Katukivi kaiken ajattelun päätepisteenä

Koronaan liittyvä tuska ja toivottomuus yhtyneenä rokotuksiin liittyvään helpotukseen ja toiveikkuuteen täyttää suuren alan mediatilasta ja meidän mielentilastamme. Huomattavasti suuremman tilan kuin ilmastonmuutos tai luonnon köyhtyminen. Mahdollinen sairastuminen onkin kaikkein luontevin pelkotilamme. Ennen pelkäsimme syöpää, nyt pelkäämme koronaa. Tunnustelemme omaa oloamme, nuhan tuuskaahduksia, yskän köhähdyksiä ja vatsan tuntemuksia. Harkitsemme jopa testiin menoa. Emme kuitenkaan mene, sillä tikku nenässä sattuu. Muistuu mieleen se, kun lapsena joutui nenäontelon punkteeraukseen. Se oli kauheinta minkä tiesi. Tämän kaiken keskellä kaipaa jotain kepeän mennyttä. Jotain joka ei missään tapauksessa sisällä mitään tulevaisuutta. Jotain sellaista missä tulevaisuus meni jo. Tänä jouluna sainkin kirpputorilta löytyneen lahjakirjan, joka täytti toiveeni. Se kirja kertoo helsinkiläisestä menneisyydestä aina 1950-luvulle saakka. Ilahduttavaa on siis se, että pääsee itsekin menneisyyden osaksi. Lahjaksi saatu kirja ei ole suinkaan mikään suuren suuri klassikko eikä pienen pienikään klassikko, mutta silti mielenkiintoisen viihdyttävää luettavaa. Kirjoittaja on Armas J. Pulla. Kirja on painettu vuonna 1962 Otavalla. Kirjan nimi on ”Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen”. Vaikka kirja on kepeä, on se taustalla melkoista historiantutkimusta. Kun ryhdyin kirjaa lukemaan, tiesin sen jo entuudestaan tutuksi. En kuitenkaan heti muistanut tehneeni siitä melko tarkkaa ja laajaa blogia vuonna 2015. http://penttimurole.blogspot.com/2015/03/katu-kulttuurikeskuksena.html.

Kirja on hieno kuvaus kadusta ja sillä liikkuvista ihmisistä. Itsekin liikuin 50-luvulla Espaa edestakaisin. Olin nimittäin puolet vuosikymmenestä töissä kaupungintalolla eli Pullan kirjassa laajasti kuvatulla ja merkittävänä tanssiaispaikkana toimineella Seurahuoneella. Sisäänkäynti kiinteistöviraston asemakaavaosaston liikennesuunnitteluporukkaan eli meidän toimistoomme oli Katariinankadun puolella. Ruusuvuori sitten saneerauksessaan muurasi seinän umpeen. Tuossa kuvan osoittamassa kohdassa oli ovi ja porrashuone. Seurahuone oli alkuun rakennettu vuonna 1833 Engelin (1778-1840) piirustusten mukaan teatteriksi ja huvihuoneeksi, kaupungintalo siitä tuli vuonna 1932.

 

Alkujaan Ehrenström (1762-1847) oli asemakaavassaan sijoittanut huvihuoneen nykyisen Kasarmintorin reunalle, mutta valtioneuvos Rehbinderin (1777-1841) ja Ehrenströmin kävellessä vuonna 1818 kohti Hietalahtea uuden kasarmin paikkaa tarkistamaan Rehbinder punaviinipäissään kasarmintoriaihion kohdalla väsähti ja sanoi: ”En ota askeltakaan enää! Tehdään kasarmi tähän! Ja teatteri jonnekin muualle!” Näin kertoilee Pulla kirjassaan. Kasarmi rakennettiin 1822. Hieman yllättävää muuten, jos näin isot herrat aivan jalkaisin matkasivat Helsingin kuraisilla esikaupunkialueilla. Kyllä kai heillä piti olla virkavossikat käytössään. Oli miten oli, mutta teatteri ja Seurahuone sitten päätyivät nykyiselle paikalleen Kauppatorin ja Espan reunoille ja kasarmi naulautui Kasarmintorin varteen.

Alas sanoi Iki-Kianto

Ilmari Iki-Kianto, tai Calamnius, vielä siihen aikaan, ei kuulunut metropolin ihailijakuntaan. Hän kirjoitti: ”Surkea olet sinä Suomeni pääkaupunki uuden vuosisadan nousussa! Jokaikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niin kuin limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia – lätshis! läiskis! pahasti livettää lätistävä jalka…. Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea pääkaupunki…. kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisällä, toinen toistensa alla ja päällä – ja sitä kutsuvat elämäksi!”

Ylös sanoi Juhani Aho

Juhani Aho oli toista maata. ”Tuo palanen Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa, katurautatiellä on virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen ja ilma korkeiden huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaamavana kuin konsanaan Pariisissa. – Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisempien kanssa. Bulevardikävelijöiden veltto verkkaus on täällä vain suomalaista hitautta.  Tuolla täällä jo tapaa kasvoja, jotka ovat kulttuurin hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan moitteettoman pariisilaisesti…”

Anders Cleve ja katukiviä

Vuonna 1959 suomenruotsalainen Anders Cleve kirjoitti teoksen Gatstenar, Söderström 1959. Pentti Saarikoski suomensi teoksen nimellä Katukiviä, Otava 1960. Teoksessa kuvataan hakaniemeläisen Tapin ja pakilalaisen Seijan elämää 50-luvulla. Kerrotaanko siinä jotain katukivistä tai Esplanadista. Ei toki, mutta kaupunginosien eroista kylläkin. Seijan Pakilaa kuvataan näin (ja minun, vaikka ei sinne kyllä rautatietä ulottunut eikä betoniteitäkään, oli vain tervatie kohti Tuusulaa): ”Seija asui Pakilassa. Se oli kaksikerroksinen lautahökkeli. Hökkeliasumuksista on monia esimerkkejä suoperäisissä lahdenpohjissa

paisuvan ja eteenpäin ryömivän Helsingin ympärillä. Ne muodostavat ahtaita kasayhdyskuntia rautatien varteen, lähelle betonimaanteitä. Siellä seisovat groteskit hökkelit, tyylittömät ja kaikkien tyylien sekamuodot, keittiötuolinsiniset, valkaistut, maalaamattomat, rakennettu ennen vuosisadan vaihdetta ja viime sodan jälkeen. Ne nousevat suoraan paloitelluista repaleisista pelloista. Ne muistuttavat outoja villiintyneitä eläimiä. Tiukasti kiinni toisissaan seisovat tummat muodottomat ruumiit silvotulla lumisella maalla. Silmät tuijottavat, loistavat. Eläimensilmät, kellanvalkeat. Liikkumattomina, mykkään tuskaan naulittuina seisovat eläimet martaansinisen kevättalven taivaan alla. Odottavatko ne jotain. - odottavatko ne? Näivettyneet pajupensaat kasvavat ruosteenpunaisista ojista.”

Kivikaupunkiin päästiin, kun Tappi ja Seija tulivat kävellen Pitkänsillan yli: ”He tulivat kuhisevalle Hakaniementorille. Tappi heilautti uljaasti kättä. - Tämä on HAKANIEMI kuule, hän huusi ylpeästi. - Tämä on HAKANIEMI, huusi hän uudestaan mahtavalla äänellä kuin diktaattori. - Täällä tapellaan kännissä naisista joka ilta. Yhden kuolema on toisen leipä. - Kuule, se on elämän kylmä laki.”

Kaupunginkellari

Vanhan Seurahuoneen ja vuonna 1932 kaupungintaloksi muuttuneen rakennuksen kellarissa oli 50-luvulla Kaupunginkellari-niminen Tynellin valaisimin koristama työmaaruokala. Ravintola avattiin vuonna 1947. Muistiin painuvimpia minulle lienevät virastotyöntekijöiden pikkujoulut. Varsinkin mittaosaston kaunottaret jäivät mieleen. Seinillä katseltiin Tove Janssonin 33-vuotiaana maalaamia freskoja. Ruusuvuoren jättiremontin yhteydessä 65-70 kellariravintola hävisi. Freskot ihmeen kaupalla säilyivät paneelitekniikan ansiosta ja siirtyivät myöhemmin Tennispalatsin HAM:iin. Arkilounaan jälkeen virastotyöntekijöiden tapana oli lähteä promeneeraamaan ja nauttimaan Espan jälkiruokaa. Ihmeellistä että naiset jo silloin olivat niin kauniita.

Tove Jansson maalaamassa vuonna 1947 kurssitoverinsa Niilo Suihkon kanssa Kaupunginkellarin freskoa ”Juhlat maalla”. Nyt freskot ovat nähtävissä HAM:issa.

Seurahuoneella syötiin, juotiin ja tanssittiin

Pulla kertoo kirjasessaan Seurahuoneen tansseista. Hyväntekeväisyysiltamat olivat suurta muotia. Kuvaelmissa nähtiin ”pääkaupungin kauneimpia ja – hienoimpia – neitokaisia kuningattarina, prinsessoina, jumalattarina ja rokokoodaameina. Keitä tahansa ei pyydettykään avustajiksi, täytyi olla ’jotakin’, kuulua kermaan.” Seurahuoneella syötiin hyvin ja juotiin vain parhaita juomia: viinejä, sherryä, portviiniä, madeiraa ja sampanjaa, ja herrat nauttivat kahvin kanssa tietysti konjakkia. ”Yleisö osasi paljon paremmin kuin nykyisin – esiintyä juhlavasti, kultivoidusti. Mutta silloinpa tiedettiinkin paljon paremmin kuin meidän päivinämme, mikä sopii ja mikä ei, ja jos herrojen mielikuva siitä, mitä demokratia on, oli hämärä, niin sitä selvempi käsitys heillä oli gastronomiasta.” Seurahuoneen historia päättyi joulukuun 12. päivänä 1913 suureen juhlaan, ”siellä missä sampanjapullojen korkit paukkuivat rätisevät nyt kirjoituskoneet.” Kannattanee vielä mainita, että itse Lumièren veljekset tai ainakin heidän kinematografinsa kävivät Seurahuoneella esittelemässä ”eläviä kuviaan” vuonna 1898. Taatusti siellä esitettiin myös ”L'Arrivée d'un Train Ã la Ciotat”.   

https://www.youtube.com/watch?v=1yv02Lzq5kg

Historiaa ja uusia ohjeita

Vaikka olin jo aiemmin kirjoittanut Armas J. Pullan Helsinkiä kirjasta, niin nyt oli pakko vielä mutustella Helsingin ja Espan katukuvauksia, tai ihmiskuvauksia. Pakko tulee siitä, että juuri äskettäin tuli laajasti käytettyä hyväksi Gogolin kuvauksia Pietarin Nevski prospektista. Espa on meidän ilmiselvä entisajan Nevskimme. Se on myös meidän entisajan Esplanadimme. Eikä se nytkään hullumpi ole. Näin talvellakin ansiokas katulämmitys pitää Pohjois-Espan jalkakäytävän kulkukelpoisena näin konkkakoipiselle. Pohjois-Espan jalkakäytävä päällystettiin Mäntsälän hehkuvalla punaisella. Kivien alle pantiin ensimmäistä kertaa sulatusjärjestelmä. Pate Åvist hoiteli hommaa.

Jörn Donner oli haaveellinen kotikaupunkinsa suhteen 50-luvun puolivälissä. Hän teki runollisen lyhytfilmin kaupungin lopputalvesta. Filmissä näkyy, miten vanhoja katukiviä dumpattiin kuorma-auton lavalta mereen. Myöhemmin niitä sitten kaivinkoneella nostettiin uusiokäyttöön. Aina ei katukiviä ole löydetty etsimälläkään. Näin tapahtui Stockmannin Aleksin jalkakäytävän hienoille katukiville vuoden 2003 remontissa. Ne piti kaikki säästettämän ja uudelleen asennettaman katukorjauksen jälkeen, mutta kun asennusaika tuli kiviä ei löytynyt mistään. Joku oli ne nyysinyt tai oliko mereen kipannut? Tätä suree vieläkin Liisa tuossa vierelläni. Hän oli projektin ympäristösuunnittelija. Donnerin haaveita tässä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/20/jorn-donner-naina-paivina#media=46582

Kaiken tämän Pullan sanailun ja donnerismin keskellä törmäsin mielenkiintoiseen raporttiin nimeltään: Torikorttelit, Katu- ja torialueiden päällysteet, rakennushistorian selvitys. Tekijänä Kati Salonen ja Mona Schalin Arkkitehdit Oy ja teettäjänä Kaupungin Rakennusvirasto ja Reijo Järvinen. Tekoaika oli vuosi 2011.    https://www.hel.fi/hel2/hkr/julkaisut/2011/torikorttelit_web.pdf

Raportissa on mahtavat kuvaukset Helsingin historiallisen keskustan katupäällysteiden kehityksestä. Raportissa on myös suuri joukko hienoja kuvia.

Tämä on valokuva vuodelta 1958. Kuvan on ottanut Volker von Bonin. Vuosi on yksi niistä, jolloin olin töissä kaupungintalolla. Asemakaavaosaston päällikkönä oli arkkitehti Väinö Tuukkanen ja minun lähimpänä pomonani DI Pekka Westerinen. Olen miltei varma, että tuo Ruotsin suurlähetystön edessä seisova auto on minun autoni. Siinä se aina seisoi. No, leikki leikkinä, ei tällä kertaa, sillä minun autoni oli keltainen, kuvassa näkyvä on musta.

Katukivi, katutyttöjen ja katupoikien lemmikki

Katukivi on katupojalle kiinnostava aihe. Miksei myös katutytöille. Sanoohan vanha viisaus: Kun otat käteesi katukiven, otat käteesi koko kaupungin. Katukivi on ollut myös suurten asioiden symboli. Ranskan 60-luvun sosialistisen radikaalivallankumouksen seinäkirjoituksissa oli teksti: Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste.  

Katukiveen liittyy suuri symboliikka, mutta siihen liittyy myös tekniikka. Helsingin kaupungilla on vuonna 2017 valmistunut kaupunkitilaohje. Siinä on kaikki katukivestä. Helsingissä käytettiin katujen ja torien päällysteenä 1700-luvun lopulta aina 1890-luvun alkuun yksinomaan kenttä- eli mukulakiveä. Helsingin ensimmäiset kiveykset tehtiin Helsingin saaristosta louhitusta kiviaineksesta, helsingiitistä. Kivilaji on puna-mustasävyinen ja juovikas. Nupukiviä ja noppakiviä ryhdyttiin käyttämää vuosisadan vaihteessa. 1950-luvulla oli kausi, jolloin kiviä rahdattiin mereen, kunnes koitti jälleen uusi vanha aika, kivet kelpasivat. Ohjeissa sanotaan hieman epävarmasti, että pinnoitemateriaalina käytetään suomalaista graniittia tai sitä vastaavaa graniittia. Suomessa on monia tunnettuja graniittilouhimoita. Mainitaan nyt esimerkiksi vaikkapa Mäntsälä, Lieto, Taivassalo, Viitasaari, Korpilahti tai Kuru. Omavaraisuutta siis on. Tuon lauseen viimeinen osa ”tai sitä vastaava” on vaarallinen. Varmaan tuon lauseen takaa olemme saaneet kaduillemme kiinalaista graniittia. Kiinan kiveä on mm. Keskuskadun uusi päällyste. Erottajanaukiolla on taas aivan aitoa suomalaiskiveä, jopa montaa sorttia. Hiljainen toivomus onkin päivänselvä: ”sitä vastaavaa graniittia” ei enää käytetä. Syy: ekologinen ja tekninen.

Retki Senaatintorin ja Espan liepeille on aina ihana.  Vaikka kaksi asiaa palaa mieleen. Miksi Sofiankadun ylittävä huokausten silta kaupungintalon ja rahatoimikamarin väliltä aikanaan Ruusuvuoren projektissa purettiin? Se oli outo ilmiö sinänsä, mutta jokin outo elävöittää. Minua ainakin. Toinen kysymys. Miksi Sofiankadun museokatu purettiin? Eikö Helsingissä ollut tilaa yhdelle vanhalle puhelinkopille ja parille vanhalle katulyhdylle – noin muistin vuoksi? Muistaakohan Manta niistä mitään? No, ei,  katsoo väärään suuntaan.