Teemu Lipasti muistoissani

Teemu, mieluisa ystäväni on nyt saanut osakseen meille kaikille varatun kohtalon. Hän on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Teemu liittyy minun elämääni vuosien takaa. Ne olivat vuosia 60-luvun toisella puoliskolla ja 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Sitten yhteiset polut erosivat, ilman syytä, kohtalon oikuista. Teemu syntyi 19.2.1940 ja oli tutustuessamme 26-vuotias. Hän oli valmistunut Taideteollisesta oppilaitoksesta eli Atskista vuonna 1965, suorittamalla graafisen taiteen loppututkinnon. Minä törmäsin Teemuun erilaisissa riennoissa, jotka keskittyivät erityisesti Arkkitehtitoimisto Juutilainen, Kairamo, Mikkola, Pallasmaan iloiseen maailmaan. Maailmaa parannettiin hyvin usein ravintola Savannassa, niin myös ravintola Keitaassa, Tehtaankadulla. Sielläkö tapasin Teemun ensimmäistä kertaa? Vuonna 1966 olimme tekemässä arkkitehtitoimiston kanssa Tapiolan keskustan suunnittelua. Siitä saimme Hertzeniltä piiskaa. Sitten pidettiin vuonna 1967 SAFA:n emännöimä ja isännöimä seminaari nimeltä ”Mitä opimme Tapiolasta?”.  Oli hieman salaisena tarkoituksena rökittää maestro von Hertzeniä.

Minua pyydettiin esitelmöimään ja minä pyysin Teemua kuvaamaan. Oli saatava aineistoa esitelmää varten. Teemun sarjakuva on päivätty 2.9.1967. Matka alkoi 4. Linjalta, Teemun asuinpaikoilta ja suuntautui Sitikalla huristellen Länsiväylää Tapiolaan. Ympyrä oli vielä paikallaan ja näköpiirissä Revellin taskumatit. Kamera räiskyi ja maisemaa liikennemerkkeineen tallentui. Joku ryhtyi ärjymään, kuvia oli riittävästi. Oli käännettävä keula kohti kaupunkia ja ravintola Savannaa. Syötiin silakat ja suunnattiin kohti Haagaa. Piki vastaanotti vieraat kielen lipaisulla ja ilta jatkui tavanomaisesti saunassa. Illan päätteeksi Teemu pani sohvalle pitkäkseen.

Opimmeko jotain Tapiolasta?

Seminaari sitten pidettiin. Se olkoon oheiskertomus, Teemu kun ei siihen tainnut osallistuakaan. Murole ärjyi esitelmässään, väitti ettei Tapiola ole kaupunki: ”Kaupunki-sana on väärä, epämääräisyydessään törkeä, sillä kaupungeissa on olennaista se mikä Tapiolan lähiöstä puuttuu, korttelijärjestelmän yksityisten ja julkisten tilojen selvästi hahmottuva erottuminen, katujärjestelmän organisaatio, jalankulku- ja autoliikenteen tilojen erottaminen, erilaisten toimintojen jatkuva muutosprosessi." Näistä puutteista kerättiin Teemun kameralla kattava valokuva-aineisto.

Kirsti Nordin jatkoi seminaarissa samaan tyyliin: ”Tyypillisiä Tapiolan institutionaalisen ideologian piirteitä ovat hermeettisyys, organisatorinen eristäytyminen, organisaation muuttuminen sosiaaliseksi tosiasiaksi, raivoisa vastarinta jokaista kritisoimisyritystä vastaan, iskusanat, tunteisiin, perinteisiin, toiveisiin vetoaminen ja teorian epämääräisyys – sekä pyrkimys ihmisen hallitsemiseen asioiden hallitsemisen sijasta.”

Samaisena vuonna Teemu piirsi kannen Pietarsaaren liikennesuunnitelma-raporttiin. Elokuussa 1967 Teemu toi kantta tilaajan syyniin. Kuvassa esiintyy kokoontaitettava fillari, Teemun kulkuneuvo, itsensä taiteilijan piirtämänä. Kansi hyväksyttiin kiitoksin. Autot olivat valtaamassa aukiot ja tilat. Ne oli pysäytettävä. Autojen rekkareissa näkyy maakunnan tunnus, Vaasan lääni. Nuo rekkaritunnukset osoittivat kuljettajan kotipaikan ja antoivat aihetta niin varovaisuuteen kuin liikenneraivoonkin. Maalaisia opetettiin ainakin Helsingissä.

Keidas oli keitaamme

Tavaksi oli tullut tämä tarina. Ravintolan nimi on Keidas. Reppu pannaan naulaan ja pyörä taitetaan kokoon. Antimien jälkeen ja valomerkin tullessa pyörä Sitikan takakonttiin ja kohti Haagaa. Saunaan. Piki mukaan. Joskus synkät mietteet uhkaavat. Missä Laura? Sohva ottaa omakseen. Aamulla kahvi virkistää.

Juhlat Ilkantiellä

Juhlissa oli tuohon aikaa vallalla ”poikkitieteellisyys”. Taiteilijat, graafikot ja arkkitehdit parveilivat yhdessä. Joukkoon mahtui sentään mukaan pari insinööriäkin. Kukapa muu kuin Eero Paloheimo kuului kalustoon. Kerran oli taas juhlat Ilkantiellä, Mormonikirkon naapurissa. Siellähän minä asuin. Teemu oli Lauransa kanssa vieraiden joukossa. Paikalla olivat Pihan pariskunta, Kairamon pariskunta ja oliko vielä joitain muitakin. Oli kyllä, mutta muisti pettää.

Teemu tarttui tapansa mukaan kynään. Juomana on ajan muodin mukaan UZO. Piki tapansa mukaan kärkkymässä herkkuja. Kaikki muistavat Annikan pinkin puseron. Siinä oli läpinäkyvä tasku. Taskussa kumisukka. Sitä ei tarvittu. Väki tanssii. Irwin pauhaa. Suudellaan. Huone tyhjenee. Teemu jää yksin. Mustasukkaisuus syttyy. Pilvi tulee sydämen päälle.

Teemu havainnollistaa liikennetutkimuksia

Tampereella tehdään liikennetutkimusta. Vuosi oli 1969. Ajattelimme olevamme informaatioyhteiskunnassa. Klotoiditeknikoiden päiden seasta nousi integraaliteknikoita. Saavutettavuus ja vetovoimafunktiot nousivat kunnioitettuun asemaan. Nyt väittely siirtyy väylien teknologiasta yhteiskuntataloudelliseen optimiin. Siirrytään astetta korkeammalle ajattelussa ja teoissa. Nyt oli mallinnettava ja mallinnuksen pohjaksi tarvittiin tutkimuksia. Tutkimuksissa taas oli käännyttävä kansan puoleen. Oli haastateltava. Kansalaiset tarvitsevat havainnollista informaatiota.  Näin uskoimme. Kukapa muu kuin Teemu Lipasti sitä tekemään.

Teemun kuvat olivat alalla uutta. Ne olisivat tänä päivänä ajan hermolla. Joskus ihmetyttävät raporteissa nykyään hyvin usein esiintyvät hömppäkuvat. Aivan kuin ei ymmärrettäisi sitä minkä Teemu, jo pioneerina ymmärsi.

Alas auton pakkovalta

Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö perustettiin vuonna 1969. Paljolti juuri enemmistöpiirit julkaisivat samana vuonna pamfletin Alas auton pakkovalta, 1969, Tammi, Helsinki.  Kirjan kirjoittajiin kuuluivat mm. Asko Salokorpi (34), Leena Maunula (29), Lauri Nordberg (30), Leif Sundström (33), Jorma Mänty (32) ja Pentti Tuovinen (28). Teemu Lipasti teki kirjan kuvitusta ja erityisesti sen ärhäkän kannen. Hän oli silloin 29-vuotias. Nuoriahan nuo kaikki olivat. Aivan lähes tuntuu kummallisesti siltä, etteivät nuoret ole nykyään vihaisia, ehkä Greta Thunbergia lukuun ottamatta. Ei ainakaan yhtä vihaisia kuin Teemun kansikuvakoira.

Teemu Libyassa

Teemu Lipasti oli Libyan Benghazin Garyonis yliopistossa grafiikan ja kuvataiteen opettajana vuosina 1983-1986. Ihmeellinen tuo opetusprosessi. Olli Kivinen kärkihahmona ja Jouko Koskinen varsinaisena toteuttajana. Heikki Tegelman loppuaikojen nokkamiehenä. eikki Tegelman loppuaikojen Hei19 opettajina toiminutta suomalaista oli mukana 6 vuoden aikana. Monia tuttuja. Teemu Lipasti yhtenä heistä. Loppuaikoina tuli kurinpalautusta, kun valtionjohtaja Gaddafia kohtaan tehtiin yksi monista murhayrityksistä. Sitä eivät tosin tehneet Garyoniksen opettajat. Viimeinen suomalainen joka lähti Benghazista kotiin, taisi olla juuri Teemu. Minulla oli jotain vispilänkauppaa yliopiston kanssa ennen projektin alkua. Minusta se oli hieno juttu. Minä en kuitenkaan lähtenyt kotiin vielä tuossa vaiheessa. Lähdin sieltä 15 vuotta myöhemmin. Loppu diktaattorille ja hänen luomalleen diktatuurille tuli kuitenkin juuri Benghazista lähteneistä mielenosoituksista. Valitettavasti Libyan arabikevät ei johtanut demokratiaan tai muuhun vastaavaan. Johti pysyvään kaaokseen

Vielä eräs herkkä juttu

Minun lastenlapsistani kaksi ovat nimeltään Teemu ja Laura. Miksikö näin? No, siksi että minun noihin kuvattuihin aikoihin kymmenen ikäinen tyttäreni ihaili niin suunnattomasti Teemua ja hänen silloista tyttöystäväänsä Lauraa, että päätti antaa tuleville lapsilleen nämä nimet. Ja toteutti lupauksensa Teemun osalta 13 vuotta myöhemmin ja Lauran osalta 14 vuotta myöhemmin. Teemun Lipastin 1967 piirtämä kuva kertoo vierailusta Linnanmäellä. Voitettiin kampa ja pommitettiin vedenneitoja. Ilmakivääriammunta tuotti ohilaukauksia. Pääasia että tykättiin, se oli kaikkien välistä.

Äärettömyyden äärellä

Teemun tunsin hänen nuoruutensa ja oman nuoruuteni vuosina. Siitä on aikaa puoli vuosisataa. Sitten yhteytemme katkesivat. Oliko siihen jokin syy? Ei järjellistä syytä. Aika ja puuhat ja sattuma estivät kohtaamista. Ajatus vanhasta ystävyydestä häälyi ajatusten taustalla. Toive kohtaamisesta sattuman oikusta oli mielessä. Se ei toteutunut. Paitsi ehkä kerran, huoltoaseman pihassa. Sähköpostit vaihdettiin. Niin kuvittelin. Nyt kaikki äkkiä muuttui. Kun yritin poistaa Teemun nimeä sähköpostilistaltani, havaitsin yllätykseksi, ettei siellä esiintynyt lainkaan nimeä teemu.lipasti@. Kuviteltu yhteyteni oli kuvitelma. Jäähyväiskuvassa minun vieraskirjastani napattuna Teemu on piirtänyt itsensä suuren äärettömyyden äärelle.  Tuon kuvan aikana tuo tyhjyys taisi olla kuvitelma menetetystä rakkaudesta. Nyt se tyhjyys on suuri tuntematon.