”Rauhanhäiritsijät maan ytimessä”

Kestävä kehitys on ajan sana. Helposti tuo määre liitetään tuotteen elinkaareen. Elinkaaren päättyessä tuotteella saattaa olla jäännösarvo. Usein se on lievästi plussamerkkinen, mutta vielä useammin miinusmerkkinen. Tuotteen jäänteet on hävitettävä. Ydinjätteen varastoinnin elinkaari saattaa olla 100000 vuoden mittainen. Aika ylittää hieman siltojen elinkaaren, rakennusten elinkaaren, maanteiden elinkaaren tai rautateiden elinkaaren. Nuo normielinkaaret ovat ehkä pisimmillään silloilla – puhutaan sadasta vuodesta. Julkisten rakennusten elinkaari voi yltää moninkertaisen uudelleenrakentamisen kautta sadoiksi vuosiksi. Pantheon Roomassa on rakennettu 2000 vuotta sitten ja Parthenon Akropoliksella on peräisin 2600 vuoden takaa. Tosin venetsialaiset tuhosivat sen perusteellisesti 1500 vuotta sitten. Raunioita on paljon – niitä ei lasketa elinkaareen. Rakennuksella tulee olla käyttö tai ainakin käyttötarkoitus. Akropoliksella se on jo kyseenalainen. Muinainen temppeli on monumentti, ei rakennus. Pantheon taas on jatkuvasti käytössä. Se on rakennus elinkaarensa myötä.

  

Todellisuus ja fantasia. Kirjailija kysyy: ”Millaisia olivat luolan lait? Millaisia jumalat?” Insinöörit eivät tiettävästi ota kantaa jälkimmäisiin.

Elinkaarena 100 000 vuotta

Ryhdyin nyt miettimään kalliorakentamisen elinkaarta. Sain siihen kimmokkeen Kansallisteatterissa. Siellä esitettiin Laura Ruohosen näytelmä LUOLASTO – rauhanhäiritsijät maan ytimessä.  Hesari oli tuon näytelmän heppoiseksi havainnut. Ystäväni Matti Lahdenranta oli taas sen viitosen arvoiseksi noteerannut. Hänen mielestään näytelmässä oli yhtymäkohtia elämään kaupunkien hankintaorganisaatioissa. Niin siis miksi ryhdyin miettimään aivan tavallisen kalliorakentamisen elinkaarta? Se tapahtui tämän hienon näytelmän innoittamana. ”Luolaston” keskeinen sisältö liittyy luoliin ja kalliomaalauksiin. Niiden elinkaari Keski-Euroopan luolissa on jopa 30000 vuotta. Ollaan siis samalla desimaalilla ydinjätteen säilytysluolaston elinkaaren kanssa. Ne, jotka sanovat sadantuhannen vuoden olevan vain silmänräpäys taitavat olla oikeassa. Sehän onkin vain kulttuurisen ihmisen koko tähänastinen elinkaari. Sen pituinen se!

25000 vuotta vanha luolamaalaus Lascaux- luolasta Etelä-Ranskasta. Jo tässä ajassa ydinjäte käy jo lähes puolivaarattomaksi.

Teatterikokemus kytkeytyy aivoissani kalliomaalauksiin Astuvansalmella. Nuo Saimaan kokemukset tuntuvat teatterikokemuksen jälkeen luissa ja ytimissä. Telttapaikkamme oli aivan kalliojyrkänteen äärellä. Nuotiopaikalta maalaukset olivat selkeästi näkyvissä. Yön hämärissä nuo henget liikkuivat. Ne eivät tuntuneet vain peuroilta ja poroilta. Kyllä ne tuntuivat oikeilta taiteen shamaaneilta 5000 vuoden takaa. Voivat ne olla myös Ruohosen näytelmän ihanat kiipeilevät neidot: Väsynyt, Silmä ja Nilkku.  Vielä tuo saimaannorppa kävi ihmettelemässä yön palvojia, sellaista ei Kansallisteatterissa kuitenkaan näkynyt.

Näytelmässä kaikki tapahtui luolassa ja sen seinämillä, kaivoshisseissä ja valvontahuoneessa. Insinöörit Pomo, Myyrä ja Asko tekivät louhintatyötään teekkarihengessä: ”Kiven sisässä / maan kuoressa / syvin sauna maailmassa / sellaista saunaa ei ole kellään! / Sitä ei kestä kuin insinöörin pää ja perse / ekonomit tillittää nurkassa pallilla /pillittää, palelee ja pelkää! / Insinöörit uskaltaa! / Muut palelee ja pelkää!

  

Olkiluodon ydinjätteen loppusijoituksen luolasto on lähes puolen kilometrin syvyydessä. Tämä kuva on raportista http://www.posiva.fi/files/3590/Posiva_YJH_2013_web.pdf

Kalliorakentamisen elinkaari, mikä se siis on? Haluaisin että ystäväni, kalliorakentamisen suuri mestari, Ragnar Wikström, olisi nyt täällä. Hänen elinkaarensa päättyi liian aikaisin. Kansallisteatterin paisuvat suihkupaalut olivat hänen viimeisin murheensa. En voi olla vilkuilematta seiniä – en näe halkeamia. En kuitenkaan olisi kysynyt häneltä noista suihkupaaluista. Olisin kysynyt kallioluolien elinkaaresta. Erityisesti olisin kysynyt ikioman Helsinkimme laajojen luolastojen elinkaaresta. Tai siis tuosta reikäjuustosta, joka on jalkojemme alla. Tiedän Ragnarin iloisen huolettoman vastauksen. Voimme tehdä tekokalliota ja täyttää ei toivotut luolat. Tekokallio syntyy betonista. Sitten voimme louhia uusia luolia paremmassa koordinaatistossa. Koordinaatisto oli Ragnarin teema. Ja tunneleiden suuntaus maanpäällisen kaupunkirakenteen mukaan, näin eivät ihmiset kadottaisi orientaatiota. Näytelmässä insinööreille kävi näin. He eksyivät vanhojen merkkien ja uusien merkkien harhauttamina. orientaatio katosi.

Vastapoolina järki ja tunteet

Kirjailija kirjoittaa näytelmän ohjelmassa: ”Usein asetetaan vastapooleiksi järki ja tunteet, rationaalinen tiede ja romanttinen haihattelu. En usko tähän. Kaikki mitä voidaan tieteessä keksiä, keksitään, täysin riippumatta siitä, mitä siitä seuraa. Ihmisen himo nähdä millainen jysy maata täräyttää kun oikein jysäytetään, voittaa aina harkinnan, kuten jokainen lapsi ja tiedemies tietää."

Näytelmä on kerroksellinen. Uskomattoman hieno. Olen ollut lähes epätoivoinen teattereiden ja oopperan ankeista esityksistä.  Useimmiten puutteena on näyttelijöiden puuttuva karisma. Anteeksi, olen vanha – himoan karismaa. Vuorosanojen kuuluva lukeminen tai laulun veisaaminen nuotilleen – ne eivät riitä minulle. Haluan ihmisen, kuvitteellisen tunteen ja eläytymisen. Karita Mattila täytti tuon toiveen täydellisesti Jenufassa. Niin myös hänen kanssalaulajansa - se oli harvinaista herkkua. Mutta, nyt tänään, Kansallisteatterissa. Se ei ollut juuri nuo näyttelijät persoonallisella karismallaan. Se oli kokonaisuus, teksti, ohjaus, lavastus, valot, näyttämötekniikka ja sitten nuo näyttelijät. Karismaan riitti tuo Suosalo. Ei niitä tusinoittain tarvita – kunhan yksikin.

Ulos mentäessä eräs kollega sanoi, ettei tuo näytelmä juuri todellista koettua insinöörityötä muistuttanut. Eräs kollegan vaimo kertoi paremmin viihtyneensä Kaupunginteatterin Tohtori Zivagossa. Juuri nähty Toveri K samaisessa Helsingin Kaupunginteatterissa kertoi tarinaa Otto Wille Kuusisesta. Ystäväni ylisti kappaletta, minulla oli vaikeuksia ymmärtää. Ajattelin lähteä puoliajalla kotiin, mutta pidättelin – onneksi. Toinen puoliaika oli parempi. Kaikilla meillä on omat prioriteettimme. Yksi haluaa viihtyä. Toinen kerää ajatuksia. Kolmas on kaikkiruokainen. Neljäs on yhteisöllinen, seura ratkaisee. Tapahtuma merkitsee, sisältö on vain höystettä.

”Jonkun nämä on aina ensimmäisenä tehtävä”

Tai sittenkin: onko totta, ettei tällä Kansallisteatterin näytelmällä ollut tekemistä insinöörityön kanssa. Tai pilkkasiko se jopa kunniallista ja vastuuntuntoista insinöörityötä? Olihan meidän porukkamme seniori-insinööreistä koottu. Siis kohderyhmäkö?  Tarkoittaako kirjailija-ohjaaja Laura Ruohonen meitä kirjoittaessaan: ”Runoelma, pitkälti monimuotoinen fantasia – ymmärrän kyllä että tämä on teatteria, jolla kerätään verta nenästä. Mutta jonkun nämä on aina ensimmäisenä tehtävä. Muuten ei synny uutta. Pakko uskaltaa.” Hän ei varmaankaan tarkoittanut että insinöörienkin on pakko uskaltaa: ”Jonkun on nämä aina ensimmäisenä tehtävä.” Hän varmaankin keräsi verta meidän nenästämme! Mutta ihastuttavalla tavalla!

 Säteilyturvakeskus: ”Tällä perusteella voidaan sanoa, että käytetty ydinpolttoaine ’luonnonmukaistuu’ parin sadan tuhannen vuoden kuluessa. Vaaratonta se ei ole sen ikäisenäkään, mutta syvälle kallioperään sijoitettuna aiheutuva vaara ei ole suurempi kuin kalliossa olevasta keskikokoisesta uraaniesiintymästä aiheutuva vaara.” Kirjailija Laura Ruohonen: ”Maailma unohtaa ihmisen / hänen tekonsa, / pahat haisevat tekonsa ja katsoo uutena, vastapestynä ja / välinpitämättömänä, / kun ihminen palaa maanpäällisen kotiinsa / aurinkoon.