Suomi lukuina - nyt ja ennenkin

Outoa miten mittakaavat sekoavat. Olen paljon kirjoitellut kaupunkien mittakaavasta. Olen moittinut kotikaupunkini suunnittelijoita mittakaavaharhasta. Olemme porukalla piirrelleet myös metsiä Saharaan. Suurten lukujen kanssa tulee helposti mittakaavaharha. Mitä Suomi on maailmassa? Hämärää. Nyt keskustellaan päästöistä ja asetellaan tavoitteita. Jotkut sanovat, ettei Suomessa kannattaisi vouhkata. Olisi odotettava, että muut pääsisivät ensin lähemmäksi Suomea. Sitten keskusteltaisiin. Missä Suomi on? No, se tietoisuus, se aina katoaa. Oli tehtävä pieni tutkimusmatka muutamiin lukuihin. Tuliko yllätyksiä?  Ehkä suurin yllätys oli se, että asukaslukuun nähden Suomi on maailman parhaiten kesäolympialaisissa mitaleja saanut kansa. Olkoonkin että ne mitalit tulivat pääosin jo ennen sotia. Talviolympialaisissa olemme muuten Norjan jälkeen kakkosena. Nytkö? No, tiedämmehän tuon. Kaukana ollaan. Mitalit kerättiin ennen sotia ja hieman sotien jälkeenkin. Jos jatkat lukemista nuokin mitalimäärät selviävät.

Maapallon pinta-ala on 510 milj. km2. Siitä maata on hieman alle kolmannes eli 150 milj. km2. Metsää on maa-alasta runsas kolmannes eli 40 milj. km2. Suomessa on maailman metsistä 0,6 % ja Euroopan metsistä 13 %. Urbaania maata on 3,6 milj. km2, josta 15 % Euroopassa ja 1 % Suomessa. Minä olen kirjoitellut aika paljon Saharan metsittämisestä. Haluan etsiä mittakaavaa  tuon metsityksen laajuuteen. Olemme esittäneet metsitettävän alueen pinta-alaksi 8 milj. km2. Se olisi viidenneksen lisäys maailman metsiin. Se olisi laajuudeltaan 35 kertaa suomen metsät. Jos Euroopan kokoa vertaisi maapallon kokoon tulisi siitä pallo jonka säde on 600 km eli kymmenesosa maapallon säteestä. Suomi olisi pallo jonka säde olisi 165 km, eli neljäskymmenesosa maapallon säteestä. Pieniä ollaan.

Millaisia eurooppalaisia me oikein olemme?

Me olemme 1,2 % EU-Euroopan väestöstä. Olemmeko kaikissa muissakin suhteissa kuuliaisesti 1,2 prosentin kansaa? Emme ole, asiat vaihtelevat. Kaikkein vähiten olemme eurooppalaisia koronakuolemien määrässä. Meillä koronaan kuolee 0,14 % Euroopassa kuolleiden määrästä. Tässä taulukossa menevät hyvät ja pahat sekaisin. Niinpä nyt, vaikka meille olisi kuulunut väestöosuuden mukaan tuo maaginen 1,2 prosenttia. Liikenneonnettomuuksissa kuolleiden määrä on meillä ollut noin 220 henkeä vuodessa. Joku saattaa muistaa, minä ainakin, että 70-luvulla kuolleita oli 1200 henkeä. Nyt Suomessa kuolleiden osuus on 0,96 % EU-maissa kuolleiden määrästä. Siis hienokseltaan olemme parhaimmistoa – mutta vain niukin naukin. Parannettavaa olisi.  Syntyvyydessä laahaamme jäljessä. Meillä syntyy 0,98 % Euroopan lapsista. Internetin käyttö ja älykännykät kulkevat yhtä jalkaa. Tilastointi lienee vaikeaa.  Suomi on digitalisoitunut maa, mutta ei aivan. Vaikuttaa siltä, että älypuhelinten määrä ja internet jäävät hieman EU:n keskitasosta. Sen sijaan me vanhana Nokia-maana näytämme omistavan reilusti enemmän kännykkäliittymiä kuin on kansaa. Henkilöautokanta lienee jokin mittari. Mistä? Jaa sitä en tiedä. Vannoutuneet Maas-ihmiset varmaan sanoisivat sitä vanhakantaiseksi indikaattoriksi. Nyt olisi siirryttävä leasing-markkinoille. Me nyt kuitenkin olemme lievästi viisaita, sillä omistamme vain 1,02 % EU-maiden henkilöautoista. Nyt menemme perimmäisiin kysymyksiin, puhumme kuolemasta. Edellä jo todettiin meillä koronaan kuolevia olevan vain kymmenesosa eurooppalaisesta tasosta väestöön suhteutettuna. Muutenkin kuolleisuus on himpun verran alle keskitason, sillä meillä kuolee 1,12 % Euroopan kuolleista. Ikävä juttu on tuo murhissa kuolleiden suuri määrä Eurooppaan verrattuna. Päästöjä on supistettava. Suomessa haasteena on rakennusten lämmitys ja liikenteen kannalta harva asutus ja pitkät etäisyydet. Meidän CO2 päästömme ovat 1,27 % EU-maiden päästöistä. Tosin metsiemme nielut vetävät päästöt hieman alle keskitason. Metsät ovatkin asia jossa erot muuhun Eurooppaan ovat niin suuret, etteivät tolpat mahtuneet samaan kuvaan muiden juttujen kanssa. Suomessa on 12,6 % Euroopan EU-alueen metsistä.    

Suomi maailmalla

Päästöistä kun puhutaan on tapana verrata Suomea maailman päästöihin ja perustella sillä ettei tarvitse tehdä mitään. Kunhan odotamme muiden kirivän meidän tasollemme. Taulukon siniset tolpat kertovat suhteestamme maailmaan. Suomen väestö on 0,07 % maailman väestöstä. Meidän CO2-päästömme ovat 0,12 % maailman päästöistä. On yllättävää, miten maailman monet tunnusluvut ovat kuitenkin näin samoilla halsseilla. Kansantuotteessa on tietysti suuri ero. Suomi on rikas maa ja meidän kansantuotteemme on 0,31 % maailman kansantuotteesta. Suomen per capita GDP oli vuonna 2019 €38000:-, kun maailman GDP/capita oli €9000:- ja Euroopan €34000:-. Suomen CO2-päästöt ovat lähes kaksinkertaiset verrattuna siihen mitä väkiluku edellyttäisi. Kansantuote ja päästöt käyvät käsikädessä. Suomessa syntyy 0,04 % maailman syntyvistä ja kuolee 0,08 % maailman kuolevista. Kuolevia ja syntyviä on meillä suunnilleen saman verran. Tai syntyviä on jopa vähemmän. Väkiluku pienenee. Kaikkiaan Suomessa kuolee 50000 asukasta vuodessa. Se on 9 kuollutta vuodessa 1000 asukasta kohti. Koronaan meillä on kuollut 0,1 henkeä per 1000 asukasta. Se on vain joka sadas kuolleista. Euroopassa koronaan on kuollut 0,9 henkeä ja koko maailmassa 0,3 henkeä 1000 asukasta kohti.  Maahanmuutosta toivotaan apua. Kaikki eivät siitä pidä. Liikenneonnettomuuksissa olemme maailman mitassa hyvällä tolalla. . Liikenneonnettomuuksissa kuolleita on maailmassa noin 1,4 milj. henkeä vuodessa. Meillä kuolee maailman kuolleista 0,02 %. Se mikä tässä nyt ihmetyttää on Internetin ja kännyköiden maailmanlaajuinen levinneisyys. Internetin käyttäjiä on Suomessa 70 % asukkaista, Euroopassa 80 % ja maailmassa 60 %. Maailmalla netin käyttäjiä olisi tilastojen mukaan lähes saman verran kuin kuin meillä. Se yllättää. Onkohan totta? Että Afrikan viidakoissa ja Siperian tundralla? Yhdessä asiassa Suomi on sentään huippua. Se on metsämaan suhteellinen määrä. Suomessa on 0,6 % maailman metsistä. Se ei tuohon tolppakaavioon mahtunut. Peltomaa on sen sijaan väestöön nähden globaalilla tasolla. Kun meillä on peltoa 0,4 hehtaaria per nuppi, niin maailmassa peltoa on 0,6 hehtaaria per nuppi. EU-alueella ollaan Suomen tasolla. Mutta sitten jyrähtää. Suomi on maailman ykkösurheilumaa jos olympialaisia pidetään mittarina ja jos mitalien määrää verrataan asukaslukuun. Suomi on kaikissa kesäolympialaisissa saanut 300 mitalia. Absoluuttisesti ottaen se on 2 % kaikista jaetuista mitaleista kautta historian. Mutta väkilukuun nähden olemme voittajia. Tässä taulukossa on vain Rion kisat 2016. Siellä saimme yhden mitalin. Se oli pronssinen ja sen toi nyrkkeilijä Mira Potkonen.                              

Suomi urheilumaana

Nyt ei puhuta Suomesta urheilumaana muun kuin olympiamenestyksen kannalta eikä Suomen menestyksestä urheilumaana tällä vuosituhannella. Nyt puhutaan Suomesta olympiamaana alkaen Ateenan kisoista 1896. Tämä kaavio ei kerro mitään suhdelukuja. Suhdeluvuilla kun saadaan niitä sopivasti muokkaamalla mieluisia tuloksia. Sellaisia kuin tämä olympiaurheilun ykkösmaan titteli. Ehkä tämä kuva kertoo globaalista muutoksesta. Suomalaiset sankariurheilijat ovat aikoinaan kahmineet mitaleita roppakaupalla. No, on todettava, että kun vuosisadan alun olympialaisissa oli 2000 urheilijaa, niin viimeaikaisissa kisoissa urheilijoiden määrä on ylittänyt 10000. Siihenkin suhteutettuna tuntuu siltä, että suomalainen sisu on laimentunut. Eniten olympiamitaleja on kahminut, kukas muu kuin Paavo Nurmi. Hän juoksi 12 mitalia joista 9 kultaa. Toiseksi tuli voimistelija Heikki Savolainen, joka voitti olympialaisissa 9 mitalia, joista 2 kultaa. Kolmanneksi eniten olympiamitaleja sai juoksija Ville Ritola, joka sai olympiakisoissa 8 mitalia, joista 5 kultaa. Lasse Viren, aikamme sankari lienee luettelossa neljäntenä neljällä kultamitalilla kympin ja viiden tonnin juoksuissa Münchenin 1972 ja Montrealin 1976 olympialaisissa.

Kun katselee olympialaisissa pärjänneitä maita, on selvää, että suuret urheiluhenkiset maat kahmivat suurimmat mitalisaaliit. On kuitenkin hieman yllättävää, miten suuri maa urheilussa Suomi aikoinaan oli. Lontoon 1921 jälkeen aina Melbourneen 1958 saakka Suomi oli kymmenen parhaan mitalikahmijan joukossa. Kolmena vuonna 1924-1932 jopa kolmas maailmassa. Unkari tuossa tilastossa yllättää. Ennen puhuttiin aina veljesmaasta. Nyt se on hieman vähentynyt – se puhe. Silloinen veljesmaamme oli 27 olympiakisoissa 17 kertaa kymmenen parhaan joukossa. Suomi onnistui näin 10 kertaa. Kestomenestyjiä olivat tietysti USA, Neuvostoliitto, Britannia, Saksa, Italia, Ranska ja Australia. 60- ja 70-luvuilla sosialistimaat valtasivat kymmen joukosta sijoista puolet. Itä-Saksa, Unkari, Puola, Romania ja Kuuba olivat vahvoja. USSR tietysti ykkönen.

Asukaslukuun suhteutetut mitalisaaliit röyhistyttävät suomalaisen rintaa. Olemme historian ykkösiä. Riossa sijalukumme oli 56/87. Kuvassa näkyy Unkarin vahva asema. Suurvallat eivät mahdu lainkaan tilastoon. Afrikan maista mikään ei ole vielä noussut listan kärkeen. Kenia ja Etiopia ovat monista mitaleista huolimatta listan puolenväin jälkipuoliskolla. Bahama, Grenada ja Jamaica kertovat nopeajalkaisten menestyksestä. Nämä vähäväkiset maat ovat olleet listan kärjessä viisissä viimeisissä olympialaisissa. Nousevat vielä. Otetaan esimerkiksi Bahama: 2 mitalia, mutta vain 300000 asukasta. Sillä noustaan. Jamaicalla 12 mitalia ja 3 milj. asukasta. Silläkin noustaan. Suomella 1 mitali ja 5,5 milj. asukasta Sillä pudotaan.

Siinäpä se oli eläkeläisen lukuharjoitus. Menipä aikalailla urheilupainotteiseksi. Tulipa vielä toinenkin harjoitus. Se oli koronarokotus Jätkäsaaren vanhassa tavaraterminaalissa. Hienosti homma toimi ystävällisten naisten käsittelyssä. Odotettu tapahtuma. KIITOS!

”Vaivaako meitä rohkeuden puute?”

Yllätyin iloisesti. Rakennusinsinööriliiton lehdessä oli kiinnostava kirjoitus. Jyrki Keinänen kirjoitti viennistä. Jyrki on Suomen Konsulttitoimistojen Liiton puheenjohtaja. Hän on Suomen 12. suurimman konsulttitoimiston, A-Insinöörit Groupin toimitusjohtaja. Hänen alaisenaan on yli 700 henkeä. Jyrkin kirjoitus todella sykähdyttää. Eihän konsulttitoiminnan viennistä rakennusalalla juurikaan puhuta. Ollaan tyytyväisiä kotimaan buumiin. Ja ollaan yhä suuremmassa määrin ulkomaisessa omistuksessa. Onko oma pesä puhdas? No, ei tietenkään. Se oli vuonna 2001 kun minun johtamani LT-Konsultit Oy myytiin ruotsalaiselle Jakobson & Widmarkille, joka puolestaan oli siirtynyt brittiläisen WSP Groupin omistukseen, joka sitten vuonna 2012 siirtyi kanadalaisen Genivarin omistukseen. Britanniassa yhtiö oli Lontoon pörssissä. Kanadassa se on Montrealin pörssissä. Yhtiön nimi on WSP Group. Sillä on 50000 työntekijää. Suomessa on tytäryhtiö WSP Finland. Tämäkin viesti tulee tuon minulle tärkeän firman sähköpostista.

Niin, anteeksi sivuhyppäys. Mitä Jyrki Keinänen sanoikaan? Hän sanoi mm. näin: ”Vielä 1980- ja 90-lukujen taitteeseen asti rakentamisen suunnittelu- ja konsulttivienti kukoisti. Suomalaiset arkkitehdit ja diplomi-insinöörit olivat mukana Lähi-idän isoissa kaupunkirakentamisen projekteissa ja suunnittelemassa Aasiaan siltoja ja vesihuoltoa. Osaamisvientimme historiaan mahtuu monia upeita hankkeita, mutta ne ovat 30 vuoden takaa. Veikö 90-luvun lama suunnittelutoimistoilta riskinottohalun ja -kyvyn? Imeekö Suomen kaupungistuminen ja kotimaan rakentamisen tarpeet liikenevät voimavarat? Vaivaako meitä rohkeuden puute?” Suomessa on monia aloja, joilla ollaan maailman huipputasolla. Hän mainitsee arkkitehtisuunnittelun, kalliorakentamisen ja sillat, energiatehokkuuden ja rakennusfysiikan. No, tuon rakennusfysiikan suhteen olisi kai kehittämisen varaa, meidän hometalorekordimme ei liene kovinkaan hyvä referenssi. Jyrki mainitsee vielä digitaalisen rakentamisen ja BIM-ohjelmisto-osaamisen. Sitten hän toteaa: ”Osaamisen kaupallistamista, myyntiä ja markkinointia suomalainen insinööri ei vieläkään osaa.” Osaamisen viennissä pitäisi Jyrki Keinäsen mukaan päättää, ”mitä haluamme viedä: huippuosaajien työtunteja vai asiakaslähtöisiä, positiivista arvoa tuottavia palvelumalleja?” Kirjoituksensa lopuksi hän esittää vision: ”Veisimmekö maailmalle kokonaisen kaupunginosan suunnittelun ja rakentamisen älykkäässä yhteistoimintamallissa avaimet käteen -periaatteella? Ympärillämme on siihen kaikki tarvittava osaaminen.”

Tuo Jyrkin loppuvisio kilahti ihanasti

Tuotapa juuri. Jos minun jo entisiksi ajatuksiksi muumioituneita toiveita peilailee, niin tarkentaisin vielä maailman valtavan kaupunkislummiutumisen ongelmaan ja ratkaisujen etsintään. Siinä korostuu erityisesti ympäristöteknologioiden ja low-cost rakentamisen lisäksi sosiaalinen sektori ja palvelujen tuottaminen. Erityisesti opetus ja terveys. Siinähän suomalaisilla on harjoitteita. Kuka ryhtyy pakettia kasaamaan ja maailman foorumeille esittäytymään? Vai luulitteko jonkun näitä palveluja tulevan Suomesta tilaamaan, kun vain aikamme odottelemme ja jahkailemme.

Suomen palveluvienti kohdistuu erityisesti kehittyneeseen Eurooppaan. Kehittyvä maailma ei ole fokuksessa. Afrikka tuskin tuossa kuvassa näkyykään. Arkkitehtuurin, insinööritekniikan tai tieteellisten palvelujen vienti (Niistä kai Jyrki Keinänen puhui) oli vuonna 2019 noin 1,4 miljardia euroa. Tästä arkkitehtuuri vain vaivaiset 2 miljoonaa euroa. No, ei se rakennusalan insinööreilläkään muutamaa kymmentä miljoonaa korkeammalle kohoa. Nyt olisi varmaan laulettava ”Jyrki, Jyrki älä tyrki”, tai sitten olisi yhdessä tehtävä ”miehen työ”. Suomen palveluviennin kokonaismäärä oli vuonna 2018 noin 31 miljardia euroa. Suomen Konsulttitoimistojen Liiton jäsentoimistojen kokonaisliikevaihto oli vuonna 2018 noin 2 miljardia euroa, josta viennin osuus oli 14 %. Suomen konsulttivienti suuntautui vuonna 2018 piirakan mukaisiin kohteisiin. Vientiliikevaihto oli noin 280 miljoonaan euroa. Voisi kuvitella Afrikan olevan yksi tärkeimmistä haasteista. Siellä koetaan suurinta toivottomuutta ja sieltä halutaan pois. Konsulttitoimintaa Afrikkaan pitäisi lisätä. Ja viennin lisääminen kokonaisuudessaan on suuri haaste ja välttämättömyys. Aivan kuten Jyrki julistaa. Kuuntele muuten Jyrki Boy YouTubesta: Juice Leskinen - Jyrki boy - YouTube

Kuunnellaan mitä Matomäki puhuu?

Vuorineuvos Tauno Matomäki puhuu ”Itse asiassa kuultuna ohjelmassa”. Matomäen puhelu sopiikin tähän juttuun.  Haastattelu tehtiin joulukuussa 2016. Matomäki on tunnettu kirjallisuuden ystävä. Hän kehottaa lukemaan tarpeetonta kirjallisuutta. (Sopiiko hyvin tähän blogiin?) Matomäki puhuu suomalaisesta suurteollisuudesta. Itse kun oli suurteollisuuden suurmiehiä:

”Systeemit Suomessa muuttuvat kovin hitaasti. Se on Venäjällä, jossa se tapahtuu napin painalluksella. Demokratia on irrallaan taloudesta. Meidän talous on erikoisessa tilanteessa, se on jakautunut kahtia. Isot yritykset jotka hoitavat vientiä ja heidän alihankkijansa työllistävät keskisuurta ja pientä teollisuutta. Ne on aika ohuella langalla Suomessa kiinni. Se on englanti hallituksen kieli, työntekijöistä suurin osa on ulkomailla, omistajat on ulkomailla, hallituksessa on ulkomaisia jäseniä. Se suomalaisuus on kohtalaisen ohut kuori. Se tulee siitä, että täällä on pääkonttori. Niitäkin on yritetty siirrellä Suomesta pois. Ensokin kävi Lontoossa pääkonttoreineen. Pitäisi huolehtia siitä, että tämä ydinbisnes säilyy suomalaisena. Se ei ole aivan itsestään selvää. Toinen, johtuen näistä suurista yrityksistä, on asia, jota olen jauhanut vuosikymmeniä, että olisi aikaansaatava kulutustavaratuotantoa. Ei pelkästään investointitavaroiden tuotantoa. Sitä tarvitaan silloin kun talous muualla kasvaa. Jos talous menee tasaisesti, niin kulutustavaraa kuuluu viedä 100 %, mutta investointitavaraa ei tarvita paljon mitään, jos kulutus ei lisäänny ulkomailla. Tämä meidän teollisuutemme rakenne liioittelee suhdanteiden huippuja ja kuoppia. Pitäisi saada Fiskarsin lisäksi paljon muita jotka tekevät pientä kamaa, joka kulkee povitaskussa tai käsilaukussa.” Olisiko tämä konsulttitoiminta juuri hyvää pientä kamaa, kysyy blogintekijä.

Onko yritysjohtajia joista paistaa toivo?

Juuripa sattuikin, kun eteeni ilmestyneessä Hesarissa Jussi Pullinen otsikoi kolumninsa näin: ”Suomi tarvitsee yritysjohtajia, joista paistaa toivo.” Hän viittaa eräisiin mahtijohtajiin joiden puheista on tihkunut epätoivo. Pullinen kirjoittaa: ”Kannanotoista voi saada omituisen kuvan: Suomen liike-elämä on pulassa, sen kerma neuvotonta ja vain valtio voi heitä auttaa. Hieman ristiriitaisesti valtiota pitää olla vähemmän, mutta sen pitää auttaa yrityksiä enemmän.” Hän jatkaa: ”Länsimaissa yritykset ja rehti kilpailu ovat olleet optimismin ja kehitysuskon lähde. Rohkeus unelmoida, ottaa riskejä ja nähdä tulevaan on yritysten parhaita puolia. Jos yritysjohtaja rypee synkkyydessä, tämä unohtuu.” Hyvin sanottu ja kirjoitettu.

Onko palveluvienti pelastuksemme?

Kun on näin suurta viisautta sisäistetty, onkin pakko suorittaa pieni tilastotarkistus. Miten Suomella nyt menee palveluviennin sektoreilla verrattuna esimerkiksi Ruotsiin. Olisiko palveluviennin sektori juuri sitä ”kulutustavaravientiä”, josta vuorineuvos Matomäki puhuu ja löytyisikö palveluviennin sektoreilta niitä toivoa jakavia yritysjohtajia. Ja vielä onko konsulttitoiminnalla jokin osuus tässä palveluviennissä.

Ruotsin palveluvienti oli 61 miljardia euroa vuonna 2019. Suomella vienti oli 29 miljardin suuruinen. Väkilukuun verrattuna Ruotsi vie 6000 eurolla per asukas, kun Suomessa luku on 5000 euroa per asukas. Viennin jakaumassa on paljon samaa. Ehkä selkeä ero on tietotekniikan viennissä, sillä Ruotsissa televiestinnän, tietotekniikan ja tietopalvelujen vienti oli 22 % koko palveluviennistä, kun Suomi oli kirinyt 40 %:in.  Rakentaminen ei ole kummallakaan maalla palvelujen viennin ykkösalueita, sillä rakentamispalveluita vietiin Ruotsista 700 miljoonalla ja Suomesta vastaavasti 240 miljardilla.

 

 

 

Arkkitehtuurin, insinööritaitojen ja tieteellisten palvelujen vientiä oli Ruotsissa vuonna 2018  2,1 miljardia euroa eli 200 euroa per asukas. Suomessa luvut olivat 1,4 miljardia ja 250 euroa per asukas. Suomessa arkkitehtuuri, insinöörityöt ja tieteellinen vienti on erikseen tilastoitu. Arkkitehtien osuus viennistä on mitätön. Vuonna 2019 arkkitehtuurin vientiä on kirjattu vain 2 miljoonaa euroa ja insinööripalvelujen vientiä 1300 milj. euroa. Tilastoista ei selviä insinööripalvelujen viennin kohdemaita. Selviää kuitenkin se, että EU maiden osuus oli 24 %. Suomen konsulttitoimistojen liiton jäsentoimistojen vienti oli puolestaan 285 milj. euroa.

Konsulttiala on tietysti se ala joka palvelujen vientiä voisi lähinnä harrastaa. Konsulttialalla on tapahtunut valtaisaa kehitystä. Suomeen on rantautunut useita kansainvälisiä yrityksiä. Suomen kansainvälistyminen tapahtui lähinnä Jaakko Pöyryn toimesta. Nyt on käynyt niin, että Pöyry yhtiöt ovat siirtyneen ruotsalainen höyrypannuyhtiön omistukseen. Vuoden 2020 tietoja ei vielä ole. Vuoden 2019 100 suurinta suomalaista konsulttiyritystä työllisti 23600 henkeä. Yhteinen liikevaihto oli 2,3 miljardia euroa. Ulkomaalaisomisteisten yhtiöiden osuus liikevaihdosta oli 36 %. Suurimmat ulkomaalaisomisteiset olivat Ramböll, Sweco ja AFRY. Näiden kolmen yhtiön osuus sadan yhtiön liikevaihdosta oli 25 %. Kymmenen suurinta konsulttitoimistoa tuottaa 60 % sadan suurimman toimiston yhteenlasketusta liikevaihdosta. Sadan suurimman konsulttitoimiston liikevaihdosta noin 43 % palvelee teollisuutta. Joukkoon mahtuu 23 arkkitehtitoimistoa.  Arkkitehtien osuus kokonaisliikevaihdosta on 5 %, rakennesuunnittelijoiden 4 % ja teollisuussuunnittelijoiden 11 %.

Haluan katsoa vientiä ennen ja nyt

Joskus kymmenisen vuotta sitten kyselin eräässä esitelmässäni miksi Suomen kehitysyhteistyöstä vastaavat viranomaiset ovat priorisoineet rakentamisen ”oikean ja hyväksyttävän” kehitysavun ulkopuolelle. Väitin että rakentaminen ja habitaatio ei ole ”hard ware”, se on turvallisuutta ja tulevaisuutta. ”Itserakentaminen” on perinteisen yhteiskunta-aktiviteetin ydin. Yhteiskunnan rakentamisen kulmakivenä on mittakaava, ympäristö, naapuruus, turvallisuuden tunne. Organisaatioiden suosima pehmeä apu on ollut systeemipainotteista. Viime aikoina yksilöiden kautta edistyvä kehitys on kylläkin saanut ymmärrystä. Rakentamista ja yhteisöjä ei ole kuitenkaan Suomessa koettu pehmeäksi avuksi. Näin maamme rakennusalan aivovienti jäi ulos suurimittaisesta kehitystyöstä. Tämä tosiasia vahingoittaa myös alan tutkimusta ja globalisaation vaatimia valmiuksia nyt. Tilastot kertovat todellakin karmealla tavalla missä mennään.

Hieman on muisteltava vanhoja. Vientiä aloitettaessa oli valtavaa innostusta. Perustettiin vientiryhmiä. Oli Tapiola Consultants, oli Finnmap, oli Finnconsult, oli Finnplanco, oli FAC (lempinimeltään ”fucking architects”) ja vieläkin muita. Uskottiin, että suomalaisen arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun vienti puree. Olihan siitä loistavia esikuvia - itse suunnitteluviennin maestrot: kaukomenneisyydestä isä ja poika Saarinen, lähimenneisyydestä Aalto, Ruusuvuori ja Pietilä. Meidän omaa vientiyhtiötämme haikailtiin Kauppakillassa. Siellä oli kaksi Eeroa, kaksi Penttiä yksi Norkku. Oli syntynyt ahaa-elämys! On perustettava vientifirma. Koskimiehen Matti keksi nimeksi: DEVECON. Superseksikäs työnimi CONS-EX hylättiin. Se ei soveltunut ranskalaisten kuultavaksi. Devecon Oy oli Ekono Oy:n, Maa ja Vesi Oy:n, Paloheimo-Ollila Oy:n, Arkkitehtitoimisto CJN Oy:n ja Liikennetekniikka Oy:n yhteinen pumppu. Ensimmäisenä työnä saimme kehitysyhteistyönä tehtävän Pha Rung korjaustelakan Vietnamiin, sitten alkoi suora vienti ensin Kuwaitiin, Libyaan ja Algeriaan. Pian olimme maailman 40. suurin rakennusalan konsultoinnin vientifirma. Nyt nuo kaikki perustajafirmat ovat hävinneet ja sulautuneet. Suomalaisten suunnittelun monitoimifirmojen sulautuminen kansainvälisten pörssiyhtiöiden osaksi on johtanut oman vientitoiminnan loppumiseen. Suomessa on nytkin loistavia teollisuuden teknologiaviejiä, kuten Deltamarin Oy (84 % vientiä), Elomatic-yhtiöt (61 % vientiä) ja Citec Oy Ab (61 % vientiä). Rakennusalaa ja kaupunkisuunnittelua pieneltä osalta harjoittanut Pöyry Finland Oy (28 % vientiä) on nyt siirtynyt ÅF:n omistukseen ja hallintaan. Meillä on kuitenkin omasta takaa hyviä ehdokkaita vetämään suomalaisehtoinen vienti nousuun. Firmojen johto on sen velkaa henkilökunnalleen. Kysymys on valinnoista, tahdosta ja myös riskinotosta. On liittouduttava ja on kilpailtava. Suunnitteluviennin kerrannaisvaikutukset ovat suuret. Niiden perään kannattaisi haikailla.

Katsellaan nyt hieman vanhoja lukuja. Tässä on eräitä lukuja vuoteen 2017 saakka. Vienti oli aikoinaan, noina vuosina mistä Jyrki Keinänen puhuu, 80-luvulla ja varsinkin 90-luvulla laman iskettyä suorastaan elinehto. Nyt näytämme olevan rakennusalan konsulttiviennissä alasajossa. Myös palveluviennin tilastoissa rakennusala on tuskin näkyvä osa. Olisiko nykytilanteesta oltava Jyrki Keinäsen tavoin huolissaan, ja olisiko tehtävä jotain?

Konsulttitoiminnan liikevaihto on kasvanut tasaisesti, lukuun ottamatta 1990 laman ja 2008 laman jyrkkiä pudotuksia. Viennin osuus on kuitenkin jatkuvasti pienentynyt. Juuri sen olisi pitänyt kasvaa. 1980-luvun alussa vienti oli 25 % liikevaihdosta ja pieneni sitten noin 20 %:in. Vuoden 1992 laman pohjalla vienti paikkasi 30 % liikevaihdosta.  Vuoden 2008 laman pohjalla vientiä oli vain 18 %. Siinä se on pysynyt tai jopa hieman alentunut. Toisessa kuvassa on eräiden johtavien konsulttiryppäiden Suomen osion vientisaavutuksia. Luvut ovat vuoteen 2017. Alaspäin on menty kuin lehmän häntä. Joskus luultiin asioiden olevan aivan toisin. Suomalaisten metsäsissien oletettiin soveltuvan eriomaisesti ja muita paremmin kehitysmaatyöhön.  Viennin ylläpito ei ole yksin taloudellinen juttu. Se on henkilökunnan motivaatiojuttu. Se on henkinen juttu. Työntekijöiden uusi mahdollisuus. Haaste. Uusien asioiden oppiminen. Innovaation vieminen ja uuden kehittäminen. Kulttuurien kohtaaminen. Joskus nuo kokemukset ovat palkkaakin tärkeämpiä.

 

Maailman urbaani väestö kasvaa kaikkialla. Kehittyvissä maissa urbaanin väestön kasvu luo slummeja. Maailmassa oletetaan pian noin 2 miljardin ihmisen asuvan slummeissa. Jyrki Keinänen puhui kaupunkien suunnittelusta ja rakentamisesta. Minäkin ryhdyn taas puhumaan asiasta. Ryhdyn puhumaan haasteesta ja mahdollisuudesta. Ryhdyn puhumaan eräästä suuresta tehtävästä. Ihmisten asumisesta. Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön maissa asuminen on kriisitilassa. Se on kriisitilassa erityisesti slummiutuvissa kaupungeissa. Ihmiset haluavat emigroitua näistä paikoista. Haluavat etsiä inhimillisiä elinmahdollisuuksia. Kun katsoo alemman kuvan luetteloa, havaitsee usean Suomen kahdenvälisen maan olevan juuri niitä joista suuret ihmismassat ovat pyrkimässä Eurooppaan. On tapana väittää että, olisi huomattavasti järkevämpää auttaa näitä ihmisiä kotimaassaan, kuin yrittää kotiuttaa heitä esimerkiksi Suomeen. No, autetaan sitten.

Loppukysymys onkin selkeä. Haluaako Suomi olla mukana maailman rakentamisessa tai vähintään sen suunnittelussa?

15 minuuttia ja unelmakaupunki

Pariisin pormestari Anne Hidalgo on julistanut “Yhteisen Pariisin” tai ”Läheisyyksien kaupunki” -hankkeen. Yksi miljardi euroa on tarkoitus käyttää katujen, torien ja puistojen kaunistamiseen.  Jokaiseen kortteliin asetetaan vastuuhenkilö asukkaita palvelemaan. Sääntöjä rikkoville annetaan sakkoja. Tehdään 15 minuutin kaupunkia.

Ode Soininvaara kirjoittaa blogissaan 15 minuutin kaupungista: ”Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat kaikki epäonnistuneet alakeskusten kehittämisessä. Itäkeskus, Malmi, Tikkurila, Myyrmäki, Leppävaara ja Matinkylä nyt esimerkiksi. Sen sijaan, että alakeskuksista olisi tehty toimivia pikkukaupunkeja, niitä on tehty nukkumalähiöitä kauppakeskuksen ympärille ilman mitään kaupunkiin liittyvää katuelämää.” No, olenhan minäkin ollut mukana noista joissakin, ainakin nyt Malmi, Tikkurila ja Matinkylä. Voisin kyllä luetella listan muitakin, mukana olleista ja sivusta seuratuista.  Joskus luulin kompaktikaupunkiaatteen pelastavan. Ei pelastanut.  Ode jatkaa: ”Ainoat onnistuneet ’lähiöt’ ovat Kerava, Järvenpää ja Hyvinkää. Ne ovat onnistuneita, koska ’lähiöllä’ on oikeus päättää omista asioistaan.” https://www.soininvaara.fi/2020/12/11/miksi-tampereen-seudulla-menee-niin-hyvin/

Tällainen periaatteellinen muutos on 15 minuutin strategien haaveissa. Kulkemisen kolmio olisi käännettävä kärjelleen. Onhan tämä propagandistinen. Ja mahdoton. Symbolinen. Mutta mihin asteeseen se olisi todellisuudessa mahdollinen? Alla on kuva, jossa esiintyy henkilöliikennetutkimuksen matkalukuja sekä ”yleispätevä” illuusio vartin kaupungista.

Vartin kaupungeissa löytyy

On nyt pakko hieman ottaa kantaa. On nimittäin aika monta paikkaa tuossa Oden listassa, joissa on tullut itse oltua mukana. Puolustaudun. Mitä vikaa on Malmin torissa. Sitä tehtiin aikanaan yhdessä ”Samurai” Hokkasen kanssa. Mittakaava on oikea. Malmi on 15 minuutin kaupunkia. 

Miten niin Matinkylä on epäonnistunut. Miten niin siellä ei ole mitään kaupunkiin liittyvää katuelämää? Oletko käynyt siellä? Espoolaiset pitävät sitä parhaana alueena ja sinä sanot sen epäonnistuneen. Minä protestoin. Matinkylä, Kuitinmäki ja Olari yhdessä ovat onnistunutta kaupunkia. Joukkoliikenne pelaa, raitit ja pyörätiet ovat paikallaan, keskusostari on yksi seudun parhaita. Vihreys on silmiinpistävää. Katupuut rehottavat. No, myönnetään, vaikka Simo Järvisen Ruomelan raitille aikanaan rakennettiin paljon tilaa kivijalkaliikkeille, on niistä osa nyt käytännössä vailla aiottua toimintaa. Alue on kuitenkin 15 minuutin kaupunkia.  Tikkurila kiinnostaa, se on poikkeava. Se ei ole metsälähiö vaan vanhalle asemanseudulle hiljakseen rakentunut yhteisö. Teimme Tikkurilaan katusuunnitelmia 60-luvulla. Jukka Syvälahti niitä piirteli. Kylä koostui pienistä omakotitaloista. Oli sentään muutama kerrostalokin. Minusta Tikkurilan kehitys identiteettiä ja kotikylähenkeä uhkuvaksi kaupunginosaksi on mielenkiintoista. Koivukylästä suunniteltiin Vantaan pääkaupunkia, Tikkurila kuitenkin peri voiton. No, otetaan käsittelyyn vielä nuo kehutut Kerava ja Järvenpää. Nehän tulivat tutuiksi. Kävelykadut ja keskustan kehittäminen olivat molemmissa kaupungeissa kirkkaana mielessä. Joskus syntyi epätoivoa, mutta ylös noustiin. Keravalla maamme pisin kävelykatu valmistui 80-kuvun alussa, sitten alueet laajenivat. Järvenpäässä kävelypainotteinen Sibeliuksenkatu muuttui kävelykatu Janneksi vuonna 2001. Loistavaa työtä. Keravalla primus motoreina olivat Arimo Hermalahti, Risto Kostia ja Raimo Hänninen. Alullepanon taisi tehdä Heikki Komokallio. Järvenpäässä Sibeliuksenkadun kehittämistä ajoi Juhani Koivusaari. No eivät nyt mitenkään yksin nämä henkilöt, mutta he esiintyivät suunnittelijalle isäntäväkenä. Molemmissa kaupungeissa pääosa asukkaista asuu alle kilometrin etäisyydellä keskustasta. Sehän tarkoittaa vartin kaupunkia.

Milano rakentaa pyöräkaistoja Corso Buenos Airesille

Olemme saaneet lukea koronan pahoin kohtelemien kaupunkien liikennemuutoksista ja ajatuksista “mitä koronan jälkeen”. Milano on yksi koetelluista kaupungeista. Tälläkin hetkellä sisarenpoikani Carlo joutuu viemään lapsensa yksi kerrallaan ulkoilemaan. Vain kaksi ihmistä saa olla yhdessä. Milanon liikenteestä vastaava tirehtööri Marco Granelli on esittänyt meidänkin lehdistössämme ajatuksiaan tulevasta liikennepolitiikasta. Ihmiset pelkäävät joukkoliikennettä ja autojen yhteiskäyttöä. Tämä on suuri vaara, sillä se johtaa yksityisautojen lisääntyvään käyttöön, tilanteen palautumiseen ja ylittymiseen – ehkä. Nyt on toimittava. Milano varaa katutilaa pyöräkaistoille, suosii potkulautoja ja muuta mikroliikennettä. Saumaton liityntäliikenne ja matkaketjut ovat fokuksessa. Sähköpyörämarkkina ja laajennettu kaupunkipyörätoiminta ovat kehitteillä. Uusien nopeusrajoitusten (30 km/h) uskotaan parantavan turvallisuutta. Jopa Greta Thunberg on julkisesti kehunut milanolaisia. Milanossa puheet ja pienet teotkin keskittyvät liikenteeseen. Siellä ei juuri puhuta 15 minuutin kaupungista, siten kuin Pariisissa.

Hidalgon haaveena läheisyyksien kaupunki

Toiselle kaudelleen Pariisin kaupunginjohtajaksi valittu Anne Hidalgo on vahva kaupunkipoliitikko. Hänen suuri ideansa on “La Ville des Proximites” – läheisyyksien kaupunki. Ideana on luoda naapurustoja joissa asukkaiden palvelut ovat 15 minuutissa saavutettavissa. Työpaikat, ruoka, virkistys, vihreä kaupunkitila, asunnot, terveydenhuolto, pienet kaupat ja palvelut sekä paljon muuta tulisi voida tavoittaa ilman henkilöautoa, pääasiassa kävellen tai pyörällä. Nyt kun pandemia on perusteellisesti muuttanut ihmisten elämäntyyli, on oikea aika ryhtyä toimiin. Pariisin pormestari sanoo että 20 vuodessa liikumme pääosin joukkoliikenteellä, pyörällä tai jalan. Elämä muuttuu autoaikoihin verrattuna rauhallisemmaksi. Luonto ottaa paikkansa kaupungissa. On nurmikoita asfalttibulevardeilla ja vihreitä toreja jokaisessa naapurustossa. Pian voimme uida Seinessä ja luoda muutenkin tulevaisuuttamme yhdessä yrittäjien, käsityöläisten ja taiteilijoiden kanssa. Yhdessä he luovat kaupunkielämän uutta verenkiertoa. Pariisi kieltää dieselien myynnin 2025 ja polttomoottoriautojen myynnin 2030. Vanhojen autojen ajo kaupunkiin tulee kielletyksi aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan.

50 vuotta sitten avattiin pitkin Seinen oikealla rannalla rantamuuriin soviteltu moottoriväylä Voie Georges Pompidou. Se oli osa vuonna 1967 laadittua Pariisin moottoritiesuunnitelmaa. Ainoa osa joka keskustassa toteutettiin. Nyt Anne Hidalgo on saanut kolmen vuoden oikeustaistelujen jälkeen väylän pysyvästi muutettua jalankulun ja pyöräilyn käyttöön. Joku ilkeämielinen kysyy, että missä ne ovat ne pyöräilijät ja jalankulkijat? 

Yhteinen Pariisi -ajattelu esittää ihanteena tällaisen kadun. Mitä siellä näemme? Ajoradalta on poistettu autoliikenne. Sijalla on kävelijöitä ja pyöräilijöitä. Tavarapyörät roolissaan.  Perinteinen parkkikaista toisella puolella katua on istutettu, on kukkia, ruohoa ja puita. Toisen puolen parkkikaista on varattu ravintolapöydille ja fillariparkkeeraukseen. On myös pientä korjaustoimintaa. Kivijalkakaupat kukoistavat. Pariisissa on 20 kaupunginosaa (arrondissement). Niiden väkiluku on pienimmillään noin 20000 ja suurimmillaan 200000.  2,2 miljoonan asukkaan kaupungin tiiveys on 21000 asukasta neliökilometrillä. 100000 asukkaan kaupunginosan halkaisija on 1,2 kilometriä. Mikä olisi sopiva halkaisija ”läheisyyksien kaupungille”? 100000 asukasta on sopiva. Kävellen siinä ja siinä kerkeäisi laidalta keskustaan vartissa. jos panisi töppösiin liikettä.

Autojen tuulilasiin kiinnitettävät tarrat osoittavat ajoneuvon iän ja päästötason. Ennen 1996 rekisteröidyt henkilöautot, ennen 1997 rekisteröidyt pakettiautot, ennen 2000 rekisteröidyt moottoripyörät ja kuorma-autot sekä ennen 2001 rekisteröidyt bussit eivät saa ajaa kaupungissa aamukahdeksan ja iltakahdeksan välillä.

 Pariisissa kaupungin asukastiheys on korkea. 20000 asukasta neliökilometrillä on kyllä meilläkin kaupunkiympäristölautakunnan kasvuideologien tavoite, mutta saavutettavissa vain joillakin uusilla alueilla. Jos ajattelisi Lauttasaaren unelmakaupungiksi eli vartin kaupungiksi ja katsoisi mitä palveluja ja kauppoja siellä on, saisi ehkä mallin unelmakaupungille. Voisi sitten verrata Lauttasaarta vaikkapa Heinolaan, Pietarsaareen tai Forssaan. Vertaisiko vielä Keravaan tai Järvenpäähän. No, katsotaan, mutta kuunnellaan ensin, millaiseksi Liisa sanoo entisen kotikaupunkinsa.

15 minuutin kaupunki - kotikaupunkini

Mitä siellä oli suomalaisessa pikkukaupungissa, 15 minuutin kaupungissa, 50- ja 60 luvuilla? Olisiko siihen tilastoa. Löytyisikö Statfin-tilastoa? Ei helposti löydy. On turvauduttava elävään tietokirjaan. Hän istuu vieressäni.

On juuri saanut valmiiksi pari vedosta monotypiaa. Yksi niistä kuvaa kaupungin hautausmaata. Juuri siitä kaupungista haluan tietää. Se on Liisan kotikaupunki. Mikä kaupunki? Sitä en kerro. On tilaisuus arvata.

Liisan kotikaupunki oli tyypillinen 15 minuutin kaupunki.  Hän eli siellä nuoruuttaan. Teini-ikään tultuaan hän halusi sieltä pois. Jonnekin isompaan. Opiskelemaan. Mutta kaikki oli sopivaa ja hyvin, kun hän oli vielä koulussa. ”No, kerro nyt millainen oli 15 minuutin kaupunki.” Liisa kertoo: Meidän kaupungissamme oli kaksi leffaa. Oli yksi kirjasto, lähes kaikki kirjat tuli luetuksi. Ensin lasten osasto, sitten iän salliessa loputkin. Oli kahviloita, joista yksi oli nuorison oma paikka. Taisi olla Oululainen. Blunkka piti tanssikurssia seurahuoneella. (Tuttu mies, oli minunkin tanssiopettajani, sanoo haastattelija.) Talvisaikaan keskustassa sijaitseva luistinrata oli huippukohde. Musiikki soi. Ympyrää mentiin. Kesällä uikkula liukumäkineen oli ihana ajanviettopaikka. Torielämä oli vilkasta. Kaupungin kaksi anniskeluravintolaa eivät vielä kuuluneet nuorison repertoaariin, olivat kuitenkin olemassa.  Erikoisliikkeitä oli kivijaloissa pitkin kahta pääkatua. Kioskeja oli kaksi. Elintarvikkeet ostettiin osuuskaupasta tai funkistalon kaupasta torin varrelta. Rautatieasema, tietysti. Siellä syntyi kaukokaipuu. Satamastakin lähti laiva isompaan kaupunkiin. Kaikki nämä paikat 15 minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Koulut tietysti, ja sairaala, poliisiasema ja paloasema. Asiaankuuluvasti. Mutta myös opettajaseminaari vieraspaikkakuntalaisine poikineen. Hurmaavaa. Tenniskenttä ja urheilukenttä olivat kivenheiton päässä. Siinä olivat myös taidemuseo ja kaupunginmuseo. Mitään ei puuttunut. Tuliko ravirata ja leirintäalue mainittua? Ehkä on vielä mainittava kirjakauppa ja radioliike. Olisiko nyt kaikki? No, ei, harju ja harjulla sijaitseva harjupaviljonki ja lintutalo lintulammella jäivät mainitsematta. Niin myös kirkko ja hautausmaa keskellä kaupunkia. Keskustassa oleva korkea rautatiesilta oli kaunotar. Kaunotar ja hirviö, sillä se oli myös joillekin murheen murtamille kohtalon paikka. Sekin 15 minuutin kaupungissa. Saat arvata missä oltiin. Tarkistaakseni vielä tilannetta soitin hyvälle kaverilleni. Koska tämä on nyt salaisuus en paljasta hänenkään kaupunkinsa nimeä. Luin hänelle Liisan kaupungin toimintaympäristön. Juuri niin. Juuri samoin. Ja kaikki 15 minuutin päässä. Satamakin. Ja mitään siitä ei ole kadonnut.

Unelmakaupunkia etsimässä

Itse asiassa nyt tulikin ohjelmoitua oikea ja tavoiteltava kaupunkimuoto. Se tuli nyt hahmotettua jo valmiiseen 15 minuutin kaupunkiin.

Keräsinkin tässä aikanaan eräiden suomalaisten 15 minuutin kaupunkien tietoja, silloin kutsuin niitä unelmakaupungeiksi, kun en vielä tuntenut tätä uutta käsitettä. Mutta ei nimi kaupunkia pahenna. Suuruuden laki on tehokkuus. 15 minuutin unelmakaupungin kannalta pienuus ei ole tehokkuutta. Niinpä kokonaiskerrosala saman asukasmäärän palvelemiseen on pienessä kaupungissa suurempi. Mutta silti kaikki on 15 minuutin päässä.

Keskimäärin Helsingissä asuntojen osuus alueiden kokonaiskerrosalasta on 50 %. Liikerakennuksia ja julkisia rakennuksia on kolmannes kerrosalasta. Loppu on teollisuutta ja muita rakennuksia. Enimmillään asuntojen osuus on 70 % ja vähimmillään keskisessä Helsingissä 34 %. Jos nyt ajattelemme 15 minuutin unelmakaupunkia, niin meillä on hyvät oikean kokoiset kohteet työn alla. Ne ovat Kalasatama (25000 asukasta ja 10000 työpaikkaa), Jätkäsaari (21000 asukasta + 6000 työpaikkaa) tai Hernesaari (7600 asukasta ja 3000 työpaikkaa) miksei myös Pasilan seutuville rakentuva Keski-Pasila (13000 asukasta ja 7000 työpaikkaa). Jotta syntyisi 15 minuutin kaupunkia asuntopinta-alan pitäisi olla korkeintaan 60 %, liiketilaa ja palvelutilaa pitäisi olla 15 %, julkista palvelutilaa 10 % ja teollisuus- ja muuta tilaa 15 %. Edellytykset ovat olemassa, koska kaikissa näissä esimerkkikaupunginosissa työpaikkamäärät ovat lähes oikeassa suhteessa asukasmäärään, kunhan vain kivijalkaliikkeille syntyy riittävästi joustavaa tilavarausta. Avainjuttuna on se, miten tiloja voidaan jakaa, yhdistää ja laajentaa. Sama avainjuttu kuin asunnoissa. Miten voitaisiin kehittää joustavuus asuntojen yhdistelyssä tai jakamisessa suurempiin tai pienempiin kokonaisuuksiin sivuasuntoperiaatteella? Näkeekö joku sellaista pyrkimystä?

Mitä siellä kaupunginosassa pitäisi olla?

Jos ajatellaan yksiköiden määrää ja arvioidaan tulevaa tarvetta nykyisten tilastojen perusteella voidaan väittää hyvään 15 minuutin kaupunginosaan 20000 asukkaalle tarvittavan  yksi kirjasto, yksi terveysasema, kolme lääkäriasemaa, 4 koulua, 12 päiväkotia, yksi uimahalli, 20 sisäliikuntatilaa, 2 uskonnollista kokoontumistilaa, yksi posti, kaksi apteekkia, yksi viinakauppa, yksi Kelan toimisto, 6 päivittäistavarakauppaa, 50 vähittäiskauppaa tai erikoisliikettä sekä 30 ravintolaa, kioskia tai kahvilaa. Lisäksi vielä urheilukenttä, pelikenttiä ja leikkipuistoja puhumattakaan varsinaisista viheralueista alkaen taskupuistoista suurempiin kokonaisuuksiin. Tori ja siihen liittyvä kävelykatu, ne ovat ehdottomia.   Kaiken kaikkiaan toimipisteitä tai erityisiä paikkoja tulee tehdä 150 yksilöityä kappaletta jokaiseen 15 minuutin kaupunginosaan. Laittakaapa checklista kuntoon.

En ole kirjoittanut mitään liikenteestä. Onko se itsestään selvää? Liikenne ei yksin hoidu pyöräteillä.  Nyt puhutaan mikroliikenteen laajasta kirjosta. Mitä se voisi tarkoittaa? Ja mitä tarkoittaa Kivistöstä kuuluva puuskutus autopaikkojen puutteesta? Ihmiset sanovat muuttavansa pois, koska tilanne on mahdoton. Ovatko asiat nyt hallinnassa? Toisen blogin aihe.

Vihreys voimissaan

Pariisilaisten toimia katsellessani havaitsen, että meidän oma Lahtemme voitti tänä vuonna Euroopan Vihreä Pääkaupunki -palkinnon. Juryyn Lahti oli tehnyt vaikutuksen erityisesti havaitsemalla asioihin vaikuttamisen kiireelliseksi ja pyrkimällä hiilineutraaliksi vuonna 2025. Tämä kunnianhimoinen tavoite on 10 vuotta edellä Suomen virallista 2035 tavoitetta ja 25 vuotta edellä Euroopan 2050 visiota. Palkinnon jälkeisenä aikana Lahti lupaa panna toimeen uuden kaupunkipyöräsysteemin, rakentaa luontopolkuja, ottaa käyttöön sähköbusseja, osallistua tieteelliseen tutkimukseen luonnon terveysvaikutuksista, saada Salpausselkä mukaan UNESCO:n geopuisto-ohjelmaan, osallistua rakennusten 0-päästö tutkimukseen, kehittää päästöneutraaleja ruokapalveluja ja vielä kaiken päälle luoda tusinoittain yritys- ja kansalaisjohtoisia Vihreä Pääkaupunki -hankkeita. Tässä vielä lahtelaisten ohjelmajulistusta: https://greenlahti.fi/wp-content/uploads/2020/11/Ohjelma_netti_p%C3%A4iitetty.pdf .

Kaiken lisäksi Suomeen tuli toinenkin EU:n ympäristödirektoraatin jakama palkinto. Se on European Green Leaf 2021. Saajana oli Lappeenrannan kaupunki. Lappeenrannan sanottiin olevan korkealla kaikissa vihreän kaupungin indikaattoreissa.  Kaupungissa on maailmanluokan ympäristötutkimusta suorittava yliopisto ja kaupunki oli ensimmäisenä starttaamassa yksistään uusiutuvaan energiaan perustuvaa sähköntuotantoa.

Onnea Lahdelle ja Lappeenrannalle. Ne ovat molemmat olleet merkittäviä paalupaikkoja minun elämässäni. Mutta ovatko ne 15 minuutin kaupunkeja? Haasteita riittää. Sitä kohti.

Pyhästä lehmästä uhrilampaaksi?

Hesarin Uutisguru, pikku tietokilpailu kysyi: ”Mikä oli pelkästään bensiinillä tai dieselillä käyvien autojen prosenttiosuus Suomessa vuonna 2020 myydyistä uusista autoista?” Vastauksia oli kolme vaihtoehtoa: a) 40,4, b) 60,6 ja c) 80,8. Ilman muuta ja epäilemättä vastasimme Liisan kanssa molemmat 80,8 %. Vastaus oli väärä. Oikea vastaus on uutisgurun mukaan 60,6 %. Nyt on asia tarkistettava. Voiko muutos olla todella noin nopea? No, siinäpä olikin sellainen juttu, että ”itselataavia” hybridejä ei ollut laskettu bensa- tai dieselautojen joukkoon. Kyllähän nuo hybridit pelkästään bensalla tai dieselillä kulkee. Sähköä ei niihin ulkopuolelta tuoda. Oikea vastaus olisi sittenkin ollut 80 %. Mutta asia on kyllä kiinnostava, nyt kun autojen CO2 ekvivalenttipäästöjen vähentäminen on tärkeä osa kasvihuoneilmiön torjuntaa. Kaikkialta ei vielä ole saatavissa koronavuoden 2020 tilastoja, mutta Suomesta on. Käytetään nyt niitä mitä on saatavissa.

Globaalisti henkilöautojen CO2-päästöt ovat noin 3,4 mrd. tonnia, EU 27 maissa noin 0,4 mrd. tonnia ja Suomessa 0,005 mrd. tonnia. Henkilöautojen määrä koko maailmassa on 1000 milj. kappaletta, EU:ssa 300 milj. kpl. ja Suomessa 2,7 milj. kappaletta. Tästä kun jakolaskulla laskee yhden henkilöauton vuosi CO2 ekv -päästön saa luvuksi maailmassa 3,4 CO2ekv tn/auto, Euroopassa 1,3 CO2ekv tn/auto ja Suomessa 1,7 CO2ekv tn/auto.

Vuonna 2020 maailmassa myytiin 65 miljoonaa henkilöautoa. EU:ssa lisättynä Britannian ja Norjan myynnillä myytiin 15,4 miljoonaa henkilöautoa. Koronavuoden myynti näyttää olleen 15 % alle normaalitason. Uusien autojen keskipäästöt olivat 148 gCO2/km. Suomessa myytyjen autojen keskipäästö oli 115 gCO2/km. Autokannan kehityksen suhteen maastureiden (SUV) osuus EU:ssa oli vuonna 2019 jopa 38 %. Näiden myytyjen autojen keskipäästö oli 134 gCO2/km. Plug-in (PHEV) ja täyssähköautojen (BEV) osuus lisääntyi 3,5 %. Norjassa täyssähköautojen osuus vuonna 2019 oli 56 %. Se on hurja saavutus. Ruotsissa sähköautojen osuus oli 12 % ja Hollannissa 16 %. Erityisesti vuonna 2019 ja 2020 sähköisten tai osittaissähköisten henkilöautojen osuus myydyistä autoista on lisääntynyt hurjasti. Se on mielenkiintoista ja lupaavaa, sillä Suomessa on asetettu sellaisia tavoitteita, että sähköisten autojen määrän pitäisi vuonna 2030 olla 700000 kpl. Taitaa sisältää hybridit. Nyt ladattavia hybridejä on 40000 kpl ja täyssähköautoja on 8500 kpl. Pitkä matka.

Autoalan tiekartassa esitetty kuva osoittaa hauskalla tavalla sähköautojen määrän vaihtelevia ennusteita vuodelle 2030. Ladattavan hybridin omistajana voin todeta, ettei minun autollani, tai sen kaltaisilla saavuteta valtakunnallisia päästötavoitteita. On turvattava täyssähköautoihin. Olisi myös vältettävä puhumista 0-päästöisistä sähköautoista.

Ollaanko polulla vai eksyksissä?

Mitä tapahtuu ajosuoritteiden ja ajoneuvokannan suhteen ja mitä tapahtuu ajoneuvokohtaisten päästöjen suhteen? Suomessa on tavoitteena puolittaa liikenteen CO2ekv-päästöt vuoden 2005 tasosta vuoteen 2030. Vuonna 2045 päästöjen pitäisi olla nolla. Nyt törmätään ensimmäiseen ongelmaan. Puolet 2005 tasosta? Mikä oli tuo taso. Kaivan netistä. Tilastot näyttävät hieman eroavan toisistaan. Joku tilasto sanoo, että vuonna 2005 henkilöautojen, pakettiautojen, kuorma-autojen ja bussien päästöt olivat 9 milj. CO2ekv tonnia. Tämä päästömäärä olisi saatava puoleen vuoteen 2030 mennessä. Toinen ennuste sanoo luvun olevan 12 CO2ekv tonnia. Jos päästöt olivat suuria vuonna 2005 saadaan tietysti helpompi tavoite vuodelle 2030. Arvotaan nyt näistä. Liikutaan maantieliikenteen osalta tavoitteen raja-arvoissa 4,5-6 milj. CO2ekv tonnia. Minä olen tehnyt oman ajatusmallini niin että vuonna 2030 päästöt ovat 6 milj. CO2ekv tonnia ja vuonna 2045 3,8 milj. CO2ekv tonnia. Miten tähän päästään?

Maaliikenteen päästöjen kehityksestä on erilaisia tilastoja. Joskus on vaikea ymmärtää tilastojen eroja. On myös ennusteita ja tavoitteita.  Tärkein tavoite lienee valtioneuvoston puolitustavoite. Vuoden 2005 (12 tnCO2ekv) päästöt on puolitettava vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on siis 6 tnCO2ekv.  Vuoden 2020 päästöistä ei ole vielä selvyyttä, mutta vuoden 2019 päästöt olivat 10,2 tnCO2ekv. Vuoden 2019 päästöjä olisi siis leikattava 42 %. Jos uskotaan koronan leikanneen päästöjä 15 % on leikkaustarve vuoden 2020 tasosta vain 31 %.  Vuoden 2045 tavoite on nollapäästöt. Se on hämärä tavoite. Onko sellaista olemassa? Minun pikkumallini ei pääse millään nollaan.

 

Puristaminen 6 miljoonan tonnin CO2ekv-päästöihin vuoteen 2030 mennessä edellyttää ajosuoritteen kasvun pysäyttämistä sekä yksikköpäästöjen rajua pudotusta. Henkilöautojen keskipäästöjen pitäisi minun hatustavetomallini mukaan pudota 111>78 gCO2/km, pakettiautojen 176>123 CO2/km ja kuorma-autojen 803>534 gCO2/km. Vertailun vuoksi uusien henkilöautojen keskipäästöt vuonna 2020 olivat NEDC 103 gCO2/km tai WLTP 123 gCO2/km. Mittaustapojen muutokset sekoittavat laskelmat ja pään. Sen tekee myös ajosuoritteen äkkipyssäys.

Nyt tarkastellaan henkilöautoliikenteen päästöjä

Päästöjen vähentämiseksi on siis kaksi keinoa: pienentää ajosuoritetta ja/tai pienentää ajoneuvokohtaisia yksikköpäästöjä. Kumpi vaikuttaa enemmän? Jos pitäisimme ajosuoritteen nykytilassa, emme siis sallisi kasvua, mutta luottaisimme teknologiaan ja vähentäisimme yksikköpäästöjä trendin mukaisesti noin 3,5 % vuodessa (henkilöautot 111 gCO2/km > 78 gCO2/km) olisimme vuonna 2030 onnistuneet vähentämään henkilöautoliikenteen päästöjä vuoden 2005 lähes 7 miljoonasta CO2ekv tonnista noin puoleen. Silloin ensimmäinen tavoite olisi saavutettu. On kaksi muttaa, pystytäänkö ajosuoritteen kasvu pysäyttämään ja pystytäänkö 10 vuodessa henkilöautojen ja raskaan liikenteen kilometripäästöjen vaadittuun leikkaamiseen. Nyt on pakko katsoa miten ajoneuvokanta voi muuttua niin että tuollainen päästöjen pudotus voisi tapahtua. On tietysti mahdollista sallia autokannan kasvu ja suoritteen kasvu, mutta silloin päästöjä ei saada teknologiakehityksen avulla puolittumaan. Jotenkin tässä ajattelee tavoitteen olevan liian kova ja sen saavuttamiseen on käytettävä vippaskonsteja. Yksi konsti on luvata liikaa yksikköpäästöjen suhteen. Toinen vippaskonsti on manipuloida suoritteita.

Henkilöautojen osuus CO2-päästöistä on 52%. Se mistä puhutaan, on juuri henkilöautoliikenne. Se koskee suoraan kansalaisia. Tehdään nyt sitten niin mekin. Jätetään tavaraliikenne muiden huoleksi. Viime vuosina uusia henkilöautoja on rekisteröity Suomessa noin 115000 kappaletta vuodessa. Käytettynä on tuotu maahan runsas 40000 henkilöautoa vuodessa. Rekisteristä poistuu vuosittain 125000 henkilöautoa.  Henkilöautokanta on siten kasvanut 30000 henkilöautolla vuodessa. Vuosittaiset vaihtelut ovat suuria. Koronavuonna uusia ja käytettyinä tuotuja rekisteröitiin 140000 ja rekisteristä poistui 100000 henkilöautoa.

Laskelmassa oletetaan bensa- ja dieselautojen (ml. itselataavat hybridit) osuuden myydyistä henkilöautoista putoavan nykyisestä 80 %:sta 15 %:in. Plug-in hybridit lisäävät aluksi osuutta tasolle 47 %,  joka osuus sitten vuosikymmenen lopulla supistuu. Sähköautojen osuus nousee vuonna 2030 kolmannekseen.  Biokaasujen bulkin säästämme lentoliikenteelle ja raskaalle liikenteelle.

Alkaneelle vuosikymmenelle on asetettu hurjia tavoitteita. Päästöjen leikkaaminen edellyttää miltei pientä ihmettä. Minun laskuharjoituksessani henkilöautokannan kasvu ja ajosuorite pysäytettiin 2,7 miljoonaan autoon. Vaikka tulevalla vuosikymmenellä vuoteen 2030 saakka myytäisiin rajusti vähäpäästöisiä autoja olisi niiden osuus kaikista henkilöautoista tavoitevuonna 24 %. Määrä saattaisi olla 650000 plug-in tai sähköautoa. Sähköautoja saattaisi olla 215000.

Henkilöautoliikenteen päästövähennykset edellyttävät autokannan kasvun pysäyttämistä. Autoja saisi myydä 90000 kpl vuodessa mukaan luettuna käytettynä maahantuodut. Myynti ja käytettyjen maahantuonti on nykyisin 155000 henkilöautoa. Rekisteristä poistuu vuodessa 125000 henkilöautoa. Kannan nykyinen kasvu 30000 on siis saatava nollaan. Muuten eivät oletetut teknologiamuutokset erilaisten henkilöautojen päästökehityksessä riitä leikkaamaan päästöjä tavoitteen mukaisesti. Kuvassa on henkilöautoliikenteen oletettu päästökehitys vuoteen 2030 mennessä. Henkilöautoliikenteen päästöt laskevat vuoden 2005 tasosta 6,7 milj. CO2ekv tonnia vuoteen 2030 tasolle 3,2 milj. CO2 ekv tonnia.

Maanteiden ja katujen tavaraliikenne

Tavaraliikenteen suorite koostuu erilaisista ajoneuvoista, pakettiautoista, jakeluautoista, kuorma-autoista ja perävaunuyhdistelmistä. Jos henkilöautot onnistutaan panemaan ruotuun, on jäljellä puolet maantieliikenteen päästöongelmasta. Se on tavaraliikenne. Henkilöautoliikenne on Suomen kokonaiskilometrisuoritteesta 81 % ja kuorma-autoliikenteen suoriteosuus on 7 %. Henkilöautoliikenteen päästöt ovat maantieliikenteen kokonaispäästöistä 50 % ja raskaan liikenteen päästöt vastaavasti 30 %. EU on asettanut tavoitteeksi raskaan liikenteen 30 % CO2ekv-päästövähennyksen vuoteen 2030 mennessä verrattuna 2019 päästötasoon. Tämä koskee uusia rekisteröitäviä autoja. Minä olen tässä laskelmassa käyttänyt samansuuruista vähennystä. Biokaasu vähentää voimakkaasti kasvihuonekaasupäästöjä. Päästötaso saattaa olla sama kuin sähköautolla. Riittääkö biokaasua kuorma autoille? Maakaasun käyttö vähentänee päästöjä 15 %. Autoalan tiedotuskeskuksen arviossa kaasu-autojen ja sähköautojen osuus on kuitenkin hyvin pieni. Suurempaa siirtymää tarvitaan. Siihen halutaan valtion tukea.  Niinpä se on kaiken kanssa. Kun päästöille ei ole mitään sanktioita bisnestä kannattaa pyörittää halvimmalla tavalla päästöt unohtaen. Vai joutuuko joskus päästöistä maksamaan? Kuorma-auto tupruttaa hiilidioksidia 1 kilon kilometrillä. Henkilöauto pääsee kymmenesosalla. Päästökaupan hintojen mukaan yksi tonni hiilidioksidia on 40 euron väärtti. Raskaalla kuorma-autolla tuosta saadaan 4 senttiä per kilometri. Aika halvalta vaikuttaa. Ei taida johtaa suuriin uudistuksiin ilman pakkokeinoja.

Ennusteen mukaan noin kolmannes ensirekisteröitävistä pakettiautoista olisi vuonna 2030 sähkö- tai kaasukäyttöisiä. Ladattavien hybridien osuuden on arvioitu jäävän selvästi pienemmäksi kuin henkilöautokannassa. Maa- ja biokaasun sanotaan yleistyvän raskaiden yli 16 tonnin kuorma-autojen polttoaineena nopeammin kuin sähkö. Nesteytetty bio- ja maakaasu (LNG) ovat potentiaalisia vaihtoehtoja. Nesteytettyä kaasua käyttävän kuorma-auton hinnat ovat kuitenkin vielä toistaiseksi 20–30 prosenttia tavanomaista korkeampia. Kun näitä käyttövoimaennusteita tarkastele syntyy epäilys: voidaanko päästöjen puolittamiseen tähtääviä tavoitteita mitenkään saavuttaa. Poliittinen säpinä asian ympärillä viittaa vaikeuksiin.

Kalastamassa tyhjää?

Kirjoittelin pari kuukautta sitten blogin, jossa kerroin ruotsalaisen liikennetalousprofessorin Maria Bratt Börjessonin mielipiteistä. https://penttimurole.blogspot.com/2020/11/ruotsi-ja-suomi-kohti-kilometriveroa.html Hän epäili sitä mahtaako liikenne olla juuri se paikka jossa voi helpolla saada leikkauksia kasvihuonekaasujen tuotantoon. Hänen mielestään säästöjä löytyisi muualta helpommin. Mistä?

Suon kuivaaminen oli Trumpin haaveena, kuoliko kurki ennen kuin suo kuivui?

Kyllä nyt on ihmeteltävää. Aloitetaan siitä miksi Capitol kukkulalla tapahtunutta kutsutaan. Tuleva presidentti sanoi sen olevan kapina. Sanoi vielä sen olevan iljettävää. Monet senaattorit sanoivat sen olevan kaappaus, petos. Tai sellaisen yritys. Taloon tunkeutunutta väkeä ja sen edessä vellonutta väkeä kutsuttiin väkijoukoksi, jos ne olisivat olleet muita kuin valkoisia, heitä varmaan olisi kutsuttu roskaväeksi. Heitä kutsuttiin pettureiksi ja roistoiksi. Jotkut kutsuivat heitä alkuun protestoijiksi tai ekstremisteiksi, mutta sitten kiristivät kantaa ja ryhtyivät kutsumaan heitä kotimaan terroristeiksi. USA:n julkisen palvelun radioverkko NPR ilmoitti ohjeenaan omalle henkilökunnalleen: ”me emme kutsu Capitolille hyökänneitä ihmisiä protestoijiksi – he ovat ’pro-Trump ekstremistejä’ ja mitä he tekivät, on ’kapina’.” Itse he näyttävät pitävän itseään oikeustaistelijoina demokratian puolesta, patriootteina ja heroisteina. He ovat mielestään kunniakkaita antikommunisteja ja vastavallankumouksellisia. Osalla heistä oli vielä ”ylevämmät” päämäärät, he tunsivat osallistuvansa yhdessä Donald Trumpin kanssa salaiseen sotaan saatanaa palvovia pedofiilejä vastaan. Pedofiilien suosiman lapsikaupan ykkösnimiksi mainitaan Barack Obama, Hillary Clinton ja George Soros. Trumpin kannattajien sanottiin mellakoivan tai hulinoivan. Jotkut taas väittävät niiden jotka hulinoivat olevan jotain muuta kuin oikeita republikaaneja. Puolet republikaaneista näyttivät pitävän hulinointia hyväksyttävänä mielenosoituksena. Siis Halla-ahon tapaan. (Tulkitsinko oikein, jos en niin pyydän tavan mukaan anteeksi.) Siis demokratian ilmiönä. Ota tästä ihmismielestä selvää.

Minun piti oikein katsella Aatua ja Trumpia puhumassa. Halusin panna heidät yhtä aikaa puhumaan. Elkeet ovat samat. Olisin sitten jakanut videon. Eivät kyvyt riittäneet. Tässä kuva. Ehkä, ja varmaan hyvinkin epäoikeudenmukainen. Ei Trump mikään Aatu ole. Trump kyllä kannatta Proud Boys porukkaa, jolla on natsielkeitä ja vihaa Antifa-porukkaa, jolla on vasemmistoradikaaleja ja antifasistisia elkeitä. Puhujana Aatu on ykkönen.

Onko tämä ensimmäinen kerta?

Berliinissä, Hitlerin masinoimassa valtiopäivätalon tuhopoltossa vuonna 1933 salaliittolaisten sanottiin olevan kommunisteja. Niinpä niin, juurihan tänään sain lukea Hesarista trumpistin mielipiteen: Capitolilla mellakoineet eivät olleetkaan trumppilaisia, vaan he olivat vasemmistoradikaaleja, Antifan väkeä. Ympäri käydään, yhteen tullaan.  

Etsiskelin netistä valtiopäivätaloja vastaan tehtyjä hyökkäyksiä. Yllättäen niitä ei ole kirjattu moniakaan. Sotia ei lasketa. Intian parlamenttiin suunnattu itsemurhahyökkäys vuonna 2001 on tunnettu tapaus. Vuonna 1993 samaa parlamenttia kohtaan oli marssinut askeettien ja munkkien johtama tuhansien ihmisten joukko. Heitä taisikin olla satoja tuhansia. He halusivat lain, jolla estetään lehmien teurastaminen. Gandhi sai lopulta kaadettua asiaan liittyvät lakiehdotukset ja pihviteollisuus peri voiton. Äskettäin Beirutissa hyökättiin parlamenttitaloon tarkoituksella saattaa sataman räjähdyksen johdosta syylliset vastuuseen.

No, ainakin yksi hyökkäys parlamenttia vastaan tapahtui naapurimaassamme. Se oli vuosi 1993.  Venäjän vasta valittu presidentti Boris Jeltsin ja Venäjän parlamentti eli duma joutuivat napit vastakkain. Duma ei hyväksynyt presidentin talousuudistuksia. Mitäpä tuossa, lähetettiin tankit torille ja ryhdyttiin tulittamaan parlamenttia. Pian sieltä tuli ulos nöyriä kansanedustajia.

  

Tilanne Capitolilla oli kerta kaikkiaan käsittämätön. Poliisi päästi porukan sisään rakennukseen, tai taipui ylivoiman edessä. Valtavaa väen vellontaa pitkin käytäviä, huutoa, metelöintiä ja joka toisella puhelin kädessä ja video päällä. Selfiet myös suosiossa. Sisällä talossa senaattorit pelastettiin bunkkeriin, saliin jääneistä osa penkkien alla makaamassa, osa muoviset ”kaasunaamarit” päässä. Siviilipukuiset poliisit ojentelivat käsiaseitaan niin kuin parhaassa gangsterileffassa. Käytävällä, mielenosoittajien yrittäessä särkeä ovea poliisi antoi heille tietä, mutta oven takaa näkyi käsi ja pistooli. Videolla näkyy, kuinka liipasinta painettiin ja laukaus osui oven edessä olleeseen melko rauhallisesti touhunneeseen naiseen. Täysin tarpeeton uhri.

Onko suon kuivaaminen ympäristörikos?

Itsevaltiaat näyttävät vetävän puoleensa salaliittoja. Trump ei nyt aivan itsevaltias ollut, vaikka homma joskus siltä näytti. Salaliitot ovat häneen kuitenkin liimautuneet. Salaliitot tai niiden vastustajat, salaliittoja nekin. Trump kehuskeli itseään suon kuivattajana. Minkä suon? Trumpin mielestä suo oli Valkoisen talon ja hallinnon ympärillä yleensä. Suossa pesivät kaiken maailman tyhjäntoimittajat ja nuoleskelijat. Trump ei kuitenkaan tuota kuivatusta itse keksinyt. USA:n politiikassa sen ensin keksi vuonna 1903 sosiaalidemokraattisen puolueen organisoija Mr. Gaylord. Hän kirjoitti: ”Sosialistit eivät tyydy tappamaan vain muutamia hyttysiä jotka nousevat kapitalismin suosta, me haluamme kuivata suon.” Presidentti Reagan halusi myös kuivata suon. Vuonna 1983 hän halusi poistaa ja poistikin Yhdysvaltojen hallinnosta merkittävän osan byrokratiaa. Syyskuu 11. 2001 terrori-iskujen jälkeen puolustusministeri Donald Rumsfeld lähetti lentotukialuksen Välimeren itäosiin ja lupasi kuivata suon jossa terroristit asuvat. Vuonna 2006 Nancy Pelosi, tultuaan valituksi edustajahuoneen puheenjohtajaksi 10 vuoden republikaanijohdon jälkeen lupasi kuivata suon. Vuonna 2016 oli Donald Trumpin vuoro kuivata suo. Hän twiittasi halunsa tehdä hallinto jälleen rehelliseksi. Saipa sitten twiittinsä runsaasti tykkäyksiä. Tuliko se hallinto sitten rehelliseksi? Ovat väittäneet Trumpin hallinnon levittäneen runsaasti väärää tietoa. Toisaalta Trump sanoo 90 % hänestä kertovien mediajuttujen olevan vääristeltyjä. Suonkuivaajissa siis löytyy.

Meilläkin Seitsemän Veljestä kertoo poikien halusta Sompionsuon kuivaamiseen. Veljekset eivät lannistu, vaikka halla vie viljan: he kuivaavat Sompion suon. Kalevala taas kertoo, kuinka Kullervo Kalervon poika kosti emännälle kivisen leivän, kun lähti suolle paimeneen. Ilmarin emäntä oli pannut kiven leipään. Siitä Kullervo suuttui ja noitui lehmät susiksi. Tulivat sekä muori että Ilmarin emäntä petojen syömiksi. Aineksia salaliittoteoriaan siinäkin. Suo on tärkeä osa suomalaista identiteettiä. Kaikki muistavat Tuntemattoman sotilaan suot joiden yli ajateltiin mentävän niin että heilahtaa. Linnan toinen suurteos, Täällä pohjantähden alla, alkaa sanoilla ”Aluksi oli suo, kuokka ja Jussi.” Suo oli kuivattava ja torppa rakennettava.

 Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:

"Suolt' on orja sarven saanut, tuonut torven liettehestä.

Jo nyt on karjasi kujalla, lehmät lääväpellon päässä;

saaospa savun panohon, käyös lehmät lypsämähän!"

 

Lonkui päivä lounahasen, kiertyi keski-illoillensa,

kulki kuusikon tasalle, lenti lehmäslypsykselle.

Tuo pahainen paimen raiska, Kullervo, Kalervon poika,

ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle.

Vielä neuvoi karhujansa, susillensa suin puheli:

"Repäise emännän reisi, pure puoli pohkeata,

kun tulevi katsomahan, lyykistäikse lypsämähän!

Nyt suon kuivaaminen on tullut lähes ympäristörikollisuuden alalajiksi. Nyt pikemminkin pitäisi jo kaivetut suo-ojatkin uudelleen täyttää ja turvetuotanto lopettaa. Ehkä nyt on lopetettava myöskin tuon suon kuivaamisen vertauskuvallinen käyttö.

Onko jokin toinen agenda?

Nyt taitaa olla toisten agendojen tai salaisten agendojen aika. Mitä ne ovat ja mistä ne ovat tulleet? Ennen vanhaan toisista agendoista puhuttiin kyllä kännipäissään ja selvinkin päin. Piiri oli kuitenkin pieni. Asia oli parasta pitää omana tietonaan. Nyt kaikki on toisin. Nyt harrastetaan joukkoistumista ja voimaantumista. Joukkoistamiselle pitää keksiä agenda. Joku viisas tutkija sanoo politiikan joukkoistamisen olevan vuorovaikutuksen prosessi. Sanoo vielä, että ensimmäiset dialogit voivat olla hapuilevia, ensimmäiset päätökset kulmikkaita. Joukkoistamisen pitäisi teorian mukaan tukea demokratiaa. Nyt tuntuu siltä, että joukkoistaminen on mennyt vääriin käsiin ja seurauksena vienyt kansaa toisille agendoille ja johtamattomaan joukkopsykoosiin. Päämäärät ovat hämärästi yhteiset, nykyisen vallan kumous, miten? Se on kuitenkin kiireessä jäänyt ratkaisematta. Nyt ei ole aikaa odottaa. Kadulle ja barrikadeille! Arabikevät on esimerkki internetjoukkoistamisen tuhoista. Katteettomat lupaukset tyhjästä syntyvälle muutokselle huumasivat joukot. Nyt juuri pari päivää sitten twiittijohtoinen joukko valtasi Capitolin kukkulan. Heitä kutsutaan nimellä ”domestic terrorists”. Joukkoistamista parhaasta päästä. Joku valtaukseen osallistunut nainen sanoi valtavasti voimaantuneensa.

Tuhosiko Trump USA:n talouden?

Jotain Trump on varmaan tehnyt väärin, kun ei saanut toista presidenttikautta, vaikka sellainen on ollut jo vakio kolmen edellisen presidentin suhteen. Niin, siis ennen tätä viimeistä törttöilyä. Hän itse on kertonut talouden olevan loistavassa vedossa. Pitääkö se paikkansa, koronakatastrofista huolimatta? Katsotaan harrastelijamaisesti muutamia lukuja. Katson ensin, miten kotitalouksien varallisuus on kehittynyt Clintonin, Bushin, Obaman ja Trumpin aikana. Ihmettelen myös sitä, miten 1 % rikkaimpien ja 50 % köyhimpien omistus on muuttunut. Ovatko rikkaat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet? Jenkeissä 1 % rikkaimmista kotitalouksista omistaa 30 % kotitalouksien varallisuudesta. Suomessa luku lienee noin 15 %. Paljonko 50 % köyhemmän pään kotitalouksista Suomessa omistaa? Ei löydy aivan tällaista lukua, mutta 40 % omistaa 7 % ja 60 % omistaa 14 %. Omistus on Suomessa ja Euroopassa kovasti erilainen jenkkeihin verrattuna. Voisiko tämä olla syy katuvaikuttamisen herkkyyteen? Katsotaan vielä yksi indeksi. Niitä riittää. Sosiaalisen edistyksen indeksissä (Social Progress Index 2020) Suomi on 163 maailman valtion joukossa kolmonen, Norja on ykkönen ja Tanska kakkonen. Yhdysvallat on sijalla 29. Minusta tässä olisi hieman tutkittavaa. Otinkin jo noita tilastoja esille ja ajattelin ilahduttaa teitä muutamalla Excel-kaaviolla. Don’t worry, myöhemmin, joskus toiste.

Yhdysvalloissa vaurain 1 % kotitalouksista omistaa 30 % kotitalouksien kokonaisvarallisuudesta. Köyhemmästä päästä 50 % kotitalouksista omistaa 2 % kokonaisvarallisuudesta. Rikkaimman 1 % osuus on pysynyt samalla tasolla kaikkien neljän viimeisimmän presidentin aikana. On tosin ollut alamäkiäkin erityisesti presidenttien vaihdoksien jälkeen. Trump näyttää hoitaneen asiat hyvin. Outo tuo tipahdus koronan alettua ja sitten hyppäys kolmannella neljänneksellä. Köyhimmän 50 % osuus on kasvanut ensin Obaman sitten Trumpin aikana. Trumpin aloittaessa se oli 1,2 % ja lopettaessa 2,0 %. Mitäs tästä sanotte?

USA:n bruttokansantuote asukasta kohti on kasvanut vuosien mittaan tasaisesti noin 3 % vuodessa. Vuoden 2009 lama aiheutti ainoan laskuvuoden. Trumpin ensimmäisenä presidenttivuotena kasvu oli 1,3 % ja vuonna 2019 3,6 %. Vuoden 2020 ensimmäisellä neljänneksellä pudotusta oli -5 %, toisella neljänneksellä -25 % ja kolmannella neljänneksellä nousua 35 %. Ei tämäkään ennuste viittaisi Trumpin talouspolitiikan ratkaiseviin munauksiin. Pikemminkin päinvastoin. Jossain muualla mentiin vikaan. Oli korona ja olivat suuret teoriat.

Joku viisas Yhdysvaltojen tuntija sanoi televisiossa mielenosoittamisen kuuluvan yhdysvaltalaisen demokratian ominaisiin piirteisiin. En tiedä siitä, mutta parin kuukauden oleskelu New Yorkissa paljasti, että kulkuekulttuuri oli voimissaan. Tässä kiva kuva siitä, kun kreikkalaiset siirtolaiset viettivät omaa kansallista juhlapäiväänsä. Halutaan esiintyä ja halutaan tehdä siitä karnevaalia. Jotain sellaista esiintymishalua kuvastavat nuo Trumpin sarvipäät ja MAGA-väki. Mutta sairaalla tavalla.

Sunnuntaipäivä. Aurinko paistaa keväisesti. 5th Avenuella on tapahtumassa jotain: lippuja liehuu, kadunvarrella paljon perheitä, lastenvaunuja. Alkamassa on kreikkalaisten kansallispäiväparaati. Se onkin yllättäen mahtava tapahtuma, kulkue kestää tunteja, aina vain tulee lisää kulkuetta sivukaduilta. Juhlan tuntua, kulkueessa ovat kaikki: silmäätekevät, poliitikot, papit, koulut, lastentarhat, urheilujärjestöt, ladyjen klubit (turkit päällä), tanssikoulut, jopa nuoret teinit. Valtava innostus, kaikki hymyilevät ylpeästi, selkä suorana, jalkakäytävällä toinen mokoma kreikkalaisia katselemassa, lippuja heiluttamassa, huutelemassa tutuille (”hei tuohan on meidän naapurin tyttären serkku…”). Täällä ollaan ylpeitä omasta taustasta. Tuntuu hyvältä. Ei mitään kotouttamisohjelmia kansallistunnon kustannuksella! Täällä on tilaa kaikille, kukaan ei ole toista aidompi amerikkalainen.

155 miljoonaa ääntä

Valittu presidentti sanoo saaneensa 81 miljoonaa ääntä, hävinnyt entinen presidentti sanoo saaneensa 74 miljoonaa ääntä. Tilastot sanovat samaa. Tosin entinen presidentti väittää, että hänen ääniänsä varastettiin. Miten? Se ei selviä. Hävinnytkin sai mielettömästi ääniä. Miltei puolet äänistä. Ajattelen firmaa. Jos siellä äänestettäisiin neljän vuoden välein toimitusjohtajasta. Ja jos puolet porukasta olisi verisesti erimielisiä tyypistä, niin mitä siitä johtamisesta tulisi? Ei mitään. Olisi kai vaihdettava henkilökunta.