Suomea ristiin rastiin 1918

Kesäkirjat kiehtovat. Ne tuovat yllätyksiä. Nyt käteeni sattui Ernst Lampénin matkakirja Suomea ristiin rastiin, Otava, 1918. Kirja alkaa näin: ”Kuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita kansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se arvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmenemismuotoja.”

Matkakirjansa esipuheessa Lampén ylistää Herodotosta kaikkien turistien esikuvana. ”Hän samosi halki silloin tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta merestä harmaan erämaan reunaan Libyaan. Hän kertoelee liikuttavalla tavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua, joka olisi tyly tai halventava, vaikka hän kosketteli ns. barbaarien tapoja ja menoja.” Seuraavaksi Lampén antaa hyvän valloittajan leiman Aleksanteri Suurelle. ”Sata vuotta Herodotoksen jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken Itämaitten vanhan kulttuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti eteenpäin, vapauttaen, valistaen eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli pikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen loistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten sotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunotarten kesken.” 

Lampén sanoo ajanjakson Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon, Välimeren maissa, olleen matkailun kultakausi. Hän sanoo sen olleen myös hienon älyn aikakausi. ”Tulipa sitten suuri rämettymisen aika. Ihmistiedon halveksimista seurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan sivistyneet käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot” Hän sanoo vasta renesanssin ajoista alkaen sivistyksen kulkeneen eteenpäin - vieläpä katkeamatomana voittokulkuna. ”Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen kanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin varsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.” Mielenkiintoista, hän käyttää tekstissään sanaa kulkulaitokset. Sivuhuomautuksena todettakoon tuollaisen sanan tulleen meidänkin ammattisanastossamme käyttöön joskus 80-luvulla. Taisi olla ystävämme Pekka Rytilä, joka sen lanseerasi. Nyt ei enää ole tuollaisia laitoksia.

Ernst Lampén: ”Mutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja sotahimo vanhalla, kunniakkaalla, nykyään jo hieman järkähtäneellä valtaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit, tunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista kieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä valheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan tuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä elävästi todistaa.”

Ernst Lampén uskoo turismin olevan eräs voima joka parantaisi kansojen välistä ymmärrystä.”Turismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja tuli.”

Kuka hän muuten oli

- tämä Ernst Lampén. Hän oli syntyään Rantasalmelta, kirkkoherran poika, toimi opettajana helsinkiläisissä kouluissa ja kirjoitti useita teoksia matkailusta ja erityisesti savolaisuudesta. Hän oli Kuopion lyseon kasvatteja. Niin, hän itse asiassa kirjoitti 22 romaania, novellia ja tietokirjaa ajalla 1896-1936. Savolaiset sutkaukset ja letkaukset taisivat olla yksi hänen erikoisalansa. ”Pyhä kevytmielisyys” lienee ollut hänen mottonsa. Myöhempinä aikoina hän ryhtyi kaiken ohella vapaa-ajattelijaksi ja saarnamieheksi. Hän kuoli sydänkohtaukseen 1938.

Ystävykset Ernst Lampén ja Ilmari Iki-Kianto sikaaria polttelemassa. Ernst Lampén oli muuten keksinyt tämän ”Iki”-liitteen Kiannon nimeen. Olen kirjoittanut Kiannon matkoista pari blogia. Kiinnostaako matka Gruusiaan tai matkat kotomaassa. Jos, niin klikkaa:

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/03/matka-monikulttuurisuuden-kiehuvaan.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/03/liikkuva-mies-kuulee-idasta-outoa.html

Matkakirjansa aluksi Lampén laittaa järjestykseen suomalaiset. ”Meidän kansamme on ylimalkaan hiljaista , umpimielistä ja kainoa kansaa. Tällaiseksi sen ovat kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät. Se on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä tilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta armias silloin heidän meluaan. Onpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei vain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa puhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään.”

Automobiilimatka kesällä 1913

Ernst kirjoittaa vuokranneensa automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä. Kuljettaja kuului mukaan pakettiin. Hän kehuu autoa. Sehän aluksi kiinnostaa vanhaa moottorimiestä.  Mikä auto? Auto oli Lampénin mukaan kevyt, nopeakulkuinen, 30-hevosvoimainen Everitt-vaunu. Ryhdyin alkaa päälle etsimään tuollaista automerkkiä. Löytyihän se. Valmistaja oli Metzger Motor Car Co. Detroitista. Firma valmisti autoja vain muutaman vuoden. Sittemmin merkki siirtyi Studebakerille. Lampénin vuokraama auto oli varustettu nelisylinterillisellä sivuventtiilikoneella.  Kuutiotilavuus oli 3,9 litraa – melkoinen siis. Autossa oli kolmivaihteineen laatikko. Lampén kirjoittaa tämän auton kulkeneen kevyesti ylös kaikista matkalla olleista mäistä. ”Ensimmäistä vaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä hietaiset että kiviset kuin myös jyrkät. Muutoin tulimme toimeen toisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat mäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. Kevyessä Everitt-vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. – Niiden varalle, jotka eivät täysin tunne tämänlaisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa, että kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.”  Hyvä, tulipa tämä Ernstin antama autotekniikan oppitunti niille, jotka eivät vielä käytä paljon mainostettuja robottiautoja.

Everitt 30 oli Ernst Lampénin kyytiautona hänen suorittaessaan automobiilimatkaa Helsingistä Lahteen, Hämeenlinnaan, Tampereelle ja edelleen Pohjanmaalle ja Vaasaan. Sieltä matka jatkui Saarijärvelle, jyväskylään ja Päijännettä ja Vesijärveä seuraten Lahteen ja  takaisin lähtöpaikkaan. Minun laskujeni mukaan matkaa kertyi 1000 km.

Tunne MaaSi

Kertokaa minulle miksi tällaiset matkat kiinnostavat minua. Olisi aivan himo ajaa tuo sama reitti vanhoja teitä pitkin, menemättä uusille valtateille. Olen joskus kokeillut ajaa Tampereelta Turkuun menemättä valtateille. Navigaattori siinä auttaa.  Sitä yllättyy, sillä sellaisella reitillä näkee millainen Suomi on.  Näkee Suomen maiseman kauneuden. Näkee edes vilahduksen niistä  tuhansista järvistä. Näkee myös kyliä ja ihmisten eloa. Nyt juuri tällä hetkellä sireenien ihanaa kukkamerta, juhannusruusuja ja peltojen ihmeellistä syvää vihreää. Suosittelen. Ihmettelen myös, ettei kukaan tee sellaista matkailukarttaa joka ohjaisi matkailijat näille ihanille pikkuteille. Tai sellaista navigaattoriversiota, jota matkailija voisi käyttää, matkusti hän sitten fillarilla, moottoripyörällä tai autolla, telttaillen, maatilamajoituksella tai fiinimmin. MaaSin ohella voisi tehdä version Tunne MaaSi.

Ernst Lampénin automobiilimatka yhdessä kuljettajansa A. Löfbergin kanssa kulki pitkin romanttisia ja järvirikkaita teitä. Matkakirjasta ei selviä matkan kesto. Yöpymisistä päätellen matkaan taisi mennä kaksi viikkoa. Kuvassa näkyy sen aikainen rautatieverkko sinisellä ja Lampénin matkareitti keltaisella.

Välähdyksiä reissulta

Lahteen oltiin menossa Hyrylän ja Järvenpään kautta. Tottakai. Niin vielä minunkin nuoruuteni aikana - kun ajoin fillarilla Vääksyn Salonsaareen kiersin juuri sitä samaa Krapinhovin kaartuvaa pensasaitaa mitä Lampénin Everitt kaartoi Tuusulan Rantatielle kääntyessään.  Tuossa oli nyt aikaeroa 40 vuotta. Rantatiellä Lampén valittaa kun auto ”pölystyttää  kaikkien tiellä kulkevien huvila-asukkaiden kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä hengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa.” Ohkolassa majoitutaan. Siellä majatalon isäntä yllättää. ”Hän taisi pakinataidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea kuularuisku.” Lampénin mukaan ”länsisuomalainen puhuu enemmän kiiluvilla, hyväntahtoislla   silmillään kuin suullaan.”  Orimattilan majatalossa hän päivittelee nykyaikaa. ”Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka tukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan kirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja sukuasteikko olisi sallinut.” Lampén ihmettelee myös paikan siisteyttä. Hän menee tutkimaan paikallista ”riti-rataa”. (Pikkukammaria) ”Sähkövalo! Mikä huimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta ’kangesta’  tähän siistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä marraskuun iltoina.” Matkailija valittaa, ettei Uudellamaalla, ennen Lahtea ja Salpausselkää ole sakeasti kauniita paikkoja. Mutta Lahdessa hän noteeraa ”ihanan aseman” sekä torin varrella sijaitsevan Kansallispankin talon.

Ernst Lampén piti Viho Penttilän suunnittelemaa matkantekovuonna valmistunutta KOP:n taloa kauniina ja edistyksen merkkinä. Lahden vanha rautaieasema oli hänen mielestään ihana. Vanha rakennus korvautui uudella - nykyisellä rakennuksella, vuonna 1935. Lahden haittapuolena olivat tomuiset kadut. Ne olivat Lampénin mielestään Suomen pölyisimmät.

Ajetaan Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen ja Kangasalan kautta Tampereelle.

Syrjäntaka-niminen maalaistalo ja majatalo yllätti matkailijan. Tai hänet yllätti nuori kaunis nainen, joka tarjoili hänelle ”seksan”, englantilaisen teen. Hän nimitti neitoa neidiksi. Se oli virhe, sillä neito olikin emäntä itse. ”Kouluja käynyt: neliöjuuria vedellyt, saksan ja ranskan kielioppien kanssa kiusautunut ja 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan osannut. Ei ole syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!”

Matka jatkuu läpi Hämeen ”mehevimpien” seutujen. ”Kepeäjalkainen Everitt kulkee äänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui, lehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa tähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla – lehmänhaju heinäkuun iltana on suloisen kirpeää – ja sittiäiset olivat hurjassa lentotouhussa. Ajoimme hyvin varovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä Everitt peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa valaistuksessa.

Everitt 30 täydessä hehkussaan.

Ernst Lampén ihastui eritoten Kaukajärveen Tampereelle saavuttaessa. Hän sanoo, että järvi tulisi merkitä maan huomatuimpien joukkoon. Erityisesti hän on ihastunut järven rannalla sijaitseviin arvohenkilöiden huviloihin ja herraskartanoihin. Tampereella hän ajautui nautiskelemaan skotlantilaisia virvokkeita erään rouva V:n luokse. Sieltä lähtiessä he ”huvittavat toisiaan sievillä ja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.”

Peräseinäjoki, Seinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö ”ryhmittyvät yhdeksi ainoaksi niityksi ja pelloksi.” Ilmajoella ja Kokemäenjokilaaksossa ”ikivanha maalaiskulttuuri” saavuttaa korkeimman ilmenemismuotonsa.” Vaasa, se on juuri sitä mitä tarkoittaa upea.” Alavuden ja Atsärin välillä alkavat mäet. ”Jollei sitä edeltäpin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä hänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla kukkuloilla, mihin on vain päässyt, erillään muista, ilman läheisiä naapureita. Mieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja: ’Högt bland Saarijärvis moar’.”

”Eräs alkuasukas, nurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, mm. kertomalla paikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta, sanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön karusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin, jottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin pysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin vedellä virkistelee vatsanesteitä.”

Lampén saapuu autoineen Jyväskylään. Everitt  nousee ahnaasti mäeltä toiselle. Jyväskylä saa kehunsa kauniista puistoistaan. Muuramesta avautuu suurenmoinen näköala Päijänteelle. Jämsän kirkonkylässä hän näkee korkean kulttuurin tyyssijan. Sitten seuravata luonnonkaunis Kuhmoinen,  Vääksyn kanava ja Vesijärven rantaa seuraava kaunis tie. Hän suosittaa muukalaisillekin nähtävyyksien lukumäärässä kulkemaansa tietä Saarijärveltä Viitasarelle, sieltä Jyväskylään ja edelleen Lahteen.

Ernst Lampén päättää tarinansa automobiilimatkasta: ”Minua elähdytti hurmaava hyvätuuli saapuessani kotiini Helsinkiin.”

Nyt on Juhannusaatto. Juhannusruusut kukkivat juuri oikeaan aikaan tuossa navetan seinän vieressä, riti-ratin oven edessä. Toivotan teille hyvää Juhannusta.

Haagan alppiruusut ja pieni assosiaatio

Onko lähelläsi joitain aarteita joiden olemassaolosta et todellakaan tiedä? Ainakin minun lähimaisemissani on uinunut aarre josta en tiennyt ennen eilistä päivää. Sen etäisyys minun syntämäkodistani ja nykyisestä kodistani on vain kaksi kilometriä, enkä tiennyt sen olemassaolosta. Silloin kun asuin vain 400 metrin päässä tuosta aarrekätköstä, aarretta ei vielä ollut olemassa. Se ryhtyi syntymään vuoden 1975 jälkeen. Pekka Jyränkö, Helsingin kaupunginpuutarhuri, hän on ilmeisesti juuri se henkilö jota saamme kiittää Haagan Rodopuiston syntymästä. Soitan ystävälleni Reijo Korhoselle. Hän oli jo silloin Helsingin kaupunginkanslian leivissä. Saan hänet kiinni Herttikan S-marketin kassajonossa. Puhelinkin hieman reistailee. Hän saa linjan kuntoon. ”Pekka Jyränkö, kyllä se oli Pekka Jyränkö joka tuon sai aikaiseksi.” Reijo oli itse paljossa mukana, mutta ei tunnustaudu Haagan puiston tekijäksi. Rakennusvirasto oli siinä tekijänä, eikä Reijo vielä siinä vaiheessa kuulunut rakennusviraston rooteliin.

Yllätys, yllätys! Haagan Rodopuisto sijaitsee minun naapurustossani. En ollut tiennyt koko puistosta mitään, ennen kuin nyt! Juuri kaksi päivää sitten.

Nyt se Leo I Mattilan assosiaatio

Minä muutin vuonna 1967 vuokralle Ilkantie kahteen, Mormonikirkon naapuriin. Talon edellinen vuokralainen oli Leo I. Mattila, kilpa-autoilija, liikemies ja poliitikko. Kun vierailin hänen luonaan taloa katsastamassa havaitsin asunnon seinällä mahtavia valokuvia laakeriseppelöidystä kilpa-autoilijasta. Liittyykö tämä jotenkin Rodopuistoon? Liittyy vain välillisesti, lähnnä siksi että tuohon aikaan nykyinen Rodopuiston alue oli minun koiranulkoiluttamisaluettani. Minun kodistani oli nykyiseen puistoon vain 400 metriä. Puistoa ryhdyttiin istuttamaan vuonna 1973-1975, joten tämän ihmeen syntyvuosina olin siirtynyt jo Espoo kansalaiseksi. Haagan talossa asuin vuosina 1967-1971. Arska Soisalo tarinoi stadin murteella Pohjois-Haagalaisten tupaillassa 2007 tähän tapaan: ”Jos jatketaan Ilkantietä Tunnelitielle on siinä ennen Mormoni tsyrkkaa tummilla laudoilla päällystetty silloinen ökytalo vielä pystyssä, jossa budjas sillo kauppias, kilpa-autoilija ja kansanedustaja Leo I. Mattila.” Leo I. oli kansanedustajana kahteen otteeseen ja Helsingin kaupunginvaltuutettu. Hän edusti liberaalista kansanpuoluetta.  Hänellä ei kylläkään ollut mitään tekemistä Haagan Rodopuiston kanssa.

Haagan ”ökytalosta” tuli ajan suunnittelijapiireissä tunnettu juhlapaikka. Meidän sanunailtoihimme osallistui melkoinen joukko nyt historiaa lehteileviä arkkitehtuurin hahmoja. Muitakin hahmoja – ei pelkkiä arkkitehteja – mutta innokkaita juhlijoita hekin. Insinöörihahmojakin. No ketkä siellä vierailivat? No, jätetään tämä tarina toiseen kertaan. Olemme matkalla Haagan alppiruusujen pariin.

Eläintarhanajoissa 1948 autojen B-luokan ykköseksi ajoi Suomen Leo I. Mattila 1930-lukulaisella Ford Roadsterilla. Olin siellä minäkin katsomon puolella.

Ja sitten Rodopuistoon!

Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitos käynnisti vuonna 1973 jalostusohjelman, jonka tarkoituksena oli tuottaan talvenkestäviä alppiruusuja. Mukana työssä oli Mustilan arboretum Elimäellä. Siellä oli isäntänä C. G. Tigerstedt. Kasvinjalostuslaitoksella oli 3000 alppiruusun tainta, mutta puuttui paikka mihin istuttaa. Silloin kaupunginpuutarhuri Pekka Jyränkö tuli apuun. Alppiruusut pitävät happamesta maaperästä ja sellaista oli tarjolla männikköisellä suoalueella, suopursujen keskellä , voimalinjan alla ja sivuilla, Pohjois-Haagan ja Etelä-Haagan välisellä alueella.

Rodopuisto reunametsäalueineen  on laajuudeltaan 8 hehtaaria. Varsinaiset atsalea- ja alppiruusuistutukset, kuvassa vaalean vihreällä,  ovat laajuudeltaan noin 3 hehtaaria. Hienoja köysiaidattuja pitkospuukäytäviä (oranssi väri) alueella on noin 0,75 km ja hiekkateitä (keltainen väri) noin 1,1 km.

Helsingin uusi yleiskava tunnistaa Rodopuiston. Hieman pikselit ruhjovat puiston varsinaisia istutusvyöhykkeitäkin, mutta se johtunee vain esitystavan karkeudesta. Musta viiva puiston itäpuolella on nyt jo toteutuksen alkumetreille päässyt päässyt Raidejokeri.

Rodopuisto on uskomaton paikka. Se on ensivierailijalle hämmästyttävä monessa suhteessa. Kun katselee oman pihan alppiruusuja ja yrittää suojella niitä erinäisten putkilokasvien ahnaalta leviämiseltä joutuu nyt Haagan metsikössä viidakkomaisesti leviävien atsalea ja rodopuskien keskelle. Suopursut tuoksuvat, metsä tuoksuu ja huokuu ihanaa kosteutta. Kansa vaeltaa pitkin pitkospuita. Lapset iloitsevat ja äidit iloitsevat. Kaikkiin ihmisiin, miehen jörrikkäänkin tarttuu kukkivan metsän luoma ilon tunnelma. Solakat männyt antavat kukkivalle viidakolle suojaavan katon. Metsä säilyttää hyväilevän kosteuden. Kansaa tulee lisää. He tulevat polkupyörällä, kävellen, junalla tai autolla. Jotkut kuljettavat mukanaan koreja. Koreista pilkistävät kuohuviinipullot ja piknik-herkut. On tarkoitus viettää huumaava hetki kukkien tuoksussa. Unohdinko linnun laulun? Linnutkin ovat villiintyneet tästä ihmeellisestä tunnelmasta ja taianomaisesta metsästä.

Nyt lopetan jaarituksen. Se vie vain sinulta aikaa. Tarkoitus on, että lähdet heti pienelle retkelle Haagan maisemiin. Kukat ovat vielä täydessä loistossa. Ehkä vielä viikon. Mutta ei kauempaa. Siis matkaan! Anteeksi sinä lukija - joka olet liian kaukana tehdäksesi tämän ihanan retken.

Pitkospuut kiertelevät ylväitten männynrunkojen ryhdittäminä. Köysikaiteet auttavat jalkapuoltakin etenemään turvallisesti ja estävät putoamisen suopursujen joukkoon.  Väki nauttii. On monenlaista tallaajaa. Kaikki iloisia pienestä ruuhkaliikenteestä huolimatta.

Kiinnostavaa lienee, että alppiruusujen joukossa on useampia täällä jalostetettuja lajikkeita. Niitä ovat mm. Haaga, Mikkeli ja Pekka. Tästä linkistä löydät hyvän selostuksen puistosta ja sen varpukasveista: http://www.vihreatsylit.fi/?p=930

Toinen puoli laajasta alueesta on atsalea-viidakkoa. Atsalea on suopursun tavoin samaa sukua alppiruusun kanssa.

Nyt ylös, ulos ja lenkille!

Kesäkirja naisen velvollisuusetiikasta 100 vuoden takaa

Kesä on siitä mukavaa aikaa, että käsiin joutuu kirjoja menneiltä ajoilta. En tarkoita syvää historiaa, tarkoitan lähinnä isoisien ja isoäitien aikoja. Minun ikäisteni isoisät syntyivät 1880-luvulla. Isät syntyivät 1910 paikkeilla. Suomen itsenäistyessä isoisät olivat jo aikamiehiä, siinä kolmekymmenviiden paikkeilla. Toiselta puolelta saattoivat olla punaisia, toiselta valkoisia. Isät olivat vasta lähettipoikien iässä, kumpaako väriä sitten palvelivat.  Minun isäni oli valkoisten lähettinä Kokemäellä. Äitini enot taas käyttivät punaista käsivarsinauhaa.  Toinen heistä surmattiin pistimellä Tammisaaressa. Toinen taas ajautui Oskari Tokoin divisioonaan ja pääsi englantilaisten suojeluksessa laivalla Jäämeren kautta Helsinkiin. Tokoilaiset punaiset marssivat suoraan kuulusteluista kotiinsa, menemättä vankileirien kautta. Kotini Pakilassa oli sitten kolmekymmentäluvulla aatteiden sulatusuuni. Vitivalkoiset ja verenpunaiset sukulaiseni joutuivat isoäitini tarmokkaan huolehtivalla johdolla sulautumaan yhdeksi suvuksi. Pääasiassa sulautuminen tapahtui vatsan kautta. Aatteellisia puheita ei siinä tarvittu. Helsinkiin opiskelemaan saapuneet kokemäkeläiset tottuivat isoäidin antimia nauttiessaan ”häivähdykseen punaista”. Isäni kyllä toimi 30-luvun alussa jopa kalstalaisten ruskeapaidoissa, mutta luopui aatteesta havaittuaan valtataistelun raadollisuuden. Suojeluskunta-aate ja palokunta-aate olivat sitten hänen vapaa-aikansa ruumiillishenkisenä ravintona aina hänen kuolemaansa saakka. Hän kuoli Rauhan junaonnettomuudessa syksyllä 1938. Henkilöjuna törmäsi rikkidioksidivaunuun. 14 matkustajaa kuoli, joukossa kaasunsuojelukursseilta palaava isäni. Olin silloin juuri täyttämässä 4 vuotta. En muista isästäni kuin välähdyksen kasvoista. Istuimme paloautossa Alkutienmäellä Pakinkylän VPK:n kesäjuhlien aikaan. Isä oli palopäällikkö.

Muistin virkistämiseksi laitoin tämän kuvan. Se kertoo millaisessa kirjallisessa ympäristössä tässä esiteltävän kesäkirjan sankarittaret ja ystävättäret elivät. Yläkuvassa Helmi Krohn (1871-1967), keskellä sisarpuoli Aino Kallas (1878-1956) ja alimpana ystävätär Maila Talvio (1871-1951).

Ehkä tämä omakohtainen muistaminen oli tarpeellinen ennen kuin päästään ensimmäiseen kesäkirjaan. Kesäkirja käsittelee aikaa ennen itsenäisyyttä. Se on siis isoisieni perheen perustamisen aikaa ja isäni ja äitini lapsuuden aikaa. Kumpikaan perhe ei ollut porvarillinen, pikemminkin torpparilainen. Kumpikaan perhe ei ollut myöskään uskovainen, kunhan tapauskovaisia. Tampereen ja Murolen kanavan seuduilta kotoisin oleva isoisäni oli ylioppilas ja asemapäällikkö. Heinolan ja Kausan isoisäni kävi töin tuskin kiertokoulun, oli puuseppä ja koulun vahtimestari. Perheet olivat torppareiden jälkeläisiä. Isoäidit olivat samaa opillista kaliiberia, mutta ehkä sielultaan isoisiä herkempiä ja miksei myös vahvempia.

Helmi Krohn 1871-1913

Kesäkirjan perheet ovat toista maata. Helmi Krohn (1871-1967) oli sivistyneistöä. Hänen isänsä oli Julius Krohn (1835-1889), kansanrunousmies, yliopiston professori ja ensimmäisen suomenkielisen pro-gradu tutkielman tekijä. Helmi Krohn kävi Helsingin suomalaista tyttökoulua luokkatoverinaan Maila Talvio. Koulusta tuli myöhemmin Tyttönorssi. Hän avioitui 20-vuotiaana E. N. Setälän (1864-1935) kanssa. Vuosi oli 1891. Ero tuli kuitenkin suuren alkurakkauden  ja neljän lapsen jälkeen vuonna 1913. Helmi Krohn oli valtaisan tuottoisa kirjailija ja kääntäjä. Hänen sisarensa Aino Kallas sai kuitenkin enemmän tunnettuutta kirjailijana. Miten tuo lahjakkuus saattaakaan keskittyä samaan sukuun ja perheeseen?

Minun ikäiseni muistavat E. N. Setälän kieliopin. Oli tapana aina irvailla ”E. N. Setälän mukaan!” Yksi Helmi Krohnin ja E. N. Setälän lapsista oli arkkitehti ja kirjailija Salme Setälä. Salme jäi rakennushallituksesta eläkkeelle vuonna 1961. Me taisimme tulla hyvän päivän tutuiksi Vääksyssä, yhteisessä kesälomanviettopaikassa. Ihana nainen – niin muistelen.

Maila Talvio (1871-1951) ja Helmi Krohn (1871-1967) keskustelivat nuorina naisina kirjeitse lähes kielletyistä aiheista.

Vihdoinkin kirjaan

Kirja on tutkimus. Sen nimi on Helmi Krohn 1871-1913; Naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu, Vesa Vares, Yliopistopaino 2005. Kirja koostuu paljolti Helmi Krohnin ja Maila Talvion kirjeenvaihdosta – tai oikeammin sen analyysistä. Kaksi nuorta naista keskustelee kirjeitse naisen asemasta ja tunteistaan. Keskustelu on nykypäivän ihmiselle kiinnostavaa, mutta osin lähes käsittämätöntä. Mitä tarkoittaa rakkaus? Mitä tarkoittaa velvollisuus? Mitä tarkoittaa eettisyys? Mitä tarkoittaa avioliitto? Mitä ovat mies ja nainen? Nuo kaikki asiat tarkoittivat heille jotain muuta, kuin mitä ne meille nykyään merkitsevät. Kuunnellaanpa:

Helmi kävi tyttökoulua  Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa. Yrjö-Koskinen oikaisi avajaispuheessaan yleistä väitettä, että nainen ei tarvitse tietoa, tai tarvitsee sitä vain siinä määrin kuin kodin hengettärelle kuuluu. Hän hieman lievensi: ”Tässä luulossa on sen verran perää, että naisessa helpommin kuin miehessä puuttuva tieto voidaan peittää ja palkita sydämen puhtaudella ja vilpittömyydellä.”  Naisen velvollisuusetiikkaan liittyivät velvoitukset, kuten ”naiset ovat olemassa ihmiskunnan jalostamiseksi ja parantamiseksi”, ”naisista riippuu kotionni, lasten tulevaisuuus ja sitä kautta myös kansakunnan tulevaisuus” tai ”Spartan kansa oli sotakuntoinen kansa; ja tiedämme että pääansio oli naisten”. Sivistyksen sanottiin matkaansaattavan ”itsenäisyyden, jonka parissa on nöyryys, ja irroittavan valheellisen, häälyväisen ajanhengen orjuudesta”. Koulun rehtori arveli naisten ruumiillisen heikommuuden johtavan tytöillä huomattavasti pidempään opiskeluaikaan poikiin verrattuna. Erityisesti pelättiin tyttöjen opetuksen liittyvän jotenkin ”nais-emancipationiin”. Kasvatuksen oli nimittäin kehitettävä naisten erikoiskykyjä; naisen erikoisluonne kun oli ”kuin hieno tuoksu, joka koko hänen sivistykselleen antaa viehättävän sulon”.

Helmi Krohn ei jatkanut opiskeluaan koulun jälkeen. Sen sijaan häneltä valmistui ensimmäinen käännöstyö jo 20-vuotiaana: Pikku lordi Fauntleroy. Elämänsä aikana han kirjoitti puolisensataa kirjaa ja käänsi yli kaksisataa teosta. Hänestä tuli vanhemmiten myös teosofi, spiritualismin meedio ja kirjoittaja. Hän julkaisi useita spiritualismia käsitteleviä teoksia. 

Kirjoista elämään

Helmi ”meni miehelle” kaksikymppisenä. Kihlauksen aikana nuorten naisten välinen kirjaystävyys sai lähes eroottisia muotoja. Hän kirjoitti ”tuhansista suudelmista ja tunteista joiden syvyys on pohjaton ja ääretön”: ”Jospa saisin sun vuoteesi äärellä seisoa herätessäsi aamulla ja ensimmäisenä painaa suudelman 19 vuotiaan huulille ja toivottaa sulle onnea, niin sanoilla sitä tuskin voisin tehdä, vaan silmäni, ne enemmän sulle sanoisivat”. Hän toivoo voivansa esitellä Mailalle kotiaan: ”istuen hämärässä, minun pienessä pehmeässä sohvassani, käsitysten, kaulatusten ja uskoisimme toisillemme kaikki mitä meidän sydämissämme hehkuu”. Vesa Vares arvioi ystävyyden olleen moraalista työtä, jolla oli suuret laatuvaatimukset ja ylevä päämäärä.

Avioliiton lähestyessä

Uskonto oli elämässä vahvasti mukana. Helmi kirjoitti Mailalle pelkäävänsä avioliiton maallista onnea ja epäili Jumalan saavan siitä onnesta liian pienen osan. Niinpä hän rukoili Jumalaa liiton kolmanneksi osapuoleksi.

Millaista oli kielenkäyttö politiikasta? Sopisiko se nykysuuhumme? ”Elämä tuntuu kuin synkältä syksyiseltä yöltä ajatellessaan minkä kolkon kohtalon alaiseksi Suomemme, armas isänmaamme joutunee! Minulla on ollut niin syntisiä ajatuksia sen johdosta. Onko Jumala meidät hyljännyt, kun Hän sellaista sallii! Vaan ei! Ehkä Hän meitä vain koettelee ja kun olemme voittaneet, niin Hän antaa jälleen päivän paistaa.” Näin Helmi kirjoitti tsaarin postimanifestista 1890.

Tsaari Aleksanteri III sulautti vuonna 1890 Suonen Suuriruhtinaskunnan postilaitoksen Venäjän postilaitokseen. Vuonna 1889 Suomen postimerkit olivat vielä leijonamerkkejä. Vuonna 1891 kaksipäinen kotka hallitsi. Helmi Krohn epäili Jumalan meidät hyljänneen. Minä en usko Hänellä olleen osuutta asiaan.

Helmi Krohn vihittiin avioliittoon saksalaisessa kirkossa. ”Kun Helmin kirkkaista silmistä minua rakkaus kohtasi, niin se hurmasi minut. Tulisiko se todella minun osakseni? Ja se tuli. Helmi oli minulle naisen rakkaus kokonaisuudessaan: äidin, sisaren, morsiamen, ja vaimon, ystävättären ja rakastajattaren, hänelle olin tahtonut säilyttää sieluni ja ruumiini.” E. N. Setälä oli työnarkomaani. Hän oli jo 16-vuotiaana julkaissut Suomen kieliopin. Yliopiston professoriksi hänet nimitettiin 1893. Myöhemmin hän oli senaatin jäsen ja ministeri. Jooseppi Mikkola, Maila Talvion puoliso vuodesta 1893, oli slaavilaisten kielten professori ja Suomen edustaja Rüdiger von der Goltz’in ”hovissa”, kenraalin johtaessa balttisaksalaisten itsenäisyyspyrkimyksiä. No, veljeskansamme sai sitten itsenäisyyden voittamalla samaisen Suomen sankarin. Jos sinua sattuu kiinnostamaa ”Saksan kenraali Suomessa” klikkaa tuohon:

http://kuntatekniikka.fi/penan-blogi/2015/12/12/itsenaisyyspaiva-kaksi-puhelinsoittoa/

Nainen tarvittiin kiihoittamaan miestä työntekoon

Helmi valoi ystävättäreensä uskoa avioliiton ihanuuteen: ”Hän tarvitsee sinun henkistä tukeasi, sinä tarvitset hänen ruumiillista tukeansa. Ja niin te yhdessä, yksissä voimin muodostatte jotain niin kaunista ja suurta. Hän on niin etevä ja hänen henkensä voisi paljon saada toimeen, jos hänellä olisi joku, joka ottaisi osaa hänen rientoihinsa, kiihoittaisi häntä työhön. Vaan ilman tuota tukea – niin, mitäpä oikeastaan sanoisin.”

Helmi Krohn ja Emil Setälä Krohnien sukukuvassa kihlajaisaikaan.

Helmi ja Maila ihmettelevät kirjeissään miestensä erinomaisuutta: ”Ei se ole merkillistä, että meillä kummallakin on sellainen kulta, joka tiedoiltansa on niin paljon meitä korkeammalla, johon me saamme katsoa ylös ja vaan ihmetellen sen ajatuksia seurata. Elämä tuntuu oikein suurelta sellaisten miesten rinnalla! Ja vaikka heidän ajatuksensa usein ovat niin kaukana meistä ja niin korkealla, ettemme niihin koskaan ylety, niin on hetkiä, jolloin he ovat kokonaan meidän omamme, hetkiä jolloin he eivät muista eivätkä ajattele ketään muuta kuin meitä.” Maila vahvisti: ”Se onkin aina ollut ideaalini, että hänen täytyy tietää niin paljon, etten minä mitenkään pääse hänen perässään.” Näin mietiskelivät nuorikkoina Suomen kirjallisuuden merkittävät tekijänaiset. Omassa elämässäni tuollaisia oikeisiin valintoihin viittavia ylisanoja on käytetty vain autoista. Mutta se olikin 50-lukua.

Helmi ja Eemil saivat neljä lasta. Lasten teko ei ollut vuosisadan vaihteen sivistyneistönaiselle mikään mieliteko. Naiset menivät avioliittoon tietämättöminä hääyön tempuista. Helmi sanoi uskaltaneensa ajatella asiaa vain alttarille saakka. Ei sen pitemmälle. Toista se oli maalaisnaisilla. Minun mummuni kertoi kylän lapsenpäästäjän istuneen ruispellon ojassa kylän tytöt ympärillään. Oli menossa sukupuolisen kanssakäymisen oppitunti. Mikään ei jäänyt epäselväksi. Ei edes raiskaajan takuuvarma käsittely. Haluaisit tietää? No, näin se Hilma oli neuvonut: ”Kun se mies könyää sinun päällesi, anna tulla, ole varuillasi, ja kun munapallukat tulevat käsien ulottuville tartu kiinni molemmin käsin ja purista täysin voimin - vielä hieman kynsillä viimeistellen. Homma loppuu siihen ja sälli senkun uikuttaa - takuuvarmasti!

”Jotain törkeää, raakaa ja inhoittavaa”

Helmi Krohnilla oli tiukka asenne siveellisyyteen. Hän ei voinut ymmärtää puhtauden vaatimusta naisilla, kun miehet eivät samaa vaatineet itseltään. Hän ei ymmärtänyt sukupuolista kanssakäymista bordellien naisten kanssa. ”On kuin ”sivistynyt nainen juoksisi hambusia perässä”. Akti ilman rakkautta oli Helmin mielestä ”jotain törkeää, raakaa ja inhoittavaa”. Hän kirjoitti Jalmar Finnelle ”kylmäverisyydestään” johtuvan, ettei hän ymmärrä ”eläimellisyyteen asti kohoavaa intohimoa”. Helmi Krohn nei pitänyt seksistä. Kirjeissään Maila Talviolle - jo avioliittonsa alkuaikoina - hän piti seksiä naiselle uhrauksena ja velvollisuutena ja kaiken lisäksi epämieluisana.

Emil Setälän ja Helmi Krohnin avioliitto päättyi eroon vuonna 1912. Helmi Krohn vaati yhteiselämää ilman sukupuolista kanssakäymistä. Tähän ei Emil suostunut. Lapset jaettiin. Poika jäi isälle ja tytöt äidille. Emil avioitui tanskalaisen professoriystävänsä tyttären kanssa. Helmi eli yksin. Hän kuoli 96-vuotiaana vuonna 1967.

Vesa Vareksen tutkimus päätyy analyysiin ajatusten muutoksesta vuosisadan alkupuoliskolla. Joku on nähnyt yhtymäkohtia Helmi Krohnin ja Väinö Linnan ruustinna Ellen Salpakarin välillä. Hänet me olemme nähneet nyt pyörivässä televisiosarjassa. Vares tuomitsee vertailun vääräksi. Helmi Krohn ei Vareksen mukaan ollut Lucina Hagmanin kaltainen naisasianainen, ei Miina Sillanpään kaltainen poliitikko, eikä liioin itsenäinen taiteilija tai miehensä muusa. Missään tapauksessa hän ei ollut Väinö Linnan luoma Ellen. Hän korosti ihmisen, miehen ja naisen yksilöllisyyttä. Hän ei hyväksynyt karsinoimista, ei sukupuolen, ei poliittisen mielipiteen tai kansallisuuden perusteella.”Minä olen tavallani suuri aristokraatti, vaikka tittelit, asema, suku ei merkitse minulle mitään. Indiviidi, se on minulle pääasia ja niitä on sekä ylhäällä että alhaalla. Ja siksi minä ymmärrän myös teitä, kun te kuljette työmiestenne parissa.” Helmi ei innostunut sosialismista ystävättärensä Maila Talvion tai sisarpuolensa Aino Kallaksen tavoin. Hän epäili työväenliikkeen tuhoavan taiteiden arvostuksen.

E. N. Setälä: ”Terve teille te poistuneet haamut, terve teille te isänmaan suurmiehet, työskentelijät, esitaistelijat, terve teille te, jotka nuorina kaaduitte isänmaan puolesta, terve teille Spes Patriae, terve teille isänmaan toivo ja sen toteuttajat.”

Kuuntele puhetta ylioppilaille 100 vuoden takaa

Emil Nestor Setälä eli vuoteen 1935. Hän piti ylioppilaille puheen vuonna 1923. Tuon puheen kaiut ovat ajallemme mielenkiintoiset.  Ne eivät kuulu meillä, mutta ne kuuluvat kautta maailman. Kaiut ovat täynnä kuolleiden isi-isien hautoja. E. N. Setälä, tuolloin opetusministeri, hän ei puheessaan mainitse korkeimpia voimia, hän mainitsee kreikkalaisen jumalattaren, joka uhrasi poikansa. Korkeinta mikä voi ihmisen ja miehen osaksi tulla, on kuolla isänmaansa ja aatteensa vuoksi. Puheessa esi-isien haamut kulkevat kulkueena seisomaan nousseiden ylioppilaiden editse.  Viimeisenä tulevat veljessodan valkoiset sankarit. Punaisista sankareista ei mainita sanaakaan. Ei heidän haudoistaan. Ei heidän itkevistä äideistään.  Mutta siitä kaikesta olikin liian vähän aikaa. Juhlalliseksi lopuksi uskallapa kuunnella E. N. Setälän puhe ylioppilaille hieman vajaa sadan vuoden takaa. Kuuntele tarkasti ja ajattele.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/07/22/e-n-setala-kielitieteilija-ja-valtiomies

Noiduttu ongelma

Hienoa että vielä eläkeiässäkin saa kutsuja erilaisiin juhliin. Yleensä kysymyksessä ovat moninaisten julkisyhteisöjen asiakastilaisuudet. Niihin sisältyy aina ensin sarja luentoja. Luentojen kuuliaisella seuraamisella maksetaan sitten opinsaunan jälkeen seuraava syömingein ja juomingein höystetty seurusteluhetki. Hienointa näissä tilaisuuksissa on vanhojen kavereiden tapaaminen. Näissä tapaamisissa käsitellään sekä menneisyys että tulevaisuus. Menneisyydessä nähdään kaikki mainiot saavutukset. Tulevaisuuden suhteen esitetään epäilyksiä. Ei uskota aivan kaikkea mitä nyt on tarjolla.

Olin saanut kutsun HSL:n suvijuhliin. Tai olisivatko ne Suvijuhlat – isolla ässällä. Olihan Suvi tietysti juhlien emäntänä paikalla. Ja hänen oli syytäkin olla iloinen. Yleisömenestys oli valtava. Esitelmät oli hyvin valittu. Hienoa oli pikkuisen joukkoliikennefanin, 9-vuotiaan Krishnan ”Krisu” Nuotion esiintyminen. Hän on joukkoliikenne-tubettaja. Hänen videoitaan Helsingin jokkoliikenteestä löytyy Helsinki Traveler –nimellä.

  

”Krisu” Krishnan Nuotio toi juhlijoille harvinaisen viestin nuorelta polvelta. Se ei ole tapana. Nyt saimme iloita hänen raikkaudestaan.

Klikkaa tuohon jos haluat katsella Krisun blogia:

https://www.youtube.com/watch?v=5O1vSsx_t3A

How to get a Travel Card

Krisua haastateltiin. Hänellä olivat vastaukset valmiina. Toinen haastateltu esiintyjä oli Aalto-yliopiston liikennetekniikan apulaisprofessori Milos Mladenovic. Jenkeissä opiskelleella ja siellä työskenneellä serbialaisella professorillamme oli paljon sanottavaa. Meikäläiselle hidustava-aivoiselle vanhukselle siitä sanomasta jäi kuitenkin huomattavia annoksia kuullun ymmärtämisen äärirajoille. Jotain sain kuultua. Erityisesti jäivät  mieleeni kaksi asiaa: ”wicked problem” ja ”undesirable future”.

”Wicked problem” oli hauska ja ilkeä juttu, ja niin totta. Nykyään kun on tapana kertoa asiat suorastaan itsestään selvinä. Kunhan teemme tuon ja sitten teemme tuon, saamme lopputulokseksi tämän. Kirottua on, ettei niin tapahdukaan. Tulevaisuus tulee vastaamme aina erilaisena kuin miksi sen olimme kuvitelleet.  Tulevaisuuden kohtaamiseksi käyttämämme menetelmät ovat yllättävän vanhanaikaisia. Juuri niitä samoja ja vanhoja, vaikka puhummekin massiivisesta muutoksesta. Luulisi että muutosta tulisi tutkia jollain muuttuneilla menetelmillä. Sellaislla menetelmillä jotka tunnistavat ”wicked ” probleeman olemassaolon.  On se niin kirottu ongelma tuo tulevaisuus. ”Noiduttu probleema” sisältyy erityisesti yhdyskuntasuunnitteluun ja taloussuunnitteluun. Pahimpana nykyongelmana pidetään ilmaston lämpenemistä. Asiaa on kuitenkin lähes mahdotonta ratkaista, koska aika loppuu, eikä ole keskeistä hallintoa joka voisi toimia asian hyväksi. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että ratkaisua etsivät ovat itse sitä aiheuttamassa.

  

John D. Barrow on arvioinut ilmiöiden monimutkaisuutta ja niiden laskettavutta. Yhteiskuntatieteet, talous ja rahoitus ovat laskettavuuden ja ennustettavuuden ulkopuolella tai ainakin äärirajoilla. Tästä syntyy ”noiduttu ongelma”.

Tulevaisuus värähtelee trendin kahta puolta

Toinen Milos’in kertoma viisaus oli tuo ihmeellinen ”ei-haluttu tulevaisuus”. Juuri sitä pitäisi uskaltaa tutkia. Siinäpä se. Kriisiskenaariot eivät ole yhdyskuntasuunnittelun normaalia käytäntöä. Kriisin todennäköisyys on kuitenkin jopa suurempi kuin mikään näistä tarkastelun kohteena olevista hienoisesti trendistä puoleen tai toiseen värähtelevistä tulevaisuuksista. Polttoaineiden hinnan kova nousu Lähi-idän öljyvaltioiden valtataistelun seurauksena tai Fukushimaan/Tsernobyliin verrattava ydinvoimakatastrofi tai suuri tulivuoren purkaus tuhkapilvineen Italiassa.  Atomisota mainitaan tekoälyn ja nanoteknologian väärinkäytön ja ihmissuvun kloonauksen  lisäksi suurimmiksi uhkatekijöiksi ihmiskunnalle.

En mainitse mitään sodasta, en siitäkään huolimatta, että maailmassa eniten ”löysiä varoja” käytetään tulevan sodan torjuntaan. No, mainitsen kuitenkin. Sodan täytyy olla erittäin todennäköinen, miksi muuten maailma käyttäisi sodan torjumiseen käytettävien armeijoihin rahoitukseen 2000 mrd. euroa vuodessa. Paljonko on tuo määrä? Se on noin 3 % maailman GDP:stä. Eurooppalaiset maat käyttävät samaiseen yhteenottoon valmistautumiseen 400 mrd. euroa vuodessa eli 600 euroa asukasta kohti per a. Maailmassa lähes jokaisella maalla on armeija. Mistä muuten johtuu, että lähes kaikkialla armeijat ovat tarkoitetut puolustamaan, ei hyökkäämään? Kun ei ole hyökkäysarmeijoita mihin puolustusvoimia tarvitaan? Yhdysvallat maailmanpoliisina on rahojen käytössä ehdoton ykkönen – siis jo Obaman ajoilta. Heidän sotilasmenonsa ovat 16 % valtion budjetista ja 34 % kaikista maailman sotamenoista. He käyttävät sotilasmenoihin vuodessa noin 1800 euroa per asukas. Kriisin todennäköisyyden täytyy siis olla suuri.  Eero Paloheimo on ryhtynyt taisteluun armeijoita vastaan. Lue tuosta ja allekirjoita vetoomus:

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/11/eero-paloheimo-ja-yhtyneet-armeijat.html

Ilmaston muutoksen torjuntaan käytettyjen varojen sekoittuminen kaikkeen muuhun tekee vaikeaksi verrata näitä kahta asiaa, sotiin valmistautumista ja ilmaston muutokseen valmistautumista. Ystäväni Eero väittää että sotaan varustautumisen rahoilla tehtäisiin ihmeitä maapallon hyväksi. Hänen aloitteensa tässä asiassa ei herätä kiinnostusta. Tyypillistä! Emme halua käsitellä ”undesirable futures”. Joka tapauksessa MIT:n tutkijat ennustivat pari vuotta sitten maailmanlaajuisen fossiilisista polttoaineista luopumisen 35 seuravan vuoden aikana vaativan 1200 mrd euroa vuodessa. Tämähän on noin 60 % maailman vuosittaisista sotilasmenoista. Se on myös noin kahdeksankertainen määrä maailman antamaa kehitysapuun verrattuna.

Tällä hetkellä armeijoihin käytetään 2000 mrd. euroa vuodessa, kehitysapuun 150 mrd. euroa vuodessa.  Kasvihuoneilmiön torjuntaan eli fossiilisista polttoaineista luopumiseen tarvitsisimme 1200 mrd. euroa vuodessa.

Takaisin arkeen, ”noiduttu ongelma ” on parasta unohtaa – eikö niin?

Olimme liikennettä hoitavan yhteisön tilaisuudessa. Silloin puhuttiin luonnollisesti liikenteen uudistuksesta. Tämän hetken suuri tulevaisuus kätkeytyy sanaan MaaS – Mobility as a Service. Ohjelmassa saimme kuulla uskoa tämän maagisen yhdisteen muutosvoimaan. Kahvipöytäkeskustelussa vallitsi suurempi skeptisyys. Kuka on valmis ostamaan etukäteen tiliostona mahdollisesti loppuvuonna toteutuvan lentomatkan? Vertailukohtana oli minun ostamani autohuoltosopimus, ”huolenpito” -sopimus, jossa maksan etukäteen tulevan vuoden huollot, mutta joka realisoituu vasta vuoden lopussa tapahtuvassa määräaikaishuollossa. Minä pysyn asiakkaana. En ajaudu kilpailuun. Matkojen suhteen ei eläkeläisellä ole samaa varmuutta. Joku vertasi asiaa vanhaan Matkahuollon sarjalippuun. Käyttämättömät maksetut liput jäivät kuun lopussa Matkahuollon tilille. Joku sanoi viisaudessaan järjestelmän hyötyjen syntyvän vasta sitten jos kulkutapajakauma muuttuu: henkilöautomatka vaihtuu joukkoliikennematkaksi tai pyörämatkaksi – silloin rapsahtaa hyöty sekä käyttäjälle että yhteiskunnalle. Paljonko muuten? Siinä on muuten eroa. Hyöty on huomattava jos tilanne johtaa toisesta autosta luopumiseen tai jopa siitä ainoastakin autosta luopumiseen. Paljonko? Joukkoliikennematkan vaihtuminen pyörämatkaksi – hyöty taitaa olla hieman kyseenalaista – jos ei terveyshyötyjä huomioida. Oman auton vaihtuminen vuokrattuun – mainio juttu. Robottiauton käyttö? Wicked problem! Tässä tuli niin paljon kysymyksiä, että oli pakko ryhtyä itselleen vastaamaan.

Mitä meillä voisi olla odotettavissa. Jos etenemme vuoteen 2050 ilman kohtalokkaita kriisitilanteita liikenne muuttuu. Kun nyt kilometrisuoritteesta 78 % ajetaan henkilöautojen kokoisilla laitteilla, 17 % joukkoliikenteellä ja 5 % kävellen tai pyörällä, olisivat luvut vuonna 2050: 62 %, 27 % ja 11 %. Kriisitilanteessa olisimme luvuissa 30 %, 52 % ja 19 %. Tietysti tämä on hatusta veto. Sellaista on noidutun ongelman käsittely. Vuonna 2050 omistetuilla henkilöautoilla ajettaisiin 34 % suoritteesta, vuokratuilla autoilla 17 %, robottiautoilla 9 % ja takseilla 1 %. Sähköautojen kansoittama ajoneuvokanta tuottaisi vain 40 % nykyhetken päästöistä. Kriisitilanteessa päästöt supistuisivat pakosti 20 %:in nykytilanteesta. Ei olisi mitä polttaa.

Meitä ei uhkaa robottiauto, varsinainen uhka on tekoäly ja RAAD

Mitä tämän laskuharjoituksen jälkeen on sanottava äsken avoimiksi jääneisiin kysymyksiin? On sanottava että kokonaisuudessaan liikennekustannukset alenevat lähinnä polttoainesäästöjen vuoksi. Vaikka onkin enemmän kuin todennäköistä että verottaja tulee ”kompensoimaan” kuluttajalle tulevan hyödyn tienkäyttömaksulla. Vuokratutut autot ja robottiautotkin osaltaan laskevat kustannuksia. Tässä monikäyttörevohkassa MaaS:in tapaisilla maksujärjestelmillä on tietysti asiakasta palveleva mukavuusfunktio. Sinänsä se ei alenna kustannuksia. Suurin vaikutus liikennekäyttäytymiseen ja kustannuksiin tulee olemaan ”Smart Card” vuokra-autoilla. Kyllä fillarointikin lisääntyy - kunhan infra kehittyy ja säät lämpenevät. Robottiautot eivät tuo paljon puhuttua vallankumousta vielä näinä lähivuosina. Toisaalta jos viisaat ennustavat tekoälyn ja kloonatun uuden ihmisrodun jo vuonna 2043 ottavan maailman hallintaansa ja tuovat sitä kautta pysyvän ja lopullisen kriisitilan, eipä näillä ennusteilla ole juuri käyttöä. Mutta jos taas RAAD-ihmiset pystyvät luomaan kuolemattomuuden, silloinhan osa kärsijöistä on jo ikuisesti olemassa.

Tilausuus päättyi iloisissa merkeissä. Sen päätti Arman Alizad hienolla ja tunteikkaalla esityksellään. Sitä ennen uusi pormestarimme oli pitänyt vauhdikkaan oloisen puheenvuoron. Hän vakuutti niin minut kuin muutkin kuulijat. Pormestarimme on joukkoliikenteen ystävä! Se tietää hyvää!

Helsinki – rakas vaahtokarkkimme?

Nyt mä en tajuu! Useimmat asiat ovat sellaisia joita minä en tajua, mutta on joitain sellaisia joiden tajuamattomuus on minulle aivan tajuttavaa. Miltei putosin jakkaralta, kun vaimoni tytär Laura lähetti minulle tällaisen linkin  Miksi Helsingin uusi ilme näyttää vuoden 1987 Ellos-luettelolta? Eihän tämä voi olla totta. Olen ihmetellyt mainostoimistojen intoa uudistaa firmojen logoja. Sen vielä jotenkin ymmärrän - pitää näkyä ja uudistua. Logon muutoksen yhteydessä voi ikään kuin kertoa myös muodissa olevasta toimintabrändin uudistuksesta. Antaa uusia lupauksia. Sellaiset lupaukset saattavat olla tarpeen luottamuksen palauttamiseksi tai vain muuten firmafuusioiden yhteydessä vanhan brändin hukuttamisessa.  Yksityisillä yrittäjillä tämä on melko selvää. Julkisyhteisöjen ei sen sijaan tarvitse tuosta välittää. Heillä on monopoli veronmaksajiensa suhteen.  Heidän ei tarvitse pyytää yleisöltä anteeksi tekojaan brändin uudistuksen kautta. Silti tuntuisi hyvältä jos Länsimetro Oy pyytäisi kollektiivisesri veronmaksajilta anteeksi aiheuttamiansa harhautuksia. Mutta siitä ei ollut nyt kyse. On kyse Helsinki-ilmeestä.

Suomalaiset kaupungit ovat kehitelleet itselleen logoja arkipäiväisiksi tunnusmerkeiksi. Vaakunoista on tullut tavaksi luopua. Miksi? Sitä en ymmärrä. Jos nyt noista satunnaisesti valituista logoista pitäisin kauneuskilpailun, niin Mikkeli, Hyvinkää tai Salo saisivat minulta palkintosijan. No eipä tuo aaltoileva Vaasakaan ole kovin huono. Kotikaupunkini?! Noinko rationaalinen?

Epäilyttävä ensireaktio

Mutta tämä minun kotikaupunkini ilme. En tunnusta sitä tuollaiseksi. Olen polemisoinut raitsikoiden mainoksia vastaan ja kaikenlaista kaupungin mainosmyyntiä vastaan. Mutta nyt ollaan kyllä pohjanoteerauksessa. Tämä oli ensireaktio. Nyt päätin rauhoittua. Päätin selvittää asiaa ja kaivaa siihen liittyvää tietoa. No ensin tietysti katselin tuota yllä esitellyn linkin ohjaamaa http://kasperstromman.com/about/ suosikkiblogia. Kun sitten havaitsin mbloggarin hieman vääristelleen ilmekonseptissa olleita värejä - väitti ratikan vihreäksi aivan väärää vihreää – päätin keskittyä oman mielipiteen muodostamiseen.

Erityisesti vielä komentelin itseäni laittamaan päälle positiiviset lasit. Muuten saattaisi olla niin, että jo tavaksi tullut viimeaikojen kritisointi saattaisi antaa kuvan kielteisesti kotikaupunkinsa byrokratiaan suhtautuvasta henkilöstä. Sellainen petturi en ole. Olenhan sentään aloittanut työurani teekkaripiirtäjänä Helsingin kaupungilla Katariinankadulla jo 50-luvun puolessa välissä. Tein diplomityöni kaupungin palkkaamana ja sittemmin olen ollut tilaisuudessa tehdä merkittäviä konsulttitöitä 50 vuoden aikana juuri tälle samalle byrokratialle. Minulla on positiiviset lasit!

Milton Glaserin vuonna 1977 suunnittelema New York State logo on ikoni. Hän teki sen ilmaiseksi, pro bono.

Halusin  viisastua tarkastelemalla ensin maailman kaupunkien logoja. En ajatellut tekeväni sitä tieteellisesti. Ajattelin vain katsella. Mielessäni oli pari kysymystä. Ovatko nykyaikaiset kaupunkien logot kuvaavia, ymmärtääkö niistä heti mistä sanomasta on kysymys, vai ovatko ne vain graafisia teoksia kätkettyine sanomineen? Millaisia sitten niiden pitäisi olla? Maailman kaupungeilla on trendin mukaiset omat logonsa. Heraldiset taiteet ovat tuottaneet hienoja vaakunoita, mutta nyt vaakunat ovat joutuneet kuormalavalle. Tai ei aivan. Helsingissä sanotaan vaakunan olevan edelleen käytössä – juhlavissa tilanteissa. Kun katselee kansainvälisiä kaupunkilogoja havaitsee vain harvojen kaupunkien pysyneen tyylitellyllä vaakunalinjalla. Lontoo on hieno ja hyvä esimerkki tästä.

Vanhasta arvokkuudesta on luovuttu ja tilalle on tullut markkinointihenkisyys. Halutaan olla iloisia ja puoleensavetäviä. Vaikka Tallinnalla on aivan moderni mukiinmenevä logo, haaveksin silti näkeväni tuon vanhan vaakunan. Se suorastaan imaisee luokseen. Eikö sinua?

Helsinki keskellä kilpailua

Helsinki on yksi maailman kilpailukykyisimpiä kaupunkeja.  Erilaisissa kilpailukykymittauksissa Helsinki on kärkitusinan joukossa. Matkailu ja turismi ovat nykypäivänä tärkeitä mittareita. Siinä Helsinki on huippua. Helsinki pääsee myös parhaiden opiskelukaupunkien joukkoon - ja maaotteluhengessä mikä tärkeintä, ennen Tukholmaa. Köpis kyllä voittaa Helsingin selvällä marginaalilla. Helsinki taisi olla viimeisimmässä mttauksessa jonka näin Euroopan 13. paras opiskelijakaupunki. Tätä on pidettävä mielenkiintoisena saavutuksena. Kun Irlanti hakkaa Suomen Good Country Indexillä, niin näyttää myös Dublin hakkaavan kirkkaasti Helsingin opiskelijakaupunkina. Mutta silti – hyvä Helsinki!

Kilpailukykymittaukset kaupunkien välillä eivät ole aivan merkityksettömiä. Ne ohjaavat opiskelijoita ja turisteja. Niitä luetaan kun etsitään työpaikkaa kansainvälisisltä markkinoilta. Helsinki pärjää mittauksissa hyvin. Se on ilahduttavaa. Helsinki ikään kuin pärjää nykyisillä arvoillaan. Nyt kaikki sanovat maailman olevan muutoksessa. Tämä sitten vaatii myös kilpailun tuoksinassa muutosta näihin arvoihin. Tässä muutoksenteossa olisi oltava varovainen. Ettei vain uudistusinnossa tuhottaisi sitä mikä meissä on nyt hyvää.

Olisiko vielä lähes vihonviimeiseksi lopuksi esitettävä kahden kaupallisen journalistiikan toimijan luokittelu maailman kaupungeista. Helsinki on Economistin mukaan maailman yhdeksänneksi asuttavin kaupunki. Onnittelen itseäni. Tai mitä tuo ”liveability” nyt merkitsee? Haluaisin koko ajan ajatella, että sanaan sisältyisi jotain ”eläväistä”. Monocle-julkaisu on taas laittanut Helsingin ”Elämän laatu” -luokituksessaan maailman kahdenneksitoista! Nämä ovat mahtavia juttuja.

Viimeisimmässä Monocle Liveability –luokituksessa Helsinki oli maailman kaupungeista 12. ja Euroopan kanpungeista 6. Melkoisia sijoja. Maailmanlistalla Helsinki on kyllä pudonnut. Vuonna 2014 me olimme maailmanlistalla viides, vuonna 2015 kahdeksas ja 2016 siis kahdestoista. Jotain on siis tehtävä alamäen pysäyttämiseksi. Olisiko siihen tämä uusi brändi?

Miksi haluamme muuttua?

"Helsinki on upea, vetovoimainen kaupunki. Pärjäämme hienosti kansainvälisissä vertailuissa, mutta kaupungin lukuisista vahvuuksista pitää kertoa entistä rohkeammin ja näkyvämmin". Näin sanoo Helsingin elinkeinojohtaja Marja-Leena Rinkineva tiedotteessa. ”Jos kaikki menee niin kuin pitää, vuosikymmenen loppuun mennessä Helsinki tunnetaan muutosmyönteisyydestään ja kehitysnopeudestaan, toimivuudestaan, kontrasteistaan ja omaperäisyydestään.” Tässä ne oli sanottu, ne mantrat ja tavoitteet joihin pyritään. Ne vaikuttavat kovin runollisilta, mutta samalla hyvin teknisiltä ja vauhdikkailta.  Ennen vanhaan oli konservatiivisempaa. Haluttiin estää liiallista muutosta. Korostettiin kulttuuria. Meidän suhdettamme luontoon. Kehityksen nopeus ei sekään ole välttämättä nyt tämän kiertotalousyhteiskunnan kaikkien osapuolten mieleen. Jotkut haluavat downshiftata. Toimivuus lienee kuitenkin yhteinen tavoite. Juuri toimivuus on eräs niistä asioista, joka näkyy Helsingin vetovoimassa. Kontrastit? Kyllä, tiettyyn mittaan. Omaperäisyys? Oikein, ehkä hieman.

Siis kuinka?

• muutosmyönteisyys versus kulttuurin monimuotoisuus
• kehitysnopeus versus hallittu kasvu
• toimivuus versus toimivuus
• kontrastit versus harmonia
• omaperäisyys versus kansainvälisyys.

 Meistäkö brändilähettiläitä?

"Miten helsinkiläisistä valjastetaan ulospäin suuntautuneita, kotikaupungistaan ylpeitä brändilähettiläitä?" Näin kysyy kaupungin valmistama esittelyteksti. Tätä kysynevät myös tämän uuden brändin valmistelussa mukana olleet vastuulliset virkanaiset ja –miehet. He aikovat tehdä meistä brändilähettiläitä ”valjastamalla tarinankerrontaan vankemman brändilähettiläiden verkoston”. Mutta me olemme esittelytekstin mukaan liian rauhallisia ja yksityisiä: ”Stereotyyppinen suomalainen kansanluonne tuppaa vain olemaan melko rauhallinen ja yksityinen. Vanha sanonta oman kehun haisemisesta kertoo myös jotain siitä, miten suomalaiset suhtautuvat ylpeydenaiheisiinsa.” Onko siis meistä brändilähettiläiksi? Ja haluammeko sellaisiksi? Minä en halua sellaiseksi.

Olin juuri ajatellut varsinaisten lähettiläiden toimivan myös brändilähettiläinä. Tämä on nimittäin jo alulla. Hyvä ystäväni kertoi juuri vierailleensa eräässä Suomen suurlähetystössä. Erityisen masentuneena hän kertoi arvokkaanoloisen suomalaisen sisustuksen ja puusepäntyön joutuneen kuormalavalle ja tilalle tuodun ikään kuin brändiä. Pöydät oli korvattu koivupölleillä, istuimet saunajakkaroilla tai muovikipoilla ja nurkassa pyörivät Muumipappa ja Muumimamma. Taisivat vielä paikalla olla  Niiskuneiti, Mörkö ja joukko Hattivatteja.

Ei se muuten muuallakaan kivuttomasti mene. Venetsialaiset resoneerasivat pitkään ja hartaasti uudesta kaupunkilogostaan. Äänestyksessä 19 % venetsialaisista piti sitä hyvänä. 50 % ei pitänyt siitä lainkaan. Logon suunnitteli ranskalainen Thibaut Mathieu vuonna 2000. Tuossa se nyt kummastuksella katselee helsinkiläisten tuotteita.  Mikä mahtaisi olla helsinkiläisten äännestystulos omasta vaahtokarkistaan. Erityisesti tuo ”One Hel of an Impact” -se hämmästyttää. Hauska idea, mutta, mutta!.

Helsingin ilme muuttuu

Kaupungille on nyt sitten hyväksytty uusi Helsinki-tunnus ja visuaalinen ilme. Siitä ei pääse mihinkään, ei vaikka ystäväni ja grafiikan pitkän linjan tekijä sanoi tämän uusteoksen nähtyään, että nyt voitaisiin vetää jarrua ja  antaa Erik Bruunille tehtäväksi tuo vaakuna. Ei se niin mene. Hommat on tinattu ja systeemi otettiin käyttöön kesäkuun alussa. Esite sanoo: ”tavoitteena on ollut raikas ja historiaa kunnioittava, moderni ja ajaton ilme.”

Kaikki hyvin! Uudistuminen on hienoa. Posiitiivisten lasien kanssa eläminen on kuitenkin joskus vaikeata. Näin vanhemmiten. Ja niin kuin juuri nyt. Uutisista näin että kaikki on kaupan.  Rakennuksista on puhuttu kansallisomaisuutena. Ne ovat kaupan. Siitä kertovat päivän uutiset.  Samaan pakettiin joutuvat kohta tiet, vesi ja metsät. Pieni juttuhan tämä on, tämä vaahtokarkki. On yritettävä pitää positiiviset lasit. Muuta ei kansalainen voi. Vai voiko?