Pisara, gallerioita vai katakombeja?

Nyt kun olen joutunut/päässyt Pisaran mannekiiniksi projektin ansiokkaassa tiedotteessa, vaikka olenkin Pisaraan kriittisesti suhtautuva henkilö, tasaan puntteja nyt tällä blogikirjoituksella.

Suuret hankkeet vaativat syvää ymmärrystä. Nykyinen hankehallinto ja hankintalainsäädäntö ei tee eroa hankkeen sisällön suhteen. Suunnittelua tilataan kilohinnoin tai metritavarana. Suunnittelijalla ei ole aikaa pysähtyä luovuuteen. Pisara-hanke on tyypillinen esimerkki prosessista, joka lopulta ajautuu umpikujaan tai sitten ongelmat ratkaistaan suurella rahalla – pakon edessä. Miksi Pisara on suuri hanke? Onko se suuri muutoinkin kuin yhden miljardin euron kustannuksineen? Rahasta viis! Rahaa maailmassa riittää ja kaikki infrastruktuuri-investoinnit voidaan osoittaa kannattaviksi kapitalisoimalla ihmisten tulevaa matka-aikaa työajan hinnalla. Siitä muodostuu tuo kuuluisa hyöty/kustannussuhde, joka Pisaralla on viimeisten laskelmien mukaan 1,54. Hyödyt ovat siis puolitoistakertaiset kustannuksiin verrattuna. Liikennevirasto on teettänyt myös laajempia selvityksiä, joiden tavoitteena on osoittaa Pisaran aluepoliittinen merkitys ja siten korostaa Helsingin seudun erityisiä hyötyjä ja sitä kautta maksuosuutta, joka olisi ilmeisesti suurempi kuin kuntien maksuosuus yleensä valtion raideliikennehankkeissa.

Liikenneviraston selvityksissä korostetaan aluetaloutta ja rakennusoikeuksia:

”Saavutettavuusmuutosten merkitys on suuri, koska hankkeen vaikutukset syntyvät tiiviissä kaupunkirakenteessa, jossa on jo lähtökohtaisesti suuret matkustajavirrat, paljon yritystoimintaa ja kysyntää maankäytön lisäämiselle. Pisara-radan asemien vaikutusalueiden maanarvon nousee. Sitä voidaan hyödyntää kaavoituksen ja siihen liittyvien tontinluovutusten sekä kaavoitus- ja maankäyttömaksujen kautta esimerkiksi Pisara-radan investoinnin rahoitukseen.” 

Toisen selvityksen mukaan: "hankkeen rakentamisvaihe tukee Suomen kansantalouden ja Helsingin seutukunnan taloudellista kasvua, tulonmuodostusta, yksityistä ja julkista kulutusta sekä kokonaisinvestointeja.”  Liikenneviraston tiedote jatkaa: ”Rakentamisvaihetta seuraavalla Pisaran ensimmäisen kolmen vuosikymmenen käyttövaiheella on niin ikään positiivinen vaikutus Suomen kansantalouden ja Helsingin seutukunnan bruttokansantuotteeseen ja työllisyyteen. Helsingin seutukuntaan tehtynä Pisara-investointi on kansantaloudelle keskimäärin noin 13 prosenttia vaikuttavampi kuin vastaavan suuruinen muualle maahan tehty infrastruktuuri-investointi.”

Näiltä osin kaikki on varmaan täysin kunnossa. Hanke on muihin Suomessa mahdollisesti toteutettaviin infra-hankkeisiin verrattuna hyväksyttävä. Helsingin kaupungin rahoitusosuus on kuitenkin arveluttava kysymys. Miten on sitten Espoon ja Vantaan laita? Rata palvelee Helsingin Etelä-Haagan ja Pohjois-Haagan sekä pääradan varren (Käpylästä Puistolaan) lisäksi juuri noita kahta kuntaa nopeuttamalla Kehäradan sekä Leppävaaran ja Tikkurilan suunnan liikennettä Helsingin keskustan suuntaa. Ovatko Helsinki, Espoo ja Vantaa valmiita rahoittamaan Pisaraa – sanovathan selvitykset hyötyjen kohdistuvan juuri tälle seudulle? Voisiko kuntien rahoitusosuus olla esimerkiksi 30 %, eli sama kuin valtio maksaa Länsimetrosta, tai sama 30 % jonka  Vantaa maksaa Kehäradasta.

Pisaran yleissuunnitteluvaiheessa konsulttiryhmä piti pohjoista, metron pohjoispuolelle, rautatieaseman yhteyteen sijoittuvaa vaihtoehtoa parempana - niin pidän minäkin - kaupunkisuunnitteluvirasto kuitenkin hyllytti tämän vaihtoehdon, se ei kuulemma tarjoa yhteyksiä eteläiseen Helsinkiin, tämä kanta on aika tarkistaa ja vielä hyvin keritäänkin tarkistaa, kaiken lisäksi rahaa säästyy sata miljoonaa euroa - tai enemmän.

Ihmiselle ympäristö ja liikkumisen miellyttävyys ovat arvoja, kustannushyöty ei!

Mutta raha ei korvaa kaikkea, eikä rakennusoikeuksista tulevat hyödyt kulkeudu tavalliselle kaduntallaajalle. Hänelle on tärkeää kaupunkiympäristö ja kulkemisen helppous. Pisara synnyttää Helsingin katujen ja rakennusten alle yhä kasvavan maanalaisen tunneliverkoston. Syvimmillään matkustajat joutuvat makkaratalon alla tasolle -45 metriä alle merenpinnan. Nykyisellään syvimmillään ollaan tasolla -21,5 metriä – metron laituritasolla. Vaihdettaessa Pisarasta metroon noustaan liukuportailla 23,5 metriä. Nykyiset Rautatientorin liukuportaat ovat samankorkuiset.  Nyt portaita on kaksi peräkkäin. Kulkumatkat ovat melko pitkiä. Pisara-asemalta Stokkalle tulee matkaa vaakatasossa 310 metriä ja sillä matkalla nousua 48,5 metriä. Metroasemalta vastaavat mitat ovat 370 metriä ja 27,5 metriä. Vaihtoehtoinen Pisara sijaitsisi metron pohjoispuolella tasolla noin -35 metriä merenpinnan alapuolella. Matka Stokkalle olisi noin 380 metriä ja korkeuseroa 35,5 metriä. Keskimääräinen matka-aika kävellen vaikkapa Mantalle olisi metrosta: 14,3 min, Pisara-asemalta 14,4 min ja vaihtoehtoiselta pohjoiselta Pisara-asemalta 15,2 min. Vaihdot kauko- tai lähijuniin tai metroon olisivat metrossa 3,1 min, Pisarassa 6,1 min ja vaihtoehtoisessa Pisarassa 3,6 min. Nämä luvut ovat nyt vain Elon laskuopin mukaan, tarkemmat eivät olisi pahitteeksi. Tärkein peruste Pisaran sijoittamiseksi metron eteläpuolelle – korkeamman rakennuskustannuksenkin kustannuksella - oli hyvä yhteys eteläisiin kaupunginosiin. Laskelma osoittaa tämän hyvän yhteyden liikkuvan yhden tai lahden kävelyminuutin marginaalissa. Peruste on kestämätön!

Mitä menetetään tai saavutetaan?

Ihminen ei tunne oloaan turvalliseksi liikkuessaan laajoissa tunneliverkoissa. Peilit pilarien takana ja valvontakameroiden ryppäät kertovat tilanteesta tänään. Emme tarvitse tällaista maailmaa lisää Helsinkiin. Kaikki hyvää tarkoittava suunnittelu on nyt luomassa Pisaran myötä laadullisesti heikkoa rotankolomaailmaa. Tämä on ehdottomasti estettävä.  Uusi suunnittelukierros on nyt paikallaan – itse asiassa siihen on varteenotettava tilaisuus, nyt kun virastojen johto on vaihtunut sekä Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa, että Liikennevirastossa.  Uudet johtajat voivat nyt näyttää ymmärryksensä yhteisestä kaupungistamme ja sen tallaajista

Käytännössä olisi tehtävä seuraavaa:

Pisaran suunnittelussa on nyt hyvä ottaa pieni aikalisä – takaisinveto – kun suunnittelua vetämään astuu arvostettu rakennuttajatoimisto. Heidän ensimmäinen tehtävänsä olisi tarkistaa, päivittää ja parantaa edellisen vaiheen suunnitelmat. Tärkeimpiä asioita ovat:

·         Pasilassa sekä itäinen että läntinen haara tuodaan tunnelina Pasilan aseman alta etelään. Miksi: Pasilan aseman kapasiteetti ei tule riittämään tulevaisuuden 45 junaan per suunta huipputuntina. Lentorata on lisäksi huomioitava Pasilassa.

·         Helsingin keskustassa otetaan uudelleen tutkittavaksi pohjoinen Pisaran asema, joka sijoittuu metroaseman ja Päärautatieaseman väliin. Miksi? Aiempi peruste aseman sijoittamiseksi Aleksin ja Kaivokadun puoleenväliin - eteläisten kaupunginosien saavutettavuuden kannalta -  on kestämätön. Syntyvä tunnelimaailma on lisäksi laadullisesti heikko.

Pikkudemonit riivaavat kirkkokansaa, piispat huokaavat, Berlusconi riivaa italialaisia, Etna huokaa

Suomessa demonien riivaamat kansalaiset täyttävät temppeleitä, kielilläpuhujat etsivät yhteyttä, piispat huokailevat. Italiassa mediademoni levittää bunga-bungaa ja kansa puhuu kielillä. Italia on monessa suhteessa maailman napa. siellä on luovuus kukkinut ”jo muinaisten roomalaisten” aikana. Ihmiset elävät ympäristössä, jossa perinne ja kulttuuri hehkuvat läsnäoloaan. Nyt on poliittinen luovuus saavuttanut uusia ulottuvuuksia. Tarjolla on yhtäaikaisesti kaksi klovnia: politiikan klovni ja aivan oikea klovni. He saavat yhdessä yli 50 % äänistä. Tässä kaikessa on uskonnollista hartautta.

Etnan demonit ovat täydessä työssä.  Heille ei mikään ole uutta. Huipun alla ovat vangittuna tuulet. Aiolos, tuulten kuningas ne sinne vangitsi. Tyfon, kaikkien hirviöiden isä, on siellä tuulten seurana Zeuksen kahlitsemana. Siellä on myös toisen jättiläisen Enceladuksen hauta. Tulen ja pajan jumalalla Vulcanilla on myös pajansa Etnan alla. Hän takoo siellä kykloopin avustuksella Zeuksen salamoita. Vuoren alla on myös Kreikan manala Tartaros.

Vuori on monikansallinen temppeli. Nimi on muuttunut hallitsijoiden myötä. Kreikkalaisille vuori oli Αἴτνη, roomalaisille Aetna. Arabit nimittivät sitä tulen vuoreksi, Jebel al Nar. Sisilialaiset kutsuvat vuorta nimellä Muncibeddu.

Pilviä Etnan yllä, demonit työskentelevät

Katselen vuorta. Vuori lepää raskaan keveänä. Lumi peittää huipun. Oikealla lumi leviää laajasti. Vasemmalla on näkyvissä musta tuhkajuova. Luonnonvoima lepää. Mutta vuoren uumenissa tapahtuu... Voin katsoa tuota lepäävää jättiläistä tuntikausia, päiväkausia. Eräänä päivänä vuori puhuu. Ensin suihkuaa höyryä pääkraatterin sivulta. Sitten alkaa tupruta sakeasti. Musta tuhka nousee mahtavana purkauksena muodostaen pelottavan ja samalla kiehtovana nousevan taivaanpilarin. Onko luovuus tuollaista? Ensin kaikki lepää. On odotuksen hetki. Valkoinen todellisuus odottaa jotain tapahtuvaksi. Kaikki ei ole hetkessä. Hetki vaatii odotuksensa. Sitä edeltää menneisyys: vuosisatojen ja vuosituhansien teot. Menneisyys ja tulevaisuus koskettavat tätä hetkeä. Vuori ei mieti menneisyyttään. Silti sillä on suunnitelma. Nyt suunnitelmaa sotkee öinen ukonilma. Pilvet levittäytyvät savuavan huipun ympärille. Taivas ryhtyy voimanmittelöön vuoren kanssa. Salamat iskevät keskelle kraatterista purkautuvaa massiivista tuhkaa. Taistelu päättyy vuoren voittoon. Sade muuttuu lumeksi ja vuori on yhä valkoisempi. Salamat leiskuvat vaakasuorina elosalamina. Valkoisen huipun päälle muodostuu peitetyn auringon himmeässä hehkussa valkoinen höyrypilvi. Pilvet kasvattavat vuorta. Pilvet eivät arastele vuoren huippua. Ne hyväilevät sitä rohkeasti. Vuori kasvaa ja hohtaa valoa. Meri huokuu turkoosina. Virta tuo vuoren rinteiltä harmaata vettä. Harmaa muodostaa mereen pehmeitä tasankoja. Nyt valkoinen pilvimassa yhtyy vuoren lumeen. Vuori peittyy valtaisaan huntuun.

Aiheuttaako luovuus kriisejä? Vuori on tuhonnut kaupunkeja ja elämää. Onko luovalla ihmisellä, elävällä demonilla samanlaisia voimia. Voiko luova ajattelu tuottaa enemmän kriisejä kuin vähentää niitä? Ihmisen elämä on epälineaarinen. Siihen sisältyy vain silmänräpäys jatkuvuutta. Ihminen yrittää luoda uutta. Hänen otteensa kirpoaa. Hänen luovuutensa harhailee kaaoksen ja monotonian välimailla. Hänelle on ylivoimaista tuottaa harmoniaa.

Hankintalait, Fuengirola ja Ylen uutisstudio

Suomalaiset ovat siirtyneet hankintasääntöjen mukaiseen kilpailuyhteiskuntaan. Hankintalainsäädännöllä pyritään turvaamaan tasapuolinen (=tasapäinen) kilpailu ja estämään korruptiota. Mitä korruptiota? Olen toiminut Suomessa 50-luvulta alkaen ja vain kerran minulle on esitetty palkkiota jos muutan suunnitelmaa asianomaisen eduksi. Sen luonteista korruptiota kuin kilpailulainsäädännöllä torjutaan, ei Suomessa ole. Sinisilmäistäkö?

Kilpailuttaminen johtaa naurettaviin ilmiöihin. Liikenneturvallisuusvirasto Trafin puhelinpalvelun sijoittaminen Fuengirolan siirtokunnan hoidettavaksi on mielettömyyden huippu. Kelpaa siinä sitten taivastella suomalaisen tuotannon siirtymistä halvemman verotuksen ja pienempien palkkojen maihin. Liikenneministeri on huolehtinut alaisensa viraston johtajapelistä niin aktiivisesti, että tärkeämmät asiat ovat unohtuneet – tai niin kuin hän sanoo – tälle ei mitään voi!

Timo Sarpanevan vuonna 1964 suunnittelema Pallo-ovenkahva puhui jokapäiväisten esineiden kieltä oikealla korostuksella

Hankintahulluuden tulosta lienee myös YLE:n TV-uutisten uusi studiojärjestely. Suomessa vallitsee vielä perimätieto suomalaisen suunnittelun kulta-ajoilta. Jotkut vielä muistavat Franckin, Aallon, Nurmesniemen, Sarpanevan, Aarnion ja Kukkapuron. Aiempina aikoina Suomi turvautui omiin voimiinsa esineiden tai ympäristön muotoilussa. Tällä muotoilulla niitettiin kansainvälistä kunniaa. Nyt nämäkin tehtävät on kilpailutettu ja ulkomaalaistettu. Hintako on ratkaissut – ei ainakaan taito? ”Merkittävät” kansainväliset designerit ovat tehneet meille muovisen jääkaappiympäristön outoine väriraitoineen. Siinä kauhukammiossa tutuksi käyneet toimittajat ja uutistenlukijat taistelevat olemassaolostaan. Surulla muistaa miten sympaattisilta ja kauniilta he näyttivät. Mutta nyt!

Suomalainen identiteettikato elää lopun alkua – siitä on todisteena suosikkiuutisteni studioympäristö. Masentavaa. On siirryttävä maikkarin uutisten katsojaksi tai sitten valittava BBC, Sky News, CNN tai Al Jazeera.

Sarjassamme metropolipolitiikan ajattelijoita: Matti Väisänen

Matti Väisänen, maanmittari, tekn. lisensiaatti, demaripoliitikko - hän oli mahtava persoona. Yksi hänen suuria haaveitaan oli toimiva asuntopolitiikka. Hän oli myös metropolin kehittäjä. Helsingin kehitysjohtajana hänen vaikutusmahdollisuutensa olivat kuitenkin menneet tukkoon. Itsekäs voima vaati veronsa menettäessään rakastettavuutensa. Ilaskiven pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksia tutkivan selvitysmiestehtävän tulosten hyytyessä Holkerin hallituksen lamantorjuntaan ja silakansyöntikehotukseen, Väisänen purki energiaansa lisensiaattityön muodossa vuonna 1989. Kerron Matista, ystävästäni.

Punaisen kirjan kanteen oli kirjoitettu tulevan kaupungin hahmottelun punainen lanka: ”Hallitse ja hajauta”. Hän oli päättänyt selvittää toteuttamiskelpoisia näkökulmia kaupunkimaisen rakentamisen turvaamiseen pääkaupunkiseudulla. Kansainvälistyminen on vain maininnan varassa. Kansainvälistymisen suhteen lähtökohtana pidettiin kasvuedellytysten sellaista turvaamista, että yritykset eivät siirry ulkomaille. Väestön monikulttuuristumisesta mainittiin olettamus siirtolaisten tai heidän jälkeläistensä määrästä. Heitä olisi 10 % väestöstä vuonna 2050.

”Hallitse ja hajauta”- politiikan ytimenä olisi pääkaupunkiseutua koskeva erityislaki. Soveltamisalueena olisivat Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungit sekä osia Sipoosta ja Kirkkonummesta. Seudullinen maapolitiikka ja maan lunastaminen asutustarkoituksiin olisi ykköskysymys. Seudulle perustettaisiin tonttirahasto. Sen kautta rahoitettaisiin maan hankintaa ja siirrettäisiin yhteiskunnan toimenpiteistä aiheutuvaa arvonnousua seudun liikenne-, kunnallistekniikka- yms. investointien rahoittamiseen.

Julkisen hallinnon kehittämisessä kiinnitetään huomiota taloudellisen päätösvallan siirtämiseen aluetasolle. Väisäsen mukaan Ahvenanmaalla harjoitettu budjettikäytäntö sopisi hyvin toteuttamismalliksi pääkaupunkiseudun ja läänien osalta. Väisänen ehdottaa kunnallisen päätöksenteon hajauttamista nykyistä pienempiin yksiköihin. Pääkaupunkiseudulle tulisi

perustaa 10-15 kaupunkia, jotka ovat kooltaan 30 000-70 000 asukasta. Seutuhallinnolla, eli ”Uudella Helsingillä”, olisi verotusoikeus. Uusilla peruskunnilla ei olisi verotusoikeutta.

Liikenteen sujuvuuden Väisänen sanoo olevan kaupunkien/kaupunginosien toteuttamisen onnistumisen perusedellytys. Hän vaatii Pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen järjestämiseksi erillislakia, jolla velvoitetaan paikallisliikennettä harjoittavat yhtiöt, HKL ja VR yhtenäistämään toimintansa.

Raideliikenneinvestoinneista tehtäisiin myöskin erillislaki, jolla määritetään valtion tulo- ja menoarvion osuus, perustettavan tonttirahaston ylijäämän osuus ja kaupunkien osuus. Liikenne vaatii myös eräitä heti tunnistettavia kynnysinvestointeja. Tärkeimpiä ovat metron jatkaminen länteen ja itään, lisäraiteiden rakentaminen pääradalle ja rantaradalle välillä Pasila-Huopalahti. Lisäksi olisi toteutettava lentoaseman rata.

Korkeakoulupolitiikka oli aina Väisäsen esitysten osana. Hän korostaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisten kasvukeskusten merkitystä korkeakoulupolitiikka kehitettäessä.  Toisaalta hän on huolestunut Helsingin yliopiston tila- ja resurssikysymyksistä.

Kuvassa ravintola Kosmoksen pöydän ääressä hahmoteltua Pasilan tulevaisuutta. Laskelma päätyi 1,5-2 miljoonaan kerrosneliömetriin. Matti ei ollut tyytyväinen. Hän halusi tiiviimpää ja enemmän.

Matti Väisänen vetoaa lisensiaattityössään suurmiesten legendaarisiin pohdintoihin. Hän kertoo Urho Kekkosen haastattelusta Pääkaupunkilehdessä 18.12.1975:

Tulisiko Teidän mielestänne valtiovallan antaa taloudellista tukea pääkaupungille sen suurten hankkeiden, esimerkiksi metron rakentamiseen, kuten täällä toivotaan?

”Ei. Pääkaupunkiseudun on tultava toimeen omilla resursseillaan. Mielestäni sellaista tukea, joka on tarkoitettu vaikeissa olosuhteissa toimiville kunnille, ei tarvitse antaa pääkaupunkiseudulle.”

Pääkaupunkiseudun kuntien Helsingin, Espoon ja Vantaan yhdistämisestä on väitelty kiivaasti. Haluatteko Te ottaa kantaa näihin kuumiin liitoskysymyksiin?

”Kyllä minä tähän voin vastata. Olosuhteet ovat näissä kunnissa samankaltaisia. Miten silloin tehdään ero jos joku kolmesta kunnasta täytyy laittaa toisen edelle arvojärjestykseen? Siksi voisi olla hallinnon tarkoituksenmukaisuuden kannalta hyvä, että olisi vain yksi kunta.”

Vielä Väisänen siteeraa Mauno Koiviston Jyväskylän kulttuuripäivillä vuonna 1968 esittämää hauskanoikeaa pohdintaa tulevaisuuden suunnittelusta ja erityisesti pyrkimyksestä alentaa rakennusoikeuksia:

”Kaikki yhdyskuntasuunnittelu on ennalta näkemistä ja ennalta määräämistä. Me voimme varsin pienellä virhemarginaalilla ennustaa väestön kasvun, sen ikärakenteen kehittymisen, muuttoliikkeen, tulotason nousun jne. Suuri epävarmuustekijä on liikenne, nimenomaan henkilöautoilu. Kun työ- ja asuma-alueet yhteiskunnassa eriytyvät, liikenne kasvaa. Liikennevälineiden luku lisääntyy, liikenne hidastuu, liikenneväylien läpäisykyky pienenee, syntyy ruuhkia, ajoneuvot eivät ajoittain liiku enää lainkaan. Jotta liikenne saataisiin sujumaan rakennetaan uusia väyliä ja siltoja, levennetään katuja ja vähennetään rakennusoikeutta. Näin tehden lisätään liikenteen tarvetta. Samalla kun rajoittamaton autoliikenne tehdään mahdolliseksi, se tehdään myös välttämättömäksi. Ellei julkista liikennettä tueta paitsi taloudellisesti myös sen etuajo-oikeuksia lisäämällä, kuolee se pois ja silloin on loppujen kansalaisten hankittava henkilöauto tai oltava paikallaan. Omalta osaltani en voi pitää pyrkimystä yhä pienempiin teholukuihin muuna kuin umpikujan tienä, jolta on käännyttävä takaisin.”

Ajattelun mammutin metropoliajatuksia

Jörn Donner kirjoitti "Mammutin" (Otava 2013). Mutta Mammutti pieneksi aikaa syrjään, sillä minua kiinnostaa Donnerin metropolipolitiikka, Hän kirjoitti asiasta lähes 50 vuotta sitten teoksessaan Uusi maammekirja 1967 (Otava 1967). Donnerin metropolipolitiikka kiinnostaa siksi, että juuri eilen olin Metropoliseuran tilaisuudessa kuuntelemassa alan viimeisimpiä tuulia. Siellä Rolf Paqvalin esitteli miellyttävällä tavalla – lievällä sarkasmilla – selvitysmiestyönä laadittuja kolmea metropolimallia. Oli ”kansalaisten mallia”, ”kuntien mallia” ja ”vahvan metropolin mallia”. Eero Paloheimo piti hienon kriittisen  puheenvuoron. Hän penäsi arviota tulevaisuuden kaupunkilaisesta ja tulevaisuuden kaupunkielämästä - pohjaksi visioille. Hän ei hyväksynyt ”kansainvälistä kilpailukykyä” mallien pääkriteeriksi. Hän ehdotti sen sijaan ”onnellisuutta”.

Mutta nyt Jörn Donneriin - vuonna 1967 hän kirjoitti:

”Lienee hedelmällisintä valita lähtökohdaksi Helsinki noin puolentoista miljoonan asukkaan kaupunkina ja kuvitella yksi tai kaksi satelliittikaupunkia, sopivan välimatkan päähän Helsingistä. Niiden asukasluku voisi olla von Hertzen’in ihanne, 100 000 henkeä, tai Ruusuvuoren ajatuksen mukaan hiukan suuremp,i tai oman henkilökohtaisen käsitykseni mukaan 200 000 ja 300 000 hengen välillä." (Tuota New Town -ideaa penäsi Olavi Syrjänen Metropoliseuran tilaisuudessa, siihen minäkin olen uskonut, mutta ei ole ottanut tulta).

Simo Järvisen kanssa suunnittelimme 80-luvulla kuvan esittämää metropolimallia. New Town -visioita oli Kirkkonummella ja Sipoossa, nauhakaupunkia Nurmijärvellä. Lahti, Hämeenlinna, Porvoo ja Lohja olivat mallissa mukana

Donner epäilee, että monet sodan jälkeen metsiin rakennetuista asuntoalueista olisi edullisinta räjäyttää maan tasalle. Näin siksi, että korjaus- ja hoitokustannukset kohoavat hyvin suuriksi. Tarpeellisilta osin vanhojen metsälähiöiden hävittäminen antaisi tilaa suurimittaiselle asuntotuotannolle: ”Taloudelliset laskelmat osoittavat yksiselitteisesti suurimittaisen yhdyskuntasuunnittelun edullisuuden."

Donnerin ”kliseemäinen” suunnitelma edellytti vahvoja poliittisia päätöksiä, sillä hänen mukaansa Uudellamaalla kaikki kaupunkirakentamiseen tarvittava maa on pakkolunastettava ja kuntien yläpuolelle on muodostettava päätöksentekoelin, joka tekee kaavoituspäätökset. Donner uskoo, ettei päätöksiä synny elleivät Helsingin poliittiset voimasuhteet muutu. Niiden tulee muuttua. Kaupunkitutkimukseen ja suunnitteluun on saatava laajassa mitassa sosiologian ja sosiaalipsykologian asiantuntemusta. Donnerin mielestä uusien kaupunkien on ilman muuta oltava demokraattisen päätöksenteon puitteissa.

”Asutus voi tietenkin jatkuvasti levittäytyä nykyisellä tavalla, jos enemmistö sitä toivoo, ja muodostaa Porvoosta Tammisaareen ulottuvan suurkaupunkialueen. Mutta niiden, jotka mainostavat tällaista suunnitelmatonta vaihtoehtoa, on myös kiinnitettävä väestön huomio sen haittoihin. Asunnon ja työpaikan välimatkat kasvavat kasvamistaan, keskusta-alueen vaihtelevat toimintamahdollisuudet pysyvät liian kaukana.”

Donner rinnastaa Heikki von Hertzenin ”kahdeksan kaupungin” suunnitelman ja Ervin ”ruohikkofilosofian”. Hän valittaa, ettei voi esittää mitään uutta ohjelmaa. Hänen käsityksensä oikeasta suurkaupunkifilosofiasta perustuu kuitenkin Gropiuksen ja Corbusierin lausumiin ajatuksiin tekniikan aikakauden kaupungin olemuksesta. Toisaalta hän katsoo mainittujen herrojen joutuneen väärinymmärryksen kohteeksi niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet 20-luvulta.  Nämä väärinkäsitykset ovat syynä siihen, että Suomessa on hyväksytty puutarhakaupunki ”ainoana suunnitelmattomuuden vaihtoehtona”.

Donnerin mielestä asemakaavapäätökset ovat olleet sokeita. Donnerin uskoo tietokoneiden auttavan suunnittelijaa paremmin ymmärtämään tulevaisuutta. Tämä usko on Donnerin suusta hieman yllättävä, mutta myös ajalle tyypillinen. Donner kirjoittaa: ”Tietokoneet ovat tehneet mahdolliseksi sen, että ihminen hallitsee tilastoja ja pystyy määräämään tulevaisuuden muotoutumisen. Tällaisissa oloissa on myös poliittisten elinten tiedettävä, mitä ne tahtovat."

Donnerin mielenkiintoinen kaupunkipoliittinen ajatus kulminoituu toriin tai markkinapaikkaan yhteisöllisyyttä luovana tekijänä. Näin hän kirjoittaa vuonna 1967:

”Olen vakuuttunut siitä, että nykyinen elämäntapamme elpyisi aistillisemmaksi ja välittömämmäksi, elleivät yksilöiden kanssakäymistä hallitsisi vain perhe, työpaikka ja eri alojen etuja ajavat yhdistykset, vaan ihmiset voisivat tavata toreilla ja markkinapaikoilla (katon alla ja lämpimässä). Donner toivoo, että tällaisia tiloja luotaisiin ihmisiä varten. Näin lisättäisiin luottamusta ja halua elää avointa elämää. Hän pitääkin perusteluita tiheään rakennetun kaupungin puolesta osin järkiperäisinä, osin tunnepohjaisina. ”Mutta olen siinä määrin vakuuttunut omista kyvyistämme, että voin kuvitella meidän pystyvän säilyttämään sen, mikä nykyisissä suurkaupungeissa on kelvollista tulevaisuutta ajatellen, ja hylkäämään kurjuuden, slummin, typeryyden.” (Maahanmuuttajista Donner ei tuohon aikaan maininnut sanallakaan. Heistä taas Rolf Paqvalin puhuu alituiseen - heissä on tulevaisuutemme.)

Donner jatkaa: ”Vuoden 2000 suomalainen on kaupunkilainen, ehkä suurkaupunkilainen. Siihen on tällä hetkellä 33 vuotta.”

Nyt tuosta kirjoitushetkestä on 46 vuotta. Suomalainen on muuttunut paljolti kaupunkilaiseksi, sillä lähes 70 % ihmisistä asuu nyt kaupungeissa. Taajamissa asuu 84 % asukkaista. Varsinaisissa kaupungeissa tai kaupunkimaisessa ympäristössä asujia on ehkä 40- 50 %. Kaikkihan riippuu siitä mitä kutsumme kaupungiksi. Eero Paloheimo halusi metropolimallin perusteeksi kuvaa yhteiskunnasta 50 vuoden päästä. Jörn Donnerin ihminen on ehkä hieman välittömämpi ja aistillisempi, perhe ja työpaikka kuitenkin hallitsevat tehostettuna moniperheisyydellä ja työpaikattomuudella. Eri alojen etua ajavat yhdistykset ovat tainneet vaihtua televisioviihteeseen ja toreilla tapaaminen kaiken täyttäviin ostoshalleihin.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeata - mahtiajattelijoillekin – saatikka sitten metropolihallintoa uudistaville komiteoille. Tulevaisuutta kun ei ole – sitä vasta tehdään.

Luovuuden esteenä on kolme muuria

Pekka Himasta myöten kaikki julistavat luovuuden kaikki pelastavaa mahtia: ”Meidän on haettava aktiivisesti uusia luovan talouden alueita. Vaikka ei pidä fiksoitua liikaa joihinkin tiettyihin aloihin, Suomen kannalta hyvä mahdollisuus ovat tietoyhteiskuntakehityksen toisessa vaiheessa nousussa olevat isot alat eli kulttuuri ja hyvinvointi". Himasen paperi jatkaa: ”Kyse on tuottavuuden lisäämisestä innovatiivisuudella eli teknologisten ja prosesseja (verkostomaista organisaatiota) koskevien innovaatioiden yhdistelmällä.” Ja edelleen: ”Viime kädessä valtio voi tietenkin vain antaa puitteet luovuudelle. Luovuus ei tapahdu valtiollisilla päätöksillä.”

Aika mielenkiintoista tuo ”luovan talouden etsintä”. Yhdyskuntasuunnittelun piirissä luovuutta on ajateltu laajemmin. Siinä ei ole etsitty ”taloutta”, vaan ratkaisuja. Goethe puhui todellisuuden monisärmäisyydestä. Hän sanoi: ”Todellisuus on liian monisärmäinen ja sellaisena salaperäinen. Siksi emme pyrikään olemaan liian yksiselitteisiä. Käsitteistön selkeydestä ja logiikan ankaruudesta tulee muuten helposti liian pinnallinen tapa kuvata kaupungin kaltaista ajan ja tilan taideteosta, jossa totuudesta ja valheesta luodaan kolmas elementti, jonka olemus lumoaa meidät."

Yhdyskuntasuunnittelussa kiehtoo tuo ”carta blanca”. Miten tyhjästä ajatuksettomasta tilasta syntyy tyhjälle paperille ratkaisu. Taitelijalla ratkaisun rajat syntyvät pääosin hänen omilla ehdoillaan. Niitä rajoittavat ehkä eniten sovinnaisuuden rajat. Yhdyskuntasuunnittelijan kädet ovat sidotut. Hänen on toimittava tiukasti säännellyssä ympäristössä. Hänen on ylitettävä kolme korkeata muuria päästäkseen yhteyteen sen todellisuuden kanssa, jota hän kuvittelee lähestyvänsä. Olemmehan systeemivankilassa. Ajatustemme vankilaa ympäröi kolme muuria: välinpitämättömyyden muuri, byrokratian muuri ja normien ja standardien muuri. Systeemi itse toimii kiitollisena siitä, että oppineet väittelevät karheistetun teorian ja kaiken teorian välisestä ristiriidasta. Systeemi on myös kiitollinen siitä, että keskustelu etiikasta ei ylitä edes sitä ensimmäistä ympärillämme olevaa ajatusten vankilan muuria, välinpitämättömyyden muuria. Muureista seuraavaa, byrokratian muuria, vain harvat rohkenevat lähestyä, ja niillä harvoillakin on edessään luovuuden kahlehtimiseksi rakennettu normien ja standardien muuri. Vasta näiden kolmen muurin ylittäminen luo yhteyden. Yhteyden niihin, joiden hyvinvoinnista arvelemme pyrkivämme huolehtimaan. Toisaalta systeemi tietää, ettei ole niin korkeata muuria, ettei kullalla lastattu aasi sitä ylittäisi. Niinpä siinä kiihkeässä yhteyden kaipuussa saatamme hypätä aasin selkään.

Suunnittelua suunnitellaan. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa on tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti, vaan sotkuinen, epäorgaaninen, itseään ruokkiva ja elinvoimaa tuhoava. Päätösten verkkoa ei koskaan haluta tai voida purkaa. Pöytää ei voida puhdistaa. Prosessi kulkee vääjäämättömästi. Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla itsensä luomaansa verkkoon. Syntyy näennäisvallan sirkusteltta, jossa pikkubyrokraatit toimivat hyväntahtoista esittävinä klovneina ja pääbyrokraatit silinterihattuisina sirkustirehtööreinä. Joskus itse kaupunginjohtajatkin sijoittavat silinterin päähänsä. Ennen vanhaan sen tekivät myös kaikkivaltiaat vuorineuvokset. Heidän hattunsa alla asui yhtä aikaa valta ja vastuu. Sivistyskin. Asiantuntijakillat ja korporaatiot piiloutuvat yleisön joukkoon. He haluavat olla näkymättömiä. Bisneslobby vuorostaan esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle bisneslobbyn taituruus on kuin huume, katsojien myötä byrokraatit hämmentyvät ja kiinnostuvat. Eikä syyttä, tähän pyritään. Näyttämö on liian suuri, laajakankaalle mahtuu liikaa tapahtumia, ihminen on pieni, kollektivisoituva ja yhteisöllisesti kyvytön kaiken merkityksettömän tapahtumisen kaaoksessa. Meillä on kuitenkin demokratia kaiken sirkuksen keskellä. Demokratia on parasta mitä olemme keksineet. Byrokratian, bisneksen ja politiikan kolmiyhteys toimii näennäisen hyvin. Kansa kuitenkin joutuu tirkistelemään – fokusoimaan. Sen se tekee median tuottamasta aukosta. Media on yksipuolistunut ja kaupallistunut. Se on väistämättä bisneslobbyn osa. Mutta medialla on vaikeuksia. Media on yksisuuntainen katu, sen on miltei mahdotonta luoda todellista vuoropuhelua. Tieto on kuin katu, jonka hyvyyttä arvioidaan sen pituussuuntaan menevän virran määrällä, ei vastavirtaan tai poikkisuuntaan syntyvillä yhteyksillä. Internet on meille upouusi foorumi. Sekään ei kykene luomaan kaikkien nähtäväksi tulevaisuutemme julistusta.

Aatteet ovat kaupallisia. Moniarvoisuus sykkii. Ihmiset puhuvat, kukaan ei kuuntele. Ihmiset kirjoittavat, kukaan ei lue. Me tiedämme, että eräs kehityksen imperatiivi on sosiaalitieteiden ja teknologiatieteiden yhtymien. Tätä yhdistelmää ei voi viedä eteenpäin asiaklikkeihin jaetulla päätöksenteolla, yhdenasian lautakunnilla. Tarvitaan kokonaisuuksien hallintaa - laajempia foorumeita, jatkuvaa keskustelua, median uudelleensuuntausta. Ihmisillä on takuuvarmasti aikaa ja halua keskustella kaupungistaan ja ympäristöstään, kun heille annetaan siihen tilaisuus. Siis, omasta, sekä lastemme ja vanhuksiemme elinympäristöstä, sen sijaan että käytämme uskomattoman suuren osan ajastamme television ohjelmasarjojen virtuaaliympäristöissä. Onko tuo virtuaalimaailma meidän arvomaailmassamme todellisuutta tärkeämpää? Ei!