Via Helsinki

Outoja asioita tapahtuu

Hesari kirjoittaa täysaukeaman jutulla mainostoimiston ideasta saada kaupungilta ilmainen tontti Töölönlahden rannalta ja sitten myydä tontti hotellin rakentajalle ja saaduilla rahoilla puhdistaa Töölönlahti uimakelpoiseksi ja rakentaa Finlandiatalon kulmalle uimaranta. Vielä jotain rakennettavaksi tarkoitettua hilettä näkyy kuvassa. Jaa, taitaa olla sauna niemenkärjessä keskellä ”karjalaista metsälampea”. Outo kuva ja outo idea!  

Töölönlahden kehittely on oudoissa käsissä. Perinteeseen on kuulunut saada mukaan maamme huipputason suunnittelijat. Tämä kuva ei vaikuta Alvarin sanoja käyttääkseni: ”Itsenäisen Suomen pääkaupungin keskuspisteeltä.”

Eikö siis Töölönlahden rakentamisesta saa puhua, onko kiellettyä esittää uusia ideoita?  Eipä tässä ole montaakaan kuukautta Mäntymäelle esitetyn hotellin ja urheiluhallin tyrmäyskisasta. Nämä molemmat hankkeet ovat siinä mielessä yllättäviä, että ne tulevat jotenkin aivan kuin puun takaa. Ne kohdistuvat ”sallittuun” alueeseen ja asiaan, mutta ne tulevat puun takaa. Siksi ne tyrmätään ja melkeinpä ne täytyykin tyrmätä. Yllättävän hankkeen takana on usein taitamattomasti hoidettu bisnesidea. Tällaisiin on perinteitä juuri tuolla samalla alueella.  

Miksi arvostetussa sanomalehdessä on tällainen otsikko? On tarjolla? Mitä? Kasvojenkohotus? Pitäisi sanoa: On tarjolla idea! Mutta vain idea, josta ei kenenkään kannata mitään maksaa. Idean äidit ja isät voidaan kuitenkin kirjata mainetekojen suureen vihkoon - sillä tämä mitättömältä tuntuva juttu saattaa johtaa hyvään prosessiin.

Ensimmäinen suuri bisnesidea oli Julius Tallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelma vuodelta 1917

Kaksikon spekulatiivinen suunnitelma kattoi laajat kaupunkialueet, mutta oli määrätietoisin Töölönlahdella. Liikeideana oli täyttää Töölönlahti ja jatkaa vahvaa keskustakehitystä Pasilaan saakka. Kehitystä tukisi Pasilasta Töölönlahdelle johtava valtakatu. Suunnitelman olennainen osa oli rautatieaseman siirtäminen Pasilaan. Tätä Saarinen siis ehdotti vuotta ennen piirtämänsä uuden asemarakennuksen valmistumista!  Pro Helsingfors oli pohjana keskeisen Helsingin kehittämisideoille vuosikymmeniä eteenpäin. Niin, itse asiassa Saarisen ajatus Kuningasavenuesta, Vapaudenkadusta, kesti elossa 90-luvulle saakka. Vain pari vuotta aiemmin eli Vuonna 1915 Bertel Jung ja Eliel Saarinen olivat julkaisseet alkuaan Jungin kehittelemästä yleiskaavasta muotoutuneen Jung-Saarisen yleiskaavan 1915. Joskus ajatukset saattavat muuttua nopeassa tahdissa.

  

Jung-Saarinen yleiskaavassa 1915 Töölönlahti oli pienenä vesipeilinä, sillä laukkarata nykyisen oopperan kulmilla vaati suuren maa-alueen, tavararatapiha oli paikallaan. Keskuspuisto johti mahtavana vihervuona pohjoiseen. Kaksi vuotta myöhemmin tuli julkisuuteen Stor - Helsingfors 1917 -suunnitelma. Vettä oli kapeana lahdelmana Siltasaaren eteläpuolella. Asema oli siirretty Pasilaan. Kuningas Avenue päättyi nykyisen postitalon paikalle. Eduskuntatalosta ei ollut vielä tietoa. Kerrosalaa Töölönlahden ja Eläintarhan alueelle olisi mahtunut noin 2 milj. k-m2. Siinä oli Tallbergin pihvi.

Oiva Kallio ja Elsi Borg säilyttivät rautatieaseman

Vuonna 1924 Oiva Kallio voitti Postitalon seutua koskevan kilpailun ja hänen ehdotuksensa pohjalta päätettiin, että asema jää paikalleen. Saarinen ei aseman säilyttämisestä pitänyt, hänen mielestään rautateiden laajentaminen vaarantaa keskustan kehittämisen. Saarinen muutti kuitenkin rapakon taakse jo vuonna 1924, eikä hänellä siten voinut olla suurtakaan vaikutusta asioiden tulevaan kehitykseen. Oiva Kallio kehitteli suunnitelmaansa edelleen ja Elsi Borg piirsi 1927 vauhdikkaita havainnekuvia suurkaupunkien malliin.

  

Asemakaavaosastolla syntyikin kaksi vaihtoehtoista yleiskaavaa. Elielin suunnitelmalla oli siten kannatusta vielä 30-luvun alkuvuosina.

  

Vasen kuva on Helsingin yleisasemakaava vuodelta 1932. Tämä suunnitelma on lähes identtinen Saarinen-Jungin 1917 suunnitelman kanssa. Lisähuomiona todettakoon että Itä-Pasila ja Länsi-Pasila ovat nykyisin lähes täydelleen Saarisen 1918 -suunnitelman mukaan rakennettuja. Nykysuunnitelmissa ei kuitenkaan esiinny poikittaista pääkatua Tilkanmäeltä veturitallien kohdalle ja edelleen Sofianlehdon läpi Kumpulaan. Kuvan esittämässä vuoden 1932 yleiskaavassa sanottu Kuningas Avenue  jatkettiin myös kohti pohjoista nykyiselle Hämeenlinnan väylän linjaukselle. Keskuspuistoa ei ollut näissä suunnitelmissa. Saarisen ajatusten pohjalta syntynyt yleisasemakaava sai 31-vuotiaasta arkkitehti P. E. Blomstedtista ankaran kriitikon. Blomstedt halusi jättää Töölönlahden pääosin rakentamatta. Blomstedt korostaa Esplanadin, Mannerheimintien ja Töölönlahden rataa seuraavan puistokadun luomaa kompositiota. Huom! Blomstedtilla oli radanvarsikatu Eläintarhaan. Ehkä kuitenkin voisi sanoa, että nyt on toteutunut Blomstedtin unelma.

Asema vakiintui nykyiselle paikalle

1930-luvun alussa ajatukset aseman siirtämisestä rupesivat enemmänkin rakoilemaan. Erityisen vahvasti asiaan vaikutti. silloin 32-vuotiaan arkkitehti P. E. Blomstedtin hyökkäys Saarisen suunnitelmia vastaan. Blomstedt arveli Saarisen Töölönlahden rakentamismahdollisuuksien imevän potentiaalia vanhan keskustan kehittämiseltä ja vanhan keskustan jäävän näin oman onnensa nojaan ja käytännössä saneeraamatta. Blomstedt kritisoi myös voimakkaasti Saarisen liikennejärjestelmää. Blomstedtin mukaan elimellistä kaupungin asemakaavaa ei enää aikaansaada siten, että vain mittakaavaa muutetaan ja ”issikkanopeus muutetaan moottorinopeudeksi”.

1948 järjestettiin keskustakilpailu Töölönlahti-Pasila

Helsingin keskustaa tutkittiin vuoden 1948 kansainvälisessä arkkitehtikilpailussa. Ruotsalainen arkkitehti A. O. Bengts ja liikenneinsinööri P. O. Bexelius voittivat keskustakilpailun ehdotuksella, joka keskitti rakentamisen Itä-Pasilaan ja Kamppiin. Rautatieasema oli nykyisellä paikallaan. Jaetun toisen palkinnon jakoivat Kaj Englund ja Olavi Laisaari. Ervi, Ahola ja Nironen saivat kolmannen palkinnon.

Vuonna 1948 järjestetyn keskustakilpailun voitti ruotsalainen A.O.Bengts. Voittaneen ehdotuksen nimi oli ”The New Look”. Hänen ratkaisunsa keskitti rakentamisen Itä-Pasilaan ja Kamppiin. Sirpaleita jäi nykyisen oopperan paikalle ja Kallioon. Herkästi vedetty keskusväylä kuvassa mukana. Rautatieasema nykyisellä paikallaan. Ervin, Aholan ja Nirosen kolmas palkinto oli radikaali. Rautatieasema siirrettiin Laaksoon. Keskusväylä johti Töölönlahdelta Pasilaan ja liittyi voimakkaaseen itä-länsi-akseliin Sofianlehdosta kohti Munkkiniemeä. Rakentaminen keskittyi Kamppiin, Töölönlahdelle, Kallioon ja Länsi-Pasilaan. Kolmikon ehdotus oli nimeltään Snadisti Buli Stadi.

Yrjö Lindegren ratkaisuvuorossa, Kråka viimeisteli

Asiasta ei tullut villoja. Voittaja oli ilmeisesti väärästä maasta. Asemakaavakomitea antoi työn arkkitehti, professori Yrjö Lindegrenin tehtäväksi. Työ valmistui huhtikuun 7. päivänä vuonna 1954. Lindegren ei ehtinyt nähdä suunnitelmaansa valmiina, sillä hän kuoli 11.11.1952. Komitean perusteluissa viitataan Lindegrenin hyvään arvostelukykyyn, erityisesti koska hän oli yhdessä arkkitehti Toivo Jäntin kanssa ”suurenmoisesti muotoillut Helsingin Stadionin ja sitä ympäröivän urheilualueen." Selostuksessa sanotaan, etteivät luovalle yhdyskuntasuunnittelulle tarjoutuvat tehtävät määräydy jonkun suunnitteluviranomaisen toiveiden tai julkilausutun rakkaan ajatuksen mukaan, vaan ne ovat ”karun ja armottoman todellisuuden sanelemia”. Nähdään, että keskustan ongelmat ovat sodan ja sen jälkeisen ajan tuomia. Selostuksessa viitataan Eliel Saarisen kesäkuussa 1931 antamaan vetoomukseen ja arkkitehti P. E. Blomstedtin vuosina 1926-1935 julkaisemiin artikkeleihin. Näissä kannanotoissa painotetaan ”terveeseen kehitykseen pyrkivää tervettä suunnittelua”.

Aalto hoiti homman kotiin 1959

Lindegrenin ja häntä avustaneen Erik Kråkströmin jälkeen Alvar Aalto sai ohjakset. Työn hän pääsi aloittamaan vuonna 1959. Alvar Aalto esitteli keskustasuunnitelman valtuustolle vuonna 1964. Valtuusto vastaanotti hänet seisomaan nousten.  Juhlallinen esittely tasavallan presidentti Urho Kekkoselle ja muille hallitusherroille tapahtui vuonna 1962.Finlandia-talon suunnitelma hyväksyttiin vuonna 1964. Talon ensimmäinen osa valmistui 1971 ja kongressisiipi 1975. Olen selostanut näitä suunnitteluvaiheita blogissani Töölönlahti kierroksessa 2. Siispä en nyt lähde toistamaan ennen kirjoitettua. Jos haluat lukea klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/07/toolonlahti-kierroksessa-osa-2.html 

 

Lindegren – Kråkström käsittelivät ehdotuksessaan Töölönlahtea lähinnä liikennealueena. On itse asiassa aika outoa miten paljon Aallon ehdotusta nuijittiin terassitorien takia, olivathan ne sentään suuri parannus edelliseen ehdotukseen verrattuna. Lindegren-Kråkström ei varsinaisesti käsitellyt Töölönlahtea, eikä varsinkaan Eläintarhan rantaa, saatikka yhteyttä Pasilaan. Alvarilla oli sen sijaan määrätietoinen ote Töölönlahden länsirannalla aivan Mäntymäelle asti. Hänellä oli myös mahtava aukioakseli Stadionjn suuntaan. Siihen akseliin olisi hieman vaikeata soveltaa ystävieni PES-toimiston HIFK-suunnitelmaa. .Töölönlahden villat Aalto joutui uhraamaan rautateiden suuren tilavaatimuksen vuoksi.

Lauri Reunalan parkkihalli Töölönlahden vesipeilin alla

Alvarin suunnitelman kuihtuessa kuvioon astui Lauri Reunala. Hänen kuningasajatuksenaan oli parkkihalli Töölönlahden vedenpinnan alle. Kuka oli Lauri Reunala? Lauri Reunala oli rakennusurakoitsijaliiton toimitusjohtaja ja Otto Wuorion rakennusliikkeen eli Otrio Oy:n toimitusjohtaja. Hän oli myös maanalaiseen rakentamiseen keskittyneen Suojakäytävä Oy:n toimitusjohtaja. Reunala oli aktiivinen vaikuttaja ja ideoija mahtavine taustavoimineen kehitettäessä Helsingin maanalaista keskustaa. Hänen takanaan olivat seuraavat hyvinkin tunnetut henkilöhahmot: 10 osaketta Ilmari Helanto, vuorineuvos, Teräsbetoni Oy, 10 osaketta, Väinö Leskinen, ministeri, Työväen Säästöpankki, 10 osaketta, Mauno Koivisto, ministeri, Suomen Pankki ja 10 osaketta, Jussi Lappi-Seppälä, rakennushallituksen pääjohtaja. (Suojakäytävä Oy:n osakkaat).

Aluevaihtosopimus Suomen valtio / Helsingin kaupunki

Suuri bisnesidea oli Töölönlahdesta tehdyn aluevaihtosopimuksen takana. Ystäväni Matti Väisänen oli aluevaihtosopimuksen suuri operaattori ja kannattaja. Nykyiset ratkaisut perustuvat tähän sopimukseen. Valtiolle ja kaupunki määriteltiin prosenttiosuudet Töölönlahden rakennusoikeudesta. Pasila liittyi uudella sopimuksella mukaan Vuosaaren ratkaisun myötä. Alaratapiha vapautui tällöin kaupungin käyttöön. Sitten vähitellen toteutuikin nykyinen todellisuus. Tässä ollaan ja nyt. Pekka Korpisen ideat ja aktiivisuus vaikuttivat lähes kaikkiin asioihin. Toteutui Korpisen nurmikko ja toteutuivat Kampin piazzat. Linja-autot painuivat maan alle Kampissa ja Stokka sai oman tunnelinsa. Se mikä nyt on totta, on myös kaiken tulevan lähtökohta.

Mitä pitäisi tehdä?

Millaisia uusia ajatuksia nykyinen todellisuus on synnyttänyt? Outoa, nyt tuntuu vallitsevan pysähtynyt hiljaisuus kun voisi olla myös luovan hulluuden aika. Liikenneväki kyllä toimii Pisaran eteen. Siltaa suunnitellaan kilpailun kautta kriittiseen kohtaa Eläintarhan suoralle. Tässä touhussa on kummallisella tavalla unohtunut Töölönlahden ja Pasilan yhteys. Pasilan suunnitelmat ovat käpertyneet Nordenskiöldinkadun pohjoispuolelle. Töölönlahti päättyy jo ennen Töölönlahtea. Ajatus linkistä Helsingin kahden keskuksen välillä puuttuu. Onkohan siinä aluearkkitehdin raja?  Se raja synnyttää yleensä suurimmat suunnittelun railot.

  

Töölönlahti valmistuu, puistosta ja kanavista kiikastaa rahan puutteen vuoksi- Pasilassa on täysi myllytys päällä. Välissä on tyhjiö. Sinne erilaiset mainostoimistot ja urheiluseurat yrittävät sijoittaa kuningas Midaksen kultaisen käden.  Helsingin kahta pääkeskustaa yhdistävä promenadi on tässä päässyt unohtumaan. Kyllä kai sekä Töölönlahden että Pasilan tulisi liittyä toisiinsa myös flaneeraajien iloksi.

Vanhoja ideoita

Aikanaan Mattikoo Mäkinen piirsi ”koiranluun” Hän etsi nyt kaivattua yhteyttä. Aikanaan Pekka Salminen piirsi ”Pasilan sormen”. Hänkin etsi kaivattua yhteyttä. Aikanaan minä piirsin kuvan, jossa Töölönlahdelta Pasilaan johti julkisten rakennusten nauha promenadin varrella. Radan varteen oli piirretty myös raitiovaunulinja. Nyt olisi suunniteltava, ettei tämän ihanan akselin kehittäminen vaarannu ikäänkuin vahingossa.

Kuva on 80-luvulta. Nyt siihen voisi lisätä entisen Transpointin, nykyisen Itellan alueen Veturitien varrella sekä värittää huomiovärillä Pasilan huoltoratapihan alueen. Mutta tärkeintä on tuo Töölönlahtea ja Pasilaa yhdistävä promenadi julkisine rakennuksineen. Olkoon se työnimeltään vaikka VIA HELSINKI. No, älkää nyt kaikkea ottako tosissanne, kyllä Linnunlaulun villat kannattaa pitää siellä missä ne ovat. Sanoinhan jo, että tämä on vanha kuva!

Kreeta - jumalien ja puolijumalien saari

Istun Kreetan pääkaupungin Iraklionin vanhan kaupungin kävelykatujen risteyskohdan muodostamalla aukiolla. Keskellä aukiota solisee venetsialaisen Morosinin marmorinen suihkulähde. Venetsialaiset hallitsivat tätä saarta vuosina 1200-1700 - viisisataa vuotta. Tuo hallituskausi on jättänyt jälkiään. Niitä ovat jättäneet myös ottomaanien 200 vuoden aika, bysanttilaisten 800 vuoden aika ja roomalaisten 500 vuoden aika. Palataan Morosinin suihkulähteelle. Kahvilassa istuu tavan mukaan harmaatukkaisia komeita vanhuksia keskipäivän kahvilla. Heidän joukossaan istuu yksinäisenä keski-ikäinen mies, hänkin kreikkalaista (arabialaista, turkkilaista) kahvia ryypiskellen. Keskustelu on keskipäivän raukeaa. Nuorempi mies on ilmeisesti Amerikoissa asuva sukulainen – nyt lomamatkalla. Sitten välähtää! Ollaan sukulaisia! Nuorempi mies antaa lujat rakastavat poskisuudelmat. Suudelmien tultua loppuun suoritetuiksi nuorempi mies ryhtyy hypistelemään vanhuksen korvalehteä. Kerta toisensa jälkeen korvalehti saa hyväileviä ravistuksia. Yllättävän ihana hetki – nähdä vanhuksen korvalehti tuon hyväilyn kohteena. Ehkäpä itsekin voisi uneksia samanlaisesta - jonain päivänä, jossain paikassa, yllättävän kohtaamisen jälkiseurauksena.

 

Kreeta ei ole koskaan ollut minulla erityisen kiinnostuksen kohteena. Olen usein lentänyt saaren yli. Lentokorkeudesta katsottuna se on näyttänyt ankean värittömältä. Nyt kuitenkin, sopivan tilaisuuden tullen tuo kiinnostus heräsi. Matkustin paikan päälle. Yllätyin. Ajan kuvaan liittyy tuo kuva. Kuvassa on Europa, jonka Zeus houkutteli salaiseen liittoon tekeytymällä häräksi, tuloksena syntyi poikalapsi Minos. Hän se rakensi Knossoksen palatsin.

Sota-ajan Kreetan illuusio – Göringin laskuvarjojääkärit

Mitä sota-ajan lapselle sanoo Kreeta? Heti ensimmäisenä mielessä näkyvät Signalin – Natsi-Saksan propagandalehden kansilehti - ehkä myös kotoisen Uuden Suomen etusivu. Suuri menestys! Liittolaisemme Saksan laskuvarjojoukot ovat valloittaneet Kreetan strategisen saaren. Tämä on tärkeätä Pohjois-Afrikan sodan menestyksen kannalta. Meidän kaikkien ihailema Erich Rommel tarvitsi juuri Kreetan valloitusta. Saksalaisten hyökkäys oli massiivista salamasotaa, 13000 laskuvarjo- ja liitokonemiestä yhdistyneenä noin 9000 miehen ilmasiltaan hyökkäsi liittoutuneiden ja kreikkalaisten 40000 miehen puolustusväkeä vastaan.

Maltaa yritettiin raivokkaasti, sehän oli vielä Kreetaakin tärkeämpi Välimeren tulppa, mutta yritys epäonnistui. Merkillistä! Maltalaiset – melkein italialaiset – miksi he olivat asettautuneet poikkiteloin Saksan kunniakasta armeijaa vastaan? Meidän liittolaistamme vastaan? Mutta Kreeta ja saarelaiset, he vastaanottivat Saksan voitokkaan armeijan ystävinä. Näin oli luja pikkupojan vakaumukseni. Siis minkä ikäisen tämä pikkupoika olikaan tuolloin? Silloin olin 7-vuotias.

Saksalaisten laskuvarjojoukot laskeutuivat tuossa aivan tämän päivän olinpaikkani naapurissa sijaitsevalle Malemen lentokentälle toukokuun 20. päivänä vuonna 1941. Suomen jatkosota alkoi 25. kesäkuuta samaisena sodan vuonna. Akselivaltojen hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan (Operaatio Barbarossa) alkoi 22. päivänä kesäkuuta 1941.

  

13000 laskuvarjojääkäriä laskeutui Kreetan maaperälle muutamassa päivässä toukokuun lopulla vuonna 1941. Kreeta antautui 1.6. Suomi aloitti 25.6  jatkosodan Neuvostoliittoa vastaan. Armeijan leivissä oli 600000 suomalaista. Saksa liittolaisineen aloitti 22.6  ”Operaatio Barbarossan” Neuvostoliittoa vastaan. Liikkeellä oli Saksan puolella pari miljoonaa miestä.

Miten muka tuosta olisin voinut lukea Signalista tai sanomalehdistä? Osasinhan juuri hädin tuskin lukea. No, ehkä tämä sankaritarina tuli vasta sodan myöhempinä vuosina näin ymmärretyksi. Entä todellisuus? Nyt ensimmäistä kertaa varsinaisesti paikan päällä Iraklionin museossa katson vanhoja filminpätkiä saksalaisten suorittamista teloituksista Kreetalla. Nuoret sotilaat tönivät mustiin pukeutuneita Kreetan miehiä yhteishautaan, jossa teloituskomppania hoitaa kymmen miestä kerrallaan. Todellisuudessa laskuvarjomiesten laskeutuessa kansa hyökkäsi haulikoin, talikoin ja heinähangoin nuoria laskuvarjomiehiä vastaan. Miehet, jotka odottivat vapauttajan ruusuja, saivat talonpoikien terästä. Olinpaikkani läheisyydessä Malenen kentän vieressä on saksalaisten hautausmaa. Siellä on 4500 saksalaisvainajaa. (Kirjoitin ensin sankarivainajaa!) Kreetan puolustuksessa oman maansa puolustajien ja heitä tukeneiden liittoutuneiden sankarivainajien määrä oli 6000 henkeä.  Saksalaisille joukoille annettiin määräys: jokaista tapettua saksalaista miehittäjää kohti on teloitettava vähintään 10 kreikkalaista.

Ajattelu ei ole kiellettyä. Erityisesti ajattelen saksalaisia kanssaturisteja. Miltä heistä tuntuu - kaikkialla missä he kulkevat?  Teloituksia, terrorismia, ylimielisyyttä, rasismia, käsittämätöntä auktoriteettiuskoa – ihmisyyden perusarvojen tietoista unohdusta? Vai oliko kysymys pelosta. Tottele tai kuole? Ovatko kaikki ihmiset näitä raukkoja? Kreetalla näitä raukkoja nähtiin vuodesta 1941 vuoteen 1945. Heitä nähtiin ja nähdään nytkin kautta maailman.

Täällä syntyi Ukko-Jumala Zeus

Olemme Zeuksen kotisaarella ja syntymäsaarella. Täällä asuivat Zeuksen isä Kronos ja hänen äitinsä Rhea. Zeus siis syntyi aivan oikeasti jumalallisesta äidistään ja isästään. Hänen isänsä ei kuitenkaan rakastanut lapsiaan vaan söi ne kaikki yksitellen. Hänelle oli lausuttu ennustus isänmurhasta, lapset oli siis parasta syödä pois kuleksimasta. Vihdoin äiti Rhea kyllästyi ainaisiin lapsensyönteihin ja karkasi synnyttämään viimeisen poikalapsensa Idi-vuoren luolaan. Isälle näytettiin kapaloon käärittyä kiveä. Hän söi sen. Näinpä pikku Zeus varttui erossa perheestään, kunnes saavutettuaan sopivan isänmurhaiän joutui äidin komentamana toimeen. Hänellä oli tikari ja oksennuspulveria. Pulverin hän syötti salaa isälleen. Isä ei luonnollisesti poikaansa tunnistanut. Pulveri tehosi ja isä oksensi elävinä kaikki seitsemän syötyä lastaan. Taisi siinä kivikin esiin tupsahtaa.

Zeus muodosti jumalperheen sisaruksistaan. Hän otti viralliseksi vaimokseen sisarensa Heran, jonka kanssa hän taatun sisäsiittoisesti teki neljä lasta. Hera oli avioliiton, naisten ja syntymän jumalatar, Poseidonista tehtiin merten, maanjäristysten, myrskyjen ja hevosten jumala, Hadeksesta tuli manalan hallitsija, hänen erikoisalaansa olivat kuolleet ja rikkaudet, Demeter oli maanviljelyn ja hedelmällisyyden jumalatar, Hestia puolestaan oli sydämen, kodin ja arkkitehtuurin jumalatar. Meidän nykyaikamme kannalta kiintoisia lapsia ovat Hermes, kauppiaiden ja varkaiden jumala sekä Afrodite, kauneuden ja rakkauden jumalatar - kas, kauppiaat ja varkaat, sekä kauneus ja rakkaus, ne kuuluvat näissä jumalallisissa asioissa yhteen. Zeus oli kova poika naisten perään, sillä lehtolapsia syntyi moneen lehtoon.  He olivat puolijumalia. Rekisteröidysti Zeuksella oli noin 72 lasta, joista 36 oli neljäntoista jumalattaren kanssa tehtyjä ja 36 lasta oli syntynyt 26 kuolevaisen tai nymfin kanssa. Zeus hallitsi ylijumalana ja samalla taivaan, tuulen, pilvien, sateen ja ukkosen jumalana. Zeuksen olemassaolo on todistettu. Raamattu mainitsee Zeuksen Apostolien kirjeissä, hän on siis ollut olemassa.

Outo juttu on se, että kreikkalaisten manala oli Sisiliassa – Etnan alla. Siellä ovat vangittuina tuulet. Aiolos, tuulten kuningas ne sinne vangitsi. Tyfon, kaikkien hirviöiden isä, on siellä tuulten seurana Zeuksen kahlitsemana. Siellä on myös toisen jättiläisen Enceladuksen hauta. Tulen ja pajan jumalalla Vulcanilla on myös pajansa Etnan alla. Hän takoo siellä kykloopin avustuksella Zeuksen salamoita. Jos haluat lukea vuorten alla sijaitsevasta kreikkalaisten manalasta nimeltään Tartaros klikkaa tuosta: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/02/pikkudemonit-riivaavat-kirkkokansaa.html 

Milolaiset paljasrintaiset naiset muistan jo koulun historiankirjasta. Siinä oli ehdottomasti kirjan seksikkäin kuva. Nytkin nämä kaunottaret sykäyttävät. Tämä kuva on Knossoksen palatsista. Opas kun vielä ihanalla äänellään kertoo naisista jotka rakastivat kauniita rintojaan – siinä on hekumaa kyllikseen.

Miltä Kreikka näyttää ja miltä kreikkalaiset näyttävät?

Saako Kreetan saarella mitään kuvaa Kreikan ankeasta taloustilanteesta? Millaisissa taloissa he asuvat? Millaisilla autoilla he ajavat? Mitä ruoka maksaa? Onko saarelainen ystävällisyys jäljellä? Lyhyet vastaukset: kreikkalaiset näyttävät hyvinvoivilta, miehet komeilta, nuoret naiset vauhdikkailta, vanhat naiset mustissaan, kreetalaiset asuvat kaksikerroksisessa tiiviissä ja matalassa, useissa taloissa kanat kaakattavat pihalla oliivipuun alla, öisin koirat haukkuvat, aamuisin kukot kiekuvat, puolet ajoneuvoista on moottoripyöriä tai mopoja, autokanta on kuin meillä, kauppalasku on puolet meikäläisestä, ravintolassa kolme ruokalajia retsinoineen 20 euroa per nuppi, lopuksi talo vielä tarjoaa rakit ja baklavat. Saarelaiset suhtautuvat suopeasti elinkeinoonsa eli meihin turisteihin.

Kreikkalaisten putket ovat joskus ristissä, mutta historia osoittaa niiden taas ennen pitkää oikenevan - siihen on tuhansien vuosien perinne.

Europa ja Zeus kuhertelevat

Iraklionin kaupunki on entinen pääkaupunki. Knossoksen palatsi sijaitsee lähes kaupungin keskustassa. Kuningas MInos oli Knossoksen palatsin rakentaja. Hän oli Zeuksen ja foinikialaisen prinsessa Europan lapsi. Europan Zeus sai koukkuunsa tekeytymällä meren vaahdosta muodostuneeksi häräksi. Europa innostui härän kauneudesta ja hyppäsi selkään. Tuloksena syntyi Minos, Knossoksen hallitsija. Olisiko noista vanhoista valloitusajoista jokin salaperäisen jumalallinen kytkentä nykypäivään? 

Knossoksen palatsi rakennettiin ensimmäiseen asuunsa 5000 vuotta sitten. Maanjäristys tuhosi palatsin noin 4000 vuotta sitten ja nykyiset palatsin kivet ja muurit syntyivät noin 3500 vuotta sitten. 

Knossoksen palatsi näyttää hyvinkin modernilta rakennukselta. Näin antaa ymmärtää Evansin johdolla laadittu havainnekuva. Valokuilut rakennusmassojen keskellä tehostivat myös ilmanvaihtoa. Holvirakenteita ei näy. Mutta suuri kysymys kuuluu: missä ovat labyrintit? Kaikkien lasten ja aikuistenkin harmiksi Minotauruksen asuinpaikkaa ei ole kuitenkaan löytynyt. Ei, vaikka Mika Waltari Mikael Hakimissa kertoo mahtavaa tarinaa Minotauruksen rakastajattareksi vihkiytyneestä kaunottaresta, joka sitten hääreissullaan tuli hirviön surmaamaksi. Luola taisikin olla jossain muualla. Täytyneepä tarkistaa.

Asianharrastaja ryhtyy arkeologiksi

Brittiläinen harrastelija-arkeologi Arthur Evans oli saanut päähänsä palatsin olemassaolon ja osti maat oletetulta paikalta. Heti ensimmäisenä kaivausvuonna palatsi löytyikin. Hän itse jatkoi vuosisadan alussa aloittamiaan  kaivauksia 1930-luvulle saakka. Palatsin laajuudeksi on laskettu 20000 kerrosm2. Se on siis suurin piirtein samankokoinen kuin Helsingin Finlandiatalo. Huoneita oli  200 kappaletta. Palatsin rakenteellisena piirteenä on fachwerk-rakenne. Puupilarit ja palkit ovat varmaan olleet setripuuta. Opaskirja ja oppaat kertovat, että puurakenteet oli tehty ”pehmentämään ja joustamaan” maanjäristysten vaikutusta. Tämä ei varmaankaan ole totta. Puusta oli tehty ovi- ja ikkuna-aukkojen rakenteet sekä välipohjat ja kattorakenteet. Holveja ei ilmeisesti ollut käytössä. Puurakenteiden väliin on muurattu pienehköistä kivistä vajaa metrin paksuiset seinärakenteet. Mutta, kaikesta spekulaatiosta huolimatta Knossoksen palatsin rauniot ovat vanhin rakennustaiteellinen rauniomuistomerkki minkä meikäläinen on päässyt kokemaan – rekonstruktioarkkitehtuuriltaan kuin nykypäivää. 

Arthur Evans on halunnut näyttää katsojille muutakin kuin vain raunioituneita kivimuureja. Hän on rekonstruoinut pilaristoja ja eräitä huoneita. Tämä on kiistanalaista ja kritisoitua. Minusta se oli hyvä ajatus – vaikka joskus tuottikin vaikeuksia erottaa vanhan ja rekonstruoidun rajaa.

Minotauruksen labyrintti

Siksipä onkin jännittävää ajatella palatsin alle kuviteltua labyrinttia. Siellä asui Minotaurus – häränpäinen ja ihmisruumiinen hirviö. Minotaurus syntyi ihmisen ja härän ristisiitoksesta. Itse asiassa takana oli kuningatar Pacifen rakastuminen kauniiseen sonniin. Hänellä oli kahdeksan lasta kuningas Minoksen kanssa, mutta sonni kiihotti. Kaikki tapahtui siten, että kuningatar oli kisailemassa uljaiden sonnien kanssa. Se oli muuten kuulemma yleistä kreikkalaisten kaunotarten suhteen. Pacife rakastui kuolettavasti Poseidonin miehelleen Minokselle lahjoittamaan härkään. Hän halusi lähempää yhteistyötä ja pyysi palatsin suunnittelijaa, arkkitehti Daidalosta rakentamaan itselleen lehmän ”näköispatsaan”. Teoksen valmistuttua hän ryömi patsaan sisään ja sai sonnin kiinnostumaan. Näin syntyi Minotaurus – verenhimoinen hirviö, härän ja ihmisen yhdistelmä.. Se asutettiin palatsin alle tehtyyn labyrinttiin. Kreetan valtaa osoitti Ateenalle tehty vaatimus toimittaa joka vuosi 4 tyttöä ja 4 poikaa Minotauruksen syötäväksi. Näin tapahtui kunnes Theseus, Ateenan kuninkaan poika päätti surmata uhreja vaativan hirviön. Tarina jatkuu mielenkiintoisena- mutta ei tässä ja nyt. Lukekaa, kaikki tuo hulluus on lähellä nykypäivän todellisuutta.

Minotaurus oli härän ja ihmisen ristisiitos. Sonnit kiinnostivat tuon ajan naisia. Vaikka tällainen ilmiö saattaisi olla nykypäivänäkin totta, toivon ettei Minotauruksia liiemmin syntyisi – Zeuksen nimeen!”

Frei Otto, Juhan Maiste ja minä Pohjolan valkeassa kaupungissa?

Nyt kevään tullessa odotamme silmujen puhkeamista, hiirenkorvia ja sitten tuota maagista vihreää, joka meidät huumaavasti ympäröi. Vihreän vaalea herkkyys on uuden kasvun aikaa. Se aika menee nopeasti ohi. Jo juhannuksen tienoilla vihreä on vakiintunut. Pellot, ihmisen luomuksena, ne elävät jatkuvaa säännönmukaista värimuutosta. Ensin nyt, ihana, hieman talven laikukas, harmaanmusta, sitten kylvön jälkeen juovikkaan viehkeä täysmusta, ensimmäisten itujen aikaan lähes salaperäisen näkymätön vihreä, vihreä vain tietyssä valossa ja suunnassa, kunnes ylpeät oraat tikkumaisina peittävät maan. Se on ehkä hienoin hetki. Mutta kasvu jatkuu, väri muuttuu vihreästä kullankeltaiseksi. Tämä luonnon luoma draama toistuu säännöllisesti. Mustasta vihreän kautta keltaiseksi ja valkoisen kautta jälleen mustaksi ja edelleen kohti uutta vihreää.

Frei Otto, Juhan Maiste ja minä

Vesi luo omat värimaailman heijastukset. Taivaan valo luo veteen peilikuvansa. Kaupungit veden äärellä saavat väreilevät kaksoiskuvansa. Osallistuin muutama vuosi sitten Tallinnassa kongressiin, jonka teemana oli vesi ja kaupunki. Ei siitä sen enempää, mutta tilaisuuteen liittyvä ekskursio toi suuren sattuman. Tapasin kaksi mahtavaa ihmistä. Toinen oli suuri maailmantason suunnittelija ja konstruktööri ja toinen merkittävä historioitsija ja luentomestari. Suuren konstruktöörin nimi oli ja on Frei Otto. Kaikki kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun suunnittelijat tuntevat tuon nimen. Yllätyksekseni havaitsin, että nykypolven konstruktööreiltä tuo nimi on unohtunut. Ehkä syynä saattaa olla nykyhetken kiinnostus korkeisiin ja massiivisiin rakennuksiin. Kevyet riippurakenteet eivät ole ostoslistalla. Frei Otto oli kuitenkin luomassa Münchenin olympiastadionin mahtavaa katosrakennelmaa. Olympialaiset pidettiin vuonna 1972.  Olin katsojana noissa kisoissa. Siellä kisojen päätöspäivänä vajaan puolen tunnin sisään Lasse Viren voitti kultaa 5000 metrin juoksussa ja Pekka Vasala samoin kultaa 1500 metrin juoksussa. Tuon satumaisen päivän jälkeen kultaa päästiin nuolemaan vasta Nokian sankariaikoihin.  Nyt kultaa vuollaan vain Lapin kaivoksissa ja nekin näyttävät olevan ulkomaalaisten omistuksessa. Mutta tuota Virenin ja Vasalan kullan vuolentaa voi katsoa klikkaamalla tuohon:

Lasse Viren, Münchenin 5000 m; Pekka Vasala, München 1972

https://www.youtube.com/watch?v=B9Ud-UCMVQw ; https://www.youtube.com/watch?v=B9Ud-UCMVQw

  

Münchenin olympiastadion ei suinkaan ollut Frei Otton ainoa merkittävä työ. Niitä ovat mm. Melbournen maailmannäyttelyn Saksan paviljonki (1967) ja Japanin paviljonki Hannoverin messuilla 2000. Hänellä on myös Saudi-Arabiassa kattorakennelma, joka voitti Aga Khan palkinnon vuonna 1996.

https://www.youtube.com/watch?v=YUY0uq7AYsk YouTube Frei Otto Spanning the Future

Mutta nyt olin Tallinnassa ehkä vuonna 2004. Suomalaisten loistava menestys 30 vuotta aiemmin Münchenin stadionin ihanien kattojen alla oli mielessä kun asetuin kävelemään Frei Otton ja hänen vaimonsa seuraan pitkin Lai-katua. Minulla oli hieman samanlainen eteerisen kiihkeä tunne kuin ensimmäisellä kerralla tavatessani Alvar Aallon tai Charles Correan. Kuljimme Juhan Maisten ohjaamana pitkin vanhaa kaupunkia. Hän esitteli meille suurella tunteella Bernt Notken Danse Macabre -maalausta Nigulisten kirkossa. Maalauksen voisi näinä aikoina olla jokaisen mielessä. Se kertoo kaiken maallisen katoavaisuudesta. Se kertoo kuninkaiden ja orjien yhteisestä luurankotanssista. Tuota maalausta olisi hyvä käydä katsomassa ennen minkä tahansa strategiaryhmän kokousta. Saattaisivat pitkän tähtäyksen visiot avautua kiihottavan uudenlaisella tavalla.

  

Bernt Notke teki tämän maalauksen Danse Macabre 500 vuotta sitten. Tallinnan Nigulisten kirkossa oleva maalaus antaa valaisevia viitteitä pitkän tähtäyksen strategioiden pohjaksi.

YouTube https://www.youtube.com/watch?v=C7G877rOsCE Herb Weidner Danse Macabre

Nigulisten jälkeen pieni saattue matkasi Pyhän Hengen kirkkoon. Siellä on myöskin Bernt Notken luomus, ihana alttari, jonka korkokuvissa aikalaiset kaupungin porvarit ovat katselleet kaupungin kirkkokansaa suoraan silmiin jo runsaan 500 vuoden ajan. Tämä alttaritaulu on toinen Tallinnan keskiajan suurista ja vaikuttavista taideaarteista. Mutta, tuo alttari on vain esine – kuollut esine. Voiko se muuttua eläväksi? Kyllä, se muuttuu eläväksi jos on Juhan Maisten kaltainen opas. Hän pystyy puhaltamaan alttarin hahmoihin vuosisatojen hengen. Minun silmäni kostuivat. Miten kävi Frei Otton – se jää kysymysmerkiksi?’

  

Pyhän hengen kirkon alttarin puuveistokset esittävät Tallinnan porvareita 20 sukupolven takaa. Jos saat oppaaksi historian professori Juhan Maisten nuo hahmot ryhtyvät elämään.

Pohjolan valkea kaupunki

Kaikki tämä teksti on vain johdatusta Juhan Maisten yhteen lauseeseen. Hän sanoi että Tallinna oli Pohjolan valkea kaupunki. Hän kuvaili kuinka Tallinna aikanaan hehkui valkoisena helmenä mereltä katsottuna.

  

Tallinnan vanhat talot, muurit ja tornit ovat kaikki kalkkikivestä tehtyjä. Niitä ei rapattu. Kalkkikivi hohti valkoisena. Tallinna oli Pohjolan valkea kaupunki.

Olin hämmentynyt. Luulin tietäväni, että Helsinki on Pohjolan valkea kaupunki. Helsingin valkoisuudesta - edes käsitteenä - ei kuitenkaan ole suurta evidenssiä. Netistä etsimällä Helsingin valkoisuudesta löysin vain nämä kaksi kaupungin esittelyfilmiä. Niissäkin tuo valkoisuus oli täydellisesti sivuroolissa.

Klikkailepa tuosta niin näet:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/helsinki_tuo_pohjolan_valkea_kaupunki_53877.html#media=53885

https://www.youtube.com/watch?v=HUMi-7bVu9k

Pohjolan valkea kaupunki näyttääkin olevan Oulu. Matti Hällin romaanissa ”Valkea kaupunki” päähenkilö näkee kotikaupunkinsa suurena valkoisena laivana, ”joka verkkaan ja majesteetillisesti lipui ajan salaperäistä virtaa ja toi menneisyyden nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.” Niin olen ollut paikalla kun oululaiset virkamiehet vaativat tätä valkoisuuden käsitettä hellittäväksi.

Jyväskylässä oleva Arto Sipisen hieno valkea yliopistokaupunki 1980-luvulta ja 1960-luvulla syntynyt Kivisen, Korhosen ja Silvennoisen Pihlajamäki muistuttavat meitä valkoisen kaupungin linjakkuudesta. Ne kuuluvat harvinaisuuksiin.

Sivuhuomautuksena on todettava yleisesti tunnettu tosiasia, että: etelässä on valkeita kaupunkeja runsain mitoin. Funktionalismista ja Bauhausista kiinnostuneet tietävät, että Tel Aviv on valkoinen kaupunki. Siellä entisen brittiläisen mandaatin alueella on natsi-Saksasta paenneiden Bauhaus -arkkitehtien toimesta suunniteltu sadoittain valkoisia funkistaloja. Osa on säästynyt ja ”White City” on suojelukohde. Minun maailmassani valkoiset kaupungit löytyvät Algeriassa, Tunisiassa ja Marokossa. Ranskalaisten siirtomaa-arkkitehtien käsi on ollut herkkä. Siinä on ollut aivan täydellistä herkkyyttä verrattuna anglosaksiseen praktiikkaan heidän siirtomaa-alueillaan. Tuo herkkyys on sitten tarttunut siirtomaa-ajan päätyttyä paikallisiin arkkitehteihin. Eniten olen vieraillut Tunisian kaupungeissa ja olen ihastunut. Perinteiset kaupungit Kreikassa kiipeilevät valkeina vuorten rinteitä tai Mykonoksen valkeat tuulimyllyt seisovat meren äärellä. Mutta ne eivät ole ”Pohjolan valkeita kaupunkeja” ja siksi ne nyt tipahtavat tästä tarinasta.

Uusi mustanpuhuva Helsinki

Värit ovat loistava asia kun ne hehkuvat ja loistavat. Olen kuitenkin surullinen. Miksi meidän Helsinkimme, jonka todella luulin Pohjolan valkeaksi kaupungiksi, ei olekaan sellainen. Suurkirkko ja Metsätalo siellä yksin yrittelevät. Joskus sotien jälkeen Helsinki oli harmaa kaupunki. Uneksin silloin tuon harmauden muuttumista väreiksi. Minulle oli Tehtaankatu juuri se katu jonka harmauden toivoin muuttuvan väreiksi. Ja niin tapahtui. Tehtaankadulla ei ollut minulle mitään erityistä muuta merkitystä. Siitä tuli vain väriunelmien testipenkki. Tilanne on upea. 

Sodanjälkeisinä aikoina Helsingin taloissa ei ollut juurikaan värejä. Ne olivat rappauksen harmaita ja pölyisiä. Kaupunki oli harmaa ja näytti harmaalta. Haluttiin iloisempia sävyjä, kun sotakorvauksetkin oli maksettu. Onneksi löytyi ystävämme, nyt jo manan majoille mennyt  Thorvald Lindqvist – hän teki perinnevärikartan. Sitä kun noudattaa kaikki menee hyvin.

  

Mutta, Helsingin uudet alueet, rannoille sijoittuvat mahtavat korttelit. Mitä niille on tapahtunut? Ne ovat muuttuneet tummanpuhuviksi, lähes mustiksi. Mustaa vielä korostetaan myrkynvihreillä päädyillä tai julkisivun osilla. Kysyn miksi? Haluavatko asukkaat asua mustissa taloissa. Markkinatko ovat laatineet väripaletin? Onko musta modernia, hienoa ja trendikästä? Johtuuko musta siitä, että arkkitehdit pukeutuvat mustaan. Se taas johtunee siitä, että on liian vaikeata valita. Mitä nyt valkoinen, mutta sehän ei käy! Nyt meidän hienot uudet merenrantakorttelimme ovat muuttumassa tekijöidensä värisiksi. Herkkien värien etsinnässä on siirryttävä – niin minne? Väritehtaat ovat onnistuneet luomaan sellaisen paletin joka tarjoaa ehkä 3 miljoonaa väriä. Miksi? Miten tavallinen ihminen osaisi siitä valita kun eivät arkkitehditkaan.

  

Tämä on Thorvald Lindqvistin kivikokoelmaa. Se on myös hyvä värikartta. Siitä voit poimia mitkä tahansa värit – ja ne ovat harmoniassa. Siinä aivan keskellä on ihania valkoisen malleja. Rakkaat arkkitehdit, niihin voitte yhdistää monenlaisia tummanpuhuvia sävyjä. (Valukuvan on ottanut Eva-Stina Kjellman).

Pentti, mitä tarkoitat? Miltä Helsinki nyt näyttää?

Kuljeskelin ympäriinsä ja ihmettelin. En osannut ryhtyä syväanalyysiin. Kunhan nyt laitan tähän viisaampien selitettäväksi muutaman kuvan uudesta Helsingistä. Selittäkää minulle miksi juuri tuo tummanpuhuvuus on kaunista? Muusta ei voi olla kysymys. Vai niin, kuvittelitte että minä haluaisin kaikki Helsingin uudet talot valkoisiksi. Se ei ole totta. Haluan vain iloisempaa kaupunkia.

  

Tummat hahmot tervehtivät meitä. Tyylikästä, mutta niin surullista. Ei tässä nyt kotiinpäin vedetä, sillä ylempi talo taitaa tulla suorastaan kotipiiristä. Jussi, poikani puolustelee, hän sanoo talon periytyvän suoraan Salmisaaren tiiliarkkitehtuurista. Totta toinen puoli.

Ripauskin valkoista parantaa meikäläisen sielunrauhaa. Mutta sekään ei riitä, sillä haluaisin että Helsinki olisi Pohjolan Valkea Kaupunki.

Shokit ja stressi uhkaavat – SISU pelastaa

Huono suunta

Kirjoittelin joskus 10 vuotta sitten tällaista: ”Visioijilla on tapana kehittää sosioekonomisia skenaarioita. Skenaariot ovat useimmiten talouslähtöisiä. Ihmislähtöisiä skenaarioita näkee harvemmin. Puhutaan markkinaohjautuvista globalisaatioskenaarioista tai kestävän kehityksen elämäntapaskenaarioista. Tai sitten puhutaan ohjatun kehittämisen skenaarioista, joissa viisasten miesten neuvostot päättävät mikä on oikein.

Yleensä skenaariot uskovat jatkuvan kehityksen trendeihin. Kriisin mahdollisuutta ei haluta tunnistaa. Nyt maailma näyttää siltä, että tarvitsemme uusia malleja ja uutta ihmislähtöistä ajattelutapaa. Tietoisuus lisääntyy. Aikakäsitys muuttuu. Sota terrorismia vastaan muuttuu sodaksi meitä itseämme vastaan. Uhat maailman luonnonjärkytyksistä koetaan totena. Kuitenkin jotain myönteistä - kulttuuriset arvot nousevat elintason kohoamisen myötä ”kaiken kansan” kiinnostuksen kohteeksi – tämä asia on todennettavissa jo nyt katsomalla Suomen huipputarjontaa kulttuurin alalla! ”

Nyt tuo puhe tuosta kulttuuristakin tuntuu liian positiiviselta. Maailma on menossa huonoon suuntaan. Kysynkin itseltäni onko tuosta suunnasta merkkinä kriisitietoisuuden nousu ajattelun pintakerroksiin? Nyt puhutaan luonnon kriiseistä, tulvista, myrskyistä, tornadoista, tulivuorenpurkauksen aiheuttamista tuhkapilvistä, maanjäristyksistä ja vieläpä ”vihollisista”, siis sodan mahdollisuudesta.

Kasvihuoneilmiön sanotaan olevan syynä säässä ilmeneviin muutoksiin. Viime vuosien luonnonkatastrofit ovat säikäyttäneet meidät. Kun yksilöinä ja yhteisönäkin olemme putkiaivoja ja yhden asian murehtijoita on erittäin hyvä, että maailmalla on noussut esiin kriisitietoisuus ja ”sisukkaiden kaupunkien ” teema. Silloin asioita käsitellään luonnon ja ihmisen kannalta. Ei yksinomaan kilpailukyvyn kannalta, mikä meillä tuntuu olevan mantra. Viisautta tarjolla: http://www.ipcc-wg2.gov/AR5/  

Tilanne muuttaa käsitteitä

Olen useissa yhteyksissä jauhanut riskianalyysin välttämättömyyttä yhteiskunnallisissa suunnitteluprosesseissa. Esimerkkinä olen käyttänyt teollisuuden soveltamaa riskianalyysiä. Rakennusalan kohteissa tällainen menettely on käytössä. Mutta ei juuri niin kuin se oikeasti pitäisi tehdä. Muistan aina ystäväni paperitehdasmiehen tarinoita teollisuuden riskianalyyseistä. Silloin insinöörit iloitsivat keksiessään kaikki mahdolliset tavat, joilla projekti voisi mennä pieleen. Parhaat ideat palkittiin suosionosoituksin ja joskus maljan nostolla. Yhteiskunnallisella sektorilla riskianalyysit jäävät tekemättä. Tai niissä usein epäonnistutaan. Riskit toteutuvat - vaikkapa noissa hankinnoissa.

Rockefeller säätiö shokkien taltuttajana – resilience!

Nyt riskit ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Itse Rockefeller säätiö on kehittänyt idean kriisiin tai ainakin shokkiin joutuneiden kaupunkien pelastautumisesta ja valmistautumisesta näihin kriiseihin. Kasvihuoneilmiö ei ilmeisesti ole tarpeellisen vetävä uhka – kaikkihan tapahtuu vasta vuosikymmenten kuluttua - lastenlastenlasten aikaan. Täytyy olla jotain tähän päivään iskevää. Keskitytään lähipelkoihin. Elämmehän tässä ja nyt.  Rockefeller säätiö on ilmeisesti näissä mietteissä päätynyt ideaansa: ”Resilient  Cities Centennial Challenge”.

https://www.youtube.com/watch?v=FxZlYIK5xfg

Ystäväni Eero Paloheimo astui juuri tätä kirjoittaessani ovesta sisään. Hän sanoo, että resilient on tämän hetken muotisana. Niin kai. En kuule kotoisissa kuvioissa nykyään kenenkään puhuvan tiiviistä ja matalasta tai ekokaupungista, kaikki tuntuvat puhuvan täydennysrakentamisesta ja kompaktikaupungista. Onko tiiviimpi kaupunki mukautuvampi vastaanottamaan shokkeja ja stressiä? Sitäkö se on se tulevaisuus? Olisiko äkkiä muutettava maalle?

Asiaan!

Säätiö on pannut pystyyn 100 kaupungin ohjelmaan, jonka tarkoituksena on valmistautua 21-vuosisadan lisääntyvää stressiin ja shokkeihin. Nyt ohjelmaan on hyväksytty runsaat 30 kaupunkia. Ne tulevat saamaan kolmen vuoden aikana teknistä tukea ja varoja ”Resilient”- ohjelman toteuttamiseksi. Säätiö on varannut tarkoitukseen 100 miljoonaa USD. Tähän mennessä ohjelmaan on hyväksytty 10 kaupunkia Pohjois-Amerikasta, 7 kaupunkia Aasiasta, 5 Euroopasta, 2 muista Amerikoista ja 3 kaupunkia Lähi-Idästä, mukana on palestinalaisten pääkaupunki Ramallah. Onnittelen teitä rockefellerit, olen yllättynyt! Suuria kaupunkeja ovat mm. New York, Bangok, Rio de Janeiro, Surat, Melbourne, San Francisco, New Orleans, Rotterdam ja Rooma.

http://100resilientcities.rockefellerfoundation.org/resilience

Mitä on ”resilient”? Sanalla on useita Suomen kieleen sopivia käännöksiä. Joustava, sitkeä, sisukas, lannistumaton, kimmoisa, pätevä, kestävä, vahva, selviytyjä. Erityisen sulokkaalta tuntu tuo meidän ikioma: SISUKAS. Sellaisia täytyy kaupunkien olla - nyt kun luonnon katastrofit ja ihmisen ikiomat katastrofit uhkaavat. Mutta olisiko sittenkin keksittävä sisun tilalle joku yleisempi, merkityksellisempi sana. Kestävä on jo käytössä. Sitkeä kaupunki vaikuttaa hieman sitkaalta. Joustava viittaa peräänantavuuteen ja vahvuus voimaan. Ei käy. Pätevyys on byrokratiaa ja lannistumattomuus on yrittäjähenkeä. Kimmoisa on taas pompoteltavissa. Olisi löydettävä kaikkia yhdistävä termi. Selviytyjä olisi hyvä, mutta sekin viittaa selvitystilaan. Ei auta, on käytettävä termiä SISUKAS. Englanniksi sisukas on kuin onkin lievästi sanottuna ”resilient”. Löytyy myös sisu-sanoja, jotka viittaavat itsepäisyyteen, ahneuteen ja inhorealismiin, mutta sellaisia negatiivisia piirteitä emme halua liittää omaan puhtaaseen suomalaiseen sisuumme.

  

Maa kestää iskuja ja palautuu. Se on joustava, sitkeä, sisukas, lannistumaton, kimmoisa, pätevä, kestävä, vahva, selviytyjä. Mutta kuinka kauan?

Klikkaa tuosta: http://vimeo.com/89725715

Kyky kestää iskuja ja palautua nopeasti

Rockefeller Foundation määrittelee käsitteen sisukkuus (RESILIENCE) seuraavalla tavalla: ”sisukkuus on systeemin, kokonaisuuden, yhteisön tai henkilön kyky kestää iskuja ja säilyttää vaaran hetkellä oleelliset toiminnot ja palautua nopeasti ja tehokkaasti”. Yksinkertaistaen sisukkuus (RESILIENCE) on jotain joka auttaa ihmiset jäämään henkiin, mukautumaan ja pyristelemään toimintakunnossa akuuttien iskujen ja kroonisen stressin alaisena. Organisoijat sanovat oppineensa vuosia kestäneen valmistelevan työn aikana että stressin aikoina sisukkaat (RESILIENT) systeemit auttavat selviytymään.

Rockefeller -säätlö on määritellyt SISULLE 5 pilaria:

Pilari 1: Jatkuva oppiminen

Kyky yleistää vanhoja kokemuksia jotka liittyvät saatuun palautteeseen, sekä kyky ennustaa tulevaisuutta ja vastaanottaa uusia ratkaisuja.

Pilari 2: Nopea palautuminen

Kyky palauttaa häiriytyneet toiminnot, uudelleenorganisoitua ja välttää siten pitkäaikaiset vauriot.

Pilari 3: Rajoitettu tai korjattavissa oleva vaurio

Kyky estää ja korjata järjestelmää rikkirepivät vauriot.

Pilari 4: Joustavuus

Kyky muuttua, uudistua ja omaksua vaihtoehtoisia strategioita hätätilan uhatessa.

Pilari 5: Varasuunnitelma

Kyky ylläpitää varasuunnitelmaa, siltä varalta että systeemin elintärkeä osa pettää.

Mihin tuo kaikki tähtää? Tähtääkö se kansalaistasolle tai tähtääkö se poliittiselle tasolle vai onko kysymys ainoastaan hallinnon tasosta. Kun Rockefeller säätiön presidentti, Dr. Judith Rodin piti lounaspuhetta New Yorkin uuden kaupunginjohtajan kunniaksi, hän halusi antaa kotikaupungilleen New Yorkille 5 ohjetta. Hän myös korosti vahvasti julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä. Ohjeet olivat seuraavat:

1.       Ensimmäiseksi olisi luotava hallintoon uusi virkanimike: ”taloudellisen kehityksen ja SISUKKUUDEN apulaiskaupunginjohtaja”.

2.       Toiseksi olisi kehitettävä koko kaupungin kattava kultamitalitason bussiliikennejärjestelmä: BUS RAPID TRANSIT. (Miksi muuten, kysyy liikennemies. No siksi että maanalaiseen ei luoteta Sandy-myrskyn täytettyä osan metrotunneleista ja avaaminen vei aikansa).

3.       Kolmanneksi seuraavan kaupunginjohtajan tulisi panostaa New Yorkin huipputason SISU- ohjelmaideoiden ja SISU-käytäntöjen jatkuvaan kehittämiseen.

4.       Neljänneksi rahaa on saatava osavaltiolta entistä nopeammin kansalaisten käyttöön SISU- ohjelmia sovellettaessa.

5.       Viidenneksi uuden pormestarin tulisi luoda infrastruktuuripankki, joka mahdollistaisi yksityisen sektorin laajemman osallistumisen SISU- infrastruktuurin rakentamiseen.

No, eipä tuo SISU-sana nyt tunnu oikein sopivan kaikkiin testattuihin yhteyksiin. Varsinkin tuo sisukkuuden apulaiskaupunginjohtaja tuntuu hieman hassulta. Kokeillaan vielä: ” Sisukkuuden apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri esitteli tulvamuuria Helsingin satamaan ”. Joku voisi sotkea vielä Suomen Sisuun! Ei se taida käydä! Keksikää viisaat parempi nimi.

Lopuksi kiitellään

Mutta kaikesta huolimatta ollen erittäin iloinen, että tämä surullinen asia on tullut vahvasti esiin ja toivon että myös Suomessa kriisiskenaariot tai riskimallinnukset olisivat osa suunnitteluprosessiamme. Tässä ei ole kysymys vain luonnonkatastrofeista. Tässä on kysymys taloudesta, sosiaalisesta muutoksesta ja ihmisten yksinäisyydestä. Ne sisältävät lähivuosikymmeninä vieläkin suurempia riskitekijöitä kuin luonto. Luonnon riskitekijät ovat kyllä tulossa, mutta hitaammin ja massiivisesti.  Jos muutos ja sen jatkuva käsittely eivät ole osa suunnitteluprosessiamme se ei myöskään tule olemaan tiedostettu osa meidän elämäämme. Tähän meillä ei ole varaa.

Mallimaana Ruotsi

Ensimmäinen ulkomaanmatkani suuntautui Ruotsiin ja Göteborgiin. Se tapahtui vuonna 1955. Olin tuolloin 21 vuoden iässä.  Uskomatonta miten kotimaisia silloin oltiin – ensimmäistä kertaa ulkomaille 21-vuotiaana. Saavuin Borella ylväästi Skeppsbron satamalaituriin Tukholmassa.  Vespani nostettiin nosturilla laivasta. Ensimmäisenä Tukholman kokemuksena oli harjoitteluajo vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Pienen harjoittelun jälkeen sitten junalla Göteborgiin. Göteborgin kesäasukkaaksi ja Göteborgin kaupungin katukonttorin harjoittelijaksi asettuminen tapahtui hyvässä järjestyksessä. Harjoittelupaikkana oli suuri viemäri- ja katutyömaa kaupungin laidalla. Iltaisin olin tiskaajana Göteborgin Grand Hotellin keittiössä. Tai urani alkoi oikeastaan tiskaajana, mutta sitten nousujohteisesti siirryin lasitiskiin ja päädyin lopuksi diskbäraren kunniakkaaseen virkaan. Palkkakin nousi tuossa urakierrossa kruunusta ja kahdeksastakymmenestäviidestä äyristä kahteenviiteentoista. Tiskinkantajan roolissa hienointa oli kantoreitti, joka ohitti kallskänkan. Siellä ovat tunnetusti ravintolakeittiön kauneimmat tytöt.

Göteborg uudistaa kaupunkia – Alvar Aalto asialla

Mutta kaupungilla kuhisi. Toisen kurssin rakentajateekkari ei kyllä tuosta kuhinasta paljoa ymmärtänyt, mutta kansallistunto hieman värähti, kun suomalaiset arkkitehdit – tai itse asiassa maestro itse - olivat asialla. Göteborgilaiset halusivat uudistaa keskustaansa. Oli kysymyksessä aluesaneerauksen prinsiippi. Isoveli, Tukholma, oli näyttänyt mallia ja pikkuveljen piti ottaa oppia. Saneerauksen kohteena oli rautatieaseman seutu, juuri ne korttelit vanhaa kaupunkikulttuuria, jossa tiskaajan työpaikkakin sijaitsi.

Alvar Aalto oli osallistunut useisiin kilpailuihin Ruotsissa. Eräs kilpailu koski Göteborgin kunnallishallinnon keskusta lähellä rautatieasemaa. Aalto voitti kilpailun ehdotuksellaan ”Curia”. Aaltoa pyydettiin kehittelemään ehdotustaan hallintokeskustaksi, mutta samalla osallistumaan uuteen kilpailuun, joka koski rautatieaseman seutua ja erityisesti Drottningtorgetia. Aallon ehdotus perustui laajaan monitasoiseen liikenneratkaisuun ja suureen lasikattorakennelmaan. Palkintoja ei jaettu, mutta Aallon työryhmää pyydettiin tutkimaan ehdotustaan edelleen. He jättivät yksinkertaistetun ehdotuksen, mutta kaupunginvaltuusto hylkäsi sen. Onneksi!

Myöhemmin sitten alueesta järjestettiin kilpailu, jonka voittaneen ehdotuksen mukaan Aallon työssä vielä säästynyt tärkeä ja laaja kaupunkijulkisivu revittiin ja tilalle syntyi mitäänsanomatonta tyyppiruotsalaista fasaadifiligramia. Näin hävisi myös työpaikkani Grand Hotel, enkä koskaan saanut tilaisuutta toteuttaa tiskariaikani toivetta astua juhlallisesti salin puolelle ja nauttia talon antimista. Näin paikan henki tuhoutuu ja ihmiset menettävät jotain aineetonta.

  

Alvar Aallon ehdotus ”Curia” voitti Göteborgin keskustaan suunnitellun hallintokeskuksen kilpailun vuonna 1955. Curia sijaitsi rautatieaseman läheisyydessä. Keskusta ei koskaan toteutettu. (Vasen kuva). Aalto kutsuttiin myös Göteborgin rautatieaseman suunnitteluun. Hän piirsi 1955 järjestetyssä kilpailussa Göteborgin rautatieaseman eteen laajan kaltevan kansirakennelman. Liikenneympyrän keskellä oli suuri lasipyramidi. Kaltevan tason alla olivat pysäköintitilat ja bussiterminaalit. Myöskään tätä projektia ei toteutettu. Sen sijaa norjalainen Niels Torp teki alueelle hienon matkakeskuksen.

Ruotsi oli erilainen maa kuin Suomi

Ihmisten ja erityisesti työtovereiden kanssakäyminen oli yhteisöllistä, pehmeää. Siihen kuului koskettelu ja hartioiden hively. Sehän oli täysin poikkeavaa Suomen työpaikkakulttuurista. Että nyt työmaan rakennusmestari kapeassa työmaatrailerissa ohikulkiessaan antaisi kätensä liukua pitkin nuoren teekkaripojan selkää – miehekkäästi, mutta kuitenkin. Työtoveruuteen liittyi perheiden tapaamista ja kanssakäymistä. Se oli välitöntä ja äärimmäisen ystävällistä – se oli erilaista kuin kotisuomessa.

Wahlroos ei ole ensimmäinen joka kirjansa siirsi

Ruotsi oli suomalaisten siirtolaisten kansoittama. Maahanmuuttajia oli noina aikoina 50-luvulla 10000 henkeä vuodessa. Vuosikymmenen aika Ruotsiin muutti lähes 100000 henkeä. (Muistettakoon vielä, että Ruotsi otti vastaan 70000 sotalasta ja 60000 Pohjois-Suomen evakkoa.)  1960-luvulla muutto vielä lisääntyi, sillä Ruotsiin muuttaneita oli vuosikymmenen aikana 200000 henkeä. Suurimpina muuttovuosina 50-luvun alussa muuttajia oli 20000 henkeä vuodessa ja 70-luvun alussa 40000 henkeä vuodessa. Nettomuuttoa pienensi paluumuutto joka oli lähes aina noin kolmannes maastamuutosta.  Vuonna 1954 tehtiin yhteispohjoismainen työmarkkinasopimus, jolloin passi- ja oleskelulupapakko poistuivat, tämä helpotti joustavaa muuttoa tuntuvalla tavalla.  Suomessa syntyneiden tai suomalaisista periytyneiden ihmisten määrä Ruotsissa on tällä hetkellä noin 700000 asukasta. Se on paljon.

 Tämä kuva kertoo Ruotsissa asuvien suomalaisperäisten ihmisten määrän kolmessa sukupolvessa. Vuonna 2008 ainakin yhden isovanhemman kautta suomalaisperäisten ihmisten määrä oli 674000 asukasta, nyt määrä on 720000 asukasta.

ABC-rakentamisen ja keskustojen totaalisaneerauksen maa

Kun teekkaripoikana ja rakentamisen ummikkona olin viettänyt Göteborgin aikoja, ei minulla ollut mitään tietoa ABC-rakentamisen autuudesta – vaikka se oli täydessä käynnissä. Tietoa ei myöskään ollut Hötorgetista ja Norrmalmin suuresta saneerauksesta. Näiden ikonikohteiden lisäksi Ruotsissa nousi kiinnostuksen kohteeksi monet kaupunkiliikenteen ratkaisut ja erityisesti pysäköintiratkaisut. Elettiin nousevan autoilun suurta aikaa ja Ruotsi oli autoilumaana edelläkävijä.  Tukholman katujohtaja arvioi vuonna 1959 julkaistussa kirjasessa liikennettä näin: Liikenteen muutos oli toisen maailmansodan päättymisen jälkeen jyrkkä. Viidessätoista vuodessa henkilöautoliikenne kasvoi viisinkertaiseksi ja sodanaikainen valtaliikennemuoto polkupyöräily romahti kymmenenteen osaan. Henkilöautotiheys Tukholmassa oli vuonna 1959 yksi auto seitsemää asukasta kohti. Vuoden 1990 henkilöautotiheydeksi ennustettiin yksi auto 3 asukasta kohti. Raitiovaunuliikenteen määrä laski yksin vuoden 1958 aikana 10 %. Raitiovaunuliikenne tuomittiin lopetettavaksi. Kollektiiviliikenteen arveltiin kuitenkin säilyttävän asemansa lähinnä metron (tunnelbanan) ansiosta. Keskustan matkoilla joukkoliikenneosuudeksi arvioitiin kokopäivänä 50 % ja ruuhka-aikana 75-80 %. Kymmenessä vuodessa ennustettiin liikenteen kasvavan kaupungissa keskimäärin 2,3 -kertaiseksi ja sisääntuloteillä 3,7 -kertaiseksi. Tämä vaatii virkamieskunnan mielestä laajoja parannustoimia. Heidän ohjelmansa olikin hyvin järkevä ja tasapainoinen. Uusinvestoinnit eivät siinä yksin korostu. Ohjelmassa korostetaan joukkoliikenteen etuuksia, kevyen liikenteen parantamista, pysäköinnin säätelyä, liikenneturvallisuutta ja istutuksia.  Vertailun vuoksi nykyhetken luvut joukkoliikenteen osuudesta Tukholmassa: kokopäiväliikenteessä keskikaupungilla 70 %, kantakaupungin kehällä 58 % ja seudulla 30 %. Ruuhka-ajan liikenteessä vastaavat luvut ovat 78 %, 62 % ja 47 %. 50-luvun arvaukset onnistuivat melkoisen hyvin.

”Montako tornia?”

  

Sven Markelius, Tukholman kaupunkisuunnittelujohtaja oli keskeinen ideologi alueen suunnittelussa. Keskustelua käytiin Hötorgetin tornitalojen lukumäärästä. Toinen pääsuunnittelija, arkkitehti David Helldén, kannatti viiden tornin ryhmää. Hän perusteli kantaansa viiden tornin puolesta: ”Daamille annetaan viisi ruusua, ei neljä”. Tornien lukumäärästä sovittiin ja päätös toteuttamisesta syntyi kuukausi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Syntyi Hötorget ja Sergeltori ympäristöineen - suurine liikennetunneleineen ja metroasemineen. Oliko tämä joskus ja jonkin mielestä kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin kiistanalaista tavaraa, mutta nyt suojeltua kansallismuistomerkkiä?

Tukholman poliitikot olivat päättäneet 40-luvulla purkaa slummit ja toteuttaa modernia kaupunkirakentamista. Keskustan uudelleenrakentamista ajoi vasemmisto. Oikeistopuolueet halusivat säilyttää. Modernismi voitti - Bauhausin ja Corbusierin kaupunki-ihanteiden henkeen. Kaupunginvaltuusto päätti Ala-Norrmalmin järjestelystä vuonna 1946. Ajatuksena oli luoda uusi ja moderni Tukholman City - ja se tapahtui.  Normalmin järjestely oli huomattavin kaupunkisaneeraus Ruotsissa, mutta laajuudessaan se kilpaili koko Euroopan laajimmasta kaupunkiuudistuksesta. Tämä siitäkin huolimatta, että sodanjälkeinen tuhottu Eurooppa oli valtavan jälleenrakennustyön kohteena. Tukholman Cityn suunnitelma oli paljolti liikennesuunnitelma. Siinä määriteltiin laajojen katutunneleiden sijainti sekä ehdotettiin Tukholman sisäisen kehäkadun rakentamista. Hötorget oli ilman muuta kohde, jossa kaupunkisuunnittelun ilmaa vedettiin sieluun ja ajatuksiin.

  

Hauskaa kyllä, Sergel-torinympäristöä päästiin sormeilemaan vuonna 1999. Tukholman kaupunki järjesti ruotsalaisille tyypillisen ”Parallel uppdrag’in” Sergel-torin kehittämiseksi. Siinä Reino Ruotsalaisen johdolla ja Jussin & Dyniksen arkkitehtuuriajatuksin esitimme suurta lasipaviljonkia torin katteeksi. Homma ei purrut vaikka kansalaisten puhelinäänestyksessä saimmekin parhaan ”vuorovaikutustuloksen”.Meidän ehdotuksestamme puuttui tuo maaginen rakennusoikeuden lisäys.

ABC Vällingbyssä heitättää

Tukholman Vällingby valmistui vuonna 1954. Tukholman kaupunginarkkitehti  Sven Markelius oli tässäkin kohteessa alueen suunnittelija ja ajatuksen isä. Tarkoituksena oli luoda itsenäinen pikkukaupunki työpaikkoineen – vastakohtana nukkumalähiölle. Kaupungin symbolinen tyyppinimi oli ABC-kaupunki: Arbete, Bostad, Centrum. ABC-kaupungin ideologiaan kuului työn, asumisen ja palvelujen yhdistäminen. Myös suunnittelua kutsuttiin ABC-suunnitteluksi. Kaupungin arkkitehtuuri oli aikansa korkeatasoisinta ruotsalaisuutta, julkiset tilat oli hyvin suunniteltu ja taiteella oli merkittävä osansa kokonaisuudessa. Vällingbyn aluerakentajana toimi Svenska Bostäder Ab. Yhtiön ensimmäisenä toimitusjohtajana oli Albert Aronsson. Hänestä tuli myöhemmin Tukholman kaupunginjohtaja. Myös Svenska Bostäder siirtyi Tukholman kaupungin omistukseen. Tällä hetkellä yhtiöllä on 15 000 vuokra-asuntoa Tukholman seudulla. Kun Vällingbyn 50-vuotisjuhlia vietettiin muutama vuosi sitten, Aronsson oli itseoikeutettu puhuja. ”Milloin Vällingby tulee kokonaan valmiiksi?”, häneltä kysyttiin. Hän vastasi: ”Ei koskaan, sillä elämä Vällingbyssä tulee jatkuvasti rikkaammaksi ja näin tarvitaan lisää täydennysrakentamista ja lisää laajennuksia.”   Tuo lause ja tuo ajatus voisi olla kaiken kaupunkikehittämisen kuningasajatus. Ottakaamme opiksi. Siis, että jo alusta alkaen kaupunkia suunniteltaisiin prosessiksi! Silloin olisi henkistä tilaa kasvulle ja täydennysrakentamiselle.

  

Vällingbyn ABC-rakentaminen oli rikkaan Ruotsin konsepti, josta köyhä Suomi voi ottaa oppia. Rakentaminen oli vielä käsityövaltaista, mutta aluerakentaminen edusti uutta ajattelua. Palvelujen ja työpaikkojen sijoittaminen alueelle oli parhaimmillaan sosiaalipolitiikkaa ja kaupunkikulttuuria. Ainoa oli tuo arkkitehtiteekkareiden ekskursiomatkan ongelma: nuo torin ympyrät pyrkivät krapula-aamuna heitättämään.

Ovatko vanhat ekskursiokohteet arvossaan? Hmmm!

Ruotsissa oli monia muitakin kiintoisia ekskursiokohteita. Siis lukemattomia, mutta minä tässä lopuksi mainitsen vain muutaman. Västeråsin kaupunkia pidettiin erityisesti pysäköintisuunnittelun mallipaikka. Siellä pysähdyttiin tutkimaan lähes ensimmäistä pohjoismaissa rakennettua tiilipintaista keskustan pysäköintitaloa. Se oli ekskursioihmisten mielestä symboli tulevaisuuden kaupunkisuunnittelulle. Västeråsissa kuten Ruotsissa yleensä oli perustettu kunnallisia pysäköintiyhtiöitä ja harjoitettu näiden myötä parkkeerausvelvoitteen vapaaksi ostoa. Tuossa asiassa meillä oltiin auttamattoman hitaita. Asuntoalueiden pysäköintiä yritettiin Ruotsin eräissä kohteessa ratkaista selkeällä liikenteen erottelulla. Tämä herätti kiinnostusta ja tuotti opintomatkoja. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna tulokset eivät vaikuta erityisen onnistuneilta. Katsotaanpa vaikka tuota esimerkkiä Örebrosta. Sitäkin aikanaan ihmeteltiin ja sovelluksia mietittiin. Mutta siitäpä jäljet johtavat suoraan Scaftiin.

Västerås oli 70-luvun suunnittelijan vakiokohde. Erityisen ihailun kohteena oli kuvissa näkyvä tiilipintainen pysäköintitalo. Kummallista ettei ratkaisun avulla ole voitu luoda kävelykeskustaa. Sen sijaan näkyy ”pedway” kävelysiltoja rakennusten välillä. Eipä nyt enää näytä kiinnostavalta, mutta onneksi on tuo Google Earth Streetview, jolla voi tarkastaa kohteet etukäteen. Että vielä tuo tornikin!

  

Ruotsin ehkä suurin kaupunkisuunnitteluinnovaatio oli SCAFT

Pohjoismainen liikenneturvallisuusideologian isänä oli Chalmersin professori S. O. Gunnarsson. Hän joukkoineen laati teorian liikenneympäristön ja liikenneonnettomuuksien riippuvuudesta. Vuonna 1968 julkaistiin ensimmäinen SCAFT 1968. (Riktlinjer för stadsplanering med hänsyn till trafiksäkerhet 1968). Teoksesta tuli pian kansainvälisesti tunnettu ohjekirja. Suomessa se oli pikku raamattu. Teoria perustui konfliktien vähentämiseen. Sen vuoksi liikenteen erottelusta tuli pääteema. Tyyppiesimerkki SCAFT 1968 liikenteenerotteluperiaatteista näkyy oheisessa Örebron kuvassa. Se on suoraan SCAFT esimerkkiaineistosta. SCAFT’issa on paljon hyvää. Se on kuitenkin joutunut teilatuksi. Erityisesti SCAFT’in periaatteita moititaan suhteessa kevyen liikenteen ja joukkoliikenteen järjestelymahdollisuuksiin. Periaatteiden sanotaan olevan myös liian kalliita suhteessa hyötyyn. Epäillään tällaisen teorian tieteellistä pohjaa. Jatkoteoksena Gunnarsson ja kumppanit julkaisivat SCAFT 1972- ohjeen: “PRINCIPLES FOR TRAFFIC CALMING WITH REGARD TO ROAD SAFETY”. Teokseen liittyi Gunnarsson filosofia: “it is not feasible to reduce the number of accidents simply by reducing the number of cars. We need the cars. Instead we should try to use then in the right manner”, and finally, “it is easier to adapt the environment to man, than to adapt man to the environment”.

Yläkuvissa esiintyy SCAFT’in luomaa todellisuutta Örebrosta. Aikanaan tyypillinen ekskursiokohde etsittäessä totuutta autoistuvan yhdyskunnan ratkaisuihin. Itsekin kiertelin noita paikkoja tiheään tahtiin. Tämä kohde ei juuri innostanut, vaikka se on esitetty SCAFT 1968 ohjekirjassa. Nyt se tuntuu suorastaan kammottavalta. Ajat muuttuvat.

Näillä opeilla kehotti vanha tuttavani S. O. Gunnarsson Göteborgin Chalmersista kaupunkeja rakentamaan ja liikennettä rauhoittamaan. Mekin melkein ostimme sen!


Kaikkihan tämä sai alkunsa kun Svensson kävi hehkuttamassa Tukholmaa miljoonakaupungiksi, siispä jos haluat tietää nykytilanteesta klikkaile blogilistassa muutama päivä taaksepäin niin löydät nykypäivän.