lauantai 17. lokakuuta 2015

Aaltoa Viipurista Rovaniemelle

Olen ollut toista viikkoa tai oikeastaan enemmänkin Alvar Aaltoon liittyvässä ajatuspiirissä, iloisessa, mutta osin tuskaisessa. Ilo johtuu siitä, että pääsin viime viikon tiistaina Viipuriin Alvar Aalto -kirjaston 80-vuotisjuhliin. Tuskaa on tullut siitä kun Jussi Rautsi, emeritus ympäristöneuvos ja yksi Viipurin kirjaston saneerauksen ”founding father” pyysi minua tutustumaan Aallon Lapin jälleenrakennuksen aluesuunnitelmaan ja siinä ohessa Rovaniemen ”poronsarvikaavaan”.
Kirjasto 80 v.

80 vuotta Viipurin kirjastoa
Juhlien tunnelma oli jopa nostalginen. Venäläiset puheita pitäneet vanhemmat herrat olivat ilmeisesti puheen taitureita, tulkki - vanhempi rouvasihminen – ei vain pysynyt vetävässä vauhdissa mukana.  Johtuneeko juhlan hitaahkosta etenemisestä, että kunniavieraana ollut amerikkalainen arkkitehtuurikriitikko ja Columbia yliopiston arkkitehtuurin professori, hän väsähti kesken kaiken ja halusi raittiiseen ulkoilmaan. Hän ei sitten päässyt osalliseksi Aalto-kattoisen salin loistavasta akustiikasta kun kuuntelimme viipurilaisten nuorten naisten kiehtovia musiikkiesityksiä. Talo esiintyi kaikessa uudenkarheassa loistossaan. Olisiko tämä ollut Putinin suurimpia kulttuuritekoja kun antoi rahat talon täysremonttiin. No pieniä murto-osia tuli myös Suomen valtiolta ja useiden maiden Aalto-faneilta. Jos kiinnostaa voit lukea vanhan blogini aiheesta: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/alvar-aalto-ja-www.html

Menneisyys ja nykyisyys kohtaavat Viipurin kirjastossa. Syntymäpäiviä vietettiin 8.10.2015. Se on 80 vuotta vihkimisen jälkeen. Kirjasto on noussut lähes täydellisestä tuhosta uuteen kukoistukseen ja mikä tärkeintä: alkuperäisessä käytössään. Kirjaston sivuilta voit ihailla nykytilaa.

http://aalto.vbgcity.ru/excursion_eng 

Ensimmäinen tapaaminen
Tapasin akateemikon ensimmäisen kerran vuonna 1971.  Hän oli silloin 73-vuotias ja minä 37-vuotias. Hän esitteli ajatuksiaan Töölönlahden uudesta tulemisesta. Hän näytti hauraalta, vapisevalta. Tuntui, että hänen oli vaikea pysyä pystyssä, hänen äänensä ei ollut vahva, se oli särisevä vanhan miehen ääni. Hän viittoili kädellään, etsi tukea ajatuksilleen. Hän puhui Töölönlahdelle suunnitelluista kelvottomista mastodonteista. Viittasi entisen alaisensa, Kale Hietasen H 67 suunnitelmaan. Akateemikko loihe sanomaan: ”Helsingin terminaalipolitiikka on todellakin ajateltava uusiksi. Nykyinen ajatus terminaalien keskittämisestä on virheellinen.” Oli suunniteltava hakulinja- tai puolihakulinjasysteemi. ”Helsinkiin on luotava uusi terminaalipolitiikka!” Ärrät särähtivät, kun hän retorisesti huudahti tahtonsa ilmauksen. Salin yleisö liikahteli vaivautuneesti. Miksi Alvari nyt puhuu liikenteestä? Hänelle on annettu kunniavelkana tämä Töölönlahden miljöösuunnitelma ja nyt hän mestaroi isompia asioita.

Sai esittää kommentteja. Nuori insinööri halusi sanoa jotain ja hän sanoikin: ”Akateemikko Aalto puhuu nyt täällä harvinaista järkeä! Todellakin, Helsingin keskustan ratkaisut ovat ankkuroituneet liikenteen terminaalipolitiikkaan! Aallon juuri esittämä ajatus terminaalien hajauttamisesta itäiseen ja läntiseen pääterminaaliin on kiinnostava ja ansaitsisi tutkimista!” Seurasi kutsu Tiilimäkeen.

Ensimmäinen meno Tiilimäkeen oli innoittava ja herätti uteliaisuutta. Olo oli hieman juhlallinen. Miten toimitaan? Kuinka neuvotellaan? Keitä on mukana? Portaat ylös, ateljeen puolelle – hieman jännitti. Alvar Aalto saapui, istuimme pienen pöydän ääreen. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan. Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon peittämät. Ääni särisevä. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani.” Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta, jokaisen kokouksen aikana säännöllisesti ja uudestaan. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani!”. Tämä toistuu jokaisessa kokouksessa. Näin siis tutustuin Alvar Aaltoon - Sibeliuksen jälkeen ehkä tunnetuimpaan suomalaiseen. Oliko näillä kahdella suurmiehellä jotain yhteistä viimeisinä elinvuosinaan? Suurten tekojen jälkeen he tunsivat itsensä voimattomiksi, kaiken menettäneiksi. Selittäkää minulle miksi näin käy? Aallon kanssa samalle klubiaskille päässeelle nuorelle insinöörille tuo oli käsittämätöntä.

Nyt Jussi soittaa ja pyytää hommiin
Jussi Rautsi soittaa ja kertoo laajasta aineistostaan joka käsittelee Alvar Aallon suunnittelutyötä sotien aikana ja heti sotien jälkeen. Hän toivoo aineistonsa auttavan Rovaniemen yliopistotutkijoita heidän perehtyessään Aallon aluesuunnittelun filosofiaan ja käytännön sovellutuksiin. Hän pyytää myös minua mukaan aineiston analysointiin. Tuo pyyntö hätkähdyttää. Kun Aalto aloitti Kokemäenjoen aluesuunnitelman, olin 9-vuotias. Silloin kun Aalto teki ”Poronsarvikaavan” olin 11-vuotias. Kun Aallon Lapin aluesuunnitelma esiteltiin presidentti Urho Kekkoselle, olin jo teekkarina Rautatiehallituksen palveluksessa. Nyt olen 81-vuotias. Voisinko olla jotenkin avuksi?

Pyyntö kiehtoo ja ilahduttaa. Olinhan sentään myöhemmin vuonna 1969 päässyt tekemään Porin seudun yleiskaavaa. Silloin vaivihkaa katselimme Aallon ”ikivanhaa” seutusuunnitelmaa. Olen myös saanut tilaisuuden esittää näkemyksiä Lapin kehittämisestä – erityisesti rautatieverkon suhteen. En ole edes voinut vilkaista tuossa yhteydessä Aallon ajatuksiin. Mitään raporttia tai muita tietoja ei ole ollut käytettävissäni.

Nyt minua pyydetään arvioimaan Aallon töitä. On siis luettava käytettävissä olevia tekstejä. Mitä on käytettävissä? Luen Jussi Rautsin muistiota nimeltä ”ALUESUUNNITTELUN ALOITUSPOTKU - Alvar Aallon Lapin aluesuunnitelma 1953 – 1958 ”. Muistio on päivätty 24.8.2015.  Luen vielä hänen artikkelinsa Keskisuomalaisessa nimeltä: ”Alvar Aallon käsiala näkyy yhä Lapissa”. Artikkeli oli julkaistu 4.8.3015. Luen myös netistä Minerva Kosken gradun nimeltä ”KOKEELLINEN LÄHIÖ”.  Se kertoo Aallon suunnitelmasta Porvoon Gammelbackaan. Luen vielä Kaarlo Kantolan kirjoituksen Maankäyttö-lehdestä numerosta 3/2013. Otsikko on: ”Rovaniemen jälleenrakennusaika - Poronsarvi asemakaava”. Vielä selailen arkkitehti Päivi Lukkarisen tutkimusta ”Aalto Lapissa - Alvar Aallon Lapin tuotanto”. Se on Rovaniemen taidemuseon näyttelytekstiä päivättynä loppuvuodelle 1998. Luen myös tekstiä, joka on otsikoitu: ”Rovaniemen vanhoja asioita”. Siellä myös livahtaa Otto Larman nimi. Hänet tunsin. Hän oli puheenjohtajana Autopaikkatoimikunnassa, jossa sain olla nuorena miehenä sihteerinä. Jossain yhteydessä mainitaan myös legendaarinen Lapin piiri-insinööri J. E.  Roimu. Hän oli mukana Lapin tiestön rakentamisessa vuodesta 1936 alkaen. Piiri-insinöörinä hän aloitti vuonna 1949.  Hän sanoi kerran minunkin kuulteni: ”Meillä on Lapissa neljä rajanaapuria: Ruotsi, Norja, Neuvostoliitto ja Suomi. Ainoa, jonka kanssa meillä on jatkuvia ongelmia, on tuo viimeksi mainittu Suomi.” Aallon aluesuunnittelutyön aikoihin hän oli vahvasti remmissä. Lapin piirin asiakirjoista löytynee hyvinkin tiejohtajan ohjeita ja kommentteja liittyen  Aallon tiimin työskentelyyn.

Mielenkiintoinen on Anna-Maija Alajääskön tarina Rovaniemen ”filiaali” – Alvar Aallon sivutoimisto. Sen löysin netistä osoitteessa: https://www.rovaniemi.fi/loader.aspx?id=f769471d-8fd6-4628-b6f5-e7c611a138c3

Aalto isäni synnyinseuduilla, Kokemäenjoella
Ryhdyn nyt verryttelynä hieman tarkastelemaan Alvar Aallon toimiston ja hänen itsensä mietteitä Kokemäenjoen kehittämisen suhteen. Asia kiinnostaa kahdesta syystä. Isoisäni oli Kokemäen asemapäällikkö ja isäni kävi koulua Kokemäellä, oltiin siis sukuni kotipaikoilla. Toisaalta itselleni avautui tilaisuus tehdä Porin yleiskaavan liikennesuunnittelua 60-luvun lopulla. Oliko siis Aallon liikennesuunnittelu aikaansa edellä? Sanoohan Jussi Rautsi Aallon menneen asioihin aina liikenne edellä. Ystäväni Olli Lehtovuori, Aallon tiimissä Kittilää ”yleiskaavoittanut” veteraani, sanoo tuota hieman epäilevänsä. Sanoo sen ehkä olevan Rautsin Jussin keksintöä. Minä joudun nyt asiaa verifioimaan. Rautsi vaikuttaisi olevan oikeassa. Ainakin Kokemäenjoella ”liikenne edellä” oli ilmeinen periaate. Luen Aallon raporttia. Se on suoraan sanottuna käsikirjoitus sille kaikelle mikä sitten toteutui. Minun oli pakko piirtää kartta.

Aalto ehdottaa pikatieverkon kehittämistä. Hän ehdottaa pikatietä Kokemäeltä Poriin ja Mäntyluotoon. Se toteutui. Hän ehdottaa pikateitä Raumalle ja pohjoiseen. Raumalle mentiin Aallon ehdottamalla tavalla, mutta pohjoisen tie rakennettiin ”Länsitienä” Söörmarkun kautta. Tampereelle mennään Aallon idean mukaan, tosin tie vie suoraan Kiikoisiin, Lavia ohitettiin. Rautatiet jäivät puolitiehen. Porista ei ole vieläkään yhteyttä Raumalle, ei myöskään pohjoiseen Vaasan suuntaan, eikä rannikkorata siten ole toteutunut. Reposaareen rakennettiin yhteys suoraan Tahkoluodin kautta. Aallon esittämää yhteyttä Noormarkun kautta ei siten koskaan ole tulossa. Aalto esitti myös suoraa ratayhteyttä Kokemäeltä pohjoiselle pääradalle Akaan kohdalle. Kokemäeltä on lobbailtu ratayhteyttä pääradalle myös viime vuosikymmenellä. Ratkaisusta ei ole näkyvissä. Kuitenkin, kaiken kaikkiaan, Aallon suunnitelma viitoitti hienolla tavalla tulevaisuutta.

Baker Housen ääreltä Rovaniemen rauniokaupunkiin
Rovaniemen kauppalan uuden asemaakaavan laadintatyö annettiin maaliskuussa 1945 Suomen arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimistolle professori Alvar Aallon johdolla suoritettavaksi. Työssä olivat mukana myös arkkitehdit Yrjö Lindegren, Bertel Saarnio ja Markus Tavio.

MIT, Boston ja Baker House, niiden täytyi olla vielä kangastuksena mielessä kun työ alkoi. Oli sukellettava suoraan raunioiden problematiikkaan. Aalto suunnitteli Baker Housen vuonna 1945 ollessaan MIT:ssa professorina. Talo valmistui vuonna 1948. Douglas Shand-Tucci kirjassaan “Built in Boston: City and Suburb, 1800-2000” kirjoittaa: ”Baker House for Boston is what the Guggenheim Museum is for New York.”

Työtä aloitettaessa Aallolla kumppaneineen oli puhdas pelikenttä. Se oli fyysisesti puhdas – tyhjä, palanut, kadonnut. Mutta se oli myös henkisesti avoin. Koko ajatusmaailma koskien kaavaa ja erityisesti liikennettä oli haltuun otettavissa - täydellisesti suunnittelijan mielikuvituksen varassa. Tietysti sota oli opettanut logistiikan murhaavan tärkeän merkityksen. Se tiedettiin. Mutta miten sellaista tietoa voitaisiin soveltaa rauhan toimiin? Se oli nyt keksittävä. Keksiminen oli annettu Alvar Aallolle ja hänen tiimilleen. Homma oli ripeää. Kaavaluonnos oli valmis jo jälleenrakennuksen alkaessa keväällä 1945. Asemakaava vahvistettiin 29.5.1946

Kauppalanjohtaja Heino ja kauppalaninsinööri Autti tutustuvat suunnitelmiin. Aalto sanoo: ”Jos haluamme kristallisoida Rovaniemen uuden asemakaavan periaatteet niin sen nimenä täytyy kyllä olla joustavuus. Kaupunki joka on kolmen neljän liikenneväylän risteys ja koko Lapin hallintoalueen keskus, sen tulevaisuutta emme voi tietää. Siksi on tehtävä asemakaava, jolla tulevat ja tuntemattomat asiat voidaan ratkaista, ilman että asemakaavaa tarvitsee muuttaa. Jos sitten menemme itse yleisasemakaavaan niin tämä tummalla merkitty monihaarainen poronsarvikaavan keskuspuisto, se juuri sisältää Rovaniemen tulevaisuuden mahdollisuudet, sen asemakaavan joustavuuden puitteissa voidaan toteuttaa uusia rautateitä ja pääteitä, joista emme tänään tiedä ja esimerkiksi julkisia rakennuksia ja laitoksia, joista oma aikanne ei vielä tiedä mitään.
Lappi rakentaa -filmi – rauniot on raivattava
Julkaistu: 1.1.1946. Veikko Itkosen filmi. Voit katsoa Alvaria suunnitelmaansa esittelemässä tästä linkistä: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/11/30/lappi-sodan-jalkeen

Lapin läänin aluesuunnitelma – uusi haaste
Lapin läänin aluesuunnitelmatyö annettiin virallisesti arkkitehtitoimisto Alvar Aallon tehtäväksi liittovaltuuston ensimmäisessä kokouksessa 30.12.1952. Aluesuunnitelman laatiminen katsottiin tarpeelliseksi meneillään olevan jälleenrakentamisen ja ennen kaikkea suurten voimalaitostöiden vuoksi. Kuntainliittoon lähtivät lopulta mukaan Rovaniemen kauppala ja maalaiskunta, Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi ja Tervola. Maija Alajääskön Rovaniemen ”filiaali” kertoo: ” Aluesuunnitelmatyötä johti arkkitehti Jaakko Kaikkonen. Sivutoimiston aloituskokoonpanoon kuuluivat ”byrooschef” Kaikkosen lisäksi arkkitehdit Lea Punsar ja Hans Ulrich Stucky, joista jälkimmäinen kuului Aallon nk. Sveitsin kaartiin.”

Kyllä, Aalto rakasti probleemaa. Jos hän eteni” liikenne edellä” eteni hän myös ”probleema edellä”. Se oli hänen luovan voimansa eliksiiri – ainakin yksi niistä. Haluaisin nyt kuitenkin mennä Kaikkosen Jaskan luokse kyselemään tuosta filiaalista arkkitehti Ferdinand Salokankaan talon laajennusosan toisessa kerroksessa. No, en nyt pääse tapaamaan Jaskaa. On kauan siitä kun hänet viimeksi tapasin. Juttelen kuitenkin ystäväni Ooke  Lehtovuoren kanssa viisatuakseni. Aaltokin kävi henkilökohtaisesti paikalla monet kerrat ja hänestä jäi paikallisille mukava kuva. Keväällä 1955 ryhtyi Jaakko Kaikkonen värväämään Helsingissä arkkitehtiopiskelijoita kesäksi Rovaniemelle aluesuunnitelmatyöhön. Kesäkuussa 1955 tulivat Rovaniemelle, suureen tuntemattomaan, arkkitehtiopiskelijat Pekka Ojonen, Olli Lehtovuori, Pentti Väänänen ja Teemu Kouri.

Me näemme nyt mahdollisuuksien utopian
Nyt Lapissa on monia asioita mietittävänä ja kiisteltävänäkin. Kaivokset ovat olleet keskustelun aiheena - osin etelämpänä sijaitsevan Talvivaaran kiihdyttämänä. Soklin kaivoksen aloitus ja tyrmätty ratayhteys ovat herättäneet tunteita.   Lapissa keskustellaan tai on keskusteltu myös muista suurista ratahankkeista. Idässä halutaan yhteyttä Kirkenesiin. Lännessä taas pidetään Skibotnin rataa parempana. Keskustelua on käyty myös Kolarin yhteydestä Svappavaaraan. Minäkin olen sivullisena päässyt mukaan keskusteluun. Olen kannattanut poikittaista yhteyttä Kolarista Sodankylään ja Pelkosenniemelle ja siitä Sokliin ja Venäjän puolelle Kouteroon.  Pelkosenniemi yhdistettäisiin luonnollisesti Kemijärveen. Lännessä sitten jatkettaisiin Kolarista Svappavaaraan ja Narvikiin. Näin saataisiin kolme satamaa rahteja tarjoamaan: Narvik, Kemi ja Murmanski. Jatkoyhteyksiä olisi myös neljän maan rautateillä. Ja vielä saataisiin tärkeimmät matkailukeskukset ratojen vaikutuspiiriin. Kyllä – suuria utopioita. Näistä nykypäivän utopioista kirjoittelinkin blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/04/jaameri-ja-lappi-uusiko-ulottuvuus.html

Teen itselleni pari selventävää kuvaa. Yllä oleva kuva kertoo Lapin tämän hetken todellisuudesta ja haaveista.  Siinä näkyvät vihreällä Lapin erämaiden Naturat. Huomasitko muuten Ruotsin valtaisat Naturat? Lapissa suunnittelevat rautateitä. Mahdollisia ratasuuntia on kuvattu turkoosilla. Kaivokset ja matkailukeskukset ovat nykypäivän Lappia.


Aalto näki silloin tuhkasta nousevan fenikslinnun
Alvar Aallon aikaan tilanne näytti toisenlaiselta. Miten erilaiselta se näyttikään. Lappi oli poltettu. Jälleenrakennus oli saatava vauhtiin. Paikallisista elinkeinoista tärkeimpiä olivat maatalous, uitto, kalastus ja poronhoito. Matkailu oli pientä. Sodan tuhojen jälkeen vain Aavasaksan, Kilpisjärven ja Pyhätunturin matkailumajat olivat säilyneet. Siis huomatkaa majat – ei hotellit. Ylläksellä ja Ounastunturilla voi harrastaa mutkahiihtoa jos löytyi poroja mäen päälle vetämään. Ensimmäinen Lapin tunturihissi tehtiin Pallakselle vuonna 1953.

Tämä kuva kertoo siitä maailmasta jonka Aalto näki vuonna 1952 aloittaessaan alue-suunnitelmatyön. Lapin joet kuohuivat vapaina. Vain Isohaaran voimalaitos Keminmaalla oli otettu käyttöön, Jumisko oli tekeillä Rovaniemellä. Myös Rovaniemen Petäjäskoski oli rakentamisen alkuvaiheissa. Kaivoksia ei ollut. Vain Kemijärven Kärsävaara oli toiminnassa. Työttömyys oli jälleenrakennustöistä huolimatta suuri. Teitä rakennettiin. Työt olivat aluesuunnitelman alkaessa pahasti kesken, sillä sodan tuhot ja saksalaisten hävitystyö oli ollut täydellistä: Maanteitä oli tuhottu 4000 km, lumiaitoja 3500 km, maantiesiltoja 1000 kpl ja rautatiesiltoja 130 kpl, lisäksi tuhansia siltarumpuja, 150 kilometriä rautatiekiskotusta kymmeniä losseja jne. Niin ja lähes kaikki rakennukset!

Kaivoksia ei juuri ollut. Lapin vanhin kaivos oli vuonna 1921 aloitettu ja vuonna 1967 suljettu Kemijärven Kärsävaaran rautakaivos. Nikkelin kaivos oli tunnetusti menetetty. Lapin aluesuunnitelman aikaan näköpiirissä on ollut varmaankin vuonna 1962 avattu Rääjärven rautakaivos Kemijärvellä ja ehkä Kivimaan vuonna 1969 Tervolassa avattu kulta- ja kuparikaivos. Kaivostoiminnasta ei siis juuri tuolloin ollut villoja.

Sen sijaan Lapin vesivoiman valjastus oli suuri haaste. Vuonna 1949 valmistui Isohaara Kemijoen suulle ja vuonna 1953 Jumisko Kemijärvelle.  Kolmantena tehtiin Petäjäskoski Rovaniemelle vuonna 1957. Tästä ketju jatkui ja voimalaitoksia valmistui Lappiin 20 kappaletta. Tehoa nämä tuottavat noin 1300 Megawattia. Se on runsas kolmannes kaikkien Suomen vesivoimalaitoksien tehosta. Suomen sähköenergian tarpeesta vesivoimalat tuottivat 1950-luvilla ehkä noin 90 % ja nykyisin ehkä 10 %.  Kokonaisenergiasta vesivoiman osuus taitaa nyt olla alle 5 %.

Sukset ristissä?
Väitetään Alvar Aallon suksien menneen ristiin tilaajan suksien kanssa nimenomaan tämän voimalarakentamisen vuoksi. Aallon ympäristöasiantuntijat sanoivat silloin perinteisten elinkeinojen tuhoutuvan rantaniittyjen tuhoutumisen vuoksi. Tämän seikan ovat myöhemmin aikojen yliopistotutkijat sitten oikeaksi arvioksi todistaneet -  erityisesti Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden vaikutuksiin vedoten. Heidän mukaansa altaiden rakentaminen Sodankylässä aiheutti paikallisen ekokatastrofin ja saamelaiskulttuurin voimakkaan rappeutumisen alueella Tutkijat väittävät saamelaisten tultua työnnetyksi reservaatteihin kuten Amerikan intiaanit. Tätäkö Alvar Aalto herkkäsieluisena aavisteli?  No ei varmaankaan aivan noin – mutta ehkä vähän kuitenkin. Eihän silloin 50-kuvulla taidettu vielä tekoaltaista haaveksia, vaikka mistä meidät insinöörit tietää. Eihän näitä asioita hallintoherrat tai juristit keksi – insinöörit ne ovat asialla. Ja poliitikot päättävät. Niin sen pitää mennä.



Siunatuksi lopuksi

Lapin yliopisto on anonut Kordelinin säätiöltä ja ehkä muualtakin varoja Alvar Aallon Lapin aluesuunnitelmatyön tutkimiseksi. Toivon tämän työ toteutuvaan. Ja jos mahdollista olen siinä tavalla tai toisella mukana. Maailmalla on vimma tuhota. Valtakoneistot tähän pyrkivät. Sille ei näytä tulevan loppua. Siksi on tärkeätä tietää miten jotkut ja joskus ovat näitä tuhon ongelmia ratkoneet. 

3 kommenttia:

  1. Kiitos Pentti, tulihan se sieltä. Viipurin kirjaston remontti alkoi silloisen päällikköni rakennusneuvos Mikko Mansikan aloitteesta vuonna 1991. Alku oli hankalaa mutta tahtoa riitti. Kirjastoa varjeli tuhoisilta pintaremonteilta perheelleen romahtanen Neuvostoliiton raunioista ruokarahoja haaliva arkkitehti Sergei Kravtshenko. Hän teki myös kuntokartoituksia ja korjauksia nollabudjetilla.

    Työn aloituspotkun antoi arkkitehti Elissa Aallon tulo Viipuriin. Kyllä siinä historia värähti kun hän astui lukusaliin, katsoi ympärilleen ja sanoi tapansa mukaan "voi hyvä isä tavaton, onhan tässä tekemistä". Ei sen kummemmin päivitellyt niiden lukemattomien suomalaisten poliitikkojen tapaan, joita siellä joukoittain hiiviskeli milloin pällistelemässä.

    Venäläiset tiesivät, että Elissa Aallon isä oli talvisodan sankari eversti Mäkiniemi. Ja tässä oli nyt hänen tyttärensä, heidän arvostamansa professori Alvar Aallon leski, arkkitehti. Venäläiset kunnioittivat tällaista ihmistä ylitse muiden. He järjestivät talvisodan vääryyksiä käsittelevän näyttelyn kirjastoon. Siitä se remontti lähti.

    En voi liikuttumatta muistella Elissa Aallon suuruutta tässäkin asiassa. Vektorille osui sitten taitavaa väkeä kuten Tapani Mustonen ja Maija Kairamo. Arkkitehti Kravtshenko jäi ansaitsemaansa kunniaa vaille. Häneltä loppuivat rahat perheen elättämiseen, oli lähdettävä Israeliin. Insinööri Heikki Hänninen aloitti työt Tapani Mustosen kanssa ikkunaseinästä. Rahat tulivat kansliapäällikkö Lauri Tarastin hyväksyminä Jaakko Henttosen hallinnoimista YM:n lähialuerahoista.

    Oman urani kannalta kirjasto ei tuonut kiitosta. En olisi kuulemma saanut kirjoittaa Helsingin Sanomiin ympäristöministeriön ylitarkastajan tittelillä. En nyt tässä nimeä niitä arkkitehteja, jotka avoimesti tuomitsivat kirjaston restauroinnin. Paljon heitä kuitenkin oli. Sinne kuljetettiin remontin sättijöitä Japanista saakka.

    Lopputulos on kuitenkin tärkein. Kirjasto on parhaassa kunnossa oleva Alvar Aallon rakennus koko maailmassa. Jatkan Lapin suunnitelmasta vähän myöhemmin.

    Kunnioittamalleni Ollille terveiset, etten aluesuunnitelmien tutkimuksessani keksi mitään. Riittää kun kirjoitan suoraan mitä Aalto on kirjoittanut. Näitä tekstejä ei ole julkaistu. Schildtin kirjasta niitä ei löydy. Sen takia Alvar Aalto -säätiössä on nyt poikkitieteellinen tutkijaryhmä jota vetää arkkitehti Tommi Lindh, säätiön ja museon johtaja. Pentti Murole kuuluu tähän ryhmään.

    Rahoituksen hakemisen on aloittanut Helsingin yliopiston aluesuunnittelun professori Sami Moisio maantieteen laitokselta. Tämä sopii hyvin, koska Alvar Aallon käyttämä terminologia on suunnittelumaantiedettä. Tekstien julkaiseminen on vireillä. Lukkarinen ja muut Pentti Murolen mainitsemat tutkijat ovat tehneet hyvää työtä. Ulkomailla on kirjoitettu ties mitä kahvipöytäkirjallisuutta "name dropping in word soup" kuten britit sanovat.

    Alvar Aallon aluesuunnitelmien kunnollinen tutkimus on mahdollista vain hänen ja hänen esikuntansa dokumenttien perusteella. Ja se alkaa nyt. Kiitos Pentti kirjoituksesta. Kirjoitan lapin suunnitelmasta myöhemmin.

    VastaaPoista
  2. No niin Pentti & Co, jatkan. Alunperinhän pyysin sinua katsomaan mistä johtuu, tai mitä merkitsee, että Aalto kirjoitti elokuussa 1945 Helsingin Sanomiin Rovaniemen jälleenrakennussuunnitelmasta alaotsikolla "Kauppala jaetaan kahtia" ja Hufvudstadsbladetiin "Rovaniemi får en elastisk stadsplan"; jäivätkö näiden artikkelien kopiot johonkin? Oli miten oli, HBL:n artikkeli painotti enemmän Aallon joustavuusperiaatteetta kuin HS:n aika jyrkkä jakosysteemi. Esim liikennealueen istuttaminen yleiskaavaan oli HBLssä alaotsikolla "Dualism". Suomen kielessähän tätä vastaavaa sanaa ei ole.

    Kysymykseni oli, ovatko erot sinun mielestäsi vain kielestä johtuvia vai oliko Aallon tarkoitus -jos suoraan puhutaan- paloitella yhdyskuntarakenne liikenneväylillä, olkoonkin sitten vaikka puistovyöhykkeisiin piilotettuja.

    Näkisin mielelläni, että säätiön Lappi-ryhmä selvittäisi tällaisia asioita. Kysymyksessä on iso asia eli Aallon ammatillisten perusratkaisujen arviointi, siis Aalto-tutkimuksen puhdistaminen mystiikan tähtipölystä.

    Liikenteen tärkeydestä, jopa ensisijaisuudesta, ei kannata kiistellä. Helsingin keskustasuunnitelman selostus - kuulin itse miten Aalto saneli sitä sihteerille - on pääosin liikennepohdintaa. Ja kuten Tommi Lindh mainitsi Aallon hautausmaita esittelevän näyttelyn avajaispuheessaan, Aalto ajatteli hautaussysteemejäkin ruumiiden liikennejärjestelminä. Nykyään sitä kutsuttaisiin vainajalogistiikaksi?

    Mutta mennään eteenpäin. Kokemäenjoki kiehtoo tutkijoita koska siinä on mielenkiintoinen synteesiteksti. Lapin suunnitelmasta ei ole, koska Aalto ei halunnut työtään sotkettavan koskisotiin ja muuhun Lapin rähinään (joka näyttää aina vain jatkuvan, nyt YM:n ja Lapin liiton välillä). Mutta kuntien, Jaakko Kaikkosen, Kunnallisteknillisen yhdistyksen ja muiden aineistoa on vaikka kuinka. Lapin suunnitelma oli mediassa iso puheenaihe. Se oli alun perin taloudellinen suunnitelma, Kekkosen suojeluksessa. Aalto sotki pakan täysin ottamalla mukaan teollistamisen, ts. voimalarakentamisen, ympäristövaikutusten arvioinnin, vaikutukset elinkeinoihin, Lapin alkuperäisväestön raakalaismaisen kohtelun 1500-luvulta asti, kaivannaisteollisuuden ja asumismuodot. Monistettavan maatalouskylän suunnitelma meni lopulta roskiin koska sitä haukuttiin Suomeen sopimattomaksi kollektiivisysteemiksi, liian yhtenäiseksi rakennustavaksi kuten (sic) Ranskan maalaiskylät.

    Jaakko Kaikkonen oli Aallon kenttäpäällikkö, kylmäpäinen ammattikaavoittaja, jo Imatran suunnitelmassa, siis ennen Lappia. Hän ja Risto Sammalkorpi saivat minut alun perin kiinnostumaan Aallon aluesuunnitelmista. Niissä riittää tutkimisen aihetta politiikan ja talouden tutkijoille, arkkitehdeille, virkamiehille sekä tietenkin suunnittelumaantieteilijöille.

    UM on sanonut ihan suoraan, että he näkisivät mielellään Aallon visioita esiteltävän itsenäisyyden juhlavuonna 2017 nimenomaan siksi, että Suomi ottaa silloin vastaan Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden USA:lta.

    Ulkoministeriö on parhaillaan hankkimassa Lapin aineistoa takaisin Suomeen Italiasta, jonne lähetettiin vuonna 1958 julkaisun tekemistä varten.

    Toivottavasti tämä lievensi tuskaa - ei ollut tarkoitus,
    terv
    Jussi

    VastaaPoista
  3. Hyvä Säätiön Aalto-ryhmä (Aallon aluesuunnitelmien tutkimuksen johtoryhmä), Muroleen jutusta näkee, että on ammattimies asialla. Tähän siis pyritään heti työn alsta lähtien. Ei ole mitään mieltä järjestää 2017 taas yhtä tutkijakonferenssia, ellei ole mitään uutta kättä pitempää asetta kuten Muroleen hyvä kirjoitus ja kartat. Teen Muroleen innoittamana huomenna kaksi asiaa. 1) Keskustelen kovan luokan ammattijournalistin kanssa Aallon ja hänen esikuntansa työtä koskevien kirjoitusten julkaisemisesta vuodeksi 2017. Lähdetään hakemaan rahoitusta. 2) Menen huomenna valtioneuvoston kansliaan (VNK, Mikko tietää) kysymään mikä on Suomen arktinen strategia ja miten se esitellään vuonna 2017. Vertaan sitä Aallon aluekehitysstrategiaan. Jos on jotain verrattavaa.

    Mitä enemmän tähän tutustuu, sitä kummallisemmalta tuntuu, ettei aluesuunnitelmista ole tehty ammattilaistason tutkimusta. Säätiölläkin on nyt onneksi vihdoin johto joka ymmärtää mistä on kysymys. Aikaa vuoteen 2017 on vähän. Tulee kiire.

    Kiitos Pentti
    Jussi

    VastaaPoista