lauantai 24. helmikuuta 2018

Viro 100


Virolaiset juhlivat tänään itsenäisyyden 100-vuotispäivää. Saapuessani Tallinnaan näin yllätyksen. Se on mainostolppiin kiinnitetty juhlavuoden tai juhlapäivän tunnus tai mainos. Merkki on hieno. Siinä on kuvattu innovatiivisella tavalla, sekä 100-vuotinen historian ajanjakso, että kaiken alkuvuosi. Mutta sisältyypä tuohon merkkiin myös hieman ajattelemattomuutta tai sitten huolimattomuutta. Mutta palataan siihen vasta tärkeiden asioiden jälkeen. Olen kirjoittanut Virosta ja Tallinnasta useita blogikirjoituksia. Ne ovat pitkältä ajalta ja olen itsekin oppiläksyni unohtanut. Erityisesti Viron itsenäistymiseen ja uudelleenitsenäistymiseen liittyvät asiat ovat nyt juuri tänään ajankohtaiset. Niinpä keräsin muutamia kuvia teksteineen tähän Viron historian pikaoppitunniksi - omaksi ilokseni, eikä toivottavasti muillekaan haitaksi.

100 vuotta sitten
Manifest kõigile Eestimaa rahvastele päivättiin Tallinnassa 24. helmikuuta 1918. Päätös tehtiin maapäivillä 21.2 ja manifesti luettiin ensimmäistä kertaa kansalle 23. helmikuuta Pärnun Endla-teatterin edustalla. Itsenäisyyspäiväksi tuli 24. helmikuuta. Siitä hieman kiisteltiin, mutta päivämäärä säilyi siitä huolimatta, että manifestin päivämäärä olikin 21. helmikuuta 1918. Kuvassa Pärnun juhlijoita. Toisessa kuvassa esiintyvät vapautuskomitean jäsenet Konstantin Päts, Jüri Vilms ja Konstantin Konik. Jüri Vilms – kuka hän oli? Hän oli Viron varapääministeri, mutta miksi hän lähti jäitä pitkin Suomeen ammuttavaksi? Kuka hänet ampui? Joka tapauksessa hän tuolla matkalla tovereineen hävisi mystisellä tavalla. Eräät väittävät saksalaisten heidät teloittaneen. Eräät taas puhuvat ruotsalaisten vapaaehtoisten heidät teloittaneen. Taisi olla itse kreivi von der Goltz, ”Saksan kenraali Suomessa”, joka teloitusmääräyksen antoi. Asiasta on kirjoitettu useita ”tutkivia” teoksia. Aihe on kiitollinen mitä mielikuvituksellisimmalle fiktiolle. Faktat ovat hävinneet. (Lue vaikka: Jaan Kross: Kuningasajatus. Suomennos Juhani Salokannel. Helsinki: WSOY, 1994).

99 vuotta sitten
Viron ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhlintaa Tallinnassa 24. helmikuuta 1919. Se oli siis itsenäisyyden ensimmäinen vuosipäivä. Itsenäisyys oli kuitenkin suhteellista, sillä jo 25. helmikuuta eli yhtä päivää manifestin julkaisemisen jälkeen saksalaiset valtasivat Tallinnan. Vallassa oli Konstantin Pätsin III väliaikainen hallitus. Ensimmäinen varsinainen hallitus syntyi toukokuussa 1919. Otto Strandman oli pääministerinä. Kahden seuraavan vuoden aikana hallitus vaihtui viisi kertaa.  Tuossa vaiheessa ei Rudiger von der Goltzia oltu vielä voitettu. Voitto tuli vasta juhannusaattona. Bolshevikit voitettiin Narvassa sitten vuoden lopulla ja rauha tuli vasta 2. helmikuuta 1920.  Kuva tapahtumasta on silloiselta Peterin torilta eli nykyiseltä Vabaduse väljakulta. Saksalainen nimi torille oli Heinätori ja kommunistiaikaan nimenä oli Voiton aukio. Nyt se on Vapauden aukio.

Taustakahinoita
Ennen Baltian maiden itsenäistymistä vuonna 1918 vehkeiltiin ja sodittiin. Virolla oli yhden päivän itsenäisyys 24.1.1918. Sitten Saksa miehitti Viron ja Baltian. Alueen maanomistajat (saksalaiset ja venäläiset) olivat Venäjän vallankumoussodan vuoksi huolissaan tulevaisuudestaan. Saksan tuella he yrittivät muodostaa Baltian yhtyneen herttuakunnan (Vereinigtes Baltisches Herzogtum). Alue olisi ollut Saksan suojelualue. Kuvassa keskimmäisenä haaveksitun saksalaisherttuakunnan mustavalkoinen ristilippu. Homma kuitenkin meni myttyyn, sillä maat pyrkivät oikeaan itsenäisyyteen. Saksaan ei luotettu, mutta vielä vähemmän bolsevikkeihin. Saksan sotilashallinto luovutti siviilivallan Konstantin Pätsin hallitukselle. Saksan oli kuitenkin menettämässä pelin ensimmäisessä maailmansodassa. Virossa se toteutui, kun kreivi von der Goltz, taisteltuaan ensin bolsevikkeja vastaan, käänsikin aseensa virolaisia vastaan - omien strategioidensa ohjaamana. Hänen pyrkimyksenään oli muodostaa Pietariin saksalaishallinto Venäjän valkoisen armeijan tuella.  Saksalaisten sitten luovuttaessa punaiset saivat jalansijaa, kunnes voimavirta kääntyi ja Viro taisteli Englannin ja Suomen aseavun tukemana itsenäisyyden. Se toteutui lopullisesti Tarton rauhassa 2.2.1920. Olivathan siellä paikalla myös suomalaiset vapaaehtoiset: 3800 henkeä.  Kuvassa oikealla suomalaisia vapaaehtoisia saapuu Tallinnaan 1918. Vasemmalla virolaisten rekrytointijuliste. Ja vielä herttuakunnan lipun seurassa bolsevikkien ja Viron liput.

Tarton rauhansopimukset
Tartossa solmittiin rauhansopimuksia. Viron osalta se tapahtui pitkällisten vaiheiden jälkeen 2.2.1920, siis jo ennen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välistä sopimusta. Neuvottelujen loppuun saattamista sotki odotus Venäjän valkoisen armeijan menestyksestä. Sitä toivoivat Britannia ja Ranska. Viron vapaustaistelijoiden voitokkaat suoritukset Narvan suunnalla toivat sitten ratkaisun. Sopimuksessa Viro sai neuvoteltua omaan alueeseensa liitettäväksi Narvan itäpuolella noin 10 km leveän alueen ja Petserissä noin 20 km levyisen alueen. Yhteensä näillä alueilla asui noin 80000 asukasta - käytännössä venäjänkielistä väkeä.  Vuonna 1944 Neuvostoliitto siirsi kyseiset alueet osaksi omaa territoriotaan. Sosialistisen Viron oli tähän tyydyttävä. Itsenäistymisen jälkeen virolaiset ryhtyivät vaatimaan Tarton rauhan rajoja. Vihdoin vuonna 2014 saatiin rajasopimus tehtyä.  Venäjä piti omana pitämänsä.

Suomen osalta Tarton rauhansopimuksen teko oli nihkeämpää. Rauhasta päästiin vihdoin sopimukseen 14.10.1920. Suomen kanssa sovittiin Petsamon kuuluvan Suomelle (punainen alue). Suomen tuli korvauksena antaa Neuvosto-Venäjälle vihreällä merkityt Repolan ja Porajärven kunnat. Keltaisella merkityt Laatokan Karjala ja Kannas sekä pohjoisessa oleva Itä-Sallan alue kuuluivat Suomelle. Suomi oli Tarton rauhan jälkeen laajimmillaan.  Myöhemmin seuraavien sotien seurauksena kaikki värillä merkityt alueet menetettiin. Suomi ei koskaan rauhan tultua ja ystävyyden vallitessa ryhtynyt penäämään takaisin kerran sovittuja Tarton rauhan rajoja. Ei edes tuota elintärkeäksi muuttuvaa Petsamoa.

Sinimustavalkoinen
Lippu on symboli Viron itsenäisyydelle. Sinimustavalkea nousi ensimmäistä kertaa Pitkän Hermannin huipulle 12. joulukuuta 1918. Lippu poistettiin 21. heinäkuuta 1940 neuvostoliittolaisten miehitettyä maan. Seuraavana päivänä sinimustavalkea pantiin takaisin yhdessä punalipun kanssa. Se sai olla ylhäällä viikon päivät, sitten se katosi.  Saksa valtasi Tallinnan 28. elokuuta 1941, silloin ei tainnut vaihtua kuin punalippu hakaristilippuun. Vuonna 1944 sinimustavalkea pääsi torniin jälleen kahdeksi päiväksi. Tämä ihme tapahtui 20-22. syyskuuta. Silloin oli hakaristilippu laskettu, sinimustavalkea liehui 2 päivää ja punalippu nousi tilalle. Punalippuvaihetta kestikin sitten 45 vuotta kunnes sinimustavalkea nousi Pitkän Hermannin huippuun 24.helmikuuta 1989. 20. elokuuta 1991 Neuvostoliiton maahanlaskujoukot aikoivat vallata Tallinnan televisiotornin. Samana iltana Viron tasavallan korkein neuvosto päätti, että Viro ei kuulu enää Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon ja että se on itsenäinen tasavalta. Samana päivänä Moskovassa alkoi elokuun vallankaappausyritys. Viro oli ollut 50 vuotta eri suuntiin viittoilevien diktaattoreiden ja heidän lakeijoidensa sätkynukke. Nyt odottamatta ja yllätyksellisesti se oli itsenäinen valtio. Viittoilu oli päättynyt.

Soomepoisid
Metsakalmistun hautausmaalla on laaja Soomepoisid- sankarihautausmaa. Se tuo mieleen Suomeen jatkosodan aikana saapuneet 3200 virolaista vapaaehtoista. He ottivat osaa mm. Kannaksen torjuntataisteluun. Suomen valmistellessa Moskovan välirauhaa (19.9.1944) ja saksalaisten aloitellessa vetäytymistänsä Virossa, jalkaväkirykmentti 200:n virolaiset vapaaehtoiset palasivat elokuussa 1944 saksalaisten suostumuksella Viroon. He palasivat kotimaahansa taistelemaan vanhaa vihollistaan vastaan. Erikoisuutena mainittakoon, että Tallinaan 18.9.1944 muodostetun Otto Tiefin pikahallituksen eli itsenäisen Viron Tasavallan hallituksen alaisuudessa toimineet Soomepoisid pitivät esikuntanaan Pühavaimun kirkkoa. Tiefin hallituksen ikä oli 5 päivää. Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Noina aikoina Pikk Hermanin tornissa liehui Viron sinimustavalkea parin päivän ajan.
  
Isemajandav Eesti ja tankeille STOI!
 Viron uuden itsenäisyyden aikaansaamiseen osallistuivat ratkaisevina hahmoina Siim Kallas, Tiit Made, Edgar Savisaar ja Mikk Titma. He julkaisivat vuonna 1987 Eestin omatalousohjelman (Isemajandav Eesti). Se oli alkua itsenäisyydelle. Edgar Savisaar, IME-ryhmän jäsen, Tallinnan edellinen kaupunginjohtaja ja taannoinen keskustapuolueen puheenjohtaja, hän oli itsenäisyysneuvottelujen aikaan Viron pääministeri ja suuri tekijä uudelleenitsenäistymisen neuvottelijana. Hän joutui sittemmin viha/rakkaus –suhteeseen kansansa kanssa väitettyjen venäläissympatioiden vuoksi.

Kaikki alkoi siitä, kun Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi marraskuussa 1988. Toukokuussa 1990 maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Mutta itsenäistyminen? Se oli Janajevin ja kumppaneiden vallankumousyritys elokuussa 1991, joka avasi tämän ikkunan. Boris Jeltsin oli tehnyt äkkivisiitin Tallinnaan 13. tammikuuta 1991. Samana päivänä Vilnan TV tornilla sai surmansa 15 ihmistä. Silloin Venäjän Federaatio ja Baltian maat allekirjoittivat yhteisen julistuksen, jossa tunnustettiin itsemääräämisoikeus, sovittiin keskinäisestä avunannosta ja tuomittiin verenvuodatus. Neuvostoliiton suhteen asiat olivat auki, Gorbatshov haikaili ja panssarit pyörivät Tallinnan kaduilla. Tammikuun 18. päivänä virolaiset ryhtyivät rakentamaan barrikadeja Toompealle.  Sinetin ja lukon löi 20.8.1991 Boris Jeltsin, hän sanoi Toompeanmäen juurelle ja televisiotorneille ryhmittyneille tankeille STOI!   Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991. Virallisesti Neuvostoliitto lakkasi olemasta 21. joulukuuta 1991. 

Itsenäistymisen prosessi
Tämä koko Viron itsenäisyyteen johtanut taistelu kaikkine vaiheineen oli niin hankala hahmottaa, että oli oikein taas insinöörimalliin tehtävä asiasta aikajanakaavio- näin prosessikaavioiden kultaisena aikana.

Riigikogu 24.2.2018
Tämä pikahistoriikki kuva aikaa itsenäisyydestä uudelleenitsenäistymiseen saakka. Se ei kuvaa nykypäivää eikä uudelleenitsenäisyyspäivän ja nykypäivän välistä huimaa jaksoa. Ainoa mikä tässä on nykypäivää, se on kuva Riigikogusta itsenäisyyspäivän aattona. Toivotan virolaisille HEAD VABARIIGI AASTAPÄEVA!

Pimeydestä valoon!
Kun nyt jälleen olen kotona Toompealla, otan kirjahyllystä mustakantisen kirjan. Mikä se on? Yllätys, se onkin Leonhard Lapinin “Pimeydestä valoon - virontaiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikaan”. Kirja on Otavan kustantama ja Jouko Vanhasen suomentama vuodelta 1996. Esipuheessaan Leo kirjoittaa: “Kun aamulla idästä nousee kultainen sirppi ja illalla punainen vasara laskee mailleen länteen, kun unissa lyövät sielustasi korttia Marx, Engels, Stalin ja Lenin, kun Breznev korkkaa sinulle pullon pontikkaa ja Gorbatsov kaataa lasiin viinakuponkeja…. “Vielä hän kirjoittaa: “Olen keskittynyt dramaattiseen miehittäjän ja avantgarden suhteeseen, jossa miehittäjä ei esiinny verisenä pyssyniekkana vaan laajempana järjestelmänä, eikä avantgarde ole ryhmä kellariboheemeja vaan taiteellista uudistumista ilmentävä prosessi.“ Siinäpä se, miehittäjän kasvot saattavat muuttua hetkittäin, mutta taustalla piilee järjestelmä, jonka takana on valta ja raha. Juuri se järjestelmä, joka tälläkin hetkellä lymyää meidän kriisiemme taustalla – kaikissa ilmansuunnissa. Viron historia on ollut yhtä haastetta. Sitä suuremmalla syyllä sanon uudelleen HEAD ISESEISVUSPÄEVA!

PS. Tuosta hienosta emblemistä ja merkistä puhuen tuo innovatiivisuuden julistus hieman romahti, kun havaitsin merkin olevan täsmälleen identtinen amerikkalaisen lumilautavalmistajan jo vuosia käytössä olleen merkin kanssa. Ikävä että tällainen pikkuasia sotkeutuu näin hienoon asiaan. Mutta siis nämä identiteettivarkaudet ja tekijänoikeusepämääräisyydet ovat asioita joihin tulisi suhtautua huolella. Vaikka kyllä kai mille tahansa firmalle on markkinointietua jos joku arvovaltainen valtio valitsee tunnuksekseen firman logon. Vai onko? Ehkä se riippuu valtiosta? Viro nyt ainakin on pelkkää hyvää!

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kuva elää - Salon Veturitallilla


Salon kaupungin veturitallilla oli lähes urheilujuhlan tuntua. Salon Taiteilijaseuran armoitetut taiteilijat viettivät 50-vuotisjuhlallisuuksia näyttelyn muodossa. Nykyään yhteisöllisyys on alituinen puheenaihe. Tai täsmällisemmin yhteisöllisyyden puute. Ihmiset käpertyvät ikiomaan some-piiriinsä, lukevat uudestaan ja uudestaan naamakavereidensa viestejä, katselevat heidän kuviaan ja klikkailevat tykkäämisen merkkejä. He tietävät paljon, mutta tuntevatko he riittävästi? Kaveripiirin laajentuessa omat ja läheiset saattavat jäädä vähemmän kiinnostuksen kohteiksi. Saattavat jopa päivittäin unohtua. Omissa ja läheisissä ei ole suuria uutisia, jännittäviä suhteita eikä uusia reseptejä. Ovat kaikki vaipuneet ikuiseen pysyvyyteen ja olemassaolon harmauteen. Häipyneet tapettiin. Tai liioittelinko nyt? Onhan Suomessa 70% aikuisväestöstä älypuhelimen omistajia. Ulkopuolelle yhteisöpiiristä jäävät vain pikkulapset – alle viisivuotiaat, ja vanhat ja vapisevat.

Tässä maailmassa kokee sitten yllätyksen. Se tapahtui Salon Veturitallilla.  Pienen kaupungin taideyhteisön ajattelee helposti ompeluseuraksi. Taiteen tuotoksiksi kuvittelee helposti kokoelman ”käsinmaalattuja”. Juuri sellaiseksi kokoelmaksi joita näkee valtateiden varsilla huoltoasemien myyntinäyttelyissä. Totuus oli toinen!


Salon Taiteilijaseuran juhlanäyttely on avoinna Salon Veturitallin taidemuseossa 13.5 2018 saakka.

Yhteisötaide kiinnostaa minua. Taiteella on sijansa hyvinvoinnin ylläpitämisessä. Toistan aina mielessäni vaimoni Liisan lanseeraamaa lausetta, hän sanoo taiteeseen liittyvien abstraktien arvojen muuttuvan rahaksi jossain toisessa ympäristössä kuten terveydenhoidossa, sosiaalihuollossa ja nuorten hyvinvoinnissa. Jos verryttelynä, ennen näyttelyyn menoa haluat lukea mietteistäni Salon seudun taiteilijoiden yhteisötaiteesta klikkaa tuohon:


Kuva elää
Juhlanäyttelyn avajaispäivänä pääsin Liisan siivellä mukaan tapahtumiin. Olin kyllä elänyt mukana näyttelyn valmisteluvaiheita. Koko laaja ja pitkäaikainen prosessi oli tullut tutuksi kotona illallispöydässä. Liisa kun oli saanut kunniatehtävän toimia näyttelytoimikunnan vetäjänä. Nyt olin autokuskina. Kukaan ei hennonut hätistellä edes lehdistötilaisuudesta pois läppärinsä ääreen käpertynyttä oudon näköistä ukkoa. Pääsin siis asioiden polttopisteeseen. Näyttelyä en ollut vielä päässyt katsastamaan. Vain syrjäsilmin näin jonkin vilahduksen esille ripustetuista teoksista. Oikeastaan näin vain Anja Ahon veistoksia harmailla jalustoillaan ensimmäisessä veturipilttuussa.

Lehdistötilaisuus alkaa. Museon johtaja Laura Luostarinen aloittaa. Hän on taidemuseomaailman tunnettu tekijä, arvostettu ja hieman pelättykin tiukkuudessaan ja itsetietoisuudessaan. Hän harrastaa avantouintia. Se näkyy hänen pirteästä olemuksestaan.

Hän puhuu rajattomuudesta ja ajattomuudesta. Hän puhuu näyttelystä kokonaisuutena – kuva elää. Hän esittelee juhlakirjan taiteilijapersoonan Anja Ahon (1931-1992). Hän kertoo Anja Ahosta, Anja Virtasesta naistaiteilijana, hänen olemuksestaan naistaiteilijana, aikana jolloin Anja oli ensimmäisiä naiskuvanveistäjiä maassamme. Anja Virtanen oli rohkea ihminen. Hän matkusti 23-vuotiaana kahdeksi vuodeksi Tanskaan taidekouluun saadakseen kuvanveiston opetusta. Suosituskirjeen hän sai itseltään Wäinö Aaltoselta. Nuori taiteilija muutti Saloon 1960-luvun alussa. Anja Ahon tukena ei ollut taiteilijayhteisöä. Niinpä hän perusti yhdessä neljän muun salolaisen kanssa nyt juhlivan Salon Taiteilijaseuran. Seura perustettiin vuonna 1968. Anja Aho oli silloin 37-vuotias. Tämä näyttely on ensimmäinen Anja Ahon näyttely. Hänellä on tehtynä satoja teoksia. Niistä on nyt esillä vain pieni murto-osa. Kiinnostus herää! Kohta pääsen katsomaan.

Museonjohtaja kertoo vielä juhlakirjan sisällöstä. Se ei ole historiikki. Se kertoo enemmänkin siitä, miten taiteilijaseura on näkynyt salolaisille. Se on näkynyt, vaikka tilat nykytaiteelle ovat puuttuneet.  Jopa näyttelypaikkana oleva veturitalli oli Salon Taiteilijaseuran valtaamana heidän 30-vuotis juhlanäyttelynsä tyyssija. Seura on vienyt taidetta päiväkoteihin, seura on harjoittanut taidelainaustoimintaa ja vienyt näyttelyitä myös kansainvälisesti Salon ystävyyskaupunkeihin. Kirja kertoo hauskalla tavalla myös eräistä alueen taiteilijatyöhuoneista. Museonjohtaja päättää esityksensä kiittäen näyttelyn ammatillista tasoa.

Näyttelyn kuraattorina oli Raakel Kuukka, valokuvataiteilija Kouvolasta. Kuraattori aloittaa kertomalla, ettei näyttelyllä ollut mitään teemaa. Hän perusti valintansa ilmaisuvoimaan, kokeilevuuteen, rohkeuteen ja omaan sanottavaan. Ehdotuksia tuli 70 kappaletta. Niistä valittiin näyttelyyn 30 taiteilijan työt. Hän sanoi ripustuksen olleen haasteellinen persoonallisen tilan vuoksi. Vanhimmat teokset ovat 50-luvulta.  Iäkkäin taiteilija on yli 90-vuotias. Lopuksi hän toteaa tämän ihmiselämästä kertovan näyttelyn olevan juuri oikeassa paikassa.

Vihdoin koittaa hetki astua näyttelytilaan.

Anja Aho hurmaa
Mieleni täyttää hämmästys ja ihmetys, kun astun ensimmäiseen taidepilttuuseen. Sanotaan Anja Ahon ihailleen Henry Mooren ja kaltaistensa mestareiden töitä. Sanotaan hänen ottaneen vaikutteita myös Wäinö Aaltosen kubistiselta kaudelta. Se näkyy. 

Hänen veistoksistaan monet puhuttelevat omalla kielellään. Ne eivät ole ”patsaita”. Useat veistoksista ovat kipsiä. Pronssiin on valettu vai muutama. Mutta nuo puuveistokset, ne hämmästyttävät moottorisahaveistämistä nähnyttä. Puu ei ole homogeeninen materiaali, siinä on kovia oksanpaikkoja ja se halkeilee.  Mutta nuo teokset – ne ovat pieni ihme. Anja Aho veisti vain ihmiskuvia. Miten nuo naiset ja lapset ovat saaneet tuon tunteikkaan olemuksen – elämän olemuksen?

Anja Ahon veistokset kertovat vahvaa tarinaa suurella herkkyydellä. Ihailkaa tuota ylpeätä naishahmoa.

Anja Aho teki nuoruudessaan puuveistoksia. Hänen ensimmäiset työnsä ovat jo lapsena veistettyjä.  Sittemmin hän siirtyi kipsiin. Monet näyttelyn teokset ovat kipsiveistoksia. Kuvassa on hänen veistoksensa Kalevi Sarkiasta, perheystävästä. Toinen teos esittää hänen poikaansa lemmikkikoira sylissään. Taas uudelleen hän palasi puuhun. Se tapahtui terveydellisistä syistä. Kipsipöly todettiin hänen terveydelleen haitalliseksi. Puuveistos oikealla on vuodelta 1990.

Taideyhteisö hehkuu
En voi kertoa kaikesta minkä näin, en voi myöskään ymmärtää kaikkea minkä näin. Se on taiteenteon mysteeri. Se ei ole tarkoitettu jokaisen ymmärrettäväksi. Sen ei tarvitse sisältää minua koskettavaa sanomaa.  Sanoman ei tarvitse liittyä tähän hetkeen. Se voi olla olemassa tulevaisuutta varten. Tai sitten se on taiteilijan lähettämä sanoma menneisyyteen. Ehkä taiteilija haluaa luoda vain esteettisen ilmiön – ilman viestiä. Tai epäesteettisen ilmiön. Se on kaikki sallittua – tiettyyn rajaan. Taide tuottaa katsojilleen mielihyvää. Se voi tuottaa myös raskasta mielipahaa.  Tämä näyttely Salon Veturitallilla tuotti minulle pelkkää mielihyvää. Sain myös useita sanomia. Nyt ryhdyn rauhassa niitä mietiskelemään. Mutta sitä ennen yritän ymmärtää ihmisten lahjakkuuden ihmettä. Miten on mahdollista, että pienessä Salon kaupungissa voi nousta tämä luovuus, nämä taiteilijat ja heidän luomanaan tämän tasoinen näyttely?

Oiva Gillsten on vanhempaa sukupolvea - harmaita panttereita. Hän on kuvanveistäjä. Mitä ihmettä hän on luonut. Nuo pienet teokset niittaavat sinut paikallesi. Materiaalina veistoksissa on metalli. Katso noita kahta esinettä. Ne keskustelevat keskenään. Jos ihmisiltä tämä taito on katoamassa se ei koske Oiva Gillstenin veistoshahmoja. Ne katsovat toisiaan hellästi, keskustelevat, aivan kuin rakastaisivat. Ihmeellinen teos.

Näyttelyssä on suuria teoksia. Ne tuskin sopivat kenenkään kotiin, paitsi mahtimiesten. Taitavat Saloran ja Nokian ajan suurimiehet olla vähissä. Anteeksi, kyllä naisiakin oli joukossa. Naiset ovat yleensä taiteenostajia. Miehet seuraavat katseella. Monet esillä olevat teokset ovat kovin miehisiä. Miehisyyttä karkeimmillaan esittävät Leonardo Nieva Pongan amerikkalaisia rikollisia esittävät kasvokuvat. Niitä tuskin kukaan haluaa kotinsa seinälle. Mutta näyttelyssä ne ovat mahtavia.

Katja Öhrnberg ja Eeva-Kaisa Ailus ovat yhden veturipilttuun koko takaseinän peittävän muotokuvamaalaussarjan tekijöitä. Siinä on kuvattu ainakin 150 ihmistä. Koko näyttelyn avajaisten ajan maalausten edessä parveili sankasti väkeä.  He etsivät ja löysivät ystäviään. Ehkä ja toivottavasti itsensäkin. Mahtava yhteisötaideteos kerrassaan.

Sami Korkiakosken akryylituubista pursottamalla tehdyt työt ovat vaikuttavia. Ne ovat valtavan kokoisia ja soveltuisivat hyvin julkista tilaa juhlistamaan. Tätä näyttelyä juhlistamaan ne soveltuvat erinomaisesti. Mitä ne kertovat katsojalle? Mitä ne kertovat minulle? Ehkä ne sittenkään eivät kerro minulle mistään sellaisesta joka koskee minun arkeani tai minun juhlaani.  Ehkä ne kertovat maailman selittämättömästä kaaoksesta tai sitten meidän kummallisesta kyvystämme hyväksyä tuon kaaoksen uhkaava läsnäolo.

Hannu Nikander on tehnyt taidokkaan teoksen käsien monipuolisesta anatomiasta. Hänen mahtavat tiikerinsä loistavat poissaolollaan tässä näyttelyssä. Sijaan ovat tulleet kädet. Kädet kertovat tarinaa ihmisen työstä, pysähtymisestä ja kysymyksistä. Ne kertovat tarinaa kohtaamisesta ja eroamisesta. Erikoiseksi tämän hienon teoksen tekee se, ettei Hannulla itsellään ole käsiä. Hän pitää sivellintä proteesikädessään ja toteuttaa kaiken tuon herkkyyden!

Näyttelyssä on kolme installaatiota. Andrea Vannucchi on toteuttanut teoksen meren kuluttamista laudanpätkistä. Silkinhieno puupinta ihastuttaa. Aino Toivettula, Petra Kallio, Tiina Harjola ja Jussi Mattila ovat tehneet ilmassa leijuvan teoksen. Valo jättää liikkuvat varjot katon valkoiseen pintaan. Aivan erikoinen on myös Rita Rauteva-Tuomaisen elokuvafilmin pätkistä tekemä teos. Hänellä kuulemma riittää tuota materiaalia, sillä hänen miehensä on elokuvatuottaja.  Luulin materiaalia lasiksi, mutta erehdyin. Mistä löydämme näille hienoille teoksille paikan? On mahdotonta ajatella niiden kohtaloksi pihalla odottavaa kuormalavaa, polttouunia tai kellarivaraston pölyistä nurkkaa.

Kirkolliseksi lopuksi vilkaisemme Petra Kallion pyöreään tornikammioon loihtimaa teosta. Voih! Tuo sana vilkaisu! Tilassa on penkki jolle voi istuutua. Kappelista kertova tila pysäyttää. Siellä on viivyttävä. Se on kappeli jostain Italiasta. Siellä on esineitä, kuvia ja valoa. Tunnelma on ihmeellinen. Petra, olet kyllä ihmeellinen daami teoksinesi.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Helsinki, meren ja metsien kaupunki


Tämähän alkaa olla kiinnostavaa. Minun vakiomediani Hesari ampuu informaatiotulta kaupungin tiivistämisen ja korkean rakentamisen puolesta. On vielä ottanut robotit erityiseen suojelukseensa. Kukaan ei näytä vastaavan tuleen. Ei vastareaktioita. Vastareaktiot vaietaan. Tai niitä ei todellakaan ole. Kaupunkisuunnittelu on muuttunut talouskilpailusuunnitteluksi. Ennen kaupunkisuunnittelun tavoitteena oli rakentaa viihtyisiä, paloturvallisia, lapsiystävällisiä ja luonnonläheisiä ihmisympäristöjä työtä ja vapaa-aikaa varten. Nyt tavoitteena on luoda kilpailukykyisiä kaupunkikasautumia kansainvälisen kulutusyhteiskunnan verkostokaupunkeina. Aatteen palo on nyt taloustieteilijöillä, digitaaliuskovilla ja kiinteistökehittäjillä. Juuri he haluavat ”lisää kaupunkia Helsinkiin”. Nuoret kaupunkisuunnittelijat ovat innostuneita ja motivoituneita. Vihdoinkin heillä on tavoite, päämäärä ja aate: tiivistyvä metropoli ja tiiveyden seurausvaikutuksena syntyvä kansainvälinen kilpailukyky kaupunkitalouden voimin. Heillä on tilaisuus muuttaa suuntaa. He haluavat katkaista lineaarisen kehityksen ja luoda muutoksen.

Meillä vanhoilla – silloin kun me olimme nuoria – meilläkin oli ajatuksemme. Halusimme muuttaa tylyn byrokratian ja sankarisuunnittelijoiden vallan yhteiskuntapolitiikaksi. Halusimme päästä mukaan tekemään parempaa yhteiskuntaa. Halusimme sosiaalista muutosta ja ihmisarvoista asumista maaltamuuton suurille ihmisvirroille. Ehkä siinä silloin oli hieman oma lehmäkin ojassa. Mukaan pääsy ei ollut ilman muuta mahdollista. Oli saatava vallankäytön rakenne muuttumaan. Se voisi tapahtua, jos teknistaloudelliset tavoitteet saataisiin muutettua yhteiskuntapoliittisiksi tavoitteiksi. Siihen tarvittiin avuksi politiikkaa. Poliitikkojen tulo uudeksi voimaksi byrokratian ja elinkeinoelämän rinnalle synnytti uuden tilanteen. Olimme nuoria ja aika toi nuoria poliitikkoja päätöksentekoon ja erityisesti tavoitepolitiikkaan. Sitä halusimme ja siinä näimme tilaisuutemme. Halusimme katkaista lineaarisen kehityksen ja luoda muutoksen.

Nyt meillä on kaksi selkeää tavoitetta:
Asuntojen tuottaminen ja kaupunkirakenteen tiivistäminen. Mutta hetkinen! Tuntuu tutulta! Ne eivät suinkaan ole uusia tavoitteita. Ne ovat aina olleet olemassa. Jokainen voi allekirjoittaa nuo kaksi tavoitetta.  Minä ainakin allekirjoitan ne aina, heti ja sumeilematta.  En kuitenkaan allekirjoita niitä ilman ehtoja, en numeroleikkinä.

Puhdetöihin
On jatkuvasti palattava tähän asiaan. On kaivettava esiin uusi yleiskaava, Pro Helsinki 2.0 –suunnitelma ja vielä kuvia Särelän, Soininvaaran ja kumppaneiden ”Lisää kaupunkia Helsinkiin” - visioista. Niissä kaikissa on paljon hyvää, mm. nuo lempilapseni bulevardit, mutta eivät tuollaiset ”hallusinaatiot”. Anteeksi Mikko, siteerasin nyt sinua, kun olit pitämässä hienon esityksen Suomalaisella Klubilla RIL-senioreiden tilaisuudessa.  No, keskuspuistoon koskeminen ei ole missään visioissa sallittu. Se johtaa puihin kahliutumiseen Koijärven malliin. Minäkin siellä! Sitä kieltä ystäväni Ode Soininvaara ymmärtää. Vielä on kaivettava esiin kartat Kööpenhaminasta, Tukholmasta ja Oslosta. Vai pitääkö vielä ottaa esiin Pietari ja Tallinna. Ne kai ovat meidän lähimpiä kilpailijoitamme suuressa globaalissa kaupunkien välisessä taloussodassa. Hyvä, puhdetöihin on ryhdyttävä. No, hetken harkittuani päätin ottaa esille neljä kaupunkia: Kööpenhaminan, Oslon, Tallinnan ja Helsingin. Päätän hieman tutkia, onko niiden kunkin yksilöllisten kaupunkikasautumien välillä suuriakin eroja.

Helsinki, meren ja metsien kaupunki

Neljä kaupunkia, kaksi kilpailijaa ja yksi ”kaksoiskaupunki”. Tiiveyksissä on suuria eroja: Kööpenhaminan kaupungin alueella on suurin asukastiiveys, 6300 asukasta neliökilometrillä. Helsinki ja Tallinna ovat lähellä toisiaan, noin 2800 asukasta/km2.  Oslo on väljin, vain 1400 asukasta/km2. Oslon väljyys johtuu kuitenkin 300 km2:n metsäalueesta Markasta. Jos jätämme Markan ulkopuolelle, Oslon kaupunkialueen väljyys on 4400 asukasta/km2. Kuvissa kerrostaloalueet ovat keltaisella. Punaisella on esitetty kaupan ja teollisuuden esikaupunkialueet – Kehä III-ilmiö. Tuo ilmiö minua askarruttaa. Puhumme jatkuvasti asumisen tiivistämisestä, mutta kukaan ei tunnu puhuvan näiden alueiden tuhlaavasta maankäytöstä. Helsingissä ne sijaitsevat kaupungin onneksi suurelta osin naapurikuntien puolella.

Fokusoidaan hieman tarkemmin. Kuviin mahtuu suurin piirtein kunkin kaupungin alue. Rakenteissa on eroa. Kerrostaloalueet ryhmittyvät Kööpenhaminassa ja Oslossa yhtenäisenä kaupunkimattona ilman merenlahtien tai viheralueiden suosiollisesti rikkovaa vaikutusta. Myös puistojen määrä näillä alueilla on hyvin rajoitettu.  Varsinaisen ruutukortteleista koostuvan kaupunkimaisen keskustan ulkopuolella omakotialueet leviävät taas yhtenäisenä mattona. Helsingin rakenne on toinen.  Pientaloalueet ja kerrostaloalueet sekoittuvat kauttaaltaan. Oliko juuri Anni Sinnemäki, joka aivan vastikään selitti tämän tosiasian olevan tärkeä syy pahalta segregaatiolta välttymiseen.

Helsinki on merenrantojen ja puistojen, myös metsien kaupunki. Se on Helsingin erikoispiirre. Sitä piirrettä ei ole meidän kolmella kilpailijallamme. Rantojen pituus Kööpenhaminassa ja Oslossa on noin 20 km. Tallinnassa rantaviivaa on 30 km. Meillä on toisin. Helsingin rantaviiva ilman saaria on 120 km. Saaret mukaan luettuna rantaa on yli 200 kilometriä. Helsinki on veden ja puistojen kaupunki. Tämä asia voisi olla meidän aseemme paljon puhutussa kaupunkien kilpailussa. Siis rakkaat taloustieteilijät ja maantieteilijät ja lisää kantakaupunkia-intoilijat, pyydän jalosti teitä katsomaan karttaan ja lakkaamaan alituiseen vertaamasta Helsinkiä rakenteeltaan aivan erilaisiin kaupunkeihin.

Millaisia edellytyksiä eri kaupungeilla on tiivistyä sisäisesti? Helsinkiä halutaan tiivistää lisäämällä kaupunkialueelle lähes 220000 asukasta, jos yleiskaavan tavoitelukuun 860000 on uskomista. Nykyinen asukasluku on 642000. Lisäystä olisi 35% eli hiukkasen yli kolmannes. Jos tuo määrä asukkaita lisättäisiin Helsingin nykyisellä asukastiheydellä vaadittava alueen koko olisi 8,9x8,9 km2.  Se olisi mahdotonta ja teoreettista. Jos tiivistäminen tehdään Lauttasaaren tehokkuudella, maata tarvitaan 6,4x6,4 km2. Punavuoren tehokkuudella pärjätään 3,3x3,3 km2 alueella. Suunnittelijat uskaltavat puhua uusien alueiden suhteen tällaisista Punavuorista. Se ei ole totta. Kaupunkia on rakennettava jonkinlaisella harmonialla. Tehtävä on haasteellinen ja se näkyy yleiskaavan tuskanomaisessa ponnistuksessa.  Nyt ponnistukset lisääntyvät kun hallinto-oikeus poisti rajusti neliöitä parilta bulevardilta, joilla ne sinänsä olivat epärealistisia neliöitä.

Miten paljon sisäistä tiivistymistä asumisen suhteen voi tapahtua täyteen rakennetussa kaupungissa? Kööpenhaminan ydinkeskustan kaikilla alueilla asukastiheys on kasvanut 20 vuoden aikana. Kasvu on ollut keskimäärin 24%. Vuosikasvuna tämä tarkoittaa viimeisen viiden vuoden aikana 10000 asukasta vuodessa. Koko Kööpenhaminan alueella asukastiheys on vuosina 1996-2016 kasvanut tasolta 5500 as./km2 tasolle 6300 as./km2.

Koko Oslon kunnan alueella väestönkasvu on 20 viime vuoden aikana ollut noin 10000 asukasta vuodessa. kasvua on kokonaisuudessaan ollut 24%. Asumistiiveys on lisääntynyt vuoden 2005 tasosta 3500 as./km2 vuonna 2017 tasolle 4400 as./km2.

Oslossa, Helsingissä ja Kööpenhaminassa asukastiheydet ovat hyvin säällisiä. Slummien synnyttäminen ei todellakaan ole ollut päämääränä. Kööpenhaminan tiheimmin asuttu alue on80000 asukkaan Nørrebro. Siellä on hieman alle 20000 asukasta neliökilometrillä. Oslossa tiheimmin asuttu alue on 42000 asukkaan Sagene. Väkeä on 14000 as./km2.  Helsingissä Torkkelinmäki ja Punavuori pärjäävät hyvin tiheyskilpailussa.  Helsingin koko eteläisen suurpiirin asukastiheys on 6000 as./km2. Tallinnan Tapiola eli 66000 asukkaan Mustamäki on kaupungin tiheimmin asuttu alue, tiheys on 9000 as./km2.



Liikenneverkot ovat yksilöllisiä ja kiinnostavia. Kaikki neljä kaupunkia ovat hyviä raideliikennekaupunkeja. Oslo vetää ratojen pituudessa pisimmän korren. Kööpenhamina taas voi ylpeillä hienolla automaattimetrollaan. Helsinki on hyvä raitsikkakaupunki. Tallinnassa on ilmainen joukkoliikenne – ainoana maailmassa tuossa kokoluokassa.

Tiiveimmät kaupunkikorttelit vaikuttavat kaikki miellyttäviltä asua. Slummien tuntua ei voi havaita.  Kööpenhaminassa ja Oslossa korttelit ovat pääosin hienoja umpikortteleita. Autot mahtuvat kaduille, kun tiiveydessä ja kerrosluvussa ei ahnehdita. Pihat ovat puistoa, ei parkkiasvalttia. Eipä ihme, että Mikko Särelä haluaisi samanlaisia meille. Hyvät umpikorttelit ovat meillä harvassa, mitä nyt Vallilassa ja muutama Töölössä. Valitettavasti Helsingistä ei saa tekemälläkään Kööpenhaminaa. Meidän on tyydyttävä omaan merikaupunkiimme ja puistokaupunkiimme. Olisiko se mahdollista? Olisiko se tiiveyden ja kasautumien sijaan meidän kilpailuvalttimme?

Kaupungeissa on eroa, mutta on yhtäläisyyksiäkin. Kööpenhaminan kaupungissa asuu miltei tasan sama määrä asukkaita kuin Helsingin kaupungissa. Mutta kaupungin maa-alue on vain 40 % Helsingin pinta-alasta. Ero näkyy asukastiheyksissä. Oslon kaupungilla on suuri pinta-ala ja asukastiheys näennäisen pieni. Mutta kun Markan valtaisa metsäalue otetaan laskuista pois Oslon varsinaisen kaupunkialueen asukastiheys hakkaa asumistiheydessä reilusti meidän kotoisen merikaupunkimme ja puistokaupunkimme. Siinäpä se tämän jutun pointti onkin. Lakatkaa hyvät ihmiset puhumasta kaupunkitiheyksistä numerolaskuoppina. Kaupungissa on monia muitakin elementtejä.  Viisaat ovat nimittäin sanoneet, että logiikan ankaruus ja käsitteiden selkeys ei sovi kaupungin ymmärtämiseen, sillä kaupungissa totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, joka lumoaa meidät. Ilmiö lepää salatun päällä. Kaupunki myös valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon (Gogol).

maanantai 12. helmikuuta 2018

Leonhard Lapin Kumussa


Matkasin jälleen Tallinnaan. Kysymyksessä ei ollut eläkeläisen lomailumatka. Kysymyksessä oli nyt vanhan tuttavan Leonhard Lapinin 70-vuotissyntymäpäivään liittyvä juhlanäyttely Kumussa. Matkasin tilaisuuteen laivalla. Näytti nimittäin siltä, ettei Vesterbackan tunneli ole vielä valmis, vaikka sanoikin jo pistävänsä lapiota maahan. Ehkä lapiot Kiinasta eivät ole vielä saapuneet. Olin siis laivassa ja menossa kohti taidenäyttelyn avajaisia. Olin matkalla poikani Jussin kanssa. Hänellä on ollut yhteistyötä Leon kanssa. Leo teki Kehäradan Kivistön aseman fillaritunneliin parisataa metriä pitkän seinämaalauksen. Hän teki sen värioppiensa mukaisena koodi-työnä. Sanoi vielä virolaisten lentäneen persuksilleen, kun kuulivat tästä.

Kuva on Kivistön asemalta. Siellä Leo Lapin pitää juhlapuhetta. Ollaan juhlistamassa hänen mahtavan teoksensa vihkiäisiä. Hän on mainio puhuja. Hän puhuu ihmiselämän kaaresta syntymästä kuolemaan. Hänen parisataa metriä pitkä teoksensa kuvaa juuri ihmiselämää valkoisesta valkoiseen. Matkalla on värien kirjo.

Matkaseuraa
Yllättäen löysimme laivan ravintolasta matkaseuraa. Siellä istuivat tyytyväisen näköisinä Juhani Pallasmaa ja hänen vaimonsa Hannele Jäämeri. Yllättävä tapaaminen. Odotettukin, minulla on niin paljon hienoja muistoja yhteistyöstä, niistä on ihanaa puhua. Juhanilla, minulle Jussilla, on pitkäaikainen tuttavuus Leon kanssa. Ovatpa tehneet yhdessä kirjankin. Sellainen oli Kumun näyttelypöydällä. Kysymyksessä oli yhteinen näyttelyjulkaisu ”Architecture of Silence”. Taisi olla Tukholmassa vuonna 1992.

Minä taas muistan tavanneeni Leon ensi kertaa 70-luvun alkupuolella rakennustaiteen museolla Kaivopuistossa.  Pallasmaa oli siellä isännöimässä. Museolla oli tapana kutsua virolaisia heimoveljiä näyttelyiden avajaisiin. Noina vuosina Leo aloitti vaikuttavan grafiikan teon. Hän kuului SOUP 69 –ryhmään. Siinä olivat aluksi mukana mm. Leonhard Lapin, Andres Tolts, Ando Keskküla  ja Ülevi Eljand. Myöhemmin ryhmään liittyivät myös Vilen Künnapu, Jüri Okas ja Sirje Runge. Ryhmän sanotaan innostuneen Andy Warhollin poptaiteesta ja tomaattipurkeista. He pyrkivät saamaan pop-taiteensa osaksi jonkinlaisen sosiaalisen näkökulman tai oliko se vapauden näkökulma. Massatuotannon kritiikki tuon aikaisessa Virossa ei kai ollut kovinkaan relevanttia.

Tämä Leonhard Lapinin posteri oli esillä ensimmäisessä SOUP 69 –näyttelyssä kirjailijatalon Pegasus ravintolassa. Kävimmekin juhlanäyttelyn avajaisten jälkeen syömässä sopat Pegasuksessa, sieltä jatkoimme perinteiseen Kukku-klubiin, jossa pidettiin jatkot. Ajat muuttuvat, ihmiset harmaantuvat, nuoret eivät juuri yleensä näyttäydy näissä puuhissa, tai tulevatko kutsutuiksikaan?  Jatkot sujuivat siis lähes kirkollisissa merkeissä. Kaipaanko vanhaa menoa? Kyllä – ainakin vähän!

Tühjus ja ruum
Astumme Kumuun sen isoon näyttelysaliin. Nyt me olimme vuorostaan lentää persuksillemme, kun näimme Kumun isossa näyttelysalissa Leon juhlanäyttelyn ”Tyhjyys ja Tila”.

En ryhdy Leon taidetta selittelemään. En ole taidehistorioitsija enkä taiteen tuntija. Näin kuitenkin Leon tietoja tutkaillessani yllättävän otsikon: ”Taidehistorian asiantuntemus – ketä kiinnostaa? Leonhard Lapin ja avantgarde-skandaali”. Oliko Leo siis sotkeutunut skandaaleihin Suomessa? Vuonna 2009 Pirkko Holmberg kirjoitti Turun taidemuseossa olleeseen näyttelyyn liittyen tuosta skandaalista. Skandaali ei kuitenkaan liittynyt Leo Lapiniin vaan hänen näyttelynsä yhteyteen liitettyyn venäläisen avantgarden näyttelyyn. Oli kuulemma väärennettyjä töitä. No, kun tuohon juttuun törmäsin, niin panenkin tähän Pirkko Holmbergin lähes kymmen vuoden takaiset sanat tuosta Turun näyttelystä ja Leo Lapinin taiteesta.:

”Lapinin tuotanto on mielenkiintoinen sekoitus syvällisyyttä ja popia. Varhaistuotannon sirpit, vasarat, hakaristit ja pornoaiheet eivät ole sisällöltään kovinkaan vaikeasti avautuvia. Pikkuhiljaa Lapinin teosten monitulkintaisuus lisääntyy. Sanattoman alueelle päästään jo 1970-luvun kone-organismi-aiheisissa maalauksissa, jotka koostuvat ympyrä-pisteistä ja viivoista. Itseäni kosketti eniten 1970-luvun lopun Merkit-sarja, jossa symbolisuus antaa tilaa puhtaalle visuaaliselle kauneudelle. Kuviot häipyvät utuisilta reunoiltaan elegantisti rajattomuuteen. Uusimmissa viivakoodimaalauksissa ympyrä tavallaan sulkeutuu, yksinkertainen kuvio saa kantaakseen koko universumin informaatio- ja merkityssisällön.”

Leo aloitti 2000-luvun alussa koodisarjan. Kivistön suuri seinämaalaus kertoo ihmisen elämästä valkoisesta valkoiseen. Sääli etteivät ohiajavat pyöräilijät varmaankaan tiedä katsovansa elämäänsä syntymästä kuolemaan.  Ihailimme Jussin kanssa Leon viivakoodia Rutu-kadun matolla. Siinä olivat ristikkäin virolainen viivakoodi ja libyalaiset matonkuteet. Leo on kehittänyt ”Arhetuupilisen värvioppinsa”, libyalaisilla värioppi perustuu kansanperinteeseen ja luonnonväreihin. Hyvin sointuvat!

20 vuotta sitten Toompealla
Muistelen Leon juhlanäyttelyä Tallinnan vanhalla ritarihuoneella eli silloisessa taidehallissa 20 vuotta sitten. Näyttelyn oli monine masiina-töineen melkoisen vauhdikas. Myös väki oli vauhdikkaan vilkasta. Suomesta oli paikalla useita arkkitehteja. Paikalla oli myös Leon ystävä ja kollega Jorma Hautala. Jorman olen nähnyt monissa Leon näyttelyissä. Heillä on ilmeistä sielun veljeyttä. Muistelen erityisesti näyttelyn jatkoja minun luonani Toompealla. Juhlamenossa hyöri Viron arkkitehtikunnan huippunimiä. Vieraskirjani on täyttynyt rennoista nimikirjoituksista, niitä olen yrittänyt tuskallisesti tulkita. Kahdessakymmenessä vuodessa hiukset ehtivät harmaantua ja vatsat pyöristyä. Niinpä en nyt tunnistanut ketään silloisista vieraistani. Vain Leo itse jyhkeänä shamaanina oli osa menneisyyttäni.

Leo vasemmalla SOUP 69 näyttelyn avajaisissa ja oikealla Tühjus ja ruum 
 –näyttelyn jatkoilla Kukkuklubilla. Aikaa on kulunut yhtä vuotta vaille 50 vuotta.


Leon kirjat ja kuvat
Minulla on useita Leon kirjoja. Hän on uskomattoman energinen kirjoittaja. Kirjoista on luettavissa Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan taitelijoiden muutospaineet tunkeuduttaessa kohti itsenäistä Eestiä. Ajassa näkyy virolaisten kulttuurihenkilöiden rohkea pyrkimys vapauteen. Leon kirjat kuvaavat yksityiskohtaisesti tunteita ja toimintaa. Ne kuvaavat myös ilmaisulle asetettuja ongelmia.  Ne kuvaavat rohkeutta ja intohimoa. Leo on ollut aatteiden taistelija. Ilmaisun lipunkantaja. On kunnia tuntea Leon kaltainen ihminen. Leo on taiteilija, arkkitehti, kirjailija ja runoilija. Taisi olla Dostojevski, joka sanoi runoilun olevan pyrkimystä kohti tuntematonta jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Juuri sitä kohti Viron taiteilijat olivat pyrkimässä. Olen kuullut sanottavan juuri kulttuuriväen olleen se, joka uskoi vapauteen ja antoi rohkeutta kamppailla kohti itsenäisyyttä. Toisaalta itse Jaan Kross tätä epäili. Olin kerran tilaisuudessa jossa alustajana oli virolainen lempikirjailijani. Kysyin häneltä pitääkö paikkansa, että kulttuuriväki oli itsenäisyyden saavuttamisen takana oleva voima? Jaan Kross ei suostunut antamaan kunniaa kulttuuriväelle, ei itsellensäkään. Kenelle kunnia kuului – se ei selvinnyt.

Lapin ryhtyi työstämään ”Masiinat” sarjaansa 1970-luvulla. Naine-masinat ovat minua aina miellyttäneet. Tiettävästi nämä kuvat tuottivat vaikeuksia tekijälle. Ehkä ne olivat jonkun mielestä liian seksistisiä. Ne taitavat kuitenkin olla ostetuimpia kuvia Leon tuotannossa. Leon naiset ovat viehkeitä, mutta mikä on tuo masiina? Arvaan: se olemme me naistemeehed, joskus tunteettomia, mutta aina rakastavia. Nykyään jokaisen koululaisen taskussa oleva älypuhelin syytää seksiä tukkukaupalla. Lapin teki tuonkin asian tyylillä ja kiehtovasti. Hän muuten sanoi äskeisessä lehtihaastattelussa kolmeksi kauneimmaksi asiaksi seksin, rakkauden ja hyvyyden. Iankaikkisen nuoruuden säilyttämiseksi hän suosittelee kaikille naisille valkoviiniä ja seksiä.

Lapinin puheenvuorot vanhan vallan aikaan olivat voimakkaita. Ei ihme, että näyttelyitä jouduttiin järjestämään ”salaisissa” paikoissa. Alimman teoksen nimi on ”Suihkulähde”. Se on vuodelta 1971. Nämä teokset ovat kaiken uskomattoman laajan muun tuotannon ohella nyt esillä Kumun näyttelyssä. Näyttely on avoinna toukokuun 13. päivään saakka. Aikaa siis on. Suosittelen ehdottomasti

Leo Lapin on kehittänyt jatkuvasti uusia konsepteja luovalle työlleen. Muutamia vuosia kestänyt idea maalata kaavapohjille on mennyt ohi. Kaikesta ei voi pitää, vaikka tekijänä onkin pidetty mies. Minulle nuo työt eivät ehkä kertoneet taiteilijan toivomaa sanomaa. Olen niin tuon vanhan tuotannon pauloissa. Akryylimaalausten sarja hehkuu väreissä, mutta ei sittenkään minulle. Onko niin, ettei mikään uudesta tuotannosta miellytä? Kyllä miellyttää. Kun silloin tällöin menen sähköpyörällä alakaupunkiin, pysähdyn aina Kunstihoonen baarin eteen nappaamaan ”Valge kurg”. Toivon näkeväni Leon ulkona viiniä nautiskelemassa.  Joskus hän siellä kesäaikaan istuukin. Silloin ajamme hissillä ylös hänen ateljeehuoneeseensa. Pari kertaa on mukaan ajautunut jokin hänen veistoksistaan. Leo pakkaa veistoksen suurella huolella, täsmällisyydellä ja taidolla. Se on kaiken hänen työnsä malli:
  exactitude.

torstai 8. helmikuuta 2018

Maailmanloppu ja Bang!


Nyt on kyllä tapahtumassa huimia ratkaisuja. Helsingin hallinto-oikeus pölläytteli Helsingin uutta yleiskaavaa ja halusi minun rakkaan keskuspuistoni säästettäväksi, toisaalta tunnelinporaajat esittelivät rakennettavaksi parinkymmenen miljardin putkea Tallinnaan, sekin liittyy minuun, sillä olenhan jonkinlainen kaksoiskansalainen, koti Helsingissä, mutta toinen koti Tallinnassa.  Edellisen hankkeen suhteen olen ollut aktivisti, toisen hankkeen suhteen taas passivisti.  Nämä megahankkeet eivät nyt kuitenkaan ole blogiagendallani. Nyt ei näperrellä pikkuasioiden kanssa. Nyt puhutaan maailmanlopusta. Maailmanlopun ennustaminen näyttää olevan kiinnostavimpia asioita ennusteen kohteena. Tähän mennessä tunnettuja maailmanlopun ennusteita on jo lähes 200 kappaletta. Maailmanlopun ennusteet ovat nousseet jälleen pintaan. Valtionpäämiehet kalistelevat atomiaseilla. Ydinsodat aloitetaan tunnetusti nappulasta. Suurvallan johtaja visersi taannoin oman nappulansa koosta. Se on hänen mukaansa suurempi kuin pienemmän roistovaltioksi nimetyn maan johtajan nappula. Ja hänen nappulansa myös toimii! Näin hän sanoi huutomerkillä varustettuna! Nappulan näpelöitsijöitä on nykyisin yhdeksän kappaletta. Yksi heistä on nainen.

Johtajia nappuloineen on New Yorkissa, Moskovassa, Tel Avivissa, Pekingissä, New Delhissä, Islamabadissa, Pjongjangissa, Pariisissa ja Lontoossa. Aseita kulkee sukellusveneissä ympäri maailman meriä. Niitä on taivaalla ja rakettien kärjessä. Niitä on jättimäisillä varikoilla ympäri maailmaa. Onko noihin napinpainajiin luottamista? Entäs jos nappula joutuu terroristin käsiin?


Ydinsota globaalilla tasolla on nopea ratkaisu. Väestönkasvu ja ilmastonmuutos ovat hieman hitaampia tuhon prosesseja. Ne kuitenkin uhkaavat saattaa maailman perikatoon. Ystäväni Eero Paloheimo sanoo perustavaa laatua olevien toimien olevan pikaisesti välttämättömiä: ”Varmuudella voidaan sanoa kuitenkin, että maapallo on jo nyt labiilissa tilassa monessakin suhteessa. Johtopäätöksenä voimme myös arvioida, että prosessin jatkuessa lopputulos on tuhoisa ihmiskunnan, mutta erityisesti muun elollisen luonnon osalta. Aikaa radikaaleihin ratkaisuihin ei ole vuosisatoja, mutta mahdollisesti noin sukupolvi.” Murtuma uhkaa!

Maailmanlopun ennusteet
Erilaiset uskonoppineet ja tuonpuoleisen tuntijat ovat tietysti olleet ihmiskunnan menneisyyteen laajasti vaikuttaneita noitia ja ennustajaeukkoja. Kirkon ennusteista vahvin oli maailmanlopun ennustaminen ja uskovien ylöstempaus. Intiimimpi ja läheisempi on jokaisen ihmisen omaan lähitulevaisuuteen liittyvä ennuste koskien ikuista elämän mahdollisuutta ja erityisesti sen olosuhteita joko majesteetillisessa taivaassa tai kirotussa helvetissä.

Maailmanlopun ajankohdasta ei Raamatussa ole vihjeitä. Hetki ei ole ihmisten käsissä, mutta merkit on Raamatussa kirjattu. Kun opetuslapset Öljymäellä kyselivät Jeesukselta maailmanlopun ajankohtaa, sanoi hän näin: "Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä."  Matt 24:6-7

Paavali vielä tarkensi maailmanlopun tapahtumia: "Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat. Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, he ovat ulkonaisesti hurskaita, mutta kieltävät uskon voiman."  2 Tim 3:1-5. Löytyykö ajastamme merkkejä kysyy kuuliainen lukija?

Helvetin olosuhteista ei juuri löydy tarkkoja kuvauksia Raamatussa. Kunhan on tulta ja käärmeitä. Raamatussa kyllä kerrotaan itsensä Jeesuksen sanoneen helvetin olevan paikka jossa ruumismato ei kuole, eikä ikuinen tuli sammu.

Dante (1265-1321) lienee antanut tarkimmat kuvaukset helvetin olosuhteista. Danten Divina Commediassa Hadeksen lautturi Kharon tässä airolla läimäyttelee tuonelan lauttaan tunkevia. Divina Commedian alkuperäisteos valmistui vuonna 1321. Kuva on Gustave Dorén vuodelta 1857.

Danten Inferno
Danten Inferno antaa mielenkiintoista pohdintaa: mille tasolle helvetin monikerroksisessa helvetissä? Testaa itsesi.
1. taso: Kastamattomat ja ennen Kristuksen syntymää eläneet hyveelliset ihmiset joutuivat tai pääsivät tälle tasolle, joka oli nimeltään limbo. Siellä ikuista aikaansa viettivät monet antiikin ajan myyttiset sankarit, kirjailijat ja filosofit.
2. taso: Lihalliseen himon ja synnilliseen rakkauteen syyllistyneet olivat alituisen hirmumyrskyn riepoteltavina, rakkauden harjoittaminen oli ehdottomasti kiellettyä.
3. taso: Ahmatit makasivat limaisessa mudassa ja ulvoivat kuin koirat. Kerberos vahti heitä.
4. taso: Saiturit ja tuhlaajat joutuivat kivi- ja maavyöryjen vuoksi ankaraan työhön. Pluto vartioi heitä.
5. taso: Vihaiset ja kaunaiset joutuivat sakean usvan peittämälle suolle. Vihaiset olivat jatkuvassa tappelussa keskenään. Kaunaiset makasivat suon pohjalla mumisten kaunaansa. Se nousi kuplina ylös.
6. taso: Kerettiläiset makasivat tulisissa haudoissaan.

Alimmassa helvetissä olot olivat melkoisen huonot.

7. taso: Väkivaltaa käyttäneet, he uivat kiehuvassa ja verisessä joessa. Itsemurhan tehneet kasvoivat puiksi joita siivekkäät teräväkyntiset lintunaiset eli harpyijat repivät.
8. taso: Toiseksi alimman tason väki oli hyvin monipuolista. Siellä olivat vilpilliset, parittajat ja viettelijät, liehittelijät ja imartelijat, taikurit ja selvänäkijät, petolliset virkamiehet, tekopyhät, varkaat ja rosvot, vilppiin neuvojat, eripuraisuuden kylväjät ja väärentäjät. He olivat demonien ja käärmeiden jatkuvien hyökkäysten kohteena.
9 taso: Alin paikka oli varattu pettureille. Siellä olivat lähimpänsä pettäneet, sukumurhaajat; valtiolliset petturit ja hyväntekijänsä pettäneet. Petturit peittyvät kokonaan jään alle erilaisiin vääntyneisiin asentoihin

Danten helvetissä pahin synti oli petturuus. Petturit joutuvat jäisiin olosuhteisiin. Sukumurhaajilla on sentään pää näkyvissä. Hyväntekijänsä pettäneet joutuvat kokonaisuudessaan jään sisään.

Helvetin olemuksesta on huomattavasti tarkempaa tietoa kuin taivaasta. Mika Waltari kertoo Turun kirkollisoppineiden kertoneen Mikael Hakimille, että kirkon tutkimukset ovat resurssipulan vuoksi nyt aluksi keskittyneet helvetin tarkkaan kuvaukseen, Taivasta kuvataan tarkemmin sitten kun kirkonoppineilla on siihen parempaa aikaa. 

Ragnarök
Emme kai ole unohtaneet viikinki-mytologian Ragnarökia. Tuona aikana hyvyyden voimat taistelivat paholaisen voimia vastaa. Vihollisina oli karmea käärme ja susia ja muita hirviöitä. Taistelua edelsi kolme ankaraa talvea. Maa peittyy lumeen ja jäähän. Lopulta maa peittyy liekkeihin, repesi ja vajosi mereen. Ragnarökin jälkeen maailma kuitenkin syntyi uudelleen, ja kaikki alkoi alusta. Varsin lohdullista.

Seitsemäs valtakunta
Ottomaanien valtakunta – ikuinen valtakunta - pysyi kasassa 600 vuotta. Se perustettiin noin vuonna 1300, ja laajeni sitten 35 miljoonan asukkaan islamilaiseksi valtiomahdiksi. Suurimmillaan ottomaanien valtakunta oli 1600-luvun lopussa. Jotkut Raamattua tutkivat henkilöt väittävät ottomaanien laajaa valtakuntaa Ilmestyskirjan seitsemänneksi valtakunnaksi. Tämän jälkeen pitäisi syntyä itse Antikristuksen (666) hallitsema kahdeksas valtakunta. Tämän valtakunnan voittajaksi nousisi Vapahtaja. Se olisikin sitten se viimeinen valtakunta.

Uusi Jerusalem
Johanneksen kirjeessä 2:18 sanotaan: ”Lapseni, viimeinen aika on käsillä. Te olette kuulleet, että on tulossa Antikristus, ja niin onkin nyt monia antikristuksia ilmaantunut. Tästä me tiedämme, että viimeinen aika on käsillä. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan " (3:10). Ilmestyskirjan toiseksi viimeisessä luvussa 21. kerrotaan ensimmäisestä taivaasta, maa ja meri ovat hävinneet, ja kirjoittaja näkee uuden taivaan sekä uuden maan. Taivaasta laskeutuu Uusi Jerusalem, jossa Jumalan on tarkoitus asua ihmisten keskellä. Kuolemaa ja murhetta ei enää tule olemaan.

Uusi Jerusalem laskeutuu taivaasta. Kaupunki oli neliön muotoinen, yhtä leveä kuin pitkä. Enkeli mittasi kaupungin kepillään.  Kaupungin korkeus, pituus ja leveys olivat kaikki 12 000 vakomittaa eli 2 304 kilometriä. Muuri oli rakennettu jaspiskivestä, ja kaupunki oli kimmeltävää, lasinkirkasta kultaa. Porttitorneina oli kaksitoista helmeä -- kukin kahdestatoista tornista oli tehty yhdestä helmestä. Kaupungin valtakatu oli kultaa, puhdasta kuin läpinäkyvä lasi. Kaupungissa ei ollut yötä, ja sen valaisi Jumalan kirkkaus.

Ylevä päämäärättömyys
Oswald Spengler (1880-1936) sanoo, että joukko suuria, ylihenkilöllisiä yksilöitä, jättiläismittaisia henkisiä yhteyksiä – joita me nimitämme kulttuureiksi – luon maailmanhistorian. Nämä suuret historialliset persoonallisuudet ovat jotakin mitä ”ihmisyys” ei ole. Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys. Spenglerin ennuste on hyvin todentuntuinen. Ei suunnitelmaa, ei päämäärää, mutta ylevästi!

200 maailmanlopun ennustetta
Wikipedia tietää maailmassa esitetyt lähes 200 maailmanlopun ennustetta. Ennusteiden laatijoissa on useita tunnettuja nimiä. Myös eräät uskontokunnat, Jehovat kärjessä, ovat olleet innokkaita toivottamaan itsensä ”ylöstempaisuun”. Kristoffer Kolumbus (1451-1506) laski maailmanlopun vuoteen 1658. Martti Luther (1483-1546) arvioi maailmanlopun vuodeksi 1600. Isaac Newton (1643-1727) ennusti Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan alkavan vuonna 2060. Jotkut tulkitsevat Nostradamuksen antaneen meille aikaa vuoteen 3797. Mayat antoivat vielä enemmän aikaa, sillä maailmanloppu olisi vasta vuonna 8077. Joukko tiedemiehiä puhuu sentään 5 miljardista vuodesta – joten ei nyt aivan välitöntä hätää.


Teijon mies rakensi arkin
Robert Bremer oli suomalainen maailmanlopun ennustaja. Hän oli 1800-luvulla elänyt teijolainen tilanomistaja, matemaatikko ja tähtitieteilijä. Hän ennusti tähdistä suuren vedenpaisumuksen, joka tuhoaisi Turun kaupungin ja samalla myös Teijon. Hän rakensi itselleen ja perheelleen ”arkin”, proomun, jossa he odottaisivat kyyhkysen kuljettamaa öljypuun oksaa merkkinä vedenpaisumuksesta. Vedenpaisumuksen päivämääräksi ennustettiin helmikuun 15. päivä vuonna 1826. Kun veden paisumus ja maailmanloppu jäivät sitten tulematta, Bremer käytti arkkiaan kaupallisiin tarkoituksiin proomuna. Kiitollisena ennusteensa toteutumattomuudesta Bremer rakensi Teijon kirkon.
  
Teijon pieni kirkko valmistui vuonna 1830. Itämaisia vaikutteita sisältävä arkkitehtuuri saattaa olla Robertin isän Josefin ulkomailta tuomaa oppia. Sitä on väitetty Suomen pienimmäksi kivikirkoksi. Kuva maailmanlopun peruuntumisen kunniaksi rakennetusta kirkosta on kaapattu Teijon kyläyhdistyksen kotisivulta.

Marx epäili koneiden tuhoavan ihmisen moraalin
Karl Marx ei ennustanut maailmanloppua, mutta hän ennusti jotain vielä pahempaa – ihmisen moraalin rappeutumista. Rappion aiheuttajana olisi kone. Raamatussa ei tiedetty mitään koneista. Ensimmäinen filosofi, joka puhui koneista, oli Karl Marx. Hän sanoi: "Nykyaikana tuntuu kaikessa olevan ristiriitansa. Näemme, miten koneet, joilla on ihmeellinen kyky vähentää ihmistyötä ja tehdä se tuloksellisemmaksi, näännyttävät ihmiset nälkään. Tähän asti tuntemattomat uudet rikkauden lähteet muuttuvat jonkin oudon, käsittämättömän lumousvoiman vaikutuksesta kurjuuden lähteiksi. Tuntuu kuin tekniikan voittojen hintana olisi moraalinen rappeutuminen." Eero Paloheimo epäili juuri eilen samaa lopputulosta. Hän ei kuitenkaan sanonut koneen aiheuttavan ihmiskunnan moraalista rappiota. Hän sanoi sen olevan seurausta ylikansoittumisesta.

Bang!
Pääsemme vihdoin Bangiin. Gustav Bang (1871-1915) oli tanskalainen historioitsija, poliitikko ja sosiaalidemokraatti. Bang kirjoitti teoksen nimeltä Vor tid.  Kirja julkaistiin vuonna 1908 suomeksi nimellä ”Nykyaika”.  Kirja alkaa hauskalla kuvitelmalla miehestä joka näkee tuntemattomaksi muuttuneen maailman: ”Mikä meistä näyttää vallan jokapäiväiseltä, ja mihin me tuskin kiinnitämme huomiotamme, se täyttäisi tuon muinaisuuden miehen valtavalla ihmettelyllä: tulitikku, jonka raapaisemme, öljylamppu tai kaasuliekki, jotka sytytämme, postimerkki, jonka kiinnitämme kirjekuoreen, kynänvarsi, jolla kirjoitamme, polkupyörä, jolla ajaa hyräytämme maantietä pitkin, sähkölamppu, jolla valaisemme katumme, automobiilit ja sähkövaunut, jotka kiitävät läpi kaupungin, telegraafi ja telefooni, höyrylaiva, joka kulkee suoraan vastatuulta, juna, joka mennä puhaltaa pitkin kiskoja kymmenen peninkulman vauhdilla tunnissa, fonograafi ja valokuvauskone –kaikki ne näyttäisivät hänestä yhtä kummallisilta kuin ’tuhannen ja yhden yön’ kertomukset.”

Bang meidän ajassamme
Herää kysymys millaisen valtavan ihmettelyn aiheuttaisi meidän maailmamme tuolle Bangin ajan miehelle, jos hänet nyt nostettaisiin meidän keskuuteemme. Leikitään ajatuksella, sijoitetaan meidän aikamme Bangin tekstiin. ”Mikä meistä näyttää vallan jokapäiväiseltä, ja mihin me tuskin kiinnitämme huomiotamme, se täyttäisi tuon muinaisuuden miehen valtavalla ihmettelyllä: Valo vaikuttaa valolta, mutta emme tarvitse enää tulitikkua. Hellat syttyvät ilman tulitikkua ja lämmittävät ilman tulta. Kirje lähtee sormen näpäytyksellä ilman postimerkkiä ja kirjekuorta. Kynä on kadonnut kirjoitusvälineenä ja kirjoittaminen on muuttunut näpyttelyksi. Kirjeet ovat näkymätömiä ja katoavat avaruuteen. Polkupyörä vaikuttaa tutulta välineeltä, pyöräily on kuitenkin vaikeata, sillä ennen aikaan kaupungin avarilla kaduilla komeasti kiitävät automobiilit ja sähkövaunut ovat ruuhkautuneet yhdeksi liikennepuuroksi. No, eipä ole enää vossikoitakaan katuja lannoittamassa.

Muutoin maailma näyttää kuitenkin entisenlaiselta. Sähkölamput valaisevat katuja, telegraafi on saanut nimekseen netti ja telefooni on saanut nimekseen kännykkä, laivat kulkevat edelleen vastatuuleen, mutta niiden propelleita ei enää pyöritä höyrykone, käyttövoimana on kuitenkin edelleen fossiilinen polttoaine. Juna mennä puhaltaa samanlaisia kiskoja pitkin, mutta vauhti on muuttunut kymmenestä peninkulmasta tunnissa kaksinkertaiseksi tai jopa kolminkertaiseksi. Fonograafi on muuttunut ääntä analogisesti toistavasta laitteesta ääntä numeroivaksi digitaalilaitteeksi, se ei paljon muussa näy kuin mahtavan äänitorven koon pienenemisenä. Valokuvauskonekin näyttää siirtynen ihmisten taskuun telefoonin yhteyteen. Oikeastaan muutos ei olekaan tavattoman kummallinen. Bangin ajan ihminen ei kokisi nykypäivän ihmeitä tuhannen ja yhden yön kertomuksena. Kokemus ei olisi sama kuin Bangin muinaisuuden miehen astuessa hänen aikaansa vuonna 1908.

Yhteiskunnallinen muutos oli Bangin varsinainen pointti. Se on myös nykysuunnittelun tärkeä pointti. Se on tärkeä pointti, mutta myös tietoisesti unohdettu pointti. Olen useasti ihmetellyt sosiaalisen muutoksen tutkimuksen vähäisyyttä. Suunnitelmissamme vilahtelevat spatiaaliset ilmiöt ja ekonomiset ilmiöt, siellä vilahtelevat myös sosioekonomiset ilmiöt jotka yllättäen ovatkin lähinnä liikenteeseen liittyvää matka-ajan minimoinnin laskuoppia, siellä vilahtelevat myös pienessä mitassa ekologiset ilmiöt. Mikä siellä ei yleensä vilahtele on sosiaalinen muutos.

Yhteiskunnallinen muutos
Bangin mukaan muinaisuudesta tullut mies ei voisi ymmärtää näitä asioita: ”vaihtelevaiset liikeolot, sosialistien vaalivoitto, anarkistinen pommiräjähdys, mielenosoituskulkueet kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi, lakot palkan korottamiseksi, kysymykset työnpuutteen poistamiseksi, paljastukset amerikkalaisten trustien toiminnassa, yleinen vaalioikeus ja naisasia, sairausapukassat, huvilasiirtolat suurkaupunkien ympäristössä, vegetarismi ja yleinen maailmankieli sekä vielä urheilujuhlat ja siirtolaislaivat.”

Leikitäänpä taas, että Bangin muinaisuuden mies tulisi hänen ajastaan nykypäivään. Vaihtelevaiset liikeolot pörssikursseineen ja kansalaisten suorittama sijoitustoiminta ja osakkeenomistus olisi hänelle ihme, sitä olisi myös sosialismin aatteen katoaminen, kapitalismin täydellinen selkävoitto, pommiräjäytykset tuntuisivat tutuilta, mutta yllättävää kyllä ne eivät liittyneet suoraan anarkisteihin, anarkistit näyttivät täysin hävinneiltä, on muita turhautuneita. Anarkistit ovat muuttaneet nimeään, nyt ne ovat terroristeja. Amerikkalaisten trustien toiminnasta oli kyllä paljon tietoa, mutta trustit olivat muuttaneet täysin toimialaa, niillä oli jo lähes välittömästi miekkosen saavuttua tiedossaan hänen ostostottumuksensa, tykkäyspolitiikkansa ja päivittäinen liikkumisensa. Mielenosoituskulkueet olisivat lähes entisellään, jos muinaisuuden mies olisi juuri tänään tullut Helsingin Senaatintorille, olisi hän nähnyt jotain hyvin tuttua, kysymys oli juuri tuosta työnpuutteen torjumisesta – täsmälleen.

Suuri vaellustyö
Bang on kiinnostunut laajasti ajan tuomasta muutoksesta. Hänen otsikoitaan 330 -sivuisessa teoksessa ovat mm.: suurteollisuus, petrooli, tavaraliike, työnjako, amerikkalaiset trustit, keltainen vaara, väestökysymys, itsemurhat, spiritismi, anarkismi, suurlakko ja sosialismi. Ja tässä oli vain neljännes kaikista otsikoista. Minä valitsen nyt vain harvoja ja valittuja. Yksi niistä on vaellustyö. Nyt työperäisen maahanmuuton luvattuna aikana on hyvä katsoa sadan vuoden takaisia ilmiöitä. Bang kirjoittaa yhteiskunnan muuttuneen alati lainehtivaksi mereksi, jossa levottomuus ja epävakaisuus ovat tartuttaneet koko yhteiskunnan. Muinaisten kansainvaellusten jälkeen on tullut uusia vaellusten muotoja. Bang käsittelee niistä kahta. Toinen on kiinalaisten kulien massiivinen vaellustyö ja toinen on itä-eurooppalaisten maatyömiesten vaellustyö. Onko maailmassa jotain uutta?

Toisin kuin Marx, Bang tykkää koneista ja globalisaatiostakin. Kirja hehkuttaa rautateiden vaikutusta: ”Saman kuvan, joka kohtaa meitä pienoiskoossa kullakin rautatieasemalla, voimme havaita jättiläiskoossa, kun luomme silmäyksen yli koko maailman. Yhtäläinen kehitys tapahtuu kaikkialla, toinen maa toisensa jälkeen joutuu uudenaikaisen tuotantoelämän piiriin, pääsee vuorovaikutukseen muun maailman kanssa, vastaanottaa vieraita tavaroita ja lähettää itse omat tavaransa vieraisiin maihin”.

Gustav Bang joutui kuitenkin olemaan epävarma monesta asiasta. Lähes kaikista asioista – niin oli maailma muutoksessa. Sosialistina hän joutui myös etsimään työväen asemaan liittyvää totuutta. Venäjän vallankumous oli vielä vuosien päässä, vaikka olihan vuoden 1905 ”melkein vallankumous” jo nähtävissä.

Suurkaupungin tykkivä elämä
Suurkaupungit olivat selvästi aihe, johon liittyy ristiriitaisia tunnelmia. Kaupungin ylistys on mahtipontista, mutta myös varjot ovat tummia. Hän kirjoittaa: ”Suurkaupunki on se paikka, jossa nykyaikainen elämä esiintyy oleellisimmassa ja rikkaimmassa muodossaan. Se on ikään kuin aivokeskusta, jossa yhteiskunnan hermot yhtyvät, jossa kaikki ulkoa tulevat vaikuttimet pukeutuvat aatteiksi ja josta uudet ajanvirtaukset saavat alkunsa. Suurkaupungin elämä hermostuneine kiireineen ja kovaäänisine meluineen, läpättävine raitiotiekelloineen ja sihisevine telefoonilankoineen on kuva aikamme voimakkaasti tykkivästä elämästä.” Hän kirjoittaa häikäisevästä valosta. Tämä kaupungin häikäisevä valo luo uuden ihmisrodun. ”Ihmisiä, joiden henkeen ympäristö, väestön kirjava kokoomus, elämän huumaava vauhti, suurkaupungin omituinen henki painavat leimansa, ihmisiä, jotka tulevat reippaammiksi ja eloisammiksi, uusille vaikutelmille alttiimmiksi, uusiin aatteisiin taipuvammiksi.” Me?