Elokuisia tulevaisuusmietteitä koronan varjossa

Tässä ihminen, vielä kuitenkin pienoisissa kesätunnelmissa joutuu ihmettelemään maailman menoa moneltakin kantilta. Ministerien puheet ovat tietysti olleet vakioaiheita ihmettelyn kohteina. Joskus yleinen ihmettely heitä rankaiseekin. Mitä nyt politiikkaradion toimittajat juuri äimistelivät Krista Kiurun ilmoittautumista etulinjan taistelijaksi ja hänen tarinoitaan kovat piippuun panemista. Kauhistelivat siksi että ministereillä ei nyt vain ole valtuuksia tehdä kovia päätöksiä. Kaikki tartuntatautilain kovat päätökset, kun ovat viranomaispäätöksiä ja vain heillä voi olla kovia piipussa. Nämä jutut puheista ja niiden kuvakielestä ovat pientä hauskaa sivuvirtaa silloin kun isot asiat ovat väliaikaisesti vähissä. Selvyyden vuoksi sanon, etten nyt tarkoittanut maailmanpolitikkaa tai Valko-Venäjää. Oikeastaan aikamoinen jymyuutinen oli tilastokeskuksen tilasto kuluvan koronavuoden toisen vuosineljänneksen bruttokansantuotteesta. Minäkin olin aiemmin tehnyt vertailuja kansantuotteen muutoksista suurten kriisien jälkitiloissa. Suomi oli näissä vertailuissa yleensä pärjännyt

Nordean pääekonomisti Tanskanmaalta sanoo ei ihmettelevänsä suomalaisten valintaa maailman onnellisimmaksi kansaksi, onhan taas yksi tilasto, jossa Suomi on ykkösenä. Se on kuluvan koronavuoden toisen vuosineljänneksen bruttokansantuotteen kasvun vertailutilasto.

Ruotsin SEB-pankin pääekonomisti ihmettelee koronakatastrofin pientä vaikutusta Suomen bruttokansantuotteeseen. Havaittuaan Suomen voittajaksi hän toteaa, ettei nyt pitäisi puhua voittajista vaan pikemminkin voisi tarkastella menettäjäskaalaa. Hän toteaa Tanskan pudonneen 7,4 % toisella vuosineljänneksellä ja Ruotsissa pudotus oli 8,4 %. Norjasta ei vielä ollut tietoa. Kaiken kaikkiaan pohjoismaat pärjäsivät muuta Eurooppaa paremmin. Paljon on keskusteltu Ruotsissa siitä, miten heidän avoimempi strategiansa on talouden kannalta huomattavasti parempi verrattuna naapurimaiden, kuten Suomen tiukkaan rajoituspolitiikkaan. Nyt näyttää käyneen toisin. Ruotsin vientiriippuvuuden uskotaan olevan selitys historiallisen suureen romahdukseen. Pääekonomisti toteaa sitten yhden kvartaalin sijaan kaksi kvartaalia paremmaksi tarkastelukohteeksi. Ensimmäisenä puolivuotiskautena Suomen BKT putosi noin 5 prosentilla, kun Tanskassa pudotus oli 9 % ja Ruotsissa 8,5 % verrattuna vuodenvaihteen tilanteeseen. Hän ei keksi syytä Suomen pieneen pudotukseen. Vielä pääekonomisti vertailee muun Euroopan tilannetta pohjoismaihin. Ensimmäisellä vuosineljänneksellä EU-maiden BKT putosi 3,2 % ja toisella neljänneksellä 11,7 % edelliseen vuosineljännekseen verrattuna. Puolivuotiskaudella EU:n BKT putosi siis lähes 15 %.

Syynä pohjoismaiden parempaan tilanteeseen on ekonomistin mukaan monipuolisempi teollisuuden rakenne, myös pienempi riippuvuus palvelusektorista ja turismista on osa selitystä. Vielä hän mainitsee korkeamman digitalisaatioasteen. Hän toteaa lopuksi tilastotoimistojen vaikeudet, ne kun eivät ole selvillä siitä mitä tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa pitäisi mitata, jotta talouden tila ja sen muutos selviäisi. Lopputulos jää tuntemattomaksi. Toistaiseksi.

Taloudessa mennään ylös ja alas. Suomen suuret bkt-romahdukset tapahtuivat 1990, 1998, 2008, 2011 ja 2020. Laman, sotien tai muiden kriisin jälkeen kansantuotteen kasvu pysähtyy, stagnaatio näyttää kestävän 5-10 vuotta. Viimeisimmän finanssikriisin jälkeen olemme vieläkin yli kymmenen vuoden takaisella tasolla. Meidän nykyisen kriisimme kesto on arvailujen kohteena. Jos minun pitäisi arvata sanoisin 10 vuotta kuluvan ennen kuin ollaan vuoden 2019 kansantuotteen tasolla. Se on sama taso kuin vuonna 2008.

Yle haastatteli suomalaisia ekonomisteja. Kysyi miltä tulevaisuus näyttää.  Kahdestakymmenestäkahdesta vastaajasta 12 oli sitä mieltä, että tilanne ei enää pahene, 7 piti näkymiä liian sumuisina, kolme arveli tilanteen pahenevan. Puolet arvioijista lukeutui siten optimisteiksi. Kotimaisen kysynnän kasvuun uskotaan, mutta viennin suhteen ollaan epävarmoja. Ylen haastattelemista ekonomisteista 7 oli naisia, loput miehiä. Naiset olivat selvästi pessimistisempiä. Olen oppinut uskomaan naisiin. He eivät ole uskossaan yltiöpäisiä. Olisiko niin että nyt on toimittava sumean logiikan pelisäännöillä. Täysin rinnoin, mutta varovaisuus edellä.

Tässähän joutuu aivan miettimään koronavuoden vaikutuksia kaupunkisuunnitteluun

Etätyö tulee vaatimaan työtiloja kotoa ja asuntojen mitoitusta tämän mukaan, nythän on oltu menossa asuntojen pienentämisen suuntaan, tulevatko työnantajat tulevaisuudessa korvaamaan etätyöpaikkojen kustannuksia, tietoisuus tartuntataudeista asettuu väljyyden puolelle, kompakti asuminen ja oleminen on ristiriidassa etäisyysvaatimusten kanssa, ilmanvaihtolaitteet levittävät viruksia,  julkiset liikennevälineet ovat tautipesäkkeitä, näin pelätään, porukka saattaa siis ryhtyä suosimaan yksityistä matkustamista ja sitä myötä yksityisautoa,  suuret yleisötilaisuudet, futismatsit, maaottelut ja konsertit ovat kartettavia, yksi viruslinko saattaa tartuttaa kymmeniä ihmisiä ja he edelleen satoja tai tuhansia ihmisiä, mitä tämä kaikki merkitsee vapaa-ajanvietolle ja sitä kautta kaupunkisuunnittelulle? Onko niin että nyt yhtäkkiä kasautumisteoriat joutuvat romukoppaan ja terveysteoriat valtaavat kaupunkien kilpailukyvyn areenat?

No, sellainen maailma on. Kaikki muuttuu, mikään ei jatku ikuisuuteen. P. E. Blomstedt arvosteli 30-luvulla Eliel Saarisen ja kumppaneiden Töölönlahden kompaktikaupunkia mahtavine bulevardeineen. Hän sanoi tämän legendaarisen lauseen: ”Elimellistä kaupungin asemakaavaa ei enää aikaansaada siten, että vain mittakaavaa muutetaan ja ’issikkanopeus muutetaan moottorinopeudeksi’.” Nyt kai täytyisi sanoa, ettei elimellistä kaupungin asemakaavaa enää saavuteta siten, että vain mittakaavaa muutetaan ja moottorinopeus muutetaan potkulautanopeudeksi.

Tulevaisuudensuunnittelun suunnittelua

Suunnittelija kun olen tai oikeammin olin, niin suunnitteluista on puhuttava. Ministerit joutuvat suunnittelemaan tulevaisuutta. Tai oikeammin arvaamaan tulevaisuutta. Vanha sanonta kuuluu, ettei tulevaisuutta ole, se tehdään. On vain arvattava, millaisen tulevaisuuden tahdomme ja sitten mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Sitäkään ei voi tutkia, sillä tutkia voi vain jotain olemassa olevaa.  Tulevaisuuden suunnittelu onkin jotain aivan muuta kuin tutkimus. Niin ja sitten vain on tehtävä se haluttu tulevaisuus. Mutta tässäpä ongelma. Kaikilla on omat halunsa. Tulevaisuus voisi teoreettisesti olla teknistaloudellinen päätös. Yksi ja varma. Tulevaisuus on kuitenkin poliittinen päätös. Tavoitteiltaan vaalikausittain vaihtuva. Suorastaan aladobi. Tutiseva, niin kuin meillä ennen sanottiin. Tutisevan tulevaisuuden tekeminen on jatkuvasti käynnissä teknologian eri osa-alueilla. Taustakohinana siinä on tiedettä ja taidetta. Millaisin menetelmin tulevaisuutta sitten ollaan suunnittelemassa? Tai minne sijoittuvaa tulevaisuutta? Tulevaisuutta voi etsiä menneisyydestä. Se onkin yleisin tulevaisuuden suunnittelun muoto. Siis tulevan menneisyyden suunnittelu. Tulevaisuus voidaan myös sijoittaa ja sijoitetaankin useimmiten nykyhetkeen. Silloin kai puhutaan tulevan nykyisyyden suunnittelusta.  Harvinaisin tulevaisuuden suunnittelun muoto on tulevaisuuden suunnittelu. Se on vaikein suunnittelun laji, koska sille ei ole olemassa mallia. On vain lukematon lauma trendejä, joilla nykyisyyttä projisioidaan tulevaisuuteen.  Maailman kehitys ei ole lineaarinen. Trendipohjainen suunnittelu ei siten olekaan tulevaisuuden suunnittelua vaan tulevan nykyisyyden suunnittelua. Miten kaukana on tulevaisuus? Etäisyys tulevaisuuteen on tärkeä juttu (varmaan).

Meidän ministerimme ja tulevaisuusvirkailijamme sijoittavat tulevaisuuden nykyään vuoteen 2050. Se on se klassinen 30 vuotta. Nykyinen sukupolven mitta. Ennen sukupolvi oli runsaat 5 vuotta lyhyempi. Näin se maailma muuttuu. Kahdessa sukupolvessa sukupolvi pitenee viidenneksellä. No, vastasyntyneen eliniänodote on samana aikana pidentynyt 70>85 vuoteen, eli sekin viidenneksellä. Tulevaisuuden suunnittelun yksi suuri ongelma onkin meidän ihmisten ja asukkaiden muuttuva fyysinen ja henkinen laatu. Tässä on sitten vielä eroja maan ja kansan välillä. Kehittyvissä maissa kansan mediaani-ikä on 22 vuotta. Meillä se on 42 vuotta. Muuten vuonna 1950 suomalaisten mediaani-ikä oli 26 vuotta. Aika outoa, kehittyvästä Suomesta Nyky-Suomeen onkin vain runsas kaksi sukupolvea.

Tulevaisuuteen halutaan annos menneisyyttä

Selväkielellä tämä tarkoittaa, että tässä mallissa tulevaisuus revitään parin kolmen sukupolven takaa nostalgian innoittamana, symbolina bulevardit, umpikorttelit ja raitiovaunut. Edellä jo totesin, että menneisyys on usein suunnittelun mallina. Ihailemme keskiaikaista kaupungin toria, haluamme yhteisöllisyyttä ja mittakaavaa, kylätunnelmaa ja vanhaa kylänraittia.  Nämä ovat kuitenkin kaukomenneisyyttä, museomaailmaa. Tuolta ajalta ei sentään konkreettisesti haluta kopioida mitään. Paljon lähempänä on kaupunkirakentamisen Grande Epoque, eli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaupunkirakentamisen helmet. Se oli muuten aikamoista slummien rakentamista, mitä nyt kauniit julkisivut. Ja tuohon aikaan liittyvä kulkuneuvojen kehitys. Erityisesti yksi kulkuneuvo, joka ei vieläkään ole menettänyt lumovoimaansa. Se on raitiovaunu. Noihin aikoihin keksittiin myös ”safety bicycle”. Sekin on noussut ilmiöksi nykypäivälle. Bulevardit ovat nykyinen nostalgiaykkönen. http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/haikailen-vihdintien-ja-tuusulanvaylan.html

Laila Kinnunen - Muistojen Bulevardi (1966)

Bulevardilla ei nykyisessä mielikuvamaalauksessa tarkoiteta Helsingin Bulevardin mittakaavaista katua vaan jotain Mäkelänkadun kaltaista mahtavaa liikenneväylää, mutta huomattavasti rajummalla rakennuskannalla. Mechelininkatu tai Huopalahdentie saattavat olla jotain mitä tavoitellaan. Mannerheimintie se ei voi olla. Sen varrella uutta asuntorakentamista on pidetty ei-sallittavan ilmiönä.

Pannaanpa tähän nyt malliksi parit maailman tunnetuimmat bulevardit, vasemmalla on kaksi kuvaa Berliinin Unter den Lindenistä ja oikealla ylimpänä Pariisi Boulevard Haussman ja alempana Boulevard  Saint Germain. Missä kulkee asuntokadun liikenteen suositeltava yläraja?

Ylioppilaslehti julkaisi viime vuoden lopulla artikkelin nimeltä ”Takaisin tulevaisuuteen”. https://ylioppilaslehti.fi/2019/09/takaisin-tulevaisuuteen/  Teksti oli mukava, siinä siteerattiin ahkeraan Osmo Soininvaaraa ja Alexander Ståhlea. Heillä molemmilla on vakaa usko siitä, että eräänä päivänä meillä on autottomia kaupunkeja joissa pyöräily ja sähköpotkulautailu edustavat modernia yksilöllistä liikennettä ja raitiovaunu yhteisöllistä julkista liikennettä. Oltaisiinko silloin matkalla takaisin menneisyyteen, tai takaisin tulevaisuuteen, miksei, hauskasti keksitty. Tai olisiko tuo visio sittenkin mahdollinen vain kerrosleipäratkaisuna. Autot alla tunneleissa ja ihmiset päällä ”ympäristöalueilla”, 1960-luvun Traffic in Towns -mallin mukaan.

Miten tuo raportti taas sanoikaan? Näin se sanoi: ”Olemme ruokkimassa suurin kustannuksin hirviötä, jolla on suuri tuhovoima. Ja kuitenkin rakastamme sitä kohtalokkaasti. Henkilöauto on todellakin väline, joka voi tuhota meidän sivistyksemme. Mutta tämä esine, joka seisoo autotallissamme tai on pysäköitynä ovemme ulkopuolella, on arvokas osa omaisuuttamme tai kunnianhimomme kohde, valtava mukavuustekijä, elämän mittasuhteiden laajentaja, emansipaation instrumentti ja modernin ajan symboli. Kieltäytyminen auton haasteista johtaisi itsetuhoon.”

Ode on siis ottamassa haasteen joka voisi johtaa kaupungin itsetuhoon. Se on melkoista riskipeliä paluussa takaisin menneisyyteen. Leikki leikkinä. Helsinki ansaitsee osan tuosta minun kouluaikojeni tunnelmasta. Se voidaan toteuttaa. Mutta se ei toteudu täydellisenä siirtymisenä 40-luvun Helsinkiin, se toteutuu laajana kompromissina - jos halutaan. Mutta nyt näyttää siltä, ettei todellisuudessa haluta. Mahtavat asumisen, toimitilojen ja kaupan keskittymät Triplan tyyliin eivät ole esikuvana Ode Soininvaaran tuossa artikkelissa mainitsemalle Eiran kaupunginosan tiiveydelle ja mittakaavalle. Kaiken takana ei ole siirtyminen menneisyyteen vaan uuteen tulevaisuuteen. Se tulevaisuus ei ole minun mieleeni. Sähköpotkulaudat ovat tässä bagatelli. Muuten Ylioppilaslehti ja Ode niin kuin Alexanderkin unohtivat mainita rollaattorit. Ylioppilaslehden nuoret ymmärrän, heille ei rollaattori tule mieleen, mutta että Odekin jätti ne maisitsematta. Itsekin pian tarvitsee.  Käyttääkö sitten omaansa vai kadunkulmissa seisovia yhteiskäyttöisiä sähkörollaattoreita.  Jos et vielä klikannut tuota Ylioppilaslehden artikkelia, jonka tekijöinä ovat Iida Sofia Hirvonen ja Pekka Torvinen, niin tee se nyt.

Tulevaisuus on nykyisyys ajan megatrendeillä höystettynä

Selväkielellä tämä tarkoittaa, että tulevaisuus on nykyisyys ajan hengen mukaisin muutoksin. Symboleina ovat digitalisaatio ja robottiauto, viherkatot, rantojen tiivis rakentaminen, parkkipaikat pihakannen alla, maanalaiset kokoojakadut ja massiiviset parkkiluolat, kaupunkiradat ja pilvenpiirtäjät. Kyllä, kyllä, eiväthän kaikki näitä yhtä aikaa halua, mutta kompromissit viitoittavat suunnan. Nyt on kaikki hyvin. Paremmin kuin koskaan. Kaupungin kilpailukyky ja voimakas kasvu ovat nykyhetken paradigma. Nyt olemme saaneet kasautumisteorian oppien mukaisen asenneilmaston kaupungin päätöksentekoon. Mikään ei tule muuttumaan. Kasvun ideologia on pysyvä. Hitaampaa kasvua haikailevat ”Pelastakaa Helsinki” -ideologit ja vanhat protestiaan tuhisevat suunnittelijapolvet joutavat karanteeniin. On muuten erittäin kummallista, että tämä ajan henki on saanut niin suuren vallan. Parit kaupunkitaloustieteilijät tukenaan kaupunkihurahtaneet poliitikot ovat räjäyttäneet pankin. No, kaikkihan me heidät tunnemme, joten nimiä ei tarvitse toistella. Kivoja tyyppejä, harhautuneinakin, mutta levittävät aatettaan tehokkaasti kaukovarjostimen kautta.  Saattavat vielä ylpistyä. Tai jo ovatkin.

Periaate on siis nykyisen rakenteen jatkaminen ja mahdollisimman tehokas täydennysrakentaminen. Missä on viemärin pää lähinnä, siihen lisärakentamista. 50-luvulla juuri tällaista kritisoitiin. Haluttiin rakentaa vihreitä ja vehmaita lähiöitä maalta muuttaville ihmisille. Uuden ajattelun lipunkantajana oli Heikki von Hertzen. Hän halusi tehdä koteja vaan ei kasarmeja lapsillemme.  Kallio ja Mannerheimintien loppupään bulevardi olivat kauhukohteita ja antiympäristöä.  Tapiolan peruskivi muurattiin 1953. Maunula oli ensimmäinen Helsingin lähiö. Se valmistui samaisena vuonna 1953.  Vilhelm Helander kirjoittaa Maunulasta: ”Hilding Ekelundin Maunula on lähiörakentamisen ihanteiden parhaita toteutuksia, urbaanimpi kuin hienoja yksittäisiä asuntoryhmiä käsittävä mutta hajanainen Tapiola. Ekelundin asuinalueet eivät jotakin ’puistokylien’ tapaista poikkeusta lukuun ottamatta, kuitenkaan ole maastoon siroteltua ’metsäkaupunkia’. Niissä on samalla kaupunkikulttuurin henki. Ekelundin arkkitehtuurissa on läpikäyvänä pyrkimyksenä yhteisöelämää kannustavien muotojen luominen. Niukastakin rakennusohjelmasta on yhteistilojen ja lähimyymälöiden lisäksi saatu syntymään tuulelta ja ajoneuvoliikenteeltä suojattuja aurinkoisia oleskelupaikkoja.“  Tässäpä hieman virikettä kompaktikaupunkiin: http://penttimurole.blogspot.com/2016/04/neljas-kuolemansynti-kompaktikaupunki.html

Matti Vesikansa aikanaan irvaili tätä kompaktikaupunkia, jonka piti olla kontaktikaupunki. Hän siis suorastaan irvaili minulle, ystävälleen,.

Missä mennään? Se tuntuu epävarmalta. Kaupunkisuunnittelusta vastaavat virkamiehet ovat ilmeisen motivoituneita ja yksimielisiä. He eivät antaudu keskusteluun. Kaikki tapahtuu poliittisessa ohjauksessa.

 Toivomukseni olisi, että koronan hellittäessä voitaisiin aloittaa debatti joka todistaisi, ettemme elä totalitäärisessä suunnitteludiktatuurissa. Asukasvuorovaikutus kyllä, sitä on, mutta miten olisi asiantuntijavuorovaikutus, vaikka kysymyksessä olisivatkin ihmiset, jotka aika on poistanut virallisesta rootelista, me tai ne kokemusasiantuntijat. Tässäpä vähän aiheesta: http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/helsinki-meren-ja-metsien-kaupunki.html

Voisiko meillä olla jokin aivan uusi tulevaisuus?

No, jos kaupunkeja ja yhteiskuntia ei saisi suunnitella nostalgisesti nappaamalla käyttöön vanhan mallin mukaiset bulevardit ja monien jo vanhentuneeksi teknologiaksi väitetyt raitiovaunut ja tekemällä jo Corbusierin aikanaan tuomitsemia auringottomia umpikorttelisisäpihoja ja vielä kieltämällä koko ihmiskunnan himoitseman yksilöllisen liikkumismuodon eli henkilöauton, tai että jopa joku rohkenisi vastustaa ylikorkeata rakentamista, niin miten niitä sitten pitäisi suunnitella? Pitääkö antaa vain mennä? Olla huolestumatta? Olla miettimättä? Onhan nuo periaatteet hyviä. Mutta niihin sisältyy usein sisäinen ristiriita. Bulevardit ovat aivan ihania – kunhan ne ovat ihmisen mittakaavassa ja niiden liikenne on rajoitettu, raitsikka on mahtava - kunhan se vain pysähtyisi riittävän tiheään ja kulkisi hieman nopeammin, sisäpihoilla on hiljaista ja aurinkoista – kunhan ne ovat suuria tai talot riittävän matalia ja vielä että henkilöautolla ei tarvitse mennä kaupunkeihin – kunhan on sitten kaupallinen ja vapaa-ajan tarjonta saatavissa kaupunkien ulkopuolella, omalla tai lainatulla ajoneuvolla ja että vielä olisi sellainen ihme kuin kohtuuhintainen pilvenpiirtäjäasunto. Sarkasmia? No, kyllä. Mitä sitten olisi sallittua tehdä tai pitäisi tehdä, jos aivan uutta tulevaisuutta ajattelisi?  Millainen se yhteiskunta on tulevaisuudessa? Sen sanotaan olevan vanhusten yhteiskunta. Vuonna 2050 suomalaisten mediaani-ikä on 45 vuotta. No, ei se paljoa nykyisestä eroa, sillä nyt ollaan 43 vuodessa. Puolet sitä vanhempia, puolet nuorempia.   Yli 70-vuotiaita on tällä hetkellä 12 % väkiluvusta. Vuonna 2050 heitä on ennusteen mukaan 19 % ja vuonna 2100 jo 25 %. Ei tuo nyt näytä kovin dramaattiselta. Sen kanssa kyllä pärjäämme. Mutta me emme näytä pärjäävän eläköitymisen kanssa. Virkeän kansan pitäisi tehdä töitä pidempään. Muuten meidät paha perii. Ruotsi näyttää esimerkkiä. Kirjoitinkin tuosta asiasta vajaa vuosi sitten: http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/harmaat-voimat-hyokkayksessa.html

Hei, älkää hermostuko enhän minä sairaita töihin halua, enkä elämään väsyneitä, enkä golfaajia, saatikka että haluaisin näännyttää treeneihin kyyditsijöitä tai koiranhoitajia sen paremmin kuin lastenhoitajiakaan. Haluan että uusitaan ajattelua suhteessa harmaaseen kansaan, iloisiin panttereihin. Heidän päässään ja käsissään on tallella toimivia soluja. Ne solut haluavat tehdä enemmän.

Millaisia kaupunkeja saisi tehdä? Ovatko puutarhakaupungit kiellettyjä? Onko kompakti kaupunki ainoa hyväksyttävä kaavamuoto? Suomessa 63 % kansasta asuu omakotitaloissa tai rivitaloissa ja 37 % kerrostaloissa. Pääkaupunkiseudulla suhteet ovat 24 % ja 76 %. Helsingin kaupungin alueella noin 70000, ja pääkaupunkiseudulla kokonaisuudessaan yhteensä noin 230000 ihmistä asuu omakotialueilla, siis todellisissa puutarhakaupunginosissa. Ne sisältävät suuren uudistumis- ja täydentymispotentiaalin. Minun pikalaskelmani sanoo, että näiden alueiden järkiperäinen uudistaminen niiden luonne säilyttäen tarjoaisi puutarhakaupunkimaista asumismuotoa 100000-120000 asukkaalle. Ilokseni olin havaitsevinani tämän suuntaista aietta viranomaistaholta – nyt en kuitenkaan sitä löytänyt. Onpa siitäkin tullut kirjoitettua http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html.

Askarruttaa tuo etätyö. Mielenkiintoisella tavalla. Nyt kun olemme korona-aikaan oppineet, tai kun jotkut ovat oppineet – työssäkäyvät ja koululaiset. Niin kyllä eläkeläinenkin etätyöhön joutuu. Viisastuuko siinä vai tyhmeneekö? Se jää arvoitukseksi. Kavereita ei tapaa, tilaisuuksissa ei käydä, ärsytykset jäävät vähäisiksi, inspiraatio jää omatoimisuuden varaan, se on eläkeläisen etätyötä. Etätyö on vaativaa. Mutta siinä saattaa olla piileviä hyviä puolia. On huonojakin. Jää sumeaksi. Varsinkin se edesauttaako etätyö yhteiskunnan hidasta muuttumista informaatioyhteiskunnasta kulttuuriyhteiskunnaksi? Ja onko sellainen muutos näköpiirissä? Siinä samassa muutoksessa kaupunkisuunnittelukin saattaisi muuttua kilpailukykypainotteisuudesta kulttuuripainotteisuuteen. Ja meidän elämämme.