Gustaf Strengell (1878-1937) kirjoitti vuonna 1928 teoksen Byggnaden som konstverk. Teos käännettiin suomeksi ja julkaistiin Otavan toimesta 1929 nimellä Rakennus taideluomana. Siinä kerrotaan kulttuurista. Minua on aina kiinnostanut kysymys tuon sanan tulkinnasta. Yritän ymmärtää kun Strengell kertoo Spengleriä siteeraten, että maailmankaikkeus ei ole mikään elimellinen kokonaisuus viivamaisine kulkuineen – missään tapauksessa se ei ole suoraviivainen, tasaisesti nouseva, kuten ”evolutsioni-opin” kannattajat luulivat – eikä luuloteltu ”ihmisyys” ole sen tekemisessä toimihenkilönä.
Hauskaa muuten tuo Salme Setälän suomennos: ”ihmisyys ei ole toimihenkilönä”. Salme Setälä (1894-1980) oli asemakaava-arkkitehti, kirjailija ja suomentaja – kirjailijasukua, Helmi Khronin tytär. Setälä pääsi ylioppilaaksi 1911 ja valmistui arkkitehdiksi 1917. Hänen kirjallinen tuotantonsa keskittyi vahvasti lasten ja nuorten kirjoihin. Mutta, nyt hän oli ammattialallaan, suomentaessaan Gustav Strengelliä.
Miksi nyt tästä ryhdyin kirjoittelemaan? No siksi, että nyt elämme jotain muutoksien muutosta. Aikaa, joka jättää jälkensä. Sen ovat muuten kaikki ajat tehneet, mutta nyt muutosten nopeus kiihtyy. Aivan kuin me elämässämme.
Maaksi sinun on tuleman
Kulttuurit ovat ylihenkilöllisiä yksilöitä
Oswald Spengler (1880-1936) sanoo, että joukko suuria, ylihenkilöllisiä yksilöitä, jättiläismittaisia henkisiä yhteyksiä – joita me nimitämme kulttuureiksi – luon maailmanhistorian. Nämä suuret historialliset persoonallisuudet ovat jotakin mitä ”ihmisyys” ei ole: Ne ovat ihmisyydestä poiketen rakenteeltaan keskenään sopusointuisia, elimellisiä kokonaisuuksia. Kulttuurit ovat sieluyhteyksiä, jotka syntyvät tarkoin rajatussa maakunnassa, mihin ne ovat sidotut, siis paikallisuudessa, samoin kuin aika rajoittaa ja sitoo niiden olemassaolon. Ne ovat elimistöjä, olemukseltaan läheistä sukua kasveille ja niiden elämänkulussa pitävät paikkansa yleiset biologiset lait, jotka sanelevat kehitysastejakson ankarasti määrätyssä järjestyksessä: kasvu, kukoistus, kuihtuminen ja kuolema.
Tulipa tuosta mieleeni ystäväni Eero Paloheimo, joka juuri taannoin Mikkelin Satamalahti-kilpailun arvostelupöytäkirjassa kirjoitti: ”Kaupunki ei ole kone, jonka käyttöainetta ovat sen asukkaat. Kaupunki on pikemminkin elollinen olento, joka syö, elää arkeansa ja juhlaansa, ajattelee ja muistaa, tuntee ja suunnittelee tulevaisuuttaan, ahertaa ja ulostaa. Kaupunkiin kuuluvat kaikki ne alueet, jotka tekevät mahdolliseksi tämän elämän. Kaupunki ovat sen ihmiset.” Eipä nuo nyt ihan yksiin käyneet, sillä Spengler puhui kulttuureista ja Paloheimo kaupungeista – mutta kuitenkin…
Kulttuurit syntyvät ja kuolevat – niitä ei voi luoda
Strengell kirjoittaa Spengleriä siteeraten: ”Kulttuurit syntyvät sisäisestä pakosta, kuten taimi kehittyy siemenestä; niitä ei saata luoda tietoisesti. Kaikilla niillä on synnynnäiset mahdollisuudet, nimittäin ilmaisumahdollisuudet, jotka ovat samat jokaiselle kulttuurille ja jotka koskaan eivät toistu, ja kulttuurien ainoana elämäntehtävänä, sillä muuta tehtävää niillä ei ole, on kypsyttää nämä mahdollisuudet, muuntaa ne aistittavaan muotoon. Kun tämä on tapahtunut, kun sisäiset mahdollisuudet ovat tyhjennetyt, on kulttuuri täyttänyt tehtävänsä, ja sen satu on lopussa. Kaikilla näillä on omat aineksensa – oma erikoinen ihmismateriaalinsa, omat ihanteensa, oma elämis-, ajattelu ja tahtomistapansa ja oma kuolemansa.”
Kaikki on kohtalon logiikkaa
"Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys." Näin Spengler kokoaa näkökantansa.
Spengelerin mukaan kulttuuri on muodon saanut ”sielullisuus”. Jokaisen näkyvän kulttuurin perustana on psyke, joukkosielu, kulttuurisielu, ja kulttuuri sellaisenaan, näkyvää siinä on ainoastaan tämän sielun ruumis ja ilmaisu.
"Todellisuus sinänsä on meille käsittämätön, mutta symboli, vertauskuva rakentaa sillan ihmisen ja hänen ympäristönsä välille, kosmoksen kaaoksesta.Tästä johtuu, että on yhtä monta ”maailmaa”, todellisuutta, todellisuuden käsittämistapaa kuin on ajattelevia ja käsittäviä olentoja. Ja koska kulttuurit ovat sieluja, massasieluja, jokaisella kulttuurilla on oma, yksinomaan sille ominainen maailmakuva.
Paikallisuus on kivettynyttä aikaa, se mikä on oleva aistittava, eriteltävä on havainnollinen projektio siitä mikä on muuttuvaa, aavistettua, henkistä. Aika, mikä on kaipuuta, hahmottuu paikallisuudessa, ensin syvyysulottuvuudessa, joka on alkuperäisin ja edellyttää ulkomaailman täydellistä käsittämistä, sen jälkeen koko kolmiulotteisessa paikallisuudessa."
Kulttuurit ovat jättiläissieluja
"Ruumis on hengen vertauskuva. Paikallisuus on sielun symboli: näkyväksi tehty aika. Koska siis paikallisuus on ajasta, sielusta riippuvainen jokaisella sielulla on muista eroava paikallisuus. Vieläpä jättiläissieluillakin, kulttuureilla, on kullakin oma paikallisuuskäsitys. Spenglerin mukaan kaikkea kulttuurin luomaa matematiikan, taiteen ja politiikan aloilla on pidettävä tämän kulttuurin symboleina, mutta kaiken pohjana on alkusymboli ja kulttuurin alkusymboli on sen paikallisuuskäsitys. Lapselle syvyyskokemus, ensimmäinen tilan käsittäminen, on syntymätapahtuma, sielullinen syntymä ruumiillisen jälkeen. Kulttuurikin syntyy vasta paikallisuuden haltuunotosta."
Lapsi, samoin kuin ihminen kulttuurin kynnyksellä, kokee ympäristön salaperäisten voimien edessä pelonsekaista kunnioitusta, se on ”maailmankauhua”, joka sammuu vasta sivistysihmisen, suurkaupunki-ihmisen rinnassa. Ihminen koittaa vaistomaisesti voittaa tämän kauhun. Mitä keinoja hänellä on? Spengler kysyy ja vastaa.
Matematiikka on manauskeino, jolla ihminen voi saada ”maailmankauhun voimat” valtaansa.
"Luvuilla on rajan asettamiskyky, rajoittamiskyky, ja niiden avulla saattaa järkevä maailmankuva syntyä, ”luonto” on aivan yksinkertaisesti jotain, jonka luvuilla saattaa ilmaista. Suuret kulttuurit johdetaan siten aina uuden laskutavan syntymisestä: antiikki Pythagoraasta, arabialainen algebrasta, länsimainen analyyttisestä funktiokäsityksestä. Kulttuureissa ilmenee niiden yksilöllinen asenne ja tyyli puhtaimpana matemaattisessa suuremaailmassa. (Lukuun ottamatta ehkä suuria taiteita). Suure, matematiikka on paikallisuuskäsityksen symboli ja vertauskuva ja kuvastaa alkusymbolin heijastuksen."
Spengelerin ja Strengellin pohdinta on ylevää. Harvoin näissä pohdinnoissa suoraan yhdistetään rahaa ja uskontoa valtaan. Ajattelin joskus, että onhan näiden asioiden ”pyhä” liitto vaikuttanut meidän nykyisyytemme syntyyn mielenkiintoisella tavalla. Osoittaahan menneisyytemme myöskin tuon kulttuurien häviämisen mahdollisuuden. Niin mitä ajattelinkaan entisajan liittolaisista ja nykyslangin mukaan mukana olleista ajureista:
Onko kulttuurinen muutos aina kumous?
Maailman kulttuurien muutosta on usein kutsuttu vallankumoukseksi, siis valta on kumoutunut ja sen mukana on kulttuuri kaatunut. Näinkö se menee? Pelinappuloina ovat olleet raha, valta ja uskonto. Vain kerran on raha puuttunut, tilalle tuli rauha. Se oli Venäjän vallankumous. Ajurina oli siis niinkin virtuaalinen käsite kuin rauha, senkö takia kaikki epäonnistui?
Usko on muuten ollut aina tähän asti mukana yhtenä rakennuspalikkana.. Uskolla en kuitenkaan tässä tarkoita pelkästään kristinuskoa. Tarkoitan, että usko on ollut olennainen osa vallan ja uskon liitossa, vallan ja rahan liitossa tai vallan ja sosialisminuskon liitossa. Nyt ovat ajat muuttuneet, ainakin meillä Suomessa –Himasen Sininen Kirja ei mainitse kertaakaan sanaa jumala, uskonto tai kirkko. Eipä hän muuten mainitse myöskään sanoja maahanmuutto tai siirtolaisuus.
Siis yhteenveto:
ENNEN VALLAN JA JUMALUSKON LIITTO, AJURINA RAHA
SITTEN VALLAN JA RAHAN LIITTO, AJURINA USKO
SITTEN VALLAN JA SOSIALISMINUSKON LIITTO, AJURINA RAUHA
SITTEN VALLAN JA MARKKINAUSKON LIITTO, AJURINA RAHA
Kuoleman odotuksesta elämän odotukseen
Ennen kirkko ja muuttumattomuus, tänään viihde ja jatkuva muutos.
Ennen virtuaalisuus ajatuksissa ja suhteessa ylimaalliseen, jumaliin, esi-isiin, kaiken taustana suhde toispuoleiseen, kuoleman odotus.
Tänään virtuaalisuus rooleissa ja suhteessa epätodelliseen – roolihahmoihin, kaiken taustana pyrkimys kohti saavuttamatonta, elämän odotus.
KYSYMYS:
LUOKO VAURAUS HYVINVOINTIA?
LUOKO HYVINVOINTI VAURAUTTA?
LUOKO VAURAUS TASA-ARVOA?
Ja mitä sanoo Himanen?
"Hyvinvointivaltio syntyi teollisen ajan rakenteiden mukaisesti, ulottuen teknologiasta sen organisoitumiseen ja johtamis- ja työkulttuuriin. Lisäksi uuteen teknologiaan liittyy olennaisesti se, että se purkaa samalla teollisen ajan hierarkisia, järjestelmäkeskeisiä rakenteita. Se mahdollistaa uuden organisoitumisen ja edellyttää toimintakulttuuria, jossa ihminen tulee järjestelmän sijaan keskiöön. Juuri näiden yhdistelmänä informationaalinen kehitys mahdollistaa merkittävän innovaatiopohjaisen Tässä se luonteensa mukaisesti ottaa myös ihmiset palvelujen käyttäjinä mukaan niiden kehittämiseen tuottavuuskasvun, jossa hyvinvointipalveluja voidaan toteuttaa entistä tehokkaammin ja laadukkaammin. Myös informationaalinen kehitys osoittaa toimintakulttuurillaan johonkin uuteen tekemällä ihmisestä keskipisteen sekä korostamalla myös hyvinvoinnin aineettomia, kulttuurisia tekijöitä."
Ihminen kulttuurin keskiössä, luomme uusia kaupunkeja. Muuten Himanen ei mainitse kirjassaan kertaakaan sanaa kaupunki tai urbanisaatio?
Himanen sanoo hyvinvoinnin tutkimuskirjallisuutta siteeraten, että laajempaa hyvinvointia edistävät kolme klassista tekijää ovat:
autonomia: vapaus, toimijuus, voimaantuneisuus
sosiaaliset suhteet: sosiaalisten suhteiden taso ja yhteisöön kuulumisen kokemus
merkityksellinen tekeminen: työ, vapaa, leikki jne.
Himasen mukaan on vaarana, että kohtaamme paradoksin, jossa tuloksena on hyvinvointivaltio, mutta pahoinvoivat ihmiset.
Kulttuurien lajeista toiminta-, työ- ja organisaatiokulttuuri ovat Sinisessä kirjassa selkeästi priorisoituja käsitemuotoja.
Himanen ja Valo esitelmöivät iloisina 2009, KLIKKAA TUOSTA, murheet alkoivat myöhemmin
http://www.iltasanomat.fi/videot/kotimaa/vid-1288334489498.html
Miten elämä meni?
Himasen Sininen Kirja on vasta ennakkoteos. Saattaa olla, ettei kaikki se mitä on kirjoitettu olekaan totta varsinaisessa teoksessa. Lopuksi kuitenkin vielä loppukaneettina arvokkaaseen elämään liittyvä kysymyksenasettelu. Meille vanhoille se on kylläkin ajankohtainen ja pohtimisen arvoinen, mutta Himasen esittämänä silti banaali. Niin, yritäpä miettiä mitä vastaisit kuolinvuoteellasi Pekka Himasen kysymykseen: ”Miten elämä meni?”
Hän pohtii vastauksia. Saatat vastata (of course in English): ”Yes, I was pretty well.” Tuo vastaus ei Himasen mukaan kelpaa elämänfilosofisena, sillä sehän tarkoittaisi, että tänne on tultu vain viihtymään. Yhtä hyvin voisit siis vastata: “Joo, kyllä mä viihdyin ihan hyvin”. Se toisi taas mieleen elämän pakettilomamatkana.
Jos taas vastaat: “Ihan hyvin, mulla oli elämässä hyvät vapaudet. Ihan hyvin, mulla oli elämässä paljon toimintamahdollisuuksia.” Tämäkään vastaus ei kelpaa. Vapaus ilman vastuuta ei ole filosofisesti riittävää. Himasen mukaan se olisi samaa kuin: ”Minä saan harrastaa seksiä kenen kanssa tahansa, mutta sinun on oltava uskollinen! No, tietysti ottaen huomion, että on kuolinvuoteella esitettävä kysymys, niin tuskin sitä kerkiää vieraita ajatella – hyvä kun omankin vielä kerkiäisi hoitaa – ennen kangistumista.
Sininen Kirja lupaa arvokkuuden elämässä antavan meille kestävän talouden, kestävän hyvinvoinnin ja kestävän ekologian. Olkaamme siis arvokkaita myös kuolemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti