tiistai 13. joulukuuta 2016

Betonimyllärin Pispala

Istuin bussissa matkalla Tampereelle. Joukkoon kuului hyvä katras Rakennusinsinööriliiton senioreita seuranaan rakkaat senioransa. Teimme matkaa Lauri Viidan museoon Pispalaan sekä Tampere-talolle katsomaan teosta Lauri Viidan runoudesta. Teoksen nimi oli Betonimylläri – Lauri Viita 100 vuotta. Tilaisuudessa kuultiin Lauri Viitaa lausuttuna ja laulettuna 20‐henkisen orkesterin säestyksellä. Kapellimestarina oli Juha Untala ja solistina aivan mainio tenori Ilkka Hämäläinen. Sävellystyö oli Heikki Sarmannon vakuuttavaa käsialaa. Iloksemme hän oli myös kuulijoiden joukossa. Näyttelijä Kai Lehtinen esitti lausuntataidetta repsottavissa pussihousuissaan. Hahmo muistutti Havukka-ahon ajattelijaa enemmänkin kuin piikkareissa pyyhkäisevää Viitaa. Hänen esityksensä ei nyt ollut minun makuuni. Ei nimittäin pystynyt välittämään tuota Lauri Viidan ihanaa viestiä. Eikä vastannut elättelemääni kuvaa runoilijasta itsestään. Oliko tarkoitus? En tiedä.  Kai Lehtisen kyllä muistamme loistavana näyttelijänä.  Erityisen muistettava hän oli itse Raidina Raidissa. Mutta nyt ei pelannut.

Lauri Viita oli lähes unohtunut. 50-luvulta kyllä muistan Moreenin (1950) ja Betonimyllärin (1947). Suomalainen mies löysi niistä sopivaa luettavaa. Sukulaismiehet lukivat ja siteerasivat. Nuori tekniikan ylioppilas yritti myös virittää lukuharrastustaan betonimyllärin tahtiin. Joutuihan sitä rakennuksella kesätöissä koekuutioita ottamaan ja niitä kuskaamaan Hietalahdentorin VTT:lle. Mylläriksi tai edes kärräriksi en kuitenkaan koskaan päässyt. Betonikärrärin homma oli muuten hyvinkin arvostettu tehtävä. Se vaati riuskaa voimaa ja tiukkaa koordinaatiota. Jossain valokuvassa Lauri Viita taitaa esiintyä lihaksikkaana betonikärrärinä.

Pakollinen Tampere-muistelo
Saimme nauttia lounaasta Tampereen Suomalaisella Klubilla.  Tilaisuutta isännöi Seppo Mäkinen, A-Insinöörien emeritus toimitusjohtaja. Lounaspöydässä istuin vastapäätä rakentamistalousprofessori Juhani Kiirasta.  Hänen vieressään nyt kohutasolle nousseen betoniteknologian tuntija Risto Pesonen. Sivullani istuu muita armoitettuja rakennusmiehiä. Tampere kiinnostaa minua. Onhan se pommitustalven koulukaupunkini, isäni ylioppilaaksitulon kaupunki, isoisäni kotikaupunki, serkkujeni kaupunki ja minulle mieluisa työkohde jo 1960-luvulta saakka. Yksi Suomen ensimmäisistä laajoista liikennetutkimuksista tehtiin juuri Tampereella. Vuosi oli 1969.  Kekkosentie tehtiin Hervannasta Näsijärven rantaan. Pääsin sitten vanhoilla päivilläkin mukaan Tampereen seudun joukkoliikennejärjestelmiä vertailemaan. Taisi olla vuosi 2007. Siinä raitiotie oli lähes pääasia. Ja vielä sitten Eero Paloheimon ja poikani Jussin jengissä Nurmi-Sorilan ekokaupunkia tekemään. Nyt vielä olen voinut sivusta seurata ja hieman osallistuakin Ratinan rakenteilla olevan kauppakeskuksen suunnitteluun ja katseella seurata poikani Jussin työtä Ranta-Tampellan kilpailuvoiton aikaan. Tampere siis kiinnostaa – aivan omakohtaisesti. Kun on Tampereella, ajattelee Tamperetta. Omia Tampere-kokemuksiaan on hyvä ajatella. Niistä voisi valita monia. En nyt kuitenkaan valitse Pyynikin kilpailua vuodelta 1959. Teimme yhdessä Kallu Arimon ja Paavo Mänttärin kanssa ehdotuksen, jossa tie vietiin Pyynikin rinnettä betonirakenteisilla puolisilloilla. Jäimme palkinnotta. Kilpailun voittivat tunneliehdotuksella kurssikaverini Alpo Väänänen, Kauko Lehtilä, Ossi Siponen ja Kalle Vartola. Tämäkin ehdotus sitten karsiutui. Tehtiin Kekkosentie ja mentiin Näsijärven puolelle ja lopuksi juuri valmistuneeseen Rantatunneliin.  

Minä valitsen tähän nyt vain yhden jutun ja kuvan. Se on hetki 1970-luvun vaihteesta. Silloin oli tekeillä Tampereen liikennesuunnitelma. Kaupunkia johti Pekka Paavola ja liikennesuunnittelun päänä oli Mikko Mänty. TVH:n puolelta maestrona toimi Seppo Hirvonen.

Viinimaljojen ääressä, Tampereen liikennesuunnitelmaa juhlimassa ja polkupyörän ongelmaa pohtimassa koko suunnittelutiimi vuonna noin 1971. Vasemmalta Mauri Ilva, Matti Valorinta, Mikko Mänty, Pentti Murole, Heikki Pöntinen, Antero Sirviö, Seppo Hirvonen ja Kauko Reijonen.  Antero Sirviön piirtämä kuva on erinomainen, henkilöistä kuvastuu ulkonäkö, mutta myös luonteenpiirteet. Mauri Ilva, tievaltion miehiä, tarkastelee maailmaa pukinpartansa takaa nuoren miehen uteliaisuudella. Matti Valorinta on teekkari, hän on iloinen ja vakava. Mikko Mänty on kuvattu päättäväisen jähmeänä. Mikko oli todellinen kypsä herrasmies, innovaatio kyti, mutta virkamiehen vastuu painoi. Pentillä on tukka pörrössä, ilme odottava: tuleeko jatkohommia? Pöntisen Heikillä on katse maassa. Ehkä tuntee olonsa vaivautuneeksi juristina insinöörien puristuksessa. Antero Sirviö, yleiskaava-arkkitehti, kuvantekijänä tarkkailee. Seppo Hirvonen, silmät puoliummessa, itsevarma hymy huulillaan, tietää olevansa herra ja hidalgo. Kauko Reijonen oikealla, hän ei koskaan kiihdy, hän on tekijämiehiä, ryyppääminen ei tunnu kiinnostavan.  Kauko oli muuten kanssamme Tampere-talolla.  Se oli hieno yllätys. Kauko silloin aikanaan nuorena miehenä johti Tampereen liikennetutkimuksen tekoa meidän firmassamme, siirtyi sitten TYKS:in sairaalahommiin. Oli nyt kanssamme.

Tampereen vanha kaupunki. Mikä se on? Se on kapitalistien perintö, jota ei vahvinkaan demareiden ja kokoomuksen purkuakseli pystynyt tuhoamaan. No menihän tuona purkuaikana Verkatehtaan lisäksi paljon muutakin hyvää ja perinteikästä. Mutta se kaikki mikä säilyi, on nyt meidän ilonamme. Paradoksi. Marx sanoi kapitalismin tuhoavan kaiken perinnön tavoitellessaan voittoa. Miten kävi Tampereella? Kapitalistit säästivät kaupunkilaisille tehtaat joissa elää kaupungin identiteetti. Olen kirjoittanut Tampereesta parikin blogia, joissa kerrotaan säästyneestä vanhasta kaupungista. Tässä niistä yksi, klikkaa tuosta:

Onko tämä maamme hienoin kaupunkimaisema? Tampereella käydessä pysähdyn aina tähän. Vedän henkeä ja ihailen.

Rakentamisen huimat trendit
Virittelemme arvostettujen emeritusprofessoreiden Aarne Jutilan ja Juhani Kiiraksen kanssa keskustelua nykypäivän rakentamisen trendeistä. Liikenteessä ovat Tampereella tehneet ja tekemässä huimia harppauksia. Juuri valmistui rantatunneli. Hämpin Parkki hurmaa hienolla sisätilallaan. Raitiotie on tulossa – ja mitä vielä. Lähes uskomatonta tapahtuu. Siispä Silja Siltala ja Petri Jalasto ovat oivia keskustelukumppaneita Tampereen ihmettä ihmeteltäessä. Kaikki tuntuu mainiolta, mutta tuon asemakannen suhteen olemme hieman epäilevällä tuulella. Juhani Kiiras tuntuu epäilevän erityisesti rakennustaloutta. Muut vain epämääräisesti ihmettelemme. Saamme kohta keskusteluumme innoitusta. Keskustelua innoittaa esitys keskustan uusista hankkeista. Kysymyksessä on ”Viiden tähden keskusta”. Esityksen pitää hankejohtaja Tero Tenhunen. Esitys on täynnä uskoa ja luottamusta. Siinä ei ole epäilyksen häivääkään. Mies puhuu huippuunsa kiihkeästi. Puhe soljuu hankkeesta toiseen kuin vuolas virta. Jotenkin se tuntui kivalta, että on niin innostunut asiastaan. Mutta sitten vanha piru herää. Jos posket hehkuvat liian kuumina uskottavuus häviää. Luotettavaan esitykseen kuulu epäily. Epävarmuus. Pohdinta. Kysymyksenasettelu. Onko tämä oikein? Onko tämä kestävää. Esitys oli hyvä. Mutta täytyy miettiä…

Tero Tenhunen Tampereen kaupungilta esitteli keskustan huimia projekteja. Hän laski kaupungin laajaksi vaikutusalueeksi 3,7 miljoonaa asukasta. Varsinaisesti ”omalla alueella” asuisi puoli miljoonaa asukasta. Hän sanoi asiakasvirtaa ehtymättömäksi. Hän sanoi myös kaupungin kasvavan vuoteen 2030 mennessä 50000 asukkaalla, kaupunkiseudun 90000 asukkaalla ja Pirkanmaan 100000 asukkaalla. Jos näin on kaupungin kasvu olisi 1,4 % vuodessa. Helsingissä puhutaan vaatimattomasti 1 % kasvusta. Hurjaa menoa.

Lauri Viita ja muutos
Kuinka paljon Lauri Viita ajatteli ennustavansa tulevaisuutta, vai silloista lähimenneisyyttäkö hän kuvasi? Hän kuitenkin kirjoitti Moreenissa näin: ”Maaseudulta, ei ainoastaan pohjoisesta, vaan myös lännestä, idästä, etelästä, kaikkialta virtasi jatkuvasti uutta ihmisainesta, maan sitkeätä irtaimistoa, joka unia nähden oli viimeinkin päättänyt tarttua onnensa ohjaksiin. Kiven ja teräksen, noen ja rasvan, rahan ja lemmen kirjavassa kulttuurikarusellissa nuo raivaajasukujen liiat siemenet aikoivat luoda oman ihmeellisen elämänuransa, riippumattoman, väljän ja korkean, kuin kotoisten korpien taivas. Heistä tuntui kuin enkelit olisivat liihoitelleet alas korkeudesta ja ryhtyneet veisaamaan koneitten laakereissa.”

Enkelit veisasivat silloin koneiden laakereissa. Nyt virret ovat toiset, sillä maamme elinkeinojakauma on muuttunut Viidan ajoista.  Hän kirjoittaa maalta muuttaneista. Hänen aikanaan Suomen työpaikoista 55 % oli maa- ja metsätaloudessa ja 20 % teollisuudessa. Nyt vastaavat luvut ovat 4 % ja 14 %.

Poika puhui isästään – lämmöllä ja kunnioituksella
Lauri Viita oli rakennusmiehiä – kirvesmies. Rakennusmiehiä on myös hänen poikansa Seppo Viita. Seppo on Lauri Viidan esikoinen. Seppo esitelmöi meille isästään. Tylsä bussimatka muuttuu henkiseksi piristykseksi. Seppo kertoi ja Seppo lausui. Herkästi - ilman pateettisuutta. Hän loi koko matkan parhaan elämyksen. Ihmeellistä. Elämys sai jatkoa, kun saavumme Pispalaan. Miten olin unohtanut tuon ihmeellisen paikan? Bussin kiertely Pispalan uskomattomilla rinteillä luo tunteen olosta jossain kaukana - ulkomailla, niin kuin joku sanoo. Todellakin, aivan kuin jossain vuorenrinteen kylässä. Onko se Italian Cinque Terressä, tai onko se Marokon Atlas-vuorilla vai onko se sittenkin Kreikan Athoksella. Pispala on Sepon lapsuuden kotikylä ja hän puhuu lapsuutensa maisemasta suurella rakkaudella. Tuo hyppyrimäki, nuo portaat, tämä harjanne, tuo metsä, kuka naapuri, ketkä koulutoverit. Huippuna vedenkanto ämmänlängillä tuolta alhaalta. Paljonko askelmia? Unohdin.  Päädymme lopuksi museoon. Se on kahden perheen puutalo. Vaatimaton ja viehkeä. Yhdessä kammarihuoneessa taisi aikanaan olla nukkujia kuusi henkeä. Pukkisängyt olivat valmiina odottamassa petaajaansa.

Kone joka hautoo, lypsää ja imettää, kone joka synnyttää, kone joka kirjoittaa, laskee ja lukee…
Lauri Viita oli sanankäytön mestari. Hän oli myös yhteiskuntafilosofi. Hän kirjoitti asioista jotka sopivat tähän päivään. Näin hän kirjoitti: ”Nimestä nimistö, neuvosta neuvosto; syntyy ajaton, palkaton, kerta kaikkiaan osoitteeton nimistöneuvosto, suuripiirteinen tilastovaltuusto, suisto joka ei takerru pikkuseikkoihin, ei tunne ainoatakaan tapausta, vaan hallitsee kokonaisuutta, säätelee elämänilmiöitä kirjavan sedimenttivellin poreiluna. Sanasta tulee sanasto, kirjasta kirjasto, järjestä järjestö, väestä väestö; täsmällinen toimi saa epämääräisen toimistonsa ja virka virastonsa; kerrasto onkin vain housut ja paita, huoneisto selviääkin keittiöksi, palokalusto sementtisäkiksi, rahasto vararikkopesäksi, puistosta ei löydy ainoatakaan kunnon puuta, kasvisto osoittautuukin paperipinkaksi, jossa todellista kasvia edustaa korkeintaan homesieni ja katkera maksaruoho. On kone joka ajaa ihmisen maata ja ylös, kone joka kuljettaa, kone joka hautoo, lypsää, imettää, kone joka synnyttää, kone joka kirjoittaa, laskee ja lukee, ja kantaattikone tekee kantaatteja.”

Kaupunkien identiteetti alkaa hukkua projektien ja ulkoistamisen luomaan uuteen kulttuuriin. Kaiken tekee kone. Mikä se kone oikeastaan on? Onko se kone nykynäkemyksen mukaan digitalisaatio, vai onko se kone robotiikka? Tai sittenkin se saattaa olla Viidan sanomana: ”Suuripiirteinen tilastovaltuusto, suisto joka ei takerru pikkuseikkoihin, ei tunne ainoatakaan tapausta, vaan hallitsee kokonaisuutta, säätelee elämänilmiöitä kirjavan sedimenttivellin poreiluna”.  Tuossapa se on sanottu. Se on tilastovaltuusto – ei tunne ainoatakaan tapausta, vaan hallitsee kokonaisuutta.

Tampereen kaupungin ”Viiden tähden kaupunki” sisältää huimaa rohkeutta ja merkittävää innovaatiota. Se sisältää myös vastuuta ja vastausten antamista. Vastuun pitää heijastua kyvyssä antaa kansalaisille oikeita vastauksia. Tämä on osoittautunut vaikeaksi kaikkialla - nyt vuorovaikutuksen harjoittelun aikana. Vastaukset ovat olleet usein yksisuuntainen katu. Vastasuuntainen liikenne on kielletty, eikä poikittain kulkemista pidetä suotavana.

Ohessa on linkki Tampereen kaupungin tekemään videoon keskustan kehittämisestä. Se on sama, joka meille esitettiin. Mielenkiintoinen, havainnollinen, mutta herättää kysymyksiä. Saako niistä puhua?



Tampereen kaupunki, Keskustahanke, "Viiden tähden keskusta"

Joskus nuorena miehenä…
Joskus nuorena miehenä käytin ahkerasti seuraavaa lausetta: ”Tulevaisuuden suunnittelussa erityisen keskeisenä osana tulisi olla ihmisen fyysisen, sosiaalisen ja psyykkisen tilan eli "kokonaisterveyden" asettamien rajaehtojen määrittely ja huomioon ottaminen. Tekniikan mahdollisuuksien analyysi eriytyneenä tutkimusalueena tuottaa helposti suunnitelmia ja tulevaisuuden kuvia, joissa saavutettavat yhteyskitkaa minimoivat hyödyt ylikorostuvat eikä haittoja huomata, koskivatpa ne sitten ympäristön fysikaalisia tai kemiallisia ominaisuuksia, yhteiskunnan sosioekonomista asemaa tai yksilön psykofysiologista tilaa.”

Kun katselen tämän hetken visioita, näen tuon tekniikan mahdollisuuksien analyysin valtavirtana. Siihen liittyy todellakin paljon yhteyskitkan minimointia ja saavutettavuustavoittelua kaupunkirakenteen tiivistämisen kautta. Siihen liittyy myös arkkitehtonista erikoisuudentavoittelua. Vaikuttaa siltä kuin Calatravan ”Turning tower” olisi tulemassa meidän yhteiseksi omaisuudeksemme. (Lue vaikka Lauri Viidan joulutarina tuosta tornista). Tai onko Liebeskind tuonut suorastaan Tampereelle New Yorkin Ground Zero tuhopaikalle luomiensa rakennusmassojen alkioita? (Vasemmalla Ground Zero, oikealla Tampere Areena – selvyyden vuoksi).

Olisiko kysymys siitä, että Lauri Viita näki tuon koneen haamun jo ennen kuin se varsinaisesti ilmestyi. Siis tämän meidän digiaikamme ja robottiaikamme haamun ja myöskin tämän meidän projektiaikamme ja ulkoistamisaikamme haamun. Siis tämän ajan jossa kone ja byrokratia ottavat ihmisen aseman. Niin, Lauri Viidan ihmeellinen lause onkin tässä tarjolla: ”Vihdoinkin on löydetty se, joka päästää ihmisen pahasta ja hyvästä. Vihdoinkin on keksitty menetelmä, joka vapauttaa ihmisen kaikesta vastuusta, tunnosta, tiedosta, kuulosta, näöstä, pyrkimisestä. Sittenkin, oli niin vaikeata kuin olikin, on luotu järjestelmä, joka vapauttaa luojat luomisesta.”

Lauri Viita ja joulusatu insinööreille, kattos nääs!
Miksi nyt sotkeuduin näihin Lauri Viidan lauseisiin. Minunhan piti oikeastaan kertoa siitä, miten tunnen hämmennystä ja voimattomuutta kaiken sen edessä joka nykyään täyttää kaupunkisuunnittelun projektiforumit. En puhu vain Tampereesta. Ei, tuohon aiheeseen on palattava myöhemmin. Olen saanut sähköiskun kaltaisia tuntemuksia niin monesta nykyhetken hankkeesta. Ne sähköiskut eivät ne nyt sovi tähän Lauri Viidan rakentajalegendaan. Sen sijaan tähän saattaisi sopia nyt joulun lähestyessä lainaus Lauri Viidan kuvauksesta joulutarinasta. Sen tarinan kertoi Ville joulupukin lähdettyä Pispalan rinteille Josefiinan ja Iisakin lapsikatraan luota.

Ville: ”Juu, Joulutorni on Joulutunturin laella. Siinä on yhtä monta kerrosta kuin vuodessa päiviä. Mutta niitä kerroksia ei ole naulattu toisiinsa kiinni; niissä on reikä keskellä ja siinä on teräksinen akseli, ihan kuin oikein pitkä ja paksu leipävarras. Mutta se on pystyssä. Sen alapää on kaksi kilometriä tunturin sisässä ja yläpää Jumalan kainalokuopassa. Kerran vuodessa kerrokset nostetaan helvetin isolla tunkrahvilla ihan maailman kattoon saakka, siihen kainaloon, kattos nääs. Sitten niiden annetaan vuoron perää huristaa alas. Kai arvaatte, että se akseli pyörii vähän vimmatusti, kun se on sillä tavalla järjestetty. Se pyörii niin, ettei sitä näykään! Se pyörittää niitä koneita, kattos nääs!"

4 kommenttia:

  1. Muistuu mieleeni tiehallinnon viimeiset vuodet vajaa kymmenen vuotta sitten. Turun piirin tiejohtaja Pekka Jokela hoiti kolmen eteläisen piirin hommia silloisesta keskushallinnosta käsin. Kysyin häneltä, miltä homma maistuu. Pekka vastasi, että kyllähän tämä muutoin menettelee, mutta kun joutuu käymään Tampereella. Minä lohdutin Pekkaa, että saattehan te siitä hyvästä juoda tamperelaisten kusta.
    Kaima unohti mainita kaupungin merkittävimmän nähtävyyden, pispalan uittotunnelin. On paras investointi Tampereella tämän ratikan jälkeen.
    Lauri Viidasta muistuu mieleeni, että hänen kirjansa Betonimylläri meni minulta ainakin viisi kertaa aikanaan läpi verotuksessa ammattikirjallisuuden hankkimisvähennyksenä.
    Samoin muistuu mieleeni pohjoismaiset tiepäivät Tampereella vuonna 1992, kun ruotsalaiset ja tanskalaiset kysyivät, montako miljoonaa asukasta Tampereella asuu, kun päivillä esiteltiin Lakalaivan 4-kerroksista eritasoliittymää. Sitähän tielaitos vastusti, mutta kaupunki halusi sen välttämättä, kuulemma turkulaisten harmiksi.

    Pentti Sirola
    Eläkeläinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Outoa miten sitä oma muisti pettää, minulla on ollut aina sellainen käsitys että tuo Lakalaiva oli nimenomaan TVH:n keskushallinnon tiensuunnittelutoimiston märkä uni.

      Poista
  2. Lakalaivan ja kehä kakkosen suunnitteluhan ajoittui suunnilleen samoihin aikoihin. Silloinhan tuli muotii tämä porttiajatus.
    Länsiväylällekin suunniteltiin lähemmäs 10 porttia ja aina oli perusteena, että kun tullaan Helsinkiin, niin täytyy olla jotain erikoista. Minä kysyin, eikö yksi portti riittäisi niinkuin hevosasaitauksessakin.
    Lakalaivassa oli sama periaate. Piti suunnitella sellainen liittymä, että se toimii Tampereen porttina. Muistaakseni liittymän suunnittelun hoiti konsulttitoimisto hämeen piirin toimeksiannosta. Olikohan Viatek. Oli tullut se aika, jolloin keskusviraston ote väheni suunnittelussa ja piiri päätti melko itsenäisesti suunnittelusta.
    Kun suunnitelma valmistui, niin sitä alettiin hieman kauhistelemaan tiesuunnittelutoimistonkin puolesta. Ratkaisuhan oli kieltämättä amerikkalaistyylinen. Kaikenlisäksi heti liittymän jälkeen tuli vastaan laajat varastoalueet ja ratapiha-alue. Mutta, mutta Tampereen kaupunki ihastui tällaiseen maamerkkiin ja vaati 4-kerroksisen ratkaisun toteuttamista ja se toteutettiin. Näin minä muista historian.
    Viime päivinä olen kuullut sellaistakin, että on jopa esitetty Lakalaivan liittymän uudistamista. Tässä Lakalaivassa tehtiin sekin virhe, että pitkien yksikaistaisten ramppien hyötyleveys on vain 7,0 metriä, kun sen pitäisi olla 7,5-8,0 metriä. Tätä minä käytin pääkaupunkseudulla jo 10 vuotta aiemmin.
    Pari sanaa vielä Karkuvuoren 180 metrisestä tunnelista. Siinä tehtiin myös isoja virheitä mm. verhouksien kannalta, nehä tipahtelivat alas, samoin tunnelin suuaukoilla pitäisi olla pitemmät kaulukset.
    Terveisin
    Pentti Sirola

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se nyt näyttää olevan niin, että meillä Sirolan Pentin kanssa keskustelu tuppaa aina menemään näihin tiejuttuihin. Se on sitä ammattiylpeyttä. Olisi kiva jos joku sanoisi tästä Lauri Viidasta jonkin mahdollisen omakohtaisen kommentinkin. Vaikuttiko tämä rakentajamies runoillaan meidän elämäämme?

      Poista