentointi nimittäin edellyttää, että ensin jaksaa lukea alkuperäislähteen. Sitten taas tulen toisiin mietteisiin, kun ryhdyn lukemaan maineikkaiden blogistien kuten Ode Soininvaaran kymmenien tai satojen kommenttien rimpsuja. Ne eivät todellakaan täytä toiveitani. Jotenkin ne muistuttavat Kimi Räikkösen sanomisista syntyneitä kommenttiryväksiä netin sekoilevilla keskustelupalstoilla. Anteeksi nyt kadehtimani kommentoijat, mutta en kadehdi Odea kun hän joutuu kaiken tuon tekstinne lukemaan ja kohteliaasti kommentoimaan. Olenkohan nyt haukkumassa väärää puuta? Tarkennuksen vuoksi avaan nyt Oden viimeisimmät blogit ja luen huolellisesti kaikki kommentit. Paljon siellä oli lautakuntatekstiä, mutta kahta juttua katselin tarkemmin. Toinen oli sähköautoista ja toinen peliautomaateista. Sitten suoritan uuden ja tarkennetun arvion. Tein sen. Olin väärässä toisessa asiassa ja oikeassa toisessa. Sähköautoista ja niiden latauksesta ja sähkön varastoinnista miljooniin akkuihin keskusteltiin asiallisesti. Peliautomaateista keskustelu meni melkoiseksi sekoiluksi.  Kadehdinko siis sittenkin hänen saamaansa kommenttihuomiota. Siinäpä se, kyllä ja ei. Ota tästä maailmasta selvää. Lähes kaikissa asioissa on sama tilanne. Kyllä ja ei. Ode kyllä kerran valisti minua blogikirjoittamisen jalolla uralla. Hän sanoi minun kirjoittavan aivan liian pitkiä juttuja. No, tottahan se on, mutta kun en saa katkeamaan. Siis kyllä.

Kehut ja valitukset liikenneasioista
Kehut saa liikennekomissaario Pasterstein peltipoliiseineen. Ajan autolla pitkin kehä ykköstä miltei päivittäin. Kaikki sujuu kehällä hienosti. Kaahailijat ovat minimissään. Ennen kauhutunnelmia herättänyt eteneminen on muuttunut miellyttäväksi. Ainoa mitä tiellä ei ole vielä huomattu on kolmas kaista suuntaansa Pakilasta Leppävaaraan. Ajetaan kahta kaistaa kuten ennekin. Silti liikennevirta soljuu. Nyt talvikauden alkaessa Mestaritunnelissa näkyy uusi ongelma. Nastarenkaiden rouhima pöly nousee sakeana. Pääkaupunkilaisten into ajaa nastoilla jäättömällä asvaltilla on varsin käsittämätöntä. Ajotaidon täytyy olla pahasti kadoksissa, jos muutaman liukkaan päivän vuoksi täytyy koko talvi rapistella piikkirenkailla. Anne Berner, tässä asiassa olisit voinut tehdä jotain merkittävää. Helsingin pienhiukkaspäästöt uhkaavat terveyttämme. Sen sijaan virkamiehesi tutkituttavat nopeusrajoitusten nostamista.  Ovat kuulemma kysymässä konsulteilta. Autoliitto puolestaan haluaa talvinopeusrajoitukset pois. Minä vastustan.

Minusta kannattaisi tutkia nopeusrajoitusten alentamista ja nimenomaan 70-90-110 nopeusrajoitusjärjestelmän käyttöönottoa. Siinä voisimme ottaa oppia Ruotsista. No, kylläpä ne Ruotsissakin poliitikot haikailevat kansansuosiota haaveilemalla 120 km/h ja jopa 130 km/h moottoriteillä. Ja onpa Ruotsissa käytössä myös 100 km/h nopeusrajoituksia vähäliikenteisillä maanteillä.

Jo etukäteen luulen tietäväni että, jos saisin konsulttitehtävän (en saa, olen jo eläkkeellä), mutta jos saisin, pystyisin osoittamaan sekä nastarengaskiellon Etelä-Suomessa, että tuon äsken mainitsemani nopeusrajoitusjärjestelmän yhteiskuntataloudellisesti kannattaviksi. Voithan lukea pari blogiani, jos haluat tarkempia perusteita noille väitteille:

Selailin tuossa muuten syntymävuoteni Suomen Kuvalehteä. Toimittajina olivat tuohon aikaan L. M. Viherjuuri ja Ilmari Turja.  Vuosi oli 1934. Voin jo etukäteen vihjata tekeväni tuosta vuosikerrasta pari blogia. Nyt laitan vain etukäteisvirikkeeksi tämän kuvan. Se kertoo lipun ostosta Marsin rakettiin. Vuosi olisi 3000. Nykyajassamme on kuitenkin havaittavissa vahvaa edistystä. Elon Musk on ilmoittanut 70 % todennäköisyydellä kuolevansa Marsissa. Tai jotain sen tapaista. Olemme siis lähes tuhat vuotta aikaamme edellä. Niin, Tallinnan tunneli voitaisiin panna tuohon Kuvalehden aikahahloon – nyt kun on uutisten mukaan jo rahoitustakin kasassa 5 promillea hankkeen kustannuksista.  Jos tuon pääoman panisi kasvamaan korkoa 1 prosentin korkokannalla niin 500 vuoden päästä olisi kasassa jo tunnelin hinta. Mutta kun kustannustaso nousee ja kustannusarvio tavan mukaan heittää vähintään tuplasti niin 1000 vuoden päästä voitaisiin sitten panna lapio maahan.

Rakennusinsinööriliitto huipulla
Olen istunut Säätytalolla Suomen Rakennusinsinööriliiton Summit 2018 –tilaisuudessa. Tilaisuudessa oli yleisöä salin täydeltä. Puhujia oli ministeristä kaupunginjohtajaan ja professorista ekonomistiin.  Joku rillin vanha parta kysyi minulta mielipidettä luentojen laadusta. Vastaus oli hieman epäilevän myönteinen: kannatti kuulemma kuunnella. Salin akustiikka on tunnetusti huono ja luennoitsijoiden slaidit ovat tavan mukaan sellaisia, ettei niitä pysty lukemaan salin perältä. Vastasin siis puoliksi umpimähkään teeskennellen kaiken ymmärtäneeni. Nyt otin esitelmät uudelleen kuultaviksi. Kuuntelin ne kaikki pötköön. Päätin antaa kullekin luennoitsijalle kouluarvosanan. En antanut sitä niinkään siitä, kuinka monta asiaa esitelmöitsijä kykeni vartin esitelmäaikana mainitsemaan vaan annoin pikemminkin numeron siitä, oliko esitelmässä jokin sellainen tunnelma, että nyt asiat ovat etsinnässä. Että nyt halutaan luoda uutta, ratkaista ongelmaa.

Annoin ykköspisteet arvosanalla 10- ministeri Kai Mykkäselle. Hänen juttunsa oli todella hyvä. Puhui asioista jotka liittyvät kaupunkirakentamiseen ja energiaan. Ne olivat asioita joista meidän kaikkien tulisi osata puhua. Vantaan kaupunginjohtaja Ritva Viljanen saa arvosanan 9+. Hänen puheenvuoronsa käsitteli monipuolisesti kaupungistumisen haasteita ja hän antoi myös vastauksia. Oli ylpeä kaupunkinsa pyrkimyksistä kivalla tavalla. Oli aivan kuin olisi niissä osallinen.  Professori Mari Vaattovaara on hyvä puhuja. Hänellä oli ajankohtaisia pointteja. Jossain kohtaa asiat tulivat hieman viiveellä ja edellisten esitelmien muistitikulta. Hänen kritiikkinsä tiivistämiseen ja miniasuntoihin kyllä kolahtaa minuun. Mari sai arvosanan 8+. Vielä oli kaksi kansallista esitelmää. Yrittäjien ekonomisti Mika Kuismanen puhui rahasta ja kaupungeista. Jos oikein ymmärsin, hän sanoi erilaisten tukijärjestelmien sotkevan asuntomarkkinat. Olen tällaista kuullut ennenkin ekonomistien suusta. Uskon kyllä tuohon, mutta haluaisin lisää perusteita. Koska niitä ei juuri tullut annan sinänsä vauhdikkaasti ja selkeästi pidetystä esitelmästä arvosanan 8-. Kuluttajatutkimuksen professori Eva Heiskanen kertoi älykkään energian kokeilukulttuurista Suomessa. Esitelmä oli luettelomainen. Ihan sujuva, mutta pointit eivät nousseet pintaan. Arvosanaksi tuli 8-. Esitelmät eivät tähän loppuneet. Viimeisen, pitkänoloisen ja –piimäisen esityksen kaupunkien tilastojärjestelmän kehittämisestä piti Nico Tille. Se on hyödyllistä, mutta nyt vielä kaikki on lapsen kengissä. Esitelmästä tuli arvosanaksi 7.

Tämän jälkeen alkoi Bruce Oreck- show. Hänet oli valittu ratkaisemaan vuoden RIL-palkinto. Hän valitsi Amos Rexin. Myös Oodi ja Lastensairaala palkittiin. Hieno juttu. Oreck kyllä sanoi vihaavansa mikrofoneja ja ryhtyi puhumaan ikään kuin kovaa ja ilman mikrofonia. No sen seurauksena meikäläinen takapenkkiläinen menetti ymmärrysyhteyden. Hänen esitystään ei myöskään tallennettu nettiin. Tai en sitä löytänyt. Hieman outoa muuten, että Suomen Rakennusinsinööriliiton palkintoseremonia kiitospuheineen pidettiin yksinomaan englannin kielellä. Se on kai sitä yhden asian ja yksien arvojen globalisaatiota.

Helsingin keskusta uudistuu rakentamisen voimalla. Amos Rex ja Oodi ovat hienoja hankkeita. Onnea arkkitehdit ja insinöörit.

Luokkakokous – valhetta vain!
Olen juuri istahtanut Strindbergin yläkerran perinteiseen pöytään. Luokkatoverit keskustelevat kerran kuukaudessa. Me olemme kaikki vuonna 1953 ylioppilaiksi päässeitä, Nervanderinkadulla koulumme käyneitä. Keskustelu viriää tavanomaisen vilkkaana. Monet puhuvat yhtaikaa ja päällekkäin. Joku virittelee kuulokojettaan. Pääteemaksi parin innokkaan keskustelijan johtamassa sanatulvassa on valhe.  Kaikki nyky-yhteiskunnassa perustuu valheeseen – näin he sanovat. Vain pressaan voi luottaa. Kaikki muut valehtelevat. Korkeimmassa oikeudessa tuomitsevat ihmiset joilla ei ole elämänkokemusta, sotejärjestelmä tulee romahduttamaan kaiken, toimittajat hellivät toisiaan, mutta kuinka ollakaan, kunnalliselta puolelta saat sentään kuulokojeet ilmaiseksi, jos menet yksityistä polkua, joudut pulittamaan viisi tonnia. Joku luulee tietävänsä Helsingin liikennesuunnittelupäällikön olleen autoton ja ilman ajokorttia, joku taas epäilee Lauttasaaren olevan tuhon partaalla, kun sillalla kaistamäärä vähenee neljästä kolmeen, yksi minun vanhoista kavereistani uskoo minulla olevan salaisia kanavia, joilla voisin vaikuttaa suunnitteleviin ja päättäviin, usko vaan, ei ole, testasin sen viime vuonna Tehtaankadulla, ehdotin erästä muutosta silloin suunnitteilla olleeseen Laivurinkadun liittymään. Ei noteerannut Reetta entisen pomonsa ehdotuksia. Kaikesta huolimatta nuo kuukausittaiset luokkakokoukset Strindbergin sohvalla ovat mainiota viihdettä.

Luettuja kirjoja
Päivisin kirjoittelen blogeja, ajelen myös PHEV-autolla paikasta toiseen kuljetellen ihmisiä, en tee juuri mitään, en ole yksinäinen, ajattelen ihmisiä, en soita ihmisille, minulla on ehkä vain pari ihmistä, joille soitan, en myöskään ole naamakirjassa, talvisin en aja sähköpyörällä, pyörä seisoo Tallinnassa. Lumitöitä tekisin, mutta nythän ei lunta ole, joten nekin työt jäävät tekemättä. En tee ruokaa, enkä siivoa. Liisa tekee sen kaiken. Luen kirjoja vain sängyssä nukkumaan mennessä ja joskus yöllä herätessä.  Mitä ovatkaan viimeiset luetut kirjat? Silja Vuorikurun elämäkerta Aino Kallaksesta oli monen iltahetken lukukokemuksena. Teos ei varsinaisesti imaissut mukaansa, lukeminen eteni ikään kuin raporttia lukiessa. Ja hitaasti, koska uni tuli helposti silmään.  Kuitenkin se aika ajoin yllätti ja kiehtoi.  Suuren kirjailijattaren elämä sisälsi kiinnostavia vaiheita.  Aino Kallas. Maailman sydämessä, SKS 2017.

Innostuin taas jopa sen verran että heti perään oli uusintaluettava Reigin pappi vuodelta 1926. Nyt Tallinnan Raatihuoneentorilla kulkiessa mieleen syntyy mielikuva teloitustaan kohti marssivasta Reigin papinvaimosta Catharinasta ja hänen rakastajastaan diakoni Jonas Kempestä. Miltei kuulee Paavali Lempeliuksen huutavan vaimonsa nimeä. Toinen lähiviikkojen lukukirja oli Umayya Abu-Hannan Alienin silmin - Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana, Siltala 2014. Luin tuon kirjan – kun se sattui eteeni - siksi että olin ihastunut hänen ensimmäiseen teokseensa Nurinkurin, WSOY 2003. Ihastuin siihen niinkin paljon, että tein lukukokemukseni innoittamana blogin terrorismista. http://penttimurole.blogspot.com/2017/05/kuka-on-terroristi-tuo-piru-itse.html . Abu-Hannan kertomukset lapsuutensa Palestiinasta olivat huippuunsa kiinnostavia ja hienosti kirjoitettuja. Tämä uusi kirja ei ollut ensimmäisen veroinen. Vai ottiko päähän Umayyan kotoutumisen myötä syntynyt sarkasmi? Uudessa kirjassa otti hitusen päähän myös kieliasu. Suomen puhekielen hyvä taito ei tarkoita automaattisesti painetun tekstin tekotaitoa.  Seuraavana kirjaihmeenä oli sotakirja. Jostain syystä olin kaivanut esiin sukulaiseni Timo Jääskeläisen omakustanteena tehdyn muistelmateoksen nimeltään Taiston tiellä. Kirja kertoi lääkärin sotakokemuksista. Tutkin sitä tarkasti kaikkine karttoineen. Mutta käsiini osui vielä isänpäivälahjana saatu toinenkin sotakirja. Kirjan tekijänä oli Esa Siren. Törnin sissit, Gummerus 2017, kertoo nimensä mukaisesti sissien toiminnasta. Sotakirjojen lukeminen on terveellistä. Sodan kuvitteellinen sankaruus muuttuu äkkiä sodan kauhukertomukseksi. Sirenin kirjassa on asemasodan leppoisuutta ja upseerien ryyppäämistä, mutta siinä on myös sissiretkien kurkunleikkausta ja veren roisketta pahaan oloon asti. Isisin kurkunleikkaukset muuttuvat arkipäiväksi. Silloin ymmärtää miksi sodassa olleet eivät tunnetusti ole olleet halukkaita kokemuksistaan puhumaan.  Hieman yllättäen sain vielä lahjakirjoja. Ne tulivat postissa Rovaniemeltä. Loistavat kirjat Lapin rakentamisesta ovat rakennusmestari Erkki Liljan käsialaa. Lilja tuli aikanaan tutuksi, kun Kenesjärven harjua säästeltiin Utsjoella. Ei säästynyt!  Yksi lahjakirjoista on nimeltään Tunturien yli Jäämerelle, Väyläkirjat 2017 ja toinen Jäämeren käytävä, Hipputeos 2014. Todella mahtavia teoksia. Hienoa pohjatietoa Lapin ratojen suunnittelijoille. Vielä lukemistoiksi kertyi Eero Paloheimon Kiinalainen juttu, Kiuas 2018, mutta siitähän olikin jo runsaasti tarinaa edellisessä blogissani.

Tällainen oli siis eläkeläisen viikko, tai montako viikkoa siinä kaikessa meni? Aikakäsitys harhautuu. Mitä se Sarasvuo taas viikolla ajasta puhuikaan. Tuntui varsin viisaalta, mutta sekin unohtui.

perjantai 30. marraskuuta 2018

Pari kiinalaista juttua


Ystäväni Eero Paloheimo soittaa.  Hänen uusin kirjansa julkaistaan Kiuas-kustantamon toimesta. Hän haluaa kutsua minut paikalle. Sanoo minun olevan yksi kirjan henkilöistä. Eeron kirjan nimi on ”Kiinalainen juttu”.

Eero uuden kirjansa esittelytilaisuudessa ravintola Messeniuksessa. Taustalla häivähdys kustantajan logoa.  

Kirjan esittely pidettiin Töölössä Eeron suosikkiravintolassa nimeltä Messenius. Kutsusta ilmenee kirjan kustantamon ilmeisestikin pilanneen jossain yhteydessä maineensa, sillä sitä ei oltu hyväksytty mukaan kirjamessuille. Tilaisuudessa oli tarkoitus kirjaesittelyn lisäksi haastaa kirjamessut. Se ei sitten onnistunut koska kirjamessujen edustaja ei ilmeisesti katsonut aiheelliseksi tulla paikalle. Eero epäili messujen kielteisen asenteen johtuvan Kiuas-kustantamon julkaisemasta kirjasta ”Islam – Yhdestoista vitsaus”. Tätä ei kustantamon edustaja myönnä. On jotain muita syitä. Kustantamolle joitain täysin tuntemattomia syitä. Syynä ei kuitenkaan ollut Eeron uusin kirja – sehän vasta ilmestyi kirjamessujen jälkeen.

Kiuaskivet sihisevät
Messeniuksessa oli paikalla Kiuas-kustantamon voimahahmo, maisteri Timo Hännikäinen. Tuo nimi tuntui niin tutulta? Nyt raksuttaa! No juu ja aivan. Hänhän se oli se mies, joka kävi blogidebattia vaimoni tyttären Laura Honkasalon kanssa. Hännikäinen julkaisi kirjan nimeltä Kunnia ja Honkasalo kävi blogissaan kirjan kimppuun, johon Hännikäinen vastasi omassa blogissaan ja peittosi Honkasalon esittämät arviot kyseisestä kirjasta ja itsestään kirjailijasta. Laura oli saanut arvostelijan kappaleen ja se joutui minun käsiini. Luin sitten kirjan. No, olen jo unohtanut. Jotenkin kepeältä se vaikutti – mutta vetävältä kyllä. Outoja ajatuksia miehistä ja naisista.  Sen sijaan tuo mainittu Islam - Yhdestoista vitsaus, 2017. Se taitaa olla kovempaa tavaraa. Kirjan on kirjoittanut norjalainen vasemmistolaisena ja feministinä tunnettu antirasisti Hege Storhaug. Hän on huolestunut kovan linjan Medina-islamistien johtavasta asemasta länsimaihin siirtyneiden muslimien parissa. Hän kirjoittaa asioiden kääntyneen päälaelleen. Nyt juuri meidän pitäisikin ryhtyä kotoutumaan muslimien luomaan vähemmistön arvomaailmaan. Hän kehottaa meitä nousemaan taisteluun omien arvojemme puolesta. Niin, tällaista tuossa kirjassa kuuleman mukaan kirjoitellaan. Ei kai se voi olla syynä kirjamessuilta ulos heittämiseen. Silloinhan juuri tuo väite meidän velvollisuudestamme kotoutua uuteen omaan maahamme olisi totta. Nyt on mentävä kirjakauppaan ja ostettava tuo kirja.

Mutta asiaan!
Nyt kuitenkin olemme katsomassa aivan toista kirjaa. Se on ”Kiinalainen juttu”. Kun ostatte kirjan niin älkää erehtykö. Tänä vuonna ilmestyi nimittäin toinenkin kirja samalla nimellä. Muuten aika kiinalainen juttu, etteivät huomanneet tuota toista samannimistä kirjaa. Se oli toimittaja Mari Mannisen ”Kiinalainen juttu”. Sekin on vielä ostamatta. Nyt ryhdyn ostopuuhiin.

Joku paikalla ollut piti Eeron kirjaa huippuunsa hienona tietokirjana. Sen olisi pitänyt olla kilpailemassa vuoden tietokirja-Finlandiasta. Joku toinen piti Eeron kirjaa aitona dokkarina, joka itse asiassa olikin aito dekkari. Sain Eeron kirjan mukaani Messeniuksesta. Ensimmäiset selaukset tein jo ravintolapöydässä ja sitten oli pakko selata liikennevalojen punaisilla. Kotona lukeminen alkoi välittömästi. Sitten tuli jokin lukutauko ja kirja hävisi. Etsin, etsin ja lopuksi huutelin Liisalle. Vastaus kuului: ”Minä luen tätä ja olen koukussa.” Kirja siis saavutti jo ensimmäisenä päivänä kaikkien kirjojen tavoitteen: koukuttaa lukijansa.

Kirjassa koukuttaa vauhti ja vilinä
Olen tottunut Eeroon perusteellisesti ja syvällisesti haastavana miehenä. Joskus suorastaan liian hitaasti etenevänä. Nyt on toinen ääni kellossa. Kirjassa on vilinää ja vauhtia. Nuo ihmiset ja erityisesti nuo sadat kiinalaiset nimet vilisevät kirjassa yhtenä vyyhtenä. Miten he nyt voivat olla noin kiinnostavia? He ovat täysin tuntemattomia ja usein aivan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, sihteereitä, tulkkeja - usein myös nimenomaan nuoria ja kauniitakin naisia. Joukossa ei ole valtakunnan vaikuttajia, ei suuria tiedemiehiä tai -naisia, ei pääjohtajia eikä ministereitä. Pakosti ryhtyykin pohtimaan tuon kirjan kuvaaman Mentougoun ekokaupunkiprojektin epäonnistumisen syitä. Syntyy kysymyksiä. Oliko ekokaupunkipaketin toteuttaminen Kiinan valtion erityisenä tavoitteena? Oliko sillä valtion johdon kunnianhimoinen tuki? Oliko projektilla todellista ostajaa? Miten ostettava tuote oli ostajan toimesta määritelty? Vai oliko kysymys ulkopuolisen tahon synnyttämästä heräteostosta? Oliko myyjä ainoa, joka todella luuli tietävänsä kauppatavaran laadun ja luonteen? Oliko niin, ettei ostaja koskaan ymmärtänyt olevansa tekemisissä radikaalin muutoksen kantasolun kanssa? Ymmärsikö ostaja tuotteen ja projektin olevan musta joutsen? Pitikö myyjä tuotteen ymmärtämistä ja sen luomista liian yksinkertaisena prosessina? Riittikö myyjän mielestä vain ja yksinkertaisesti hänen luomansa ”ekokaupungin perustuslain” noudattaminen? Oliko kysymys ilmestyksestä Mooseksen taulujen tapaan? Vai olisiko ollut ymmärrettävä suuren muutoksen vaatima hitaus? Tosiasia lienee kiteytettävissä noihin kysymyksiin. Ostaja ei tiennyt mitä hän oli ostamassa eikä myyjä havainnut ostajan tietämättömyyttä. Ostajalla ei myöskään ollut kaupan vaatimia rahoja - henkisistä resursseista puhumattakaan. Totta puhuen myös myyjällä itsellään asiat olivat liiaksi perustuslain varassa. Nyt juuri sanottaisiin, että olisi pitänyt olla allianssimalli. Tilaaja, suunnittelija ja toteuttaja yhteisvastuullisena symbioosina. Heti alusta asti. Mutta silloin olisi saattanut hävitä myyjän yksinoikeus perustuslakiinsa - noihin (moneenko?) käskyyn.

Eero teki ekokaupungin perustuslain. Perussääntöjä oli kolme: synergia, radikaalisuus ja vauhti. Radikalismista kirjoitettiin näin: ”Saavuttaakseen uskottavuuden, ekolaakso ei saa olla monien ekokaupunkien kaltainen kompromissi. Se ei saa samanaikaisesti tavoitella halpaa hintaa, viihtyisyyttä ja ympäristön säästöä. On vältettävä pintapuolista kosmetiikkaa. Ekolaakso on pioneeriprojekti. Siksi on hyväksyttävä, että sen hinta on tavanomaista korkeampi. Se on esimerkki ja siksi sen tulee olla kiinnostava.”       Elintarvikkeiden tuotanto, energia, jätteiden kierto ja sähköiset ajoneuvot olivat perustuslain peruskamaa.

Eero nimeää kirjassaan huijareita. Hän tuntee itsensä petetyksi. Hän tuntee myös aatteensa petetyksi. Muistan hyvin, miten Eero menneinä suunnittelukaupan vientivuosina yhteisessä yrityksessämme syytti minua. Hän sanoi minun olevan mies, joka ruumiita pesee. Itse hän sen sijaan sanoi olevansa mieluiten mies, joka ruumiita tekee.  Eeron mielestä kaikkinaiset agentit ja komissionäärit ovat rehellisen kaupanteon syöpä. Niitä tyyppejä olin kuulemma hellimässä. Sellaisista tyypeistä Eero halusi päästä eroon. Sotkeutumisesta agenttimaailman intohimoihin näyttää nyt kuitenkin tulleen Eeron uusimman kirjan pääaihe. Se on koukuttavasti kerrottu. Eerokin joutui ruumiita pesemään.

Liittyykö Kiina jotenkin minuun?
Ei juurikaan. Pari kertaa olen päässyt ystävieni Eero Paloheimon ja Pekka Salmisen kanssa Kiinan ihmettä arvioimaan. Se on tapahtunut kilpailujen puitteissa ja niissäkin vain liikennesuunnittelun rajoitetussa sfäärissä. Pekka Salmisen kanssa pääsin ihmettelemään Wuhanin lentoasemakilpailun sisääntulorinkuloita. Ne olivat kivan näköisiä, mutta oliko niissä mitään järkeä? Eero Paloheimon ja Pata Erikssonin kanssa sitten pääsin ihmettelemään Tianjinin ekokaupunkikilpailun liikennettä. Oli kai niin että liikenne oli fiksattu jo ennen kilpailua. Ideat – jos niitä nyt olikaan – menivät hukkaan. No jos nyt jotain oli, koskivat ne kai ”smart card” –sähköautoja siiloineen sekä kompakteja eritasoliittymiä. Kyllä kai vielä tuli ehdotettua mummojen ja pappojen sähkörollaattorien ja muiden sähköpienvälinekuljettimien ikiomia baanoja. Ei tainnut upota!

Yläkuvassa on Pekka Salmisen tiimin kilpailuehdotus (2004) Wuhanin Tianhen lentokentän sisääntuloksi. Liikennesysteemin sisällä on vesiputouspuisto. Tuli vain kunniamaininta. Vieläkin hieman naurattavat nuo kiehkurat silmäkulmissa. Toinen kuva on Eero Paloheimon ja Pata Erikssonin porukan kilpailuehdotuksesta 0,5 miljoonan asukkaan Tianjinin Eco-Cityyn vuodelta 2014. Oli sähköautobaanaa, älykorttiautoja ja automaatti-people movereiden putkia. Ei tehonnut.  Ei tullut edes kunniamainintaa. Mutta oli ilo miettiä. Kunniamaininta sekin.

Osallistuin suureen kongressiin Tianjinissa. Eero Paloheimo oli yksi key-note puhujista. Hänen lisäkseen iso joukko VTT:läisiä oli esitelmiä pitämässä. Silloin oli ilmeisesti alkamassa Kiinan ekokaupunkivalloitus. Vuosi oli 2007 (neljäs reissu). Olin kävelyllä puistossa. Kirsikat kukkivat. Kiinalainen mies ottaa tukevan haara-asennon. Virittää kameransa ja painaa pitkällisen fokusoinnin jälkeen harkiten liipasinta. Syntyy yhteiskuva kukkivasta kirsikkapuusta ja tutuksi tulleesta vaimoihmisestä.  Niin juuri! Jos hän olisi ollut ottamassa kuvaa rakastajattarestaan, jostain uudesta ja hetkellisestä, hän ei olisi ottanut tuota juurevaa haara-asentoa.

Pekka on toiminut Kiinassa vuodesta 2003
Olin jo pitempään halunnut jutella Pekka Salmisen kanssa kiinalaisesta tekemisen kulttuurista. Hän on ollut mukana noin sadassa projektissa. Arkkitehtitöissä Kiinaan mennään useimmiten kilpailujen kautta. Pekan toimisto on osallistunut noin 60 kilpailuun. Kilpailuista neljässätoista on tullut ykköspalkinto. Viimeisin suuri hanke oli juuri äskettäin käyttöön vihitty Strait Culture and Art Center Fuzhoussa. Hankkeeseen sisältyi useita taidelaitoksia. Kerrospinta-alaa on lähes 160000 neliömetriä. Edellinen suuri hanke oli Wuxin ooppera rakennuspinta-alaltaan 78000 k-m2. Pekka kertoilee myös Beijingin talviolympialaisten kilpailuehdotuksesta yhden vuoden takaa. Kustakin kilpailuehdotuksesta maksettiin noin 200000 euroa. Juuri muutama päivä sitten olivat saaneet tiedon maksusta, joka on prosessoinnissa ja saapunee ennen pitkää. Suomalaisten osuus rahasta oli puolet tuosta summasta. Hän kertoo myös eräästä käynnissä olevasta suunnitteluprojektista. Kysymys on hankkeesta, jossa Suomikin on hengessä mukana. Luonnossuunnitelmat on tehty, mutta sopimus on allekirjoittamatta. Rahat ovat saamatta. Lisää pitäisi piirtää ja aikataulua kiristää. Tämä tarina ryhtyy nyt muistuttamaan Eeron kirjan menoa ja meininkiä. Kiinassa tarvitaan pitkää pinnaa ja likviditeettiä. Rahattoman ei kannata yrittää.  Pekalla on positiiviset lasit. Hänellä on tällä hetkellä 15 ihmistä Kiinan hommissa. Osa Shanghaissa ja osa Helsingissä. Pian porukka taas kasvaa – toivon ja vakaan uskon mukaan. Uudet haasteet ovat oven suussa.

Pekka Salminen on toimistoineen menestynyt Kiinassa. Hän oli juuri vihkimässä suurta kulttuurikeskusta Fuzhoussa. Pekka on mielestään onnistunut viemään Kinaan hyvän rakentamisen kulttuuria. Hän on ylpeä toiminnastaan – eikä syyttä. Pekka kertoi hauskan jutun. Hän oli menossa vaimonsa Tellen kanssa Kiinaan. Piti pitää juhlaesitelmä kiinalaisen ja suomalaisen suunnittelukäytännön eroista. Pekan viisumi oli kuitenkin mennyt vanhaksi ja Telle joutui pitämään Pekan valmisteleman esitelmän. Kiinalainen ystävä oli pitänyt tuota esitystä yhtenä Pekan parhaista esitelmistä.

Jotain pitää olla… ja lisäksi hyvä partneri
Lopuksi pyydän Pekkaa kertomaan Kiinan menestyksen avaintekijät. Hän sanoo, että ensinnäkin pitää olla näyttöä tehdystä ja tehdystä tehtyjä näyttäviä referenssejä. Jotain pitää olla… Se on ykkösjuttu. Hän vielä mainitsee ongelmallisena esimerkkinä ekokaupungit. Niistä kun ei ole näyttöä. On vaikea myydä tuotetta, joka on vasta tavoitteissa. Ei tehtynä. Eerolle hän kyllä antaa tunnustuksen hyvästä yrityksestä. Eeron tuote oli hänen kirjoissaan, esitelmissään ja ideoissaan. Mutta konkretia puuttui. Se on se mitä kiinalaiset etsivät. Sellaisen tuotteen – hienon aatteen, myyminen paikallistasolla on Kiinassa miltei mahdotonta.

Pekka hyväilee hellästi Beijingin Wen Yu joen varteen tehtyä kilpailuehdotusta laajasta puistosta sekä uudesta kaupunginosasta. Hän oli pääsuunnittelijana kilpailuehdotuksessa, joka tehtiin yhdessä Kiinan valtion rakennusyhtiön ja Suomen Rambollin kanssa. Voittoa ei tullut ja kutsukilpailun palkkiorahojakin vielä odotellaan. Rahat ovat tulossa.

Toisena Kiinan menestyksen salaisuutena hän mainitsee ehdottoman välttämättömyyden. Se on kiinalainen partneri. Partneri on oltava. Suunnittelijalle se ei tarkoita vain agenttia. Se tarkoittaa instituuttia tai paikallista yritystä jolla on suunnitteluvoimaa. Osallistuminen kilpailuun tällaisen laitoksen kanssa on avainjuttu. Kilpailu täytyy vielä voittaa. Ulkopuolisia suunnittelijoita tarvitaan bulkista nousemiseen. Tässä on suomalaisen toimiston sauma. Siinä saumassa Pekka ja PES-Arkkitehdit ovat onnistuneet. Ovatko he rikastuneet? Pekka sanoo, ettei Kiinan töillä rikastu. Uskoisiko tuohon. Mutta elää kuitenkin. Ja minä söin maittavan kiinalaisen lounaan. Kiitos Pekka!

Ja kiitos Eero!