Kultainen käytös – unohtunut?

Nyt olisi opittava käyttäytymään kultaiseen malliin 50-luvun tapaan. Minulla on edessäni Käytöksen kultaisen kirjan kuudes painos vuodelta 1964. Alkuperäinen teos ilmestyi vuonna 1954. Sen kirjoitti Tuomi Elmgren – Heinonen (1903-2000). Hän oli laulaja, kirjailija, tapakouluttaja ja Rudolf Steinerin luoman antroposofisen liikkeen aktiivi. Kauniit somistuskuvat oli piirtänyt Helena Malisto. Kustantaja oli WSOY. Ensimmäisen kultaisen kirjan kirjoitti Erasmus Rotterdamilainen vuonna 1530: Kultainen kirja: Nuorten hyvistä tavoista. Aiheesta on uudempiakin kultaisia kirjoja: Sirkka Lassila kirjoitti vuonna 1990 Uuden käytöksen kultaisen kirjan: Hyvät tavat – luonteva käytös (WSOY).

Minä kuitenkin luen tai selaan nuoruuteni kirjaa. Tuskin sitä aiemmin olen lukenutkaan. Olin juuri päässyt ylioppilaaksi silloin kun ensimmäinen painos Tuomi Elmgren-Heinosen kirjaa ilmestyi. Kirjassa on 640 sivua. Näin monta sivua on tarvittu, jotta kaikki ihmiselämässä eteen sattuvat asiat on saatu selvitettyä. No, ei ihmekään: aamuherätyksestä angosturaan, audienssista autoilijaan, banketista bierstubeen, citydressistä cocktail-voileipiin, elefanttiritarikunnasta eronneisiin puolisoihin, gigolosta hanhenmaksapastaan, kuherruskuukaudesta kunniakujaan, ikkunaverhoista illallistanssiaisiin, juomarahoista juustotarjottimeen, kaksoishäistä kielivirheisiin, komeroista kohteliaisuuksiin, liikekäynneistä liemikuppiin, massatuotannosta monokkeliin, murteista nauruun, sotilaskodeista surprise partyyn, taide-elämästä herrakutsuille, taskurahoista teeskentelyyn, teinikunnasta tupakkaan ja vihonviimeiseksi viineistä yöastialle. En nyt tässä blogissani lähde koko valtavaa teosta siteeraamaan. Kunhan selailen.

Ensin valistetaan Erasmus Rotterdamilaisen viisaudella: ”Eij yxikän taida idzellens wanhembia eli Isänmaata walita / mutta ymmärrystä ja tapoja taita jocainen idzellens toimitta…”

Esipuheessaan kirjailija kirjoittaa: ”Kun tietää miten tärkeän merkityksen kulttuurihistorioitsijat antavat eri aikakusien arkipäiväisimpienkin tapojen kuvaukselle määrittäen niiden perusteella jonkin aikakauden sisäisen ’diagnoosin’, niin ymmärtää, että kuohumistilassa oleva nykyaika – vanhan hävitessä ja uuden muovautuessa – seurustelumuotojaan kiteyttämällä eräällä tavoin etsii itseään.”

Kirja alkaa luvulla Ihminen itse. Toini Elmgren-Heinonen kirjoittaa avoimesta katseesta ja sanoo sen olevan ihmisen paras ominaisuus. Tuijotus osoittaa huonoa käytöstä. Nenä on ranskalaisten kirjailijoiden suosiossa: ”he kuvailevat värähteleviä sieraimia melkein samalla hellyydellä kuin rotuhevosen kasvattaja omien lemmikkiensä korskuntaa. Vanha viisas Erasmus sanoo: ”Rypistä Nenänsä on pilkkaitten ja narraitten Tapa.” Suu puhuu paitsi sanoin, myös ilmein. Suun ilmeiden suhteen tulee olla tarkkana. Suu voi olla tarmokas, veltto, aistillinen tai askeettinen. Suuta ei tule vetää pahantuulisesti suppuun tai tiukasti viiruksi. Suppusuu ei noudata avonaisuuden ja vastaantulemisen elekieltä, viivasuu puolestaan ilmaisee sulkeutuvansa omaan tiiviisti lukittuun piiriinsä. Nauru ja hymy ovat suun ilmaisukeinoja. Naurua on monenlaista: avointa tai salamyhkäistä, hohottavaa, hihittävää, kuivaa, hakkaavaa, konekiväärimäistä tai sellaista, jota Wodehouse kuvaa junaräminän kaltaiseksi junan syöksyessä tunneliin. (P. G. Wodehouse, englantilainen humoristikirjailija 1988-1975, Liisa sanoo Wodehousen olleen yksi hänen äitinsä suosikkeja.) Toisaalta on myös sydämellistä, tarttuvaa, herkkää ja kutittavaa naurua. Nauru pidentää ikää, sanotaan, nyt on vain valittava uusi naurutapa kultaisen kirjan valikoimasta. Suusta tulee ääni. Ääni on tärkeä. Englantilaiset ovat kuulemma sitä mieltä, että ihmisen sivistystason kuulee hänen äänestään. Kirjailija sanoo, että ääntä voisi kehittää entistä herkemmäksi ja ilmaisukykyisemmäksi. Ainakaan sen ei tulisi olla piipittävä, kirkuva, rämisevä, nariseva, laahaava, käheä tai mörisevä.

Mistä saa seurassa puhua ja mistä ei? Siinäpä olisi varmaan yleispätevä ohje tällekin päivälle. Itsestään ei tule puhua, ei ainakaan hyvistä puolista. Ihmiset ovat yleensä paljon vähemmän kiinnostuneita jonkun henkilön omasta persoonasta kuin henkilö itse on. Ketään ei saa loukata puheillaan, varsinkin huonoja välejä jonkun seurassa olevan suhteen ei saa näyttää. Kärsittyä vääryyttä tai syrjäytymistä ei saa valitella.  Ihmiset eivät pidä marttyyreistä, vältä siis martyyriutumista. Kotiapulaishuolista ei tulisi aloittaa keskustelua, sillä keskustelun ryöpsähtäminen tähän suosittuun aiheeseen johtaa seurassa olevien herrojen karkotukseen. Ehkäpä tuo aihe on nykyisin hieman harvinaisempi, vaikka uusia kohderyhmiä on sijaan löydetty. Poliittinen keskustelu on vaarallista, jos ei varmasti olla saman mielisiä. Yleinen uskomus kuulemma on, että törkeys ja tahdittomuus vievät pitkälle. Kirjailija on sitä mieltä, että ne ”perivät palkkansa”, eikä suosittele moista käyttäytymistä.

Suomi on hiljaisten ihmisten luvattu maa. Mistä löydät puheenaiheet? Ohje kuuluu: hauskat mieluummin kuin ikävät, positiiviset mieluummin kuin negatiiviset. Oppineiden tulisi - vähemmän tietävien joukossa - jättää oppinsa kirjoituspöydän laatikkoon, vieraskielisiä sanoja ei tulisi viljellä, sukkeluuksiakaan ei tulisi kertoa vieraalla kielellä. Väittelijöiden ei tule monopolisoida iltaa, muut saattoivat kuvitella sen toisenlaiseksi ja lopullisesti ikävystyvät. Väittelijöiden tulee katseellaan koota kaikki kuulijat yhteen, kukaan ei saisi jäädä ulkopuoliseksi. Isäntäväen velvollisuus on vetää mukaan keskustelijoita, joilla on mielipiteitä, mutta eivät halua ”iskeä väliin”.

Seurustelutaito on tärkeää, siinä taitaisi meillä kaikilla olla vielä paljon opittavaa. Ainakin omalta kohdaltani olen kirjaa selailtuani oppinut paljon, jota nyt sitten tulisi ryhtyä soveltamaan.

Käytöksen kultaisessa kirjassa on paljon viisautta aterioista, ruuanlaitosta, oikeanlaisista astioista, seurustelusta ruokapöydässä ja sopivasta vaatetuksesta. Panen nyt tähän kaikille oppimattomille opiksi ja viisaudeksi oikeat juomalasit. Me emme Liisan kanssa voi tuota ohjetta noudattaa, kun juomalaseja on vain neljää sorttia. Niitähän pitäisi olla vähintään viittätoista sorttia, jotta juomingit oikealla tavalla etiketin mukaan onnistusivat.

Nyt pyritään lisäämään kävelyä ja pyöräilyä. Helsingin strategiassa nämä ovat useasti mainittuja asioita. Enemmän kyllä puhutaan pyöräilystä kuin kävelystä. Tällä hetkellä asukas kävelee 1,8 kilometriä päivässä. Pyörällä ajetaan 1 kilometri. 50-luvulla pyöräilyn arveltiin olevan kuoleva liikennemuoto, niinpä käytöksen kultainen kirja ei tuota sanaa mainitse. Kävely sen sijaan on esillä. Puhutaan ’katujen etiketistä’. Aluksi kerrotaan, että herrasmies ja hyvän kasvatuksen saanut nainen tietävät, että vastaantulija tulee ohittaa oikealle väistäen, kadulla ei saa meluta, riidellä, syljeskellä, ei tehdä äkkipysäyksiä, ei kantaa suksia vaakatasossa eikä käyttää kyynärpäätaktiikkaa tungoksessa. Keppiä ja sateenvarjoa saa kyllä käyttää kävellessään, kunhan ei huido. He myös pukeutuvat huolellisesti, mutta ei huomiota herättävästi. Mies ei koskaan kulje kadulla päällysvaatteet auki tai takinliepeet heiluen. Hän ei myöskään lähde kotoaan kiillottamatta kenkiään ja harjaamatta pukuaan. Korkokengillä sipsuttavia pariisittaria kuulemma neuvotaan näin: ”Älkää kulkeko hanhen tapaan heiluen puolelta toiselle räpylät sisäänpäin, älkää myöskään kääntäkö jalkateräänne niin paljon ulospäin, että näytätte Chaplinilta.” Naisen tulee käyttäytyä kadulla erityisen hillitysti, se estää tuntemattomien miesten puhutteluyritykset. Kadulla ei saa liiaksi kiirehtiä, jos ei vetelehtiäkään. Onnettomuuspaikalle ei saa jäädä seisoskelemaan. Näyteikkunan edessä on oltava lähellä ikkunaa, ettei ole häiriöksi kulkijoille.  

Kun kaksi henkilöä kävelee kadulla rinnakkain, kunniapaikka on oikealla puolella. Kapealla jalkakäytävällä mies asettuu ajoradan puolelle suojaamaan daamiaan. Jos taas kulkijoita on kolme, kunniapaikka on keskellä. Saksassa on sääntö, että miehen kulkiessa kahden naisen kanssa hänen on asetuttava keskelle. Me emme sitä hyväksy, sillä se toteuttaa miehen salaisen haaveen olla luomakunnan herra. Meillä mies ja nuorempi nainen asettavat vanhemman naisen kunniapaikalle väliinsä. Maantiellä nelihenkinen perhe voi liikkua neljän hengen rintamana, silloin isä on vasemmalla vierellään äiti, sitten poika ja pojan suhteen kunniapaikalla tytär.

Käyttäytyminen joukkoliikennevälineessä saa lukunsa. Ensinnäkin neuvotaan, ettei raitiovaunun perään tule juosta: ihminen on epäesteettinen läähättäessään, puhkuessaan ja huitoessaan.

Nuori mies tarjoaa naiselle paikkaa, jos nainen tästä kieltäytyy nuori mies jää seisomaan. Naapurin lehden syrjäsilmin kurkistelu on ehdottomasti paha virhe. Ratikassa pitää varoa ilmaisemasta äänekkäästi iloa hyvän ystävän kohtaamisesta, ei pidä myöskään huutaa hänen nimeään, saatikka ryhtyä kailottamaan perhesalaisuuksista tai skandaaleista. Nythän tilanne on tietysti muuttunut, kun 60 % matkustajista kailottaa niitä kännyköihinsä. Rahastajan kanssa ei pidä ryhtyä riitelemään, oh hillittävä. Käytettyjä lippuja ei tule heittää vaunun lattialle tai penkin alle saatikka ulos kadulle. Vielä huomautetaan kiellosta tuoda jäätelöä vaunuun.

Käytöksen kultaisessa kirjassa puhutaan tietysti autoilusta. Autoilu oli kirjan ilmestymisaikaan suuri nouseva trendi. Kirja on kirjoitettu 50-luvun alussa ja siinä kuvataan hauskalla ja todenmukaisella tavalla ihmisten käyttäytymistä suojatiellä ja autoilijan käyttäytymistä suojatietä lähestyttäessä. Tuolloin Suomessa oli 50 henkilöautoa 1000 asukasta kohti eli kaupungissa oli 18000 henkilöautoa. Nyt henkilöautomäärä on 15-kertainen. Silti nuo jutut ovat kuin suoraan nykypäivän kaduilta. Käytöksen kultainen kirja kertoo jalankulkijoiden ajattelevan suojatieviivojen olevan suojaava betonimuuri, eikä katsahdakaan ympärillensä, lukevat sanomalehteä, ryntäilevät kuin kana auton edessä tai piiloutuvat sateenvarjon taakse. Eipä silloin vielä tiedetty mitään kännykkään tuijottavista pyöräilijöistä tai jalankulkijoista, potkulautailijoista puhumattakaan, jotka pelottomasti ja mitään näkemättä sinkoutuvat suojateille. Autoilijoiden taas kerrottiin joskus olevan ajatuksissaan, joskus kiireisiä ja joskus epävarmoja, jopa kiusaa tekeviä.

Käytöstavoista ehkä tärkein on herrasmiesten käyttäytyminen. Kunniavieraan istumapaikan valinta tuntuu luontevalta. Se on takapenkillä apukuskin takana näkyvyyden turvaamiseksi, jos kuljettaja on kaveri, niin suorastaan kuljettajan vieressä etupenkillä. Eritystä huomiota saa ”herrojen” toiminta, kun naisia tulee autoon tai lähtee autosta: ”Jos autossa on useita herroja ja he saattavat naisen kotiin niin kaikki herrat nousevat autosta ja hyvästelevät naista kadulla eikä autossa. Eivätköhän totu voimistelemaan itseään autostakin ulos, jos heidän herrasmiehen arvonsa on heille kallis?”

Kirjassa on laaja kuvaus matkailun kohteina olevien maiden kansanluonteesta. Kerrotaan mistä ei saa puhua ja miten on käyttäydyttävä, saako koskettaa vai pitääkö pysyä etäällä. Itse asiassa tuo kuvaus oli mielenkiintoinen. Omakohtaiset kokemukset saattoivat hieman erota kirjailijan arvioista.

Saksalaisten kanssa ei tule puhua mitään politiikasta - sota oli lähellä. On muistettava sanoa ’Herr Doktor’. Asiat hoidetaan lyhyesti ja täsmällisesti. Liikelounaalla saksalainen ei puhu virka-asioita. Saksattaria imartelee suuresti, jos käyttää ranskalaisia epiteettejä: ’chic, pikant tai raffiniert’.

Ranskalainen elää ja antaa toistenkin elää, mutta pidättää oikeuden kinastella, väitellä, riidellä ja sopia siinä samassa, ollaan niin kuin meluavassa lastenkamarissa. Ranskassa on sopimatonta udella poliittista puoluetta. Suorastaan kaiken voi Ranskassa tehdä, kunhan tekee sen henkevästi, originellisti, viehättävästi ja siis – hyväksyttävästi. Ranskalainen saa lojua kyynärpäät pöydällä, hän saa maiskuttaa ja hän saa pyyhkiä leivänpalalla kastikkeen lautaselta. Vierasmaalaisten ei kuitenkaan tule missään tapauksessa matkia ranskalaisten tunteiden salakieltä, on paras pysyä omana itsenään.

Briteillä traditio hallitsee koko elämää. Englannissa on vapaus käyttäytyä väärin ja sopimattomasti, mutta lusikkaa ei saa jättää kuppiin törröttämään, eikä pyyhkiä leivällä kastiketta eikä ottaa kananluuta käteen. Kaikkivoittava, kaikkisovittava ja kaikkikumoava huumori on englantilaisten ominaispiirre. Englannissa saa kävellä nurmikoilla, mutta olisi hyvä tuntea kuningashuoneen ja aatelisten polveutumista, muutaman jockeyn nimi, sekä soutajien painot Oxford-Cambridge soudusta. Hoviniiaus on pakko opetella. Hoviniiauksessa selkä pysyy suorana, oikea jalka siirretään perusasennosta oikealle, vasen jalka asetetaan ristiin oikean jalan kanssa ja molemmat jalat taivutetaan kyykkyyn. Tämä on hyvä tietää, jos saat kutsun Buckinghamin palatsiin. Muista vielä, että hallitsijaa ei saa katsoa silmiin niiauksen aikana. 

Italiassa vieras valloittaa äkkirynnäköllä alkuasiakkaan, jos jo rajalle saapuessaan ymmärtää sanoa ’bellissima’. Italiassa ei englantilainen jäykkyys ole paikallaan. Kaikesta sopii puhua ja kaiken voi kertoa, kunhan sen tekee hauskasti. Italialaista voi tarttua toverillisesti käsipuolesta tai puristaa hänen kättään molemmin käsin tai suutelemalla ahkerasti naisten käsiä. Poliittisten kantojen esittämistä tulee varoa. Suola-astiaa ei saa ojentaa toiselle, öljypullon kaatuminen tuottaa onnettomuutta, mustan kissan näkeminen on paha juttu ja tikapuiden alitse ei saa kulkea. Arvonimiä on käytettävä, dottore, avvocato, ingeniere, professore, ne ovat tärkeitä. Taiteilijoita on hyvä nimittää maestroiksi. Spagetin syöminen on vaikeata, ulkomaalainen saa siitä helposti alemmuuden tunteen. Sitä on syötävä haarukkaan kiertämällä, ei lusikalla. Italialaiset näkevät kaiken kauniin ja ruman, oli se sitten taiteen tai pukeutumisen, ihmisruumiin tai kasvojen ilmeen, elehtimisen tai liikkumisen alalla. Nuoria miehiä kehotetaan varomaan kauniiden italialaisneitojen palvontaa, saattaa tulla huomaamatta hankittua anoppi Pompeijista tai Agrigentosta.

Neuvostoliitto on tuntematon - maailmankatsomus aristaa. Kirjailija epäilee, että saattaa vaatia vuosikymmeniä ennen kuin sinne voivat matkustajat esteettömästi virrata. Elettiinhän kirjan tekoaikaan vielä Stalinin valtakautta. Kirja neuvoo: Neuvostoliittoon lähtiessä on parasta unohtaa kannunvalanta ja helppohintaiset johtopäätökset. Venäläiset ovat hyviä psykologeja, teeskentely ei jää heiltä huomaamatta. Ei pidä missään tapauksessa vakuutella ’Stalinin ihailua’ tai ’neuvostovenäläisen maailmanpolitiikan vilpitöntä ystävyyttä’ – jos ei nyt todella ole sitä mieltä. On syytä juoda malja rauhan kunniaksi. Teatterissa ei päällystakkia saa pitää ranskalaiseen tapaan sylissään. Neuvostoliitossa seksuaalinen moraali on korkealla tasolla ja julkinen prostituutio on poistettu. Neuvostoliiton arvoitus voidaan ymmärtää vain sarjana ristiriitaisia vastakohtaisuuksia, näin sanoi Göran Schildt.

Käytöksen kultaisesta kirjasta otettiin seitsemän painosta. Minun kirjani oli kuudes painos ja siinä kerrotaan painosmääräksi 84000. Ehkä niitä sitten painettiin kaikkiaan 90000 kappaletta. Eihän se nyt mitenkään huippuluku ole sillä Aleksis Kiven Seitsemää veljestä on painettu 1,7 miljoonaa kappaletta ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas sai 0,7 miljoonan painokset. Kultainen kirja kuului kuitenkin aikanaan keskiluokkaisen kodin kirjahyllyyn. Siellä se oli vierekkäin Perheraamatun ja Mannerheimin muistelmien kanssa. Ehkä viereen ilmestyi myös pieni tietosanakirja. Liisa kertoo heidän opiskelijakämpässään kirjan olleen käyttöhyödyke. Serkkutyttö kaivoi kirjan esiin opastaakseen tovereitaan kultaisen käytöksen ja pukeutumisen jalolla tiellä. Nyt kun olen kirjaa selaillut, ihmettelen sen tekemisen vaatinutta tietomäärää ja uurastusta. Se on mahtava tapakulttuurin historiateos. Joku sanoo sen ajan ohjeita vitsiksi. Ei minusta, ja ajat ja ajatuksetkin ovat muuttuneet vain vähän. Mitä nyt tuo kenkien kiillotus tai puvun harjaaminen kadulle lähtiessä ovat hieman jääneet – ainakin minulla.