Kriisin jälkeen joutomaalle?

Tämän blogi sivuaa nyt jälleen raporttiarkeologiaa. Käsittelen tässä ohimennen Simo Järvisen toimiston ja minun toimistoni vuonna 1992 laatimia Helsingin seudun kehitysskenaariota. On muitakin ja tärkeämpiä asioita, mutta ne tulevat vasta kun olet jaksanut lukea 90-laman aikaisista visioista. Tuo mainittu tehtävänanto tuli Helsingin seudun yhteistyövaltuuskunnalta. Simon kanssa innostuimme kriisin ajatuksesta. Juuri tuolloin pidimme kriisin mahdollisuutta jopa todellisena. Nyt elämme kriisin keskellä. Millaista aikaa silloin elimme? Suoritetaan pieni kertaus. Vuonna 1990 alkoi raju lama. Se iski kaikista maista kovimmin Suomeen, kansantuote romahti 12 %. Suomen toipuminen vanhalle tasolle kesti 7 vuotta. Saksassa pudotusta oli 4 %. Se oli vain pieni nytkähdys, sillä nousu-uralle pääsy kesti Saksalla vain 2 vuotta ja Britannialla kysymyksessä ei ollut romahdus vaan 3 vuoden pysähdys. Esimerkkeinä Japani, Italia ja Tanska jäivät täysin paitsi tämän laman vaikutuksista. Lama oli yksi tuon ajan isoista jutuista. Liittyikö se jotenkin Itä-Euroopan ”ihmeelliseen vuoteen 1989”, jolloin käynnistyivät vanhan vallan kumoukset? Neuvostoliiton vain puolitoista vuotta vallassa ollut presidentti Mihail Gorbatshov Raisa vaimonsa kanssa luopuivat Brezhnevin opista. Oppihan oli sellainen, että jos jossain maassa sosialismi aiotaan kumota, toisten sosialistimaiden tulee puuttua asiaan ja estää kumous. Presidentti sitten vaihtui ja Neuvostoliitto hajosi Jeltsinin johdolla vuonna 1990 Janajevin ja kumppaneiden vauhdittamana. USA:ssa presidenttinä oli murrosaikaan 1889-1993 George W. Bush – Bush vanhempi. Kaikki kyllä alkoi jo Ronald Reaganin aikaan, hän se sanoi vuonna 2018 presidentti Gorbatshoville ”Tear down this wall!”

Suomen lama liittyi vahvasti Neuvostoliiton vientikaupan romahdukseen, olihan meidän kaupastamme lähes viidennes idän kauppaa, mutta sen toinen alkusyy oli 80-luvun kasinotalous ja valuuttalainan otto. Rahan määrä nousi ja syntyi asunto- ja pörssikupla. Kaikki ei suinkaan ollut yhtä huonosti kuin nyt. Suomen urheilussa elettiin tuohon aikaan hiihtäjien Marjo Matikaisen, Marja-Liisa ja Harri Kirvesniemen sekä mäkihyppääjä Jari Puikkosen aikaa. Albertvillen talviolympialaisissa Suomi sai sentään 7 mitalia, joista 3 kultaa. Samana vuonna Barcelonan kesäkisoissa Suomi sai 5 mitalia, joista yksi kulta. Kultaa sai Mikko Kolehmainen kajakkiyksikön 500 metrillä. Urheilu oli siten lamasta huolimatta vielä voimissaan.

Tässähän rupeaa kiinnostamaan tuo aika

Mitä oikein itse tein? Minä muutin Libyaan. Olimme juuri kriittisillä hetkillä saaneet yhteiselle vientiyrityksellemme Devecon Oy:lle 150 miljoonan markan suunnittelu- ja valvontatyöt. Muistoina näiltä ajoilta on tämä yksi shekki, jossa lukee 19,7 miljoonaan markkaa (3,3 milj. euroa). Raha taisi olla jo käytetty silloin kun maksu tuli, olipa se sitten ennakko tai mikä tahansa. Yleinen totuus noista rakennusalan vientihommista oli, olivatpa ne sitten rakentamista tai suunnittelua, että rahat eivät koskaan tahtoneet riittää. Oli siis jatkuvasti päällä jonkin tason kriisi. Vaikka 1990-kriisi taisi olla Suomen konsulttialalle yleisesti ottaen niin paha, että työpaikat supistuivat 60 prosenttiin. Siinä vienti saattoi olla pelastus. Niin se meillä oli.

Tässä se on, 20 millin shekki. Taisi hetkeksi helpottaa.

HELVIS 1991

Niin, mistä oli kysymys? Oli kysymys juuri laman alkuhetkillä, vuonna 1991 laaditusta Helsingin seudun skenaariotarkastelusta. Meitä oli neljä konsulttiryhmää, joille tehtävä jaettiin. Taisivat olla Petri Jalasto ja Suoma Sihto YTV:n sopankeittäjinä tässä projektissa. Hekö ne konsultitkin valitsivat? Siitä en ole aivan varma, mutta tuskin siihen aikaan tätä meidän nykyvitsaustamme eli kilpailutusta vielä oli. Tilaaja sai valita sen konsultin, jonka halusi.  Joka tapauksessa eri skenaarioiden tekijöitä olivat Antero Markelin ja Viatek Oy, heidän tehtävänään oli tutkia markkinavoimien vapautumista. Nollakasvua ja niukkoja resursseja tutki virkamiesryhmä Pentti Tuovisen johdolla. Mauri Heikkonen ympäristöministeriöstä oli saanut tutkittavakseen ympäristöpoliittisten tavoitteiden mukaisen pääkaupunkiseudun. Maurin sparraajana oli ruotsalainen, avantgardistina tunnettu professori S. O. Gunnarsson Göteborgista. Me saimme Simo Järvisen kanssa tutkittavaksi voimakkaan kasvun ja raideliikennepainotteisuuden. Se ei sitten tainnut mennäkään juuri Simon ja minun kanssani tilaajan toivomusten mukaan aivan noin, sillä me ryhdyimme ajan kriisitietoisuuden innoittamana tutkimaan juuri kriisiskenaariota. Raideliikennettä siinä ohessa, tietysti, sehän oli meidän sävelemme.

Simon kanssa olimme itsetietoisia

Olimme itsevarmoja ja -tietoisia, emme nöyriä ja neuvottomia. Olimmehan juuri pari vuotta aikaisemmin saaneet Ilaskiven tehtyä. Data oli siis hallussa. Meillä oli vielä tiimissämme Marita Vuorenpää, joka omasi siinä ajassa uuden uutukaisen kyvyn pyöritellä Exceliä mennen tullen ja vielä laatia käden käänteessä graafisia esityksiä. Tartuimme siis innolla kriisiimme. Syvä lamakausi oli alkanut. Korostimme kriisiskenaarion välttämättömyyttä normaalin hyvinvointiskenaarion lisäksi. Mitä tuona aikana - 90 luvun alussa - tarkoitettiin ”hyvinvointiskenaariolla” tai ”kriisiskenaariolla”?

Näin iloinen se oli raportin kansi. Helsingin seudun arveltiin kasvavan pääradan käytävän lisäksi Nurmijärven käytävässä. Rannoilla oli huomattavaa kasvua. Kehä I:n sisäpuolelle ehdotettiin bulevardeja. Raidejokeri sijoittui Pasilan korkeudelle. Vantaallekin mentiin pikaratikalla.

Nyt kun kaikki puheet keskitetään koronaan, ei niinkään ajatella mitä kriisin jälkeen maailmanjärjestykselle kuuluu. Saattaakin olla terveellistä vilkaista tuon vanhan hetken rajuihin tunnelmiin. Näin sanoi raporttimme: ”Maankäyttö- ja liikennejärjestelmämme kehittyvät kansallisvarallisuuden myötä. Kasvukykyinen yhteiskunta, joka hyödyntää kotimaista koulutettua työvoimaa ja valikoivaa siirtolaisuutta sekä panostaa voimakkaasti tutkimukseen ja tuotekehitykseen, pystyy ylläpitämään kansantulon kasvua jopa menneen 20-30 vuoden tasolla. Tällöin voidaan ja tulee edetä kaupunkirakentamisen ja liikenneinfrastruktuurin kehittämisessä hyväksi todettujen suunnittelutavoitteiden viitoittamaa kestävän kehityksen tietä." Näin siis hyvinvointiskenaariossa. ”Kriisiskenaario toteutuu, jos maamme joutuu jakamaan kansantuloaan ja kansallisvarallisuuttaan meidän rajojemme ulkopuolella olevien kansojen auttamiseen tai jos joudumme humanitäärisistä syistä vastaanottamaan nykyistä merkittävästi laajemmassa mitassa pakolaisia ja siirtolaisia. Maahamme mahdollisesti saapuvien ihmisten sijoittaminen ja asuttaminen ovat merkittävä aluepoliittinen ongelma ja suuri kustannustekijä. Jos näin epätoivoiseen tilanteeseen joudutaan, meidän on löydettävä oma rationaalinen ja hallittu kestävän kehityksen tiemme. Todennäköistä on, että Uusimaa ja eteläinen Suomi joutuisivat kantamaan päävastuun asutus- ja työllistämistoiminnasta. Tällaisen skenaarion toteutuminen on tällä hetkellä niin mahdollinen, että olemme ottaneet sen visiotarkastelun alavaihtoehdoksi.” Niinpä niin, siirtolaisuutta epäiltiin kriisiskenaarion alkusyyksi, vaikka emme tienneet mitään tulevasta 2015 pakolaismarssista rajojemme yli. Silloisista pakolaisista tuli idän suunnasta polkupyörällä Lapin lumisia teitä pitkin 1700 henkeä. Loput, eli 31000 henkeä, eli lähes kaikki loput, tulivat junalla pohjoiseen Ruotsin valtion opastamina. Olihan meillä pääministeri ajattelemattomuuksissaan mennyt lupaamaan talonsa heidän käyttöönsä. Myöhemmin kai tarjous peruttiin ja pakolaiset joutuivat muualle.

Miten kävi ennusteittemme?

Asukasluvun kasvun Helsingissä ennustimme Tilastokeskuksen ja kuntien trendejä seuraten pysähtyvän ja ajan mittaan kääntyvän laskuun. Tämä ei tarkoittanut, että kaupungin kasvu pysähtyisi. Ei, väljyysluku eli asukasta kohti laskettu kerrosala kasvaisi jatkuvasti tavoitellen Kööpenhaminan ja Tukholman meitä korkeampia tasoja. Meillä oli tuohon aikaan 90-luvun alussa 40 k-m2 per asukas ja silloisessa tulevaisuudessa eli vuonna 2010 luvun arveltiin olevan 53 k-m2. Todellisuudessa se oli 48 k-m2 per asukas.  Nykyisin tai viimeisimmän saatavissa olevan tilaston mukaan vuonna 2018 se oli pääkaupunkiseudulla 46 k-m2 asukasta kohti. (Huomatkaa, usein puhutaan asuntopinta-alasta eikä kerrosalasta. Asunnon kerrosneliöt ovat yleensä 80 % talojen kerrosalasta.) Asukasluvun ennustettiin pysähtyvän Helsingissä silloiseen 0,5 milj. asukkaaseen ja kasvavan kehyskunnissa niin että kokonaisasukasluku olisi vuonna 2020 1,25 miljoonaa. Nyt tällä hetkellä Helsingin asukasluku on 0,65 milj. asukasta ja MAL-alueen asukasluku on 1,51 milj. asukasta. Että pieleen meni.

Kriisiskenaariossa oletimme kaupungin tiivistyvän. Sehän oli suorastaan nyky-yleiskaavan mukaista ajattelua. Enemmän kuin asukasluvusta olimme kuitenkin kiinnostuneita kerrosalasta. Pääkaupunkiseudun asuntokerrosalan kokonaiskasvuksi vuodesta 1990 vuoteen 2010 ennustimme hyvinvointiskenaariossa 10,3 milj. k-m2. Kriisiskenaariossa ennusteemme oli 8,5 milj. k-m2. Todellinen kasvu ylsi 16,3 milj. kerrosneliömetriin. Ennusteemme meni siinäkin pieleen, että muun Uudenmaan kasvu oli todellisuudessa selvästi ennustettua pienempää ja kasvu pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa oli todellisuudessa selvästi voimakkaampaa. Pelätty city sprawl ei siis edistynytkään odotetulla voimalla. Todellisuuteen voimme ollakin tyytyväisiä. Se oli paljon parempi kuin kriisitilanteen ennusteemme. Ja vielä erinomaisen paljon parempi kuin hyvinvointiskenaarion ennuste. 
Mitä muuten tarkoittaa parempi? Onko todellisuus aina parempi kuin todellisuuden pieleen mennyt ennuste. Olisiko sittenkin ollut parempi toteuttaa ennuste kuin todellisuus? Tätä asiaa on eläkeläisen hyvä mietiskellä. Nytkin tiedän paljon ystäviä, jotka haluaisivat pelastaa Helsingin sitä uhkaavalta kasvulta. Minäkin olen ollut sitä kasvua estämässä nimbyn ominaisuudessa keskuspuiston suhteen.

Tässä ovat minun työssäoloaikanani esitetyt Helsingin seudun väestöennusteet. 50-luvulla esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitea osoitti kasvusuunnalle jyrkkää kulmakerrointa, samaa miksi kasvu oli 50-luvun suurina maaltamuuttovuosina asettunut. Toisin kävi, kasvu laantui. 1990-luvun ennusteissa kaupunkiseudun kasvun arveltiin taittuvan suorastaan laskuun vuoden 2020 tienoilla eli nykypäivänä. Toisin kävi, maaltamuutto saavutti 2010-luvulla 50-luvun kulmakertoimen. MAL-ennusteet ovat asettuneet osoittamaan vuonna 2050 hieman alle 2 miljoonaa asukasta. Aikamoinen varpusparvi tuo yhden ihmisen työiän aikainen ennusteparvi. Ikään kuin haulikolla ammuttu, vaikka on kysymys niinkin vakaasta tapahtumasta kuin väestöennuste. Itse todellisuus näyttää huomattavasti ennusteita suoraviivaisemmalta.

Jotain kuitenkin sitten tapahtui. Itärajan yli väkeä tuli vain parituhatta henkeä. Länsirajan yli tuli 30000 henkeä. Tuo yhden vuoden muuttoryntäys ei kuitenkaan muuttanut Suomea. Kysymyksessä on jatkuva muutos. Ulkomaalaistaustaisista vain pieni osa on pakolaisia. Katsotaan hieman väestön vuosimuutosta Helsingissä, muualla Uudellamaalla ja muualla Suomessa.  Suomalaistaustainen väestö väheni vuonna 2018 koko Suomessa 13707 hengellä. Ulkomaalaistaustainen väestö kasvoi 18498 hengellä. Helsingissä vastaavat luvut olivat kasvua 1267 ja 3503 henkeä ja muulla Uudellamaalla 1564 ja 9066 henkeä. Kuva kertoo ulkomaalaistaustaisen väestön olevan pääosassa Suomen väestön säilyttämisessä nykytasolla. Vain Uudenmaan maakunnassa suomalaistaustaiset hieman sinnittelevät plussan puolella, muualla Suomessa on lisääntyvää pudotusta. Ulkomaalaistaustaiset aiheuttavat Helsingin ja Uudenmaan kasvun.  Helsingin kasvussa heidän osuutensa on 75 % ja koko Uudenmaan kasvussa 82 %.

Meneekö kaikki päin helvettiä?

Kun tätä nyt ryhtyi miettimään, niin eteen tuli Hesarista pari juttua. Tuli myös eteeni hullunkurinen kirja: ”Kaikki menee päin helvettiä”, Mark Manson, Atena, 2019. Aloitetaan tuosta helvetti-jutusta. Kirjoittaja kirjoittaa laajasti aivojen tunnelohkosta ja toimintalohkosta. Nämä nyt keskenään taistelevat vallasta. Minäkin muistan joskus 60-luvulla alituisesti käyttäneeni meidän ikioman aivotietäjämme professori Matti Bergströmin kuvaa näistä lohkoista. Hänet kutsuttiin sitten Pietarsaareen pitämään esitelmää Rogerin organisoimaan kaupunkisuunnitteluseminaariin. Hän sairastui. Korvaustoimintona Roger ja minä pidimme hänen esitelmänsä. Puhuimme aivojen tunnelohkosta ja toimintalohkosta, tunnelohkoa painottaen.  Mark Manson kirjoittaa toivosta. Hän kirjoittaa myös tilastografiikoistaan tutuksi käyneestä ruotsalaismiehestä Hans Roslingista. Hän on mies, jo manalle mennyt, joka videoillaan ja muulla esiintymisellään on vuosikausia julistanut ikään kuin positiivista sanomaa maailman menosta.  Köyhyys vähenee, sairauksia torjutaan, eliniänodote kasvaa, kansantulo nousee, jne. jne. Helvetin enkeli väittää Roslingin tapaisten julistajien johtavan meitä harhaan. Asiat eivät suinkaan ole menossa hyvään suuntaan. Huonosta suunnasta kertovat nuorison pahoinvointi, mielenterveyden ongelmat, huumeiden käyttö ja yleinen toivottomuus. Hän sanoo, että hyvinvointivaltiossa ihmisillä ei ole enää mitään jota toivoisi. Kaikki mitä voi toivoa on jo meillä ja loppu on turhuutta. Eikä sen saavuttaminen lisää omanarvontunnetta.  Ihminen kaipaa jotain arvoa. 

Oliko tuo nyt hiljaisuuteen vetäytynyt entinen suosikkifilosofi Pekka Himanen sittenkin oikeassa?  Hän se epäili, että kohtaamme paradoksin, jossa tuloksena on hyvinvointivaltio, jonka asukkaina ovat pahoinvoivat ihmiset. Hän se puhui ihmisen arvokkuudesta saavutettavana päämääränä. Ainakin hän havainnollisti asiaansa kertomalla ihmiselle kuolinvuoteella esitettävästä kysymyksestä. Näin se meni: ”Miten elämä meni?” Hän pohtii vastauksia. Saatat vastata (of course in English): ”Yes, I was pretty well.” Tuo vastaus ei Himasen mukaan kelpaa elämänfilosofisena, sillä sehän tarkoittaisi, että tänne on tultu vain viihtymään. Yhtä hyvin voisit siis vastata: “Joo, kyllä mä viihdyin ihan hyvin”. Se toisi taas mieleen elämän pakettilomamatkana. Jos taas vastaat: “Ihan hyvin, mulla oli elämässä hyvät vapaudet. Ihan hyvin, mulla oli elämässä paljon toimintamahdollisuuksia.” Tämäkään vastaus ei kelpaa. Vapaus ilman vastuuta ei ole filosofisesti riittävä. Himasen mukaan se olisi samaa kuin: ”Minä saan harrastaa seksiä kenen kanssa tahansa, mutta sinun on oltava uskollinen!” No, tietysti ottaen huomion, että on kuolinvuoteella esitettävä kysymys, niin tuskin sitä kerkeää vieraita ajatella – hyvä kun omankin vielä kerkeäisi hoitaa – ennen kangistumista. (Blogistin huomautus). Pekka Himasen Sininen Kirja lupaa arvokkuuden elämässä antavan meille kestävän talouden, kestävän hyvinvoinnin ja kestävän ekologian. Olkaamme siis arvokkaita myös kuolemassa. Jos Pekka Himasen muistelu kiinnostaa niin klikkaa vaikkapa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com/2013/05/spengler-strengell-ja-himanen.html

Ketterästi joutomaalle

Se siitä toivosta ja arvokkuudesta. Mainitsin Hesarin jutuista. Niitä oli kaksi. Ensimmäinen joka kiinnosti, oli Alma Onalin toimittama juttu kestävän kehityksen dosentin, Sarah Cornellin mietteistä. Sarah on Tukholman yliopiston tutkija. Hän työskentelee resilienssin parissa. Jos nyt suomentaisi tuon meillä omaksuttua käännöstä käyttäen, niin pitäisi sanoa ketteryyden parissa. Naurettava käännös. Pitäisi puhua suojautumisesta, sisukkuudesta tai eloonjäämisestä. No, mitä hän sanoo? Hän sanoo, että korona on osoittanut meidän kykenevän mihin vaan. Hän epäilee, että me ihmiset kykenisimme jopa kasvihuoneilmiön vastaiseen taisteluun, mutta pystyvätkö poliittiset koneistot ja hallinto siihen, se epäilyttää.  Näin hän kuuluu sanoneen: ”Koronakriisi on sotkuinen yhdistelmä hyvää ja pahaa, valtaa ja avuttomuutta. Varmasti koronakriisistä löytyy paljon opittavaa. Minun suurimmat kysymykseni kuitenkin ovat, että kuka tässä oppii ja mitä.” Niin, epäilee kuitenkin, ettei kukaan opikaan.  Eivät ainakaan rikkaat hyvinvointivaltiot, jota sulkevat silmänsä ja välttävät vastuunsa. Hän pelkää talousmahtien vaativan ympäristövaatimisten heikentämistä ja ilmastotavoitteiden polkemista kilpailukyvyn ja työllisyyden nimissä.  Sarkasmin nimissä – oikein päätelty. Sovelletaan siis vanhaa periaatetta: ”Kukin kunta huolehtikoon omista kerjäläisistään!”

Toinen Hesarin juttu menikin sitten jo korkeakulttuurin puolelle. Kysymyksessä on Vesa Rantaman kirja-arvostelu T. S. Elliot -käännöksestä ”Joutomaa”. Markus Jääskeläisen käännös saa kiitosta.  Jutun keskiössä on runo Waste Land. Se on kirjoitettu vuonna 1922 espanjantaudin ja I maailmansodan jälkeen tuhojen jälkeen. Otan tähän siitä runosta vain pienen osan:

  “My nerves are bad tonight. Yes, bad. Stay with me.

“Speak to me. Why do you never speak. Speak.

  “What are you thinking of? What thinking? What?

“I never know what you are thinking. Think.”

  I think we are in rats’ alley

Where the dead men lost their bones.

  “What is that noise?”

                          The wind under the door.

“What is that noise now? What is the wind doing?”

                           Nothing again nothing.

                                                        “Do

“You know nothing? Do you see nothing? Do you remember

“Nothing?”

       I remember

Those are pearls that were his eyes.

“Are you alive, or not? Is there nothing in your head?”   

Koko runon löydät täältä: https://www.poetryfoundation.org/poems/47311/the-waste-land

HYVÄÄ WAPPUA!

Löytyykö suurin infraprojekti menneisyydestä vai tulevaisuudesta?

Kun tässä eläkeläisenä, syytinkiläisenä, jonkinlaisena loisena, tosin iloisena, viettää aikaansa etätyötä tehden huolettomana ilman lomautusuhkaa tai irtisanomisen pelkoa, mutta koronan epäsosiaalistamana, sitä joutuu keksimään huvin aiheita. Meidän perheessämme sellaisiksi ovat muodostuneet jotkut televisiosarjat. Nyt suosikkeina ovat ruotsalainen Beck ja tanskalainen DNA. Tosin kyllä hieman eläytymistä häiritsee, että aiemmin vakio-ohjelmistoon kuuluneen Ohut jää -sarjan Tanskan pääministeri on DNA:ssa dna-tutkija ja että aiemmin brittien Maailma tulessa -sarjan kaunis puolalaispartisaani onkin DNA:ssa juuri synnyttämässä nunnien adoptiotehtaassa, Puolassa tosin. On vielä tuo Karppi. Siinä taustatapahtumana on Tallinnan tunneli ja siihen mahdollisesti liittyvä korruptio. Aihe kiinnostaa, mutta sarjan päähenkilöt on tehty mumiseviksi roboteiksi, ilman inhimillistä karismaa. Seuraava jakso päätettiin jättää väliin ja sitä seuraavat. Todellakin, kai se kuulokoje on hankittava, kun ei tuosta Pihla Viitalan puheesta saa mitään selvää. Mutta tämä blogi ei ollut tarkoitettu filmiarvosteluksi. Tässä on tarkoitus tutkistella infraa, perusrakenteita. Rakennusinsinööriliiton Pekka Talaskivi soitti minulle ja pyysi tekemään jonkinlaisen infratekstin. Se saa kuulemme olla hauskakin.  Saako infrasta hauskaa, kysyn vaan. Ei, tämä teksti on vakavamielinen, se yrittää etsiä Suomen suurinta infraprojektia, menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Muuten tässä tarkastelussa olen jättänyt kokonaan pois Pohjolan voimalaitosrakentamisen, Saimaan kanavan ja pellonraivauksen. Ei siksi etteivätkö ne olisi tärkeitä, mutta siksi että ne nyt tilan puutteen vuoski jäivät pois. Palataan niihin.

Viapori

Augustin Ehrensvärdin hauta itsensä Kuningas Kustaa III suunnittelemana sijaitsee Suomenlinnan pittoreskilla Linnanpihalla. Tuo aukio tuli minulle pikkupoikana 40-luvun lopulla tutuksi, sillä menimme aina sukulaisvierailulle tuon aukion kaarevassa talossa asuvan sukulaisemme luokse. Myöhemmin tuo paikka tuli vielä tutummaksi, kun kävin paikalla saman aukion äärellä asuvien ystävieni luona. Siellä asuu nytkin Maija, keskiaikaisten kirkkojen pelastaja, Katajanokan kanavan pelastaja ja Viipurin kirjaston pelastaja. Maija yritti vielä niittinä kaiken päälle pelastaa Malmin lentokentän, mutta valitettavasti se jäi pelastamatta. Minä yritän nyt pelastaa muistojen kammareista suuria suomalaisia infraprojekteja. Menneitä ja tulevia. Aion verrata niitä keskenään. Mikä ne tekee suuriksi? Käytetyn rahan määrä tietysti on hyvä mittari. Mutta miten vertaat 1700-luvun rahaa nykyrahaan?  Olisiko käytettyjen työpäivien määrä hyvä mittari? Kyllä, se kannattaa tarkistaa, mutta on muistettava, että jos Pietarin Nälkäradan rakentamisessa 1860-luvulla käytettiin 10000 työpäivää yhtä ratakilometriä kohti niin nykyisillä työmailla konetyö korvaa miehen ja hevosen ja työpäivien luku putoaa pieneen osaan tuota vanhaa lukua. Olisiko 500 työpäivää per ratakilometri?

Suomenlinna eli Sveaborg eli Viapori on yksi Suomen merkittäviä perusrakenteita. Infra tarkoittaa perusrakennetta, eikö totta? Viapori on siis oikeutetusti tämän tarkastelun kohderyhmää. Nuori tykistöupseeri Augustin Ehrensvärd suunnitteli linnoituksen, johon kuului Helsinki edussaarineen sekä Loviisan rajalinnoitus. Siitä tuli yksi maailman suurimmista merilinnoituksista. Kokonaisuus muodostuu neljästä suljetusta linnoituksesta, täydennettynä kahden muun saaren avoimilla varustuksilla. Muurien sisäpuolella oli varuskuntakaupunki kasarmeineen ja asuinrakennuksineen sekä laivastotukikohta kuivatelakoineen ja varastorakennuksineen. Joku matkailija kutsui Viaporia pikku Venetsiaksi. Matkailija myös kertoi työt aloitetuiksi vuonna 1748. Matkailija vieraili paikalla joskus 1760. Silloin rakentamiseen oli käytetty 750.000 puntaa, ja niiden loppuunsaattaminen vaatii vielä 500.000 puntaa. Paljonko tuo on nykyrahassa? Vuonna 1760 yhden punnan sanotaan olleen hankinta-arvoltaan 235 nykyeuroa. Se tarkoittaa, että linnoitukseen oli tarkoitus käyttää nykyrahassa 300 miljoonaa euroa.  Ruotsin valtakunnassa oli tuolloin 2 miljoonaa asukasta eli Suomenlinnan keikasta kertyi kustannuksia 150 euroa per asukas tosin parille kymmenelle vuodelle jaettuna.  Työvuosia voisi hatustavetona arvella kertyneen noin 20000, mikä tarkoittanee rakennusvuosien työvoimamäärän olleen vaihtelevasti tuhannen kahta puolta. Sotilaita saarella oli parhaimmillaan noin 2200, hekin olivat työvoimaa, oli sitten mm. 1 leipuri, 2 lasimestaria, 3 hienotaeseppää, 1 pellavankutoja, 2 muuraria, 1 maalari, 1 suutari, 1 räätäli, 4 teurastajaa, 2 puuseppää, 2 sorvaria, 1 tynnyrintekijä, 4 kalastajaa. Tällaista palveluvarustusta ei nykyajan saarelta löydy. Kiinnostava juttu oli Thunbergin suunnittelema tuulimylly. Se kykeni pumppaamaan vettä, sahaamaan lautoja ja jauhamaan jauhoja samaan aikaan.

Ruotsin valta päättyi antautumiseen vuonna 1808.  Alkoi linnoituksen venäläisaika. Sitä kesti 110 vuotta. Venäläiset eivät alkuvuosina juurikaan parantaneet linnoituslaitteita. Rakensivat pikemminkin kasarmeja, sairaaloita ja kirkon. Krimin sodan pommituksissa havaittiin ongelmat ja linnoitusta kehitettiin asentamalla mm. uusia kanuunoita joiden kantavuus riittäisi saarta pommittaville laivoille.

Suomen rautatiet

J. V. Snellman oli suuri kanava- ja ratainnovaattori. Hän esitti vuonna 1853 vision Suomen rautatiesuunnitelmasta. Hän kirjoitti ”ääripiirteittäin suunnitellusta kulkulaitosjärjestelmästä”. Hän ehdotti ratayhteyksiä Hämeenlinnasta Vaasaan, Turkuun ja Helsinkiin sekä itään Pietariin. Kuopioon ja Ouluun mentiin Päijänteen itäpuolitse Heinolasta. Itä-länsisuuntainen ratalinjaus kulki Hämeenlinnasta Vääksyyn ja sieltä kohti Kouvolaa. Snellman kirjoitti vielä: ”Se, jota tämä suunnitelma hämmästyttää pitäköön sitä toistaiseksi haaveena. Se onkin sitä todellakin sikäli, ettei se tietenkään perustu minkäänmoiseen lähempään paikantuntemukseen ja että se jättää kustannukset kokonaan lukuunottamatta.”

Haavekuvaa tehdessään Snellman oli Kuopiossa yläkoulun rehtorina ja kirjoitteli ahkerasti Suomen asioista ruotsinkieliseen Saima-lehteen. Valtiopäivillä riideltiin Tampereen radan ja Pietarin radan ensisijaisuudesta. Kun Venäjän valtio lupasi rahoittaa Pietarin radan, Tampereen suunta jäi toiseksi, mutta Turku - Hämeenlinna - Tampere rataosuudet, nekin valmistuivat jo vuonna 1876.  Snellman ollessa senaattorina vuosina 1863–1868 rautatiet saivatkin suuren momentumin. Kuvassa näkyvät myös kanava-aihiot Porista Tampereelle, siitä edelleen Päijänteelle ja Saimaalle, jatkona Saimaan kanava.

110 kilometrin mittainen Helsinki-Hämeenlinna -rata oli valmistunut vuonna 1862 ja nyt olisi saatava valtakunnan pääkaupunki Pietari yhdistettyä Suomeen ja Helsinkiin ja Suomen suuret järvialueet Päijänne ja Saimaa olisi saatava yhdistettyä talousalueen keskukseen Pietariin ja yhtä lailla rannikkoon. Keskustelu kävi vilkkaana siitä pitäisikö Pietarin rata tehdä kapearaiteisena kustannusten säästämiseksi. Tätä Snellman kannatti. Helsinki-Hämeenlinna -rata oli tullut monien mielestä liian kalliiksi. Jopa radan rakentaja, Mäntsälän Linnaisten kartanosta syntyään ollut insinööriupseeri Knut Stjernvall oli eronnut virastaan syyttelyjen vuoksi. Hänet pyydettiin kuitenkin johtamaan myös Pietarin rataa ja onnistuneen työn jälkeen hänestä tuli Venäjän keisarikunnan korkea rautatieviranomainen. Helsinki-Hämeenlinna -radan rakennustyön aikaan kenraalikuvernöörinä oli alkuaan Sangasten kartanosta Virosta kotoisin oleva kreivi Fredrik Wilhelm Berg. Taustaltaan voittoisana sotapäällikkönä hän oli vauhdikas mies ja sopeutui huonosti suomalaiseen tekemisen jähmeyteen. Hän siirtyi takaisin sotapäällikön hommiin ja sanoi päätössanoiksi suomalaisille hyvästijättäjille: ”Schlafen Sie wohl, meine Herren!” No, makailusta huolimatta rautatietyöt ryhtyivät edistymään huimalla vauhdilla. Pietarin rata valmistui 1870, Hanko - Hyvinkää 1873 ja Turku - Tampere 1876. Vaasaan yllettiin 1883 ja Ouluun 1886. Kuopio saavutettiin 1889.

Kenraalikuvernööri Fredrik Berg ja insinöörieversti Knut Stjernvall olivat kovia rautatiemiehiä. He hoitelivat kaksi ensimmäistä Suomen Suuriruhtinaskunnan rautatiehanketta.

Rautateiden rakentaminen vaati noin 12000 työpäivää kilometriltä. Silloisessa rahassa kilometrihinnaksi tuli 70000-120000 mk kilometriltä. Nykyrahassa se tarkoittaa 0,4-0,7 milj. euroa kilometriltä. Tämän päivän hinta on korkeampi. Yksiraiteisen radan rakennuskustannukset ovat edelliseen nähden kymmenkertaiset. Työvoimakustannukset olivat aikanaan noin puolet rakennuskustannuksista. Usein siinä oli hevonen ja mies. Rautatierakentamiseen paloi rahaa nykyrahassa noin 2 mrd. euroa eli noin 40 milj. euroa vuodessa. Kansantuote oli noina vuosina alle kymmenesosa nykyisestä, joten silloinen investointimäärä kansantuotteeseen suhteutettuna vastaa itse asiassa nyt tuleviksi vuosiksi suunniteltua huipputasoa investointimäärässä.

Rautatierakentamisen kokonaisuus näkyy oheisessa kaaviossa. 50 vuodessa tehtiin ratoja 3300 kilometriä. Rakentamisvauhti oli 65 kilometriä vuodessa. Miehiä oli töissä keskimäärin 3500. 
salpalinja

Koko Suomen pituudelta rakennettua Salpalinjaa on usein mainittu Suomen suurimmaksi rakennustyömaaksi. Salpalinja on yksi Euroopan pisimpiä linnoitettuja puolustuslinjoja. Linja ulottui Virolahdelta Petsamoon. Linjan pituus oli 1200 km. Sen rakentaminen aloitettiin vuonna 1940. Jatkosodan aikana töitä jatkettiin hitaanlaisesti, ajateltiin kai Suomen rajan siirtyvän Vienan merelle. Sitten kun rakennustyöt saivat varsinaisesti vauhtia, työmaalla oli 35000 työntekijää. Työtä johti Linnoitustoimiston rakennusosasto. Linnoitustoimintaa johti teknillisen korkeakoulun koneinsinööriosaston diplomi-insinööri, jääkärimajuri ja kenraaliluutnantti Edvard F Hanell. Siellä työskentelivät mm. tunnetut rakennusalan vaikuttajat insinöörit A W Liljeberg ja Aulis Junttila. Liljeberg toimi rakennusosaston päällikkönä puolisen vuotta vuonna 1940, hän oli myös Rakennusteollisuusliiton puheenjohtaja. Hänen apulaisenaan toiminut A. Junttila oli Sementtiyhdistyksen puheenjohtaja. Nämä herrat kannattivat tietysti yksityisten urakoitsijoiden käyttöä rakennustöissä. Niinpä kaikki betonityöt, asemat ja korsut teetettiin urakoitsijoilla. Sodanjälkeisiltä ajoilta tuttuja kesätyöpaikan tarjonneita urakoitsijanimiä vilahtelee: Tektor, Viarecta, Oskari Vilamo, Rakennustoimi, A Palmberg.

Jos nämä luvut nyt mitään sanovat niin sanotaan sitten, että betonisia tai kallioon louhittuja kantalinnoitteita tehtiin noin 700 kappaletta, puisia kenttälinnoitteita tehtiin noin 3 000 kappaletta, taisteluhautoja tehtiin noin 350 kilometriä ja panssarivaunujen kiviesteitä noin 200 kilometriä. Salpalinjan rakennuskustannukset silloisessa rahassa olivat 2,5 miljardia markkaa eli nykyrahassa 530 milj. euroa. Kilometriä kohti tuosta saadaan jakolaskulla 0,4 miljoonaa euroa. Ruotsalaiset maksoivat kymmenyksen puolustuslinjan kustannuksista. He lähettivät paikalle myös 900 vapaaehtoista työntekijää. Salpalinja ei koskaan joutunut tosikäyttöön, sillä jatkosodan rintamalinja pysähtyi Viipurin lohkoa lukuun ottamatta yli 100 kilometrin päähän Salpalinjasta. Tali-Ihantalasta Salpalinjalle oli matkaa 30 km. Toisaalta Kannaksella Neuvostoliiton joukkojen eteneminen oli sellainen, että 100 kilometrin taival taittui 10 päivässä. Epäillään kuitenkin Salpalinjalla olleen oman vaikutuksensa Moskovan rauhan syntyyn.

Siirtolaisten ja rintamamiesten asutustoiminta

Veikko Vennamo toimi maatalousministeriön asutusasian osastopäällikkönä ja ylijohtajana vuosina 1944 – 1959. Hän johti siirtoväen ja rintamamiesten asuttamista. Minun sukulaissetäni, silloin nuori agronomi toimi sodan jälkeen Vennamon alaisena. Hän kehuu Vennamoa. Sanoi saaneensa myös hyviä neuvoja vaikeaan työhön. Työn luonne oli, että toiselta piti väkisin ottaa ja toisen piti saamansa hyväksyä. Vennamo neuvoi toimimaan siten että molemmat ovat ratkaisun tultua tyytymättömiä. Silloin on oltu oikeudenmukaisia ja tasapuolisia. Neuvo oli hyväksi havaittu.

Liikuteltava sirkkelisaha oli suomalaisen asutustoiminnan salainen ase. Sitä täydensi pärehöylä. Metsä kaadettiin paikan päältä ja puutavara sahattiin paikan päällä. Kattoaineetkin tulivat omasta metsästä. Se oli lokaalitaloutta.

Asutustoiminta oli valtava urakka. Sen kustannukset vuosina 1945-1950 olivat 6-10 % valtion budjetista. Koko maatalouspolitiikka leikkasi noina vuosina noin 20 % budjettimenoista, tästä siis asutustoiminta noin puolet. Toimintaan käytettiin viiden vuoden aikana sodan jälkeen noin 50 mrd. markkaa eli nykyrahassa noin 3 miljardia euroa, 50-luvulla rahaa meni asutustoimintaan noin 1,5 miljardin nykyeuron edestä. Rahoilla muodostettiin 45 000 uutta maatilaa ja 56 000 asuintilaa. 420000 siirtolaisesta noin puolet oli maaseudun asutustoiminnan kohteena.

Vuonna 1950 asettuneita siirtolaisia oli tilastoitu 385000 henkeä. Heidät oli sijoitettu eri puolille Suomea olosuhteet huomioiden mahdollisimman tasapuolisesti. Useissa lääneissä siirtolaisten määrä oli 13 % väestöstä. Oulun, Lapin ja Vaasan lääneissä siirtolaisuus oli vain noin 5 % väestöstä. Yksikielisiä ruotsinkielisiä kuntia vältettiin sijoituskuntana. Paasikivi halusi, ettei kielirakennetta muuteta.

Maaseudun asutustoiminnan osana olivat myös rintamamiestontit, jotka kooltaan olivat kotitarveviljelyyn sopivia omakotitontteja. Paljonko asutustoiminta työllisti? Voisi arvata peltojen muokkaamisen ja talojen rakentamisen työllistäneen ainakin puoli miljoonaa ihmistä. Vennamo oli puhumassa Rakennusinsinööriliiton tilaisuudessa joskus 40 vuotta sitten. Siellä esiteltiin juuri näitä Suomen suurimpia rakennustöitä. Hän sanoi suomalaisen siirtolaisasutuksen olleen maailmalla vertaistaan vailla oleva onnistuminen. Ensin rakennettiin eläimille suojat, sitten ihmisille. Maa ja sen omistus olivat tärkeitä turvan antajia.

Rakentaminen Suomessa

Tässä jutussa kirjoitetaan nyt suurimmista infra-alan projekteista historian kuluessa ja arvaillaan hieman tulevaisuuttakin. Ehkä asiat olisi hyvä suhteuttaa rakentamisen kokonaisvolyymiin. Kuva näyttää rakentamisen vuosivolyymiä. Heti sotien jälkeen rakennettiin 2,5 milj. kerrosneliötä vuodessa. Huippukautena 1970-1990 rakennettiin yli 8 miljoonaa kerrosneliötä vuodessa. 90-luvun lamasta toivuttua rakentaminen nousi välillä jo 10 miljoonaan kerrosneliömetriin vuodessa. Asuinrakentamisen osuus oli silloin 50 %.  70-luvulla asunnoista 40 % oli kerrostaloja. Sittemmin osuus pieneni ja oli noin 25 %. Viime vuosina kerrostaloasuntojen osuus on ollut 60 %. Asuntoja koko rakentamisen kerrosalasta on noin 60 %. Asumiseen liittyy aina palvelu- ja työpaikkarakentamista. Sen tarve on 30 % asuinrakentamisen päälle.  Rakentamiseen liittyy myös tarpeellinen infrastruktuuri. Rakentamisen määrä nykyrahassa mitattuna on vuosittain noin 40 miljardia euroa. Siitä puolet on uudisrakentamista ja puolet korjausrakentamista. Infran osuus on noin 8 miljardia. Rakennusala ja siihen liittyvä kiinteistöala kertoo työllistävänsä 300000 ihmistä.

Infra-alan toiveiden tynnyri

Suomessa on ollut ehkä kaksi infra-alan valtaprojektia – siis yhden asian tekemistä. Ne ovat olleet rautateiden rakentaminen tsaarin aikaan 1800-luvulla ja moottoriteiden rakentaminen alkaen vuodesta 1962.  Rautateitä rakennettiin 3300 kilometriä ja moottoriteitä 1000 kilometriä. Vanhoista radoista ei ole jäännösarvoa jäljellä eikä oikein nykyarvoakaan. Minun hassussa laskelmassani vanhojen rautateiden tämän päivän arvoksi tulee 2 miljardia euroa ja moottoriteillä arvo olisi täsmälleen sama eli 2 miljardia. Tällä hetkellä eli tänä vuonna valtakunnallisiin teihin investoidaan 450 miljoonaa ja rautateihin 250 miljoonaa. Kolmasosa tieinvestoinnista menee Lahden eteläiseen ohitustiehen, rautateillä suurin rahareikä on Helsinki-Riihimäki 1 vaihe. Se vie puolet rahoista.  Infra-alalla kuntien osuus on merkittävä. Katujen ja vesihuollon investoinnit ylittävät kokonaisvolyymiltään valtion satsaukset. Tämän hetken suurimpia kuntien investointikohteita ovat Länsimetro, Raidejokeri ja Tampereen ratikka.

Infrapaketti raideliikenteen osalta on noussut poliittisen huomion kohteeksi. Kun raideliikenteeseen on viime vuosikymmenillä investoitu noin 200 miljoonaa euroa vuodessa, olemme nyt tilanteessa, jolloin hankkeet ja haaveet yhdistettyinä olisimme investoimassa yhden miljardin vuodessa. Tästä toiveiden tynnyristä nouseekin Suomen kaikkien aikojen suurin infrainvestointi. No, vedetään suitsista!

Nyt on toiveiden tynnyrissä isoja asioita. Niitä on erityisesti raideliikenteen kehittämissektorilla. Muuten tuo sana kehittäminen. Nyt puhutaan Business Finlandin kehittämisrahoista. Ne tarkoittanevat digitalisaatiota. Infrapuolella on taas tuo sana ollut jo vuosia käytössä tarkoittaen juuri raakaa rakentamista. Jos laskee yhteen raa’an rakentamisen hankkeet ja haaveet pääsee helposti 33 miljardiin euroon. Montaa näistä hankkeista perustellaan kasvihuoneilmiön torjunnalla. Olenpa tuosta asiasta jo aika monta blogia kirjoitellutkin. Olen raideliikennerakastaja, mutta en sentään hyväksy harhaanjohtavia perusteluja oli sitten kysymyksessä tunninjunat, bulevardiratikat tai Tallinnan tunneli. Nyt siis on tulossa tsaarinaikaiseen rautatierevoluutioon verrattava ilmiö. Tsaarinaikaan Pietarin rata oli toteutettavissa vain Venäjän valtion rahoituksella. Nytkin hankkeisiin toivotaan saatavan rahaa ulkomailta, olivatpa ne sitten kansainvälisiä eläkeyhtiöitä tai kiinalaisia vientipankkeja. Pietarin radasta tuli kannattava. Meidän uusilla radoillamme investoinnin aiheuttama hintalappu yhtä matkaa kohti tuppaa nousemaan täysin epärealistiseksi.

Mikä nyt sitten on se suurin infraprojekti?

Infraa ei ole yksin. Infralla on palvelufunktio. Se palvelee yhteiskunnallista kehitystä, josta päätöksen tekevät ihmiset. Useimmiten kyllä poliitikkojen välityksellä. Silloin saattaa syntyä siltarumpupolitiikkaa. Tässä käsitellyt asiat ylittävät paikallisen edun. Nyt kysytään Suomen suurinta infraprojektia. Suomen suuret infraprojektit eivät vedä vertoja maailman suurille projekteille. Kun selaan netissä maailman suurimpia projekteja, löydän ehkä 500 kappaletta 5 miljardin projekteja ja 200 kappaletta 10 miljardin projekteja, löytyy vielä 50 kappaletta 50 miljardin euron projekteja ja 10 kappaletta 100 miljardin projekteja. Pieniä ovat verrattuna Saharan metsitysprojektiin. Eero Paloheimon, Eero Kontulan ja minun Sahara-projektimme vaatisi rahaa 500 miljardia euroa vuodessa 80 vuoden ajan. Siitä voit lukea tästä: http://penttimurole.blogspot.com/2018/01/sahara-sahara-sahara.html ja tästä http://penttimurole.blogspot.com/2019/12/metsia-saheliin-ja-saharaan-kirje.html.

Laitanpa nyt tähän lopuksi laskelman edellä tarkasteltujen projektien arvosta nykyrahassa sekä niiden vaatimasta ihmistyön tarpeesta.

Nimitin tätä jo aiemmin hassuksi laskelmaksi. Sitä se on. Työvuosissa kaikkein suurin projektikokonaisuus Suomen historiassa on ollut tsaarinajan rautateiden rakentaminen. Viapori ja Salpalinja jäävät reilusti kymmenenteen osaan tästä. No, eipä tässä ole Suomen tienrakentamista käsitelty, muuta kuin moottoriteiden osalta. Investoinnin arvo nykyrahassa on huomattavasti työvoimatarvetta kinkkisempi juttu. Siinä tsaarinajan rautatierakentaminen, moottoritieverkon rakentaminen ja siirtolaisasutus asettuvat samoille halsseille. Nyt esitetty raiderakentamisen hankkeiden ja haaveiden visio on kuitenkin ylivoimainen kaikkeen entiseen verrattuna. Se on 30-kertainen verrattuna siirtolaisten asutukseen. Toisaalta siirtolaisten asutus oli suurimmaksi osaksi omaa työtä ja talkootyötä, vähemmän maksettua ostopalvelua.

Viisastuinko tässä jotenkin? No ei tässä ole tarpeen viisastua, kunhan saa eläkeläisen päivätyötingin tehtyä. Suomen suurimman infraprojektin löytyminen tulevaisuudesta on tietysti mielenkiintoista. Kirjoitin tuossa edellä, että suitsista olisi pideltävä. Nyt kun korona-aikaan on suitset päästetty löysälle, todellisuus on vaarassa hämärtyä.

Kirjat vievät kapinan aikaan ja ajatukset Muurmannin legioonaan

Olen tässä unilukemisena lueskellut sekalaisia kirjoja. Yleensä en pysty etenemään pitkälle, sillä pian rupeaa nukuttamaan. Riippuu tietysti kirjasta. Painavat kirjat ovat hankalia. Käsi väsyy. Pokkarit ovat helpompia. Käsi ei väsy. Nyt minulla on ollut luettavana yksi painava kirja.  Sekä kirja että asia ovat raskaita. Kirjan nimi on ”Heinola 1918”, Jukka Kulomaa & Leena Kekkonen, Heinolan kaupunginmuseo. Kevyempi lukukirja on ollut ”Suomi terrorin tukikohtana”, Erkki Vettenniemi, SKS, 2019. Asia ei kylläkään ole kevyttä, mutta kirjan tyyli on pamflettimaisen kevyttä.  Miksi minua tuo Heinola-kirja erityisesti kiinnostaa? Se kiinnostaa siksi että isoisäni syntymäkoti oli Kausassa, soutumatkan päässä Hevossaaresta ja Heinolasta. Mummuni veli konemestari Vihtori Aalto taas asui sotien jälkeen Heinolan Jyrängössä. Hän toimi rullatehtaan konemestarina. Sain hankittua hänelle punaisten veteraanitunnuksen vasta pitkän väännön jälkeen. Se merkitsi 100 mk kuukaudessa -tai oliko se vuodessa? Toinen veli viilari Heino Aalto oli myöskin seudun punaisia ja sai surmansa pistimen lävistämänä Suomenlinnan vankileirillä 15.2.1918. Mummuni oli SYK:n keittolan emäntä, vahtimestarin rouva, hän oli solisaliratti, mutta pysyi jo virkansa puolesta erossa Helsingin punaisista. Joutui kuitenkin usein käymään Smolnassa kyselemässä veljensä perään. Smolnassa istui noina aikoina myös itse Rüdiger von der Golz, Saksan kenraali Suomessa. Olen kirjoittanut asioista blogeja. Yksi niistä sopii hyvin tähän. Se kertoo samoista ajoista: http://penttimurole.blogspot.com/2015/03/kaksi-tabua-ja-vaalit.html

Punaisten vankilaoloja kuvaa Suomenlinnan vankileirin lääkärin, Martti Johannes Siiralan kirjoitus keväällä 1918: ”Viaporin toimeni, suurtöinen, pienipalkkainen, koiranvirka kerrassaan, on kaikkea muuta laadulleen, muttei suinkaan lääkärintoimen hoitamista. Ei ole lääkkeitä, ei muitakaan hoitotarpeita, ei voi ajatellakaan minkäänlaista dieettiruokaa tms. Vatsatautiset saavat kuolla kuinka parhaiten ja vähimmillä tuskilla vain osaavat. Ja kaikille pyynnöille sekä vaatimuksille suuret herrat vain kohauttavat olkapäitään. ’Desto bättre ju flere det går till Gud’, sain yhdeltäkin vastaukseksi. Olet sitten sellaisessa rikkatunkiossa mukamas lääkäri. Vieköön sinut se ja se!”

Heinola oli yksi punakapinan painopistesuuntia, tutkijat ovat koonneet mielenkiintoista muistitietoa ja ihmisnäkökulmaa. Rintama kulki Heinolan pohjoispuolella, kirkonkylässä, 5 km Heinolasta pohjoiseen. Heinola oli varuskuntakeskus ja huoltokeskus. Kaupungissa oli yli tuhat punakaartilaista, saman verran kuin kaupungissa asukkaita. Heinolan punaisilla oli tähtäimessä Hartola ja Mikkeli. Oli myös kysymyksessä Pietarin rata.

Vaimoni Liisa on Heinolan tyttöjä. Hän lukee kirjaa hämmästyneenä. Miksi kouluaikana Heinolassa ei puhuttu mitään näistä asioista. Hän oli lapsena katsellut outoja kiviröykkiöitä. Ei tiennyt mitä ne olivat. Ne olivat vanhoja konekivääriasemia kirkonkylässä. Aika oli vaiettu. Hän kävi alakoulua seminaarin harjoituskoulussa. Tuo koulu oli ollut punaisten asemapaikka. Kirja kertoo yhden salin toimineen ruumishuoneena ja toisen tanssi- ja juhlapaikkana.  Noissa saleissa hän kävi koulua, tietämättä mitään menneisyydestä.

Tiedetäänkö yleensä mitään näistä minun sukuni tavallisista tallaajista. No eipä tiedetä. Vihtorista tiedetään hänen olleen Oskari Tokoin legioonassa ja korjanneen Vienanmerellä yhden hinaajan höyrykoneen käyttökuntoon. Sitä en tiedä minne hinaaja sitten joutui, mutta Viki pääsi aikanaan divisioonan mukana Jäämeren ympäri Suomeen. Divisioonalaiset olivat virallisesti Britannian armeijan sotilaita ja Suomeen päästyään heidät piti punaisuudestaan huolimatta sopimukseen perustuen vapauttaa. Näin Viki pääsi suoraan satamasta Heinolaan. Paluu tapahtui syksyllä 1919. Palaajia oli tuhatkunta. Mitä he oikein tekivät Venäjällä ja miksi heistä tuli Englannin armeijan sotilaita? Kaiken takana oli Oskari Tokoi.

On pakko suorittaa historian kertauskurssi

Mitkä asiat johtivat Tokoin legioonan eli Muurmannin legioonan perustamiseen? Suomi oli tsaarivallan alla. Oikeuksia oli kavennettu. Maailma kuohui ensimmäistä maailmansotaa. Saksa oli Venäjän vihollinen. Sotatoimet eivät menneet hyvin. Tsaari haluttiin kaataa. Sitä halusivat niin nousukierteessä olevat bolsevikit kuin Venäjän muukin väki. Bolsevikkeja tukivat myös Suomen itsenäisyysajattelijat. Oli yhteinen intressi. Meilläkin punalippukulkueisiin yhtyivät paikoittain myös papit ja porvarit. Suojeluskuntalaiset ja punakaartilaiset yrittivät jopa lyödä veljeskättä. Vapaus tsaarivallan ikeestä oli koittamassa. Helsingissä bolsevikeiksi tunnustautuneet saivat tukea suomalaisuusmiehiltä. Erityisesti taiteilijat taisivat olla taipuvia näissä toiveissa ryhtyä radikalismiin. Vettenniemen kirjan mukaan Pietariin matkustivat keväällä 1917 mm. Akseli Gallen-Kallela, Tyko Sallinen, Juho Rissanen, Ville Vallgren ja Eero Järnefelt. Siellä he juhlivat yhteistä suurta tulevaisuutta. Maksim Gorki teki useita vierailuja Suomeen ja oli maamme inteligentsian erityisessä suosiossa.  Tsaari Nikolai II luopui vallasta 2.3.1917. Hänen jälkeensä vallassa oli runsaan vuoden ajan väliaikaishallitus, loppuajaltaan Aleksandr Kerenskin johdolla. Bolsevikit puuhasivat vallankumousta. Lenin, Stalin ja muut pyörivät Suomessa. Kerenskin hallitus kaatui lokakuun vallankumoukseen ja valtiaaksi tuli Vladimir Lenin. Kerenski pakeni ulkomaille. Vaativat Suomeen vallankumousta ja liittymistä suureen federaatioon. Lenin sitten kuitenkin hätäpäissään lipsautti Suomelle itsenäisyyden – toivoen sen pian päättyvän vallankumoukseen. Näistä ajoista kertoo Erkki Vettenniemen kirja ”Suomi terrorin tukikohtana”. Suomessa alkoi sitten kansalaissota, sisällissota, vapaussota, kapina, veljessota, vallankumous, luokkasota. Sota Suomen senaatin ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä alkoi 27. tammikuuta ja päättyi 15. toukokuuta 1918.  Näihin tapahtumiin liittyy Oskari Tokoin Muurmannin legioona – ihmeellisellä tavalla.

Kerenskistä laulettiin Suomessa tällaista laulua:

https://www.youtube.com/watch?v=EvaqqRog1do

Suomen hallinto ennen kapinaa

Oskari Tokoi oli Suomen ensimmäisen 1907 valitun tsaarinaikaisen eduskunnan demarijäsen ja eduskunnan puhemies 1912-1914. Hän oli kansakoulun käynyt kannuslainen renkipoika, joka ennen vuosisadan vaihdetta muutti rapakon taakse. Siellä hän osallistui työväenjärjestöjen toimintaan ja palasi Suomeen 1900. Demarit saivat 1907 vaaleissa eduskuntaan 80 paikkaa. Tsaari hajotti eduskunnan vuonna 1908. Järjestettiin uudet vaalit 1908. Demarit saivat 83 paikkaa. Tsaari hajotti jälleen eduskunnan ja uudet vaalit pidettiin 1909. Demarit saivat 84 paikkaa. Jälleen uudet vaalit 1910. Demarit saivat 86 paikkaa. 1913 äänestettiin taas. Äänestysprosentti oli pudonnut ensimmäisten vaalien 71 prosentista 51 prosenttiin – ei ihme, että äänestäminen jo tympäännytti. 1916 äänestettiin jälleen. Demarit saivat ehdottoman enemmistön 103 edustajaa. Vaalien jälkeen 26.3 1917 muodostettiin Tokoin senaatti, eli maan ensimmäinen parlamentaarinen hallitus. Senaatin jäseniä olivat mm. Väinö Tanner, Kyösti Kallio ja Rudolf Holsti. Senaatti toimi syyskuuhun saakka. Demarit erosivat ja muodostettiin kaksi kuukautta toiminut E.N. Setälän senaatti. Setälän senaatti toimi runsaan yhden kuukauden, sitten syntyi ensimmäinen itsenäiseksi julistautuneen Suomen senaatti eli hallitus. P.E.Svinhufvudin itsenäisyyssenaatti tuli valtaan 27. marraskuuta 1917. Senaatista tuli yhden vuoden ikäinen. Kapinan aikaan senaatti oli nimeltään Vaasan senaatti, sen paettua punaisten hallitsemasta Etelä-Suomesta Vaasaan.

  

Punaisten kansanvaltuuskunta

Vaikka Sdp:n enemmistö kannatti demokraattisia keinoja, tammikuussa puoluehallituksen vähemmistö otti vallan puolueessa. Tämän jälkeen puolue teki päätöksen kaapata vallan Suomessa. Punahallitukseksi asetettiin "Kansanvaltuuskunta", jota johti Kullervo Manner. Kansanvaltuuskunta perustettiin 28. tammikuuta 1918, ja se asettui johtamaan samana aamuna aloitettua kapinaa. Tarkoitus oli vangita presidentti Svinhufvud ja osa kansanedustajista. Vangitseminen epäonnistui tietotovuodon vuoksi. Kansanvaltuuskunnan tunnettuja nimiä olivat mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Otto Wille Kuusinen ja Oskari Tokoi. Väinö Tanner oli vastustanut vallanottoa ja pysyi syrjässä punaisten toiminnasta. Maltillisiin sosiaalidemokraatteihin kuulunut Hannes Ryömä kirjoitti: "Sosiaalidemokraattinen puolue ei siis ole valtiokaappauksesta vastuussa, vaan yksinomaan sellaiset puolueen johtoon joutuneet seikkailijat kuin Manner, Haapalainen, Taimi, Elo, Tokoi, Sirola, Turkia y.m.".

Punaisten johtomiehet olivat työväenliikkeen toimitsijoita, heillä ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta, jotkut Venäjän upseerit toimivat kylläkin palkattuina sotilasasiantuntijoina. Valkoisilla oli paljon tsaarin armeijasta lähtöisin olevaa upseeristoa, keulakuvana itse ylipäälliköksi määrätty Mannerheim. Suojeluskunnat ja Saksasta saapuneet jääkärit olivat organisaation tukijalkoina.

Mistä perspektiivistä itse katselen?

Minun ikäisteni isoisät syntyivät 1880-luvulla. Isät syntyivät 1910 paikkeilla. Suomen itsenäistyessä isoisät olivat jo aikamiehiä, siinä kolmekymmenviiden paikkeilla. Toiselta puolelta saattoivat olla punaisia, toiselta valkoisia. Isät olivat vasta lähettipoikien iässä, kumpaako väriä sitten palvelivat.  Minun isäni oli valkoisten lähettinä Kokemäellä. Äitini enot taas käyttivät punaista käsivarsinauhaa.  Toinen heistä surmattiin pistimellä Suomenlinnan vankileirillä. Toinen taas ajautui Oskari Tokoin divisioonaan ja pääsi englantilaisten suojeluksessa laivalla Jäämeren kautta Helsinkiin. Tokoilaiset punaiset marssivat suoraan kuulusteluista kotiinsa, menemättä vankileirien kautta. Kotini Pakilassa oli sitten kolmekymmentäluvulla aatteiden sulatusuuni. Vitivalkoiset ja verenpunaiset sukulaiseni joutuivat isoäitini tarmokkaan huolehtivalla johdolla sulautumaan yhdeksi suvuksi. Pääasiassa sulautuminen tapahtui vatsan kautta. Aatteellisia puheita ei siinä tarvittu. Helsinkiin opiskelemaan saapuneet kokemäkeläiset tottuivat isoäidin antimia nauttiessaan ”häivähdykseen punaista”.

Muurmannin legioona

Kapinan alkaessa veljeskäden tilalle tuli liipasinkäsi. Pohjois-Suomi oli valkoisten aluetta. Pohjois-suomalaisia työmiehiä uhkasi pakko-otto valkoiseen armeijaan ja taistelu suomalaista punakaartia vastaa. Heidän pakosuuntansa oli itään ja Kantalahteen. Kotimaasta kuului huonoja uutisia. Tampereen taistelu oli päättynyt valkoisten voittoon 6.4.1918 ja Viipurin valkoiset valtasivat 29.4.1918. Vappu 1918 oli yhtä kurjuutta. Mutta sitten avautui uusi mahdollisuus. Britit olivat olleet Muurmannin vesillä jo vuodesta 1915. Venäjän sekasortoinen tilanne kehitti idean suomalaisten punakaartilaisten palkkaamiseen Britannian armeijaan. Oskari Tokoi oli yksi neuvottelijoista. Hän puhui itsensä Leninin kanssa: ”siristi hiukan vasenta silmäänsä ja sanoi: jos englantilaiset tahtovat auttaa teitä, niin antakaa heidän auttaa.” Legioona perustettiin 15.6.1918 äänestyksen jälkeen ja kaartilaisista tuli brittiläisen armeijan sotilaita oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Perussopimuksessa taattiin, ettei legioona joudu taisteluun vallankumouksellista työväkeä vastaan. Tuhannesta miehestä 700 äänesti tämän vaihtoehdon puolesta. Muina vaihtoehtoina oli paluu Suomeen tai liittyminen puna-armeijaan. Venäjällä punaisten ja valkoisten taistelu vielä jatkui vuoteen 1922, joten puna-armeijallakin olisi ollut miehille käyttöä. Legioonalaiset puettiin yhtenäiseen brittiarmeijan kesäunivormuun. Vihertävässä puvussa oli Englannin vaakunalla koristellut messinkinapit ja olkaimet, joissa komeili legioonan oma tunnus. Näin kirjoittaa Tampereen yliopiston gradutyössään Uni Ovaja, ”Kivääri se pojalla on engelsmannin ja kauas sen kuula kantaa”. Legioonan komentajana oli kanadalaiseversti Richard Burton. Suomalaiset eivät hyväksyneet upseerien tervehtimistä hunöörillä ja he saivatkin siitä vapautuksen. Burton kuulemma tervehti sanomalla: ”Hyvä päivä pojat pärkele!” Legioonalaiset taistelivat Karjalan rajakylissä kenraali Walleniuksen valkoisia vastaan vaihtelevalla menestyksellä. Heidän taistelulaulunsa oli:

Saksan Villellä kippuraviikset

ja Vinhulla niska on väärä.

Hei! Iske sä antura tahdissa,

Sillä Suomeen on matkamme määrä.

Heilani Suomessa huokailee,

että tule, tule luokseni kulta.

Hei! Ensin mä annan lahtarikoirien

haistella helvetin tulta.

Älä itke äiti ja murehdi muori,

viel’ pojassa on pontta ja voimaa.

Hei! Kohta saa tanssia Suomen lahtarit

kuoleman tanssia roimaa.

Kivääri se pojalla on engelsmannin

ja kauas sen kuula kantaa.

Hei! Palttinanvalkosen lahtarinaamat

siitä kun puuterin saan antaa.

Brittiläistekoinen höyrylaiva Kursk, jolla tuhatpäinen legioonalaisjoukko seilasi Suomeen brittiupseereiden suojeluksessa. Sitä suojelua he tarvitsivat Suomeen saavuttuaan.

Legioonalaiset, joukossa Viki Aalto pääsevät kotiin syksyllä 1919

Marraskuun 11. 1918 maailmansota oli ohi. Saksalaisuhkaa ei ollut eikä Britannialla ollut mitään aihetta hyökätä Suomeen. Osa legioonalaisista ihmetteli paikkaansa imperialistien armeijassa. Legioona oli toimeton, mutta ruoka oli hyvää. Punatoverit bolsevikkien leivissä antoivat Oskari Tokoille kuolemantuomion. Kuolemantuomion hän oli myös saanut Suomen valkoisilta voittajilta. Britit tukivat Venäjän valkoisia, mutta perussopimuksen mukaan legioona ei voinut osallistua taisteluun bolsevikkeja vastaan. Osa legioonalaisista halusi siirtyä bolsevikkien puolelle. Vallitsi sekaannus. Britit halusivat kotiuttaa legioonan. Neuvottelut johtivat sopimukseen. Höyrylaiva Kurskiin lastautui 1025 miestä ja 150 naista ja lasta. Viki oli siinä mukana. Matka kesti kaksi viikkoa. Välillä pysähdyttiin Skotlannissa. Suomessa kohistiin. Punaisia oltiin vapauttamassa. Suomalaiset yrittivät tiukentaa seulaa. Heille ei riittänyt noin 100 mustalistalaisen karkottaminen. Rosa Liksomin Everstinna-romaanista tuttu eversti Willamo hyöri Villingin saaren vastaanottokeskuksessa aseineen ja sapeleineen. Britit Burtonin johdolla valvoivat sopimuksen täyttämistä. Willamo poistettiin saarelta. Legioonalaista käskettiin paljastamaan päänsä. Hän vastasi: ”Brittiläisen sotilaan ei tarvitse paljastaa päätään muuta kuin Jumalalle ja kuninkaalle.” Mummuni veli Vihtori Aalto pääsi heti kuulustelun jälkeen kotiinsa, lähti Heinolaan ja aloitti työnsä rullatehtaalla. Uni Ovajan gradussa kuvataan laajasti ja mielenkiintoisella tavalla sisällissodan jälkeisen ajan tapahtumia ja kansallisen tunnemaailman kehitystä. Minulla on vain oma tunnemaailmani. Se oli olemassa vasta 20 vuotta sisällissodan tai kapinan päättymisen jälkeen. Näin omin silmin miten isäni suvun valkoiset ja äitini suvun punaiset olivat yhtä perhettä.