Koronakriisi hallitsee, viisikko hillitsee

Nyt ei ole muita aiheita. Poliitikotkin varmaan kärvistelevät, kun eivät pääse harjoittamaan tavanomaista esilläoloa. Tai kyllä se taitaa olla poliitikoillakin harvojen etuoikeus. Mitä nyt useimmat vain kotikylän kunnantalolla pääsevät kertoilemaan tarinoita tapaamistaan kuuluisuuksista. Oliko ilkeästi sanottu? Ei ollut tarkoitus, sillä olen omassa elämässäni pitänyt poliitikkoja suuressa arvossa. Heidän kauttaan on voitu toteuttaa muutosta, joka on usein ollut byrokratian jäykkyyden ja ennen päätettyyn sitoutumisen vuoksi mahdotonta. Kirjoitin kyllä joskus näin ilkeästi: ”Byrokratia suunnittelee suunnittelua. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa onkin tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti, se on sotkuinen, epäorgaaninen ja äkäinen kuin syöpä, itseään ruokkiva ja kaiken elinvoiman tuhoava. Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla päätöksenteon verkkoonsa. Politiikka on näennäisvallan sirkusteltta, jossa byrokratia toimii hyväntahtoista esittävänä pellenä ja pääbyrokraatit silinterihattuisina

sirkustirehtööreinä. Businesslobby esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle businesslobbyn taituruus on kuin Draculalle haapaseiväs, katsojat saattavat hämmentyä ja kiinnostua. Eikä syyttä, tähän pyritäänkin - sitten kun tempun taika selviää, on jo myöhäistä.” Tuo nyt oli niin ilkeätä, että eräs byrokraattiystäväni sanoi ystävyytemme poikki. Meidän nykyinen viisikkomme on kyllä saanut minulta tukea. Ovat päättäväisiä ja uskaltavat. Ja vielä nimikaimastaan poiketen kaikki naisia. Ehkä nyt onkin toisin?

Minulla sentään on helppoa, kun vain itseni kanssa keskustelen. Ystäväni Eerokin tuossa juuri sanoi panevansa blogini talteen, jotta ei sitten tarvitsisi kirjaa ostaa, jos ja kun sen joskus teen. Lukemattomina ovat tallessa. Hyvä tietää, jos ne joskus pilvestä katoavat. On varmuuskopiointi suoritettu. Kirjaa en kuitenkaan tee. Yksi kirja riittää. Se on turvallisesti tallessa pilven longalla. Oletko katsonut? Jos et niin klikkaa tuohon: Näköispainos tästä >>

Kirjoista puheen ollen, teimmehän me Eero Paloheimon toimittamana kirjan vuonna 1973. Sen nimi oli ”Ympäristösuunnittelun kysymyksiä”. Kirjan kirjoittajina oli iso joukko sen hetken nuoria ja nuorekkaita vaikuttajia. Emme tienneet mitään kasvihuoneilmiöstä. Moni muukin asia oli toisin. Minua kiinnostaa nimien muistelu, ei niinkään ajatusten.  Nimet säilyvät, ajatukset muuttuvat ja vanhenevat. On vain joitain kuolemattomia ajatuksia. Muuten yllättävän vähän. Niin, ne kirjoittajien nimet olivat: Kirmo Mikkola, Ilppo Kangas, Sigurd Slätis, Juha Talvitie, Simo Jaatinen, Väinö Suonio, Maija Kairamo, Martti Linkola, Ilkka Koivisto, Jaakko Ylinen, Kai Linnilä, Eero Paloheimo ja Pentti Murole. Montako vielä tunsit? Yli puolet nimistä on vielä elossa.

Lymyääkö vastuu?

Minä kirjoitin niinkin mystisestä asiasta kuin suunnittelijan vastuu. ”Suunnittelun vastuuttomuutta ja helpon tien valitsemista osoittaa se, ettei suunnittelujärjestelmään oteta määrätietoisesti mukaan sellaisia uusia kysymyksiä, joissa ongelmat ovat jo kärjistyneet. Näitä ovat esimerkiksi sosiaaliympäristön ja vapaa-aikaympäristön suunnittelu kaavoituksen yhteydessä. Yhteistyötä tarvittaisiin nuoriso-, terveys-, sosiaali-, ympäristö- ja poliisiviranomaisten kanssa. Valitettavasti tällaisen yhteistyösuunnittelun nimi puuttuu virallisen suunnittelujärjestelmän sisällysluettelosta. Eräs keskeinen kysymys on yksilöiden ja yhteisön etujen ristiriita. Nyt yhteiskunnan keskimääräistä kokonaisetua ja tehokkuutta optimoiva päätöksentekoprosessi johtaa vähemmistöryhmiä ja poliittista edustusta vailla olevia ryhmiä (esim. lapset) syrjivään tavoitteenasetteluun ja investointipolitiikkaan.  Tällä tarkoitan, etten ole varma onko suunnitteluteknokratian määrittelemä kokonaisetu aina sama kuin yksilöiden etujen summa.” Taitaa olla vieläkin osittain ratkaisematta ja uusia vähemmistöjäkin on syntynyt, ja suuriakin, kuten me vanhat. Verrattuna tuohon vanhaan aikaan 50 vuotta sitten, emme keskustelleet yksinäisyydestä, syrjäytymisestä tai homeongelmista. Tiesimme kyllä työttömyydestä ja maaltamuutosta. Lapsia syntyi yli 60000 vuodessa. Urheilussa saimme kultaa ja kunniaa, Viren juoksi Münchenissä kaksi kultaa ja Vasala kruunasi 1500 metrin kultamitalilla. Olin katsomassa Frei Otton huimaavalla stadionilla. Eipä niitä kannata unohtaa myöskään suomalaisen taideteollisuuden mitalisateita – tosin pääasiassa 50-luvulla.

Luovuimmeko mahdollisuudesta luoda tulevaisuutta?

Erkki Laatto kirjoitti vuonna 1970 artikkelin otsikoituna: ”Yhteiskuntamme suunnittelusta 1970-luvulla”. Laatto sanoo suunnittelun olevan sosiaalinen prosessi, jonka aikana yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ovat jatkuvassa muutostilassa: ”Olemme nykyisin ehkä liiankin taipuvaisia näkemään suunnittelun pelkästään tulevaisuutta koskevana ennustamisena. Jos rajoitamme suunnittelun ennustamiseksi, kavennamme tietoisesti näkemyksemme kenttää ja rajoitamme sen vain vallitseviin näkymiin ja olemassa oleviin instituutioihin. Muovaamme silloin näkemyksemme tulevaisuudesta sen perusteella, minkä tiedämme mahdolliseksi vallitsevan teknologian perusteella.” Laatto sanoo tällaisen tulevaisuuden kuvan olevan – ei muuta kuin nykytilanteen ekstrapolointia. Tämä lähestymistapa on hänen mukaansa omiaan edesauttamaan ekstrapoloidun tulevaisuuden toteuttamista: ”Silloin ihmiset ikään kuin luopuvat mahdollisuuksistaan luoda tulevaisuutta.”

Olemmeko laboratoriossa?

Keskustelen muutoksen mahdollisuudesta. Ajattelun muutoksesta ja tekojen muutoksesta. Kysyn Liisalta. Liisa sanoo ensimmäisen muutoksen liittyvän herkkyyteen. Ihmiset ovat herkistyneet kuulemaan heikkoja signaaleja. Tähän asti olemme uskoneet kaiken jatkavan kulkuaan vääjäämättömällä voimalla ja jatkuvuudella – mikään ei muutu. Nyt havaitsemme olevamme laboratoriossa. Nyt kokeillaan muutosta. Tämä laboratorio on koe. Ehkä se on ihmiskunnan pelastuksen koe. Jostain tämä koe meille putkahti juuri kriittisellä hetkellä. Se ei ole koe koronan voittamiseksi. Se on koe ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Liisa jatkaa mietiskelyään meidän ajattelumme muutoksen suhteen. Hän sanoo asioitten nyt muuttuvan perusteellisesti suhteessa varhaiskasvatukseen, kouluun ja terveydenhuoltoon. Lisää siihen sosiaalihuollon. Ihmiset jotka toimivat näissä ammateissa ovat avainhenkilöitä. He ovat meidän yhteiskunnallemme ja meidän elämällemme huomattavasti tärkeämpiä kuin juristit, arkkitehdit tai insinöörit. Heidän työhönsä sisältyy ihmisten kohtaaminen. Lasten kohtaaminen – se on avainjuttu. Itse asiassa se on meidän koko tulevaisuutemme. Tai ei itse asiassa, vaan juuri täsmälleen. Sairaiden kohtaaminen on hieman muuta. Se on turvallisuutta. Nuo ihmiset ovat kutsumusammatissa. Niin sanovat itse, vaikka nyt koronan aikaan jotkut sanovat katuvansa ammatinvalintaansa. Minulla on sairaalakokemuksia. Minä sanon, että he ovat valkoisia perhosia, pikkuapolloja. Heillä on käsittämätön motivaatio.

http://penttimurole.blogspot.com/2015/05/crp-180.html

http://penttimurole.blogspot.com/2014/08/kasittamaton-motivaatio.html

Joka aamu, joka päivä, joka ilta, he kohtaavat sinut ilolla, hymyllä, antavat sinulle ihmisarvon. Tämän he tekevät raadollisen työnsä kaupanpäällisinä. Sosiaalityöntekijät kohtaavat syrjäytymistä ja onnettomuutta, rahan puutetta ja yksinäisyyttä. Siinä ei hymy auta. Mutta he auttavat, tekevät parhaansa, usein ilman kiitosta. Pitäisikö ihmisen työlle olla jokin hyvyysindeksi? Sillä olisi arvoa palkkoja määriteltäessä. Jos sellainen olisi, niin olisi helpompaa perustella varhaiskasvatustyön, opetustyön ja terveydenhoito- ja sosiaalityön palkka-arvoa.

Kyselen myös tyttäreltäni hänen arviotaan muutoksesta. Hän puhuu läheisyydestä, sen lisääntymisen mahdollisuudesta. Nyt uuden kokemuksen kautta vanhemmat ovat joutuneet tutustumaan lapsiinsa muun ohella myös koulutyön suhteen. Ehkä myös vastavuoroisesti. Myös ikääntyneet havaitaan. Heitä ei voi mennä katsomaan. He joutuvat olemaan yksin. Eivät voi tavata lastenlapsiaan eivätkä lastenlastenlapsiaan saatikka ystäviään. Liian vähäiselle se oli ilmeisesti jäänyt jo aiemminkin ihmisten kiireiden takia. Mutta nyt kun se on kokonaan kielletty herää kaipaus. Ajatus ryhdistäytyä. Muuttaa tapojaan. Lisätä velvollisuuksiaan.

Paavo, minun lastenlapseni 7v soitti minulle juuri. Hän tekee koulutyötään. Hän kysyy mikä oli minun lempikappaleeni lapsena. En muistanut. Mutta sitten välähtää: Mikki Hiiri merihädässä. Nythän meillä kaikilla on merihätä. Mikki Hiiri pelastui ja lauloi ”hiuli hei, huolta nyt ei”. Suomen joutsen oli hänet pelastanut. Ehkä voimme pian laulaa samoin. Odotamme joutsenta kuin valkoista laivaa.

  

https://www.youtube.com/watch?v=LAdeJdgRxis

Onko ilmastonmuutos nyt joutunut taka-alle?

Minun oli tarkoitus nyt tarkastella liikenteen ja liikkumisen muutosmahdollisuuksia. Olen jo valmistellut henkilöliikennetutkimuksen tabeleita ihmetelläkseni muutosmahdollisuuksia. Ympäristöministerimme on juuri kertonut raideliikenneinvestointien ja kotien energiasäästön tavoitteista ilmastonmuutoksen suhteen. Kertoo investointien mahdollisuudesta elvyttää taloutta. Kun noita liikenteen tabeleita tarkastelee, tulee aina pessimistiksi, vaikka pitäisi kannustaa muutokseen. Ihmeitä täytyisi tapahtua. Ilmastopaneelin edustajat listaavat toimenpiteitä. Heidän listassaan ovat raideliikenteen parantaminen ja kevyen liikenteen väylät, latauspisteet ja tankkauspisteet biokaasulle, sähköä olisi saatava lisää, hankintoja olisi tehtävä energiaviisaasti, öljylämmityksestä olisi luovuttava ja panostettava maalämpöön ja jopa sähkölämmitykseen, vanha auto olisi vaihdettava sähköautoon tai muutettava kaasukäyttöiseksi, turpeesta tulisi luopua, mutta puumassaan ei saisi siirtyä, terveydenhuoltoon ja taidealaan pitäisi satsata, kun ihmiset toivon mukaan eivät enää matkusta tai kuluta entiseen tapaan. Ilmastopaneeli vielä sanoo: löysätä ei saa! Tärkeitä juttuja. Tuo kohta jossa toivotaan ihmisten vähentävän matkustamista, sehän kiinnostaa ammatillisesti. Mitä matkustamista tulisi vähentää? Työmatkoja vai ostosmatkoja, mökkimatkoja vai treenikyyditsemisiä? Pakolla vai vapaaehtoisesti? Tämä juttu jääkin seuraavan blogin aiheeksi. Liisa jäi kiinnostuneena odottelemaan ilmastopaneelin taidealaan kohdistuvia toimenpiteitä