”Helsinki kaappasi asukkailta vuorovaikutuksen!”

Onko Helsinki kaapannut asukkaiden vuorovaikutuksen? Tuo kysymys leimahti iloiseksi teemaksi Yhdyskuntasuunnittelun seuran 55-vuotis juhlaseminaarissa. Seminaarin aihe oli juuri vuorovaikutus. Ansiokkaan alustusten pidon aloitti Aalto yliopiston innostuneen valloittava ääni, Aija Staffans - Vancouverin rakastaja, osallistumisen ja yhteistyön tutkija.  Toisena lavalle astui Mikko Särelä – tietoalan tutkijatohtori ja vihreä kaavoitusaktiivi. Niin, tiedättehän vihreän Särelän, hän on ruutukorttelikaava-apostoli ja Lisää kaupunkia Helsinkiin -sivuston pitäjä, Mikko Särelä on myös Ode Soininvaaran varamies kaupunkisuunnittelulautakunnassa, kun Mikko ”piirtää” Ode hihkuu ilosta; Mikkoa täydensi Antti Auvinen, hän uskoo työpajakulttuuriin ja Helsingin missioon. Seuraavaksi lavalle astui tilaisuuden ainoa kriitikko, Simo Sankari - osallistuva arkkitehti ja asukasaktiivi. Hän lanseerasi tuon mahtavan kaappausteeman – eikä jäänyt huomaamatta. Lopullisena niittinä pääsi ääneen Marja Lintula, sirkeäpuheinen tiedottaja Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta. Hän oli elänyt tiedottajana onnistumisen huumaa, nyt häntä kutsuttiin kaappaajaksi! Tuota ilmaa haistelivat äänettömät agentit Marja Salmela ja Mikko Aho – molemmat suuren vallan käyttäjiä. Ilmassa oli värinää. AAH! Mikä oli aihe? Aihe oli: Kenen kaava, kenen kaupunki? Puhetta luotsasi ihastuttavan tehokkaalla tavalla seuran puheenjohtaja Anne Jarva.

Nuoret uskovat vuorovaikutukseen. Vanhat epäilevät. Joku vanha sanoi kahvipöydässä että kansaa petetään. Tulevat liimaamaan keltaisia lappuja ja uskovat vaikuttaneensa. Tosiasiassa mikään ei vaikuta mihinkään. Joku nuori taas sanoo kokeneensa ylimaallista onnea työpajojen onnistumisesta. Niissä ihmiset jotka eivät suinkaan olleet asukasyhdistyksen kellokkaita tai julkisuuteen pyrkiviä kaavoitusaktiiveja, vaan tavallisia oikeita ihmisiä, nuo oikeasti itseoikeutetut, päästivät luovuuden valloilleen ja antoivat järjestäjille niin paljon! (Hei ystävät, anteeksi kiusoittelu, tämähän on blogi – tämä ei ole tutkimusta tai historiankirjoitusta, tämä on pakinaa). Mennäänpä nyt ”epätutkijan” innolla noihin esitelmiin teemalla ”esitelmöitsijä versus Murole”.

Staffans versus Murole

Aija Staffans on aina kiinnostava ääni. Hän on vakuuttunut tutkimisen kaikkitietävästä mandaatista. Hänen tutkimustuloksensa, tai ei ehkä vielä tulokset, vaan hänen esittelemänsä prosessianalyysit ovat kiehtovan kauniita kuvia. Ne eivät sinänsä kerro mitään, eivätkä ne anna mitään toimintaohjeita. Mutta toisaalta ne kertovat hyvin paljon. Ne kertovat monitoimialaisen inhimillisen poliittisteknologisen vuorovaikutuksen ja suunnittelijain luomien puolivalmisteideoiden mutu-verkon solmupisteistä. Tuliko selvästi sanottua. Ne siis kertovat, että tällaisia mutu-verkon solmupisteitä on olemassa ja runsaasti. Tuliko selvästi sanottua?

Staffans jakaa toimintakentän kolmeen osaan. On kansa, yksityinen ja julkinen. Staffansin systeemissä ei kerrota politiikan tai median itsenäisestä roolista. Staffans kuvaa toimintaa tavoitealueiden kautta. Hän käyttää sanoja elämänlaatu, kilpailukyky ja demokratia. Ne ovat ikään kuin annettuja tai mitattavia asioita, joihin tavoitteet voidaan sitoa ja määritellä. Ilmeisesti niihin tulee myös pyrkiä. Siis esimerkiksi: ”Tavoitteena on demokraattinen yhteiskunta, jossa hyvä kilpailukyky takaa korkean elämänlaadun”. Tai: ”Hyvän arjen ja korkean elämänlaadun takeina ovat läpinäkyvä demokratia ja tehokas hallinto”. Staffansin oppivan kaupunkisuunnittelun systeemissä kansa on hallintoon ja bisnekseen rinnastettava toimija.

Murole taas laittaa toimintakenttään bisneksen, byrokratian ja politiikan. Kolmen kone toimii vuorovaikutteisesti. Se kiertää suunnassa politiikka-byrokratia-bisnes. Tiede ja taide ovat taustakohinaa. Kansa tarkkailee ja fokusoi koneen toimintaa pienestä aukosta. Fokusoinnin mahdollistaa media. Se sijoittaa fokusointiaukkoon erilaisia linssejä. Linsseillä yritetään korjata kansan hajataitteisuutta tai värisokeutta. Medialla on erityisen kiinteät suhteet bisnekseen ja politiikkaan. Murolen systeemissä kansa on äänetön tarkkailija.

Staffansin systeemissä kansa on osa prosessia, kansa näyttää itsenäiseltä toimijalta kohti elämänlaatua.. Hän sijoittaa hallinnon ja demokratian, siis ehkä byrokratian ja politiikan, samaan laatikostoon.  Murolen ”yhteiskuntakoneessa” kansa on ulkopuolinen tarkkailija. Bisnes, byrokratia ja politiikka toimivat vaihtelevassa vuorovaikutuksessa. Toiminnan aikajänne eroaa, bisneksellä se on ”takaisinmaksuaika”, byrokratialla ”ohjetilanne”, kansalla ”elämä”.

Särelä versus Murole

Mikko Särelä on asiastaan vakuuttunut. Hän on suorastaan kiihkeän lapsenomaisen innostunut. Hän uskoo kompaktiin kaupunkiin – mallia ruutukortteli. No, mikäs tuossa voisi olla vastakkaisasettelun aiheena, koska taidan olla tunnettu lauseesta: ”Kompakti kaupunki on kontaktikaupunki.”

Kompaktin kaupungin ideologiaa tulin esitelleeksi Arkkitehti-lehden numerossa 3-4 vuodelta 1967. Jutun nimi oli: ”Ihmisen kulkemisen suunnittelusta”. Jutussa väitettiin kompaktia kaupunkia tarvittavan elämän tylsyyden - kontaktittomuuden pelastajana. Siinä ei puhuttu mitään kaupunkitaloudesta tai kulkutapajakautumasta. Siinä ei myöskään ollut tavoitteena autoista vapautuminen. Siinä oli tavoitteena yksinäisyydestä vapautuminen. Juttuun liittyi kuvia periaatteella oikein/väärin. Väärin oli metsälähiö, oikein oli tiivis korttelirakenne. Liikkumisessa korostettiin kävelijän kontaktitiheyttä mm. näillä sanoilla:

”Kaupunkien ominaisarvoja punnittaessa puhutaan mielellään jalankulkuetäisyyksistä asunnon ja erilaisiin toimintoihin liittyvien alueiden tai rakennusten välillä. Etäisyyttä mitataan useimmiten metreinä tai minuutteina. Nämä ovat harhaanjohtavia mittausperusteita. Jalankulkumatkan pituuden määrittää metrejä ja minuutteja paremmin kohteita yhdistävän kulkureitin tapahtumaintensiteetti. Tapahtumia ovat jalankulkijalle ennen kaikkea toiset ihmiset - kaupunki ilman ihmisiä on aavekaupunki (vrt. nukkumalähiö). Ihmisiä on vain siellä missä on toimintoja. Kompaktissa miljöössä voidaan synnyttää korkea tapahtumaintensiteetti = elämysintensiteetti. Ihmisen kulkemisen tulee olla happening.”

Tältä maailma näytti 50 vuotta sitten: "Kommunikaatiovälineiden lisääntyessä ihmisten kontaktit ovat vähentyneet. Rummunpärinöin suoritetut kuulutukset toreilla ovat vaihtuneet aamuyöllä postiluukusta putoaviin sanomalehtiin, henkilöauton käyttö on romahdusmaisesti vähentänyt kontakteja bussipysäkeillä ja julkisissa kulkuneuvoissa, televisio on vielä saattanut perheenjäsenten väliset suhteet sellaiseen tilaan, että perheenemäntä kuvittelee nukkuvansa jonkun "Iahjomattoman", "tuomitun" tai "takaa-ajetun" vieressä. Kaupunkien muuttaminen rajaamattomiksi ja liikkumisjärjestelmältään sekaviksi epäkaupungeiksi on lopullisesti vähentänyt kontaktit minimiinsä. Yhdyskuntasuunnittelun tehtävä on löytää keinot suurelta osalta itse aiheuttamansa tilanteen korjaamiseen.” Tässä on piirustukseni siitä miltä kaupungin tulisi näyttää.

Nyt vaikuttaa siltä, että tällä ajatuksella on aivan uuden sukupolven kannattajia. Mikko Särelä on aatteen miehiä. Hän on piirtänyt kavereineen kaupunkikonglomeraattia, joka mattona täyttää tyhjän tilan. Tavoitteena on kokonaistiiveys, ei niinkään (vaikkakin seurauksena kyllä) kulkemisen tapahtuman kontaktitiheys.  Hän ei missään tapauksessa halua maanteitä kaupunkiin. Niitähän minäkin vastustin. Siis – ollaanko samoilla linjoilla? Mutta jotain eroa tässä nyt täytyy olla. Suurimpana erona on se, että tuohon vanhaan aikaan ”hyvä vanha kaupunki” ongelmineen jätettiin rauhaan ja keskityttiin uusille alueille. Haluttiin tehdä ”uusia kaupunkeja”. Malliksi kelpaavat Koivukylä ja Hervanta? Niiden takana oli palava aate tehdä sekoittunutta, ympäristöystävällistä jalankulkukaupunkia, joissa kivijalkakaupat kukoistavat. (Kuulostaa aivan Särelän tekstiltä!) Onnistuttiinko noissa? No eipä varmaan, mutta sama uhka leijuu näiden nykykehitelmienkin päällä. Mikä uhka? No, todellisuus tuhoaa haasteen!

Särelä sanoo esitelmässään (17.4.2014 YSS) luomastaan taustaryhmästä näin: ”Tämä ryhmä on kaikille niille, joiden mielestä Helsingin seudulla on aivan liian vähän oikeaa kaupunkia. Tiheästi rakennettuja kerrostalokortteleita, joiden kivijalat ovat pikkuliikkeitä täynnä ja joissa on sopivasti puistoja luomassa kaupunkilaisille kohtauspaikkoja. Haluamme, että vuonna 2100 jengi sanoo kuinka 20-luvulla tehtiin hyvää kaupunkia.”

Särelä etsii vaihtoehtoa: ”Helsingin seudun kasvu on valtava haaste. Seudun asukasmäärä kasvaa lähitulevaisuudessa sadoilla tuhansilla asukkailla. Nurmijärvi-ilmiön jatkuminen tarkoittaa kasvavia ruuhkia ja valtavia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä kustannuksia. Ruuhkautumisen kasvulle, asuntojen hintojen nousulle ja Nurmijärvi-ilmiölle on vaihtoehto.”

Särelän blogisivu tarkentaa:  http://www.sarela.fi/ .” Internet-tutkimuksen tekeminen on opettanut minut siitä, että useimmissa ongelmissa ei riitä, että asiaa katsoo yhdeltä kantilta. Jos haluaa oikeasti ratkaista ongelmia, pitää ymmärtää niin tekniset haasteet, taloudelliset haasteet kuin inhimilliset näkökulmatkin.” Sivuilta löytyy myös yhteys aateveljeen Hannu Oskalaan: http://hannuoskala.fi/2014/03/kaupunginhallitus-17-3-2014/ . Ystäväni Ode Soininvaara on tietysti jo vuosikausia ollut periaatteessa aatteen pääprofeetta ja nuorempien esikuva.  Ode näyttää lähes kritiikittä kannattavan nyt kiteytynyttä kaupunkiuudistusta yhtyneenä moottoriteiden bulevardisoimiseen: http://www.soininvaara.fi/ .

Mikko Särelä esittele ryhmittymänsä kolmena saavutuksena Koskelan sairaala-alueen tiivistämistä 3000 asukkaalla (vasen kuva). Pikku-Huopalahden ja Mannerheimintie kainalossa olevan Helsingin yliopiston alueen asuntorakentaminen voisi toteutua nykyisten kiinteistöjen (30000 k-m2) ilmeisen siirron jälkeen xxx asukkaan korttelina. Ja kolmantena esimerkkinä menestyksekkäästä kansalaistoiminnasta Särelä mainitsee Mannerheimintien Sokos-Stockmann puoleisen ajoradan muuttamisen kävelyalueeksi. Nämä ovat kaikki aivan mahdollisia eivätkä mitenkään vallankumouksellisia. Hyvä Mikko ja hyvä ”Lisää kaupunkia Helsinkiin”. Vaikka taitavat nuo aatteet jäädä hieman keskentekoisiksi, niin kuin jäivät Murolenkin aatteet aikanaan – sääli.

Sankari versus Murole

Simo Sankari aloitti esityksensä kolmella kysymyksellä.  Hän kysyi:

1) Miten saada makro- ja mikrotason toimijat ja järkeily

kohtaamaan?

2) Millainen kommunikaatiojärjestelmä ja toimijoiden verkostorakenne

tuottaa luovimman prosessin ja parhaimman yleiskaavan?

Simo Sankari on ilmeinen tehokas asukasaktiivi. Hän oli HELKA:n yleiskaavaryhmän vetäjä kun asukkaat kokeilivat osallistumistaan Helsingin yleiskaavavision vuorovaikutusprosessiin.  

Puhekuplassa Simo Sankari kyselee oleellisia. Tuostapa klikkaamalla löytyykin Simon HELKA:n yleiskaavaryhmässä pitämä esitys hauskasti puhekuplilla täydennettynä. http://kaupunginosat.net/ruohonkarjet/images/stories/Ruohonkarjet/_Yleiskaava_2016/Helka2_13_09_19/sem_13-09-19-valokuvat%20simo%20sankari.pdf

Sanakaria vastaan ei nyt löydy varsinaista murinaa. Kuitenkin tuo asukasyhteistyö ansaitsee pohdintaa. Ei ehkä niin kuin Sankari sanoo, että ne olisivat jotain ideageneraattoreita vaan, että todellisuudessa kysymyksessä on vaihtoehdoista tiedottaminen ja niistä keskustelu. Kysymyksessä ei voi olla ”kaksi tuntia suunnittelijana”. Niin helppoa se ei ole.

Asukkaat ja heidän muodostamansa yhteistyöryhmät ovat aina olleet minun sydäntäni lähellä. Erityisesti minua on kiinnostanut koululaisryhmien osallistuminen. Varsinaisessa prosessiin kuuluvassa asukasyhteistyössä on ihmetyttänyt tuo kiinnostuksen lähes aneeminen puute ja vain muutaman omasta asiastaan kiinnostuneen henkilön edunvalvonta. Toisaalta on myös ihmetyttänyt esittelevien virkamiesten täydellinen kyvyttömyys puhua ymmärrettävää kieltä. Siksipä saattaa olla hyvä, että selkokieltä osaavat tiedottajat tulevat mukaan kuvioon. Mutta siinäkin saatetaan mennä allikkoon. Sillä vain asiantuntijat voivat tunnustaa, että se mitä he puhuvat ei ole ainoa totuus. Tiedottaja joutuu toimimaan kuin tulkki. Kääntää sanotun tai kirjoitetun täsmälleen niin kuin se on.

 Sakari Sankari keksi tuon mahtavan jutun: ”Kaupunkisuunnitteluvirasto kaappasi asukkailta vuorovaikutuksen.” Hän etsi omassa esityksessään tuohon hänen kuvaansa punaisella merkittyjä yhteyksiä. Miten nuo mainiot TEEMAT ja tuo mainio KOMMUNIKAATIO, HELKAn yleiskaavaryhmä ja 600000 kaupunkilaista alueryhmineen oikein voivat saada ideoita siirtymään. Onko siis kysymys nimenomaan ideoiden siirtymisestä? Onko vuorovaikutus ideoiden kehittelyä ja niiden siirtämistä?

Bjöte reagoi

Kun tuossa tuskailin näitä osallistumisen sfäärejä, sattui ystäväni Bjöte Silfverberg kohdalle. Hänellä oli heti valmis mielipide tämän blogin aiheeseen. Se tuli kirjallisena kuin pyssyn suusta. Oli siis ilmeisen valmis jo syntyessään.

Hejsan Pentti,

Selvennystä aiheeseen

Kunnioitan meidän edustuksellista demokratiajärjestelmäämme ja toivon että strategiset valinnat tehdään niillä foorumeilla huolellisen asiantuntijavalmistelun pohjalta. Sopii toivoa että kansan valitsemat delegaatit osaavat ja uskaltavat kannattaa vaihtoehdoista sellaista joka edistää parhaiten heidän ajamiensa arvojen toteutumista.

Gallupkyselyillä ei saa ohittaa tuota jaloa vastuuta.

Koska tuo edustuksellisuus ei voi toimia tehokkaasti lähinurkkia koskevissa kysymyksissä tarvitaan nykyistä paljon laajempi LÄHIDEMOKRATIA (ja varsinkin jos kuntaliitoksilla vielä laajennetaan päätöksenteon maantiedettä). Siinä sitten on tilaa työpajoille, nettifoorumeille, PehmoGIS-virityksille jne.

Virkakoneistoon saattaa pesiytyä ”yhdenmukaisesti suuntautuvia experttejä” tai koneistoa rasittaa despoottijohto. Niin ettei valmistelussa tulekaan kunnolla vaihtoehtoisia strategioita pöydälle. Silloin tarvitaan valppaita yksilöitä junailemaan ”suoran demokratian ” pikku actioneita.

Ha det bra

bjöte

Ajattelen pitkää ikää - en trendejä

Firmat elävät tuotekehityksessään trendeillä ratsastaen. Firmoilla suunnittelujänne on suurin piirtein trendin mittainen eli pari vuotta. Aivan suunnatonta on tehdä viisivuotissuunnitelma. Sellainen on firmoilla jo visio, ei suunnitelma. Armeijat suunnittelevat taktiikan ja strategian kestot lyhyelle toimitusajalle. Hitler luotti salamasotaan. Moskovaan piti lennähtää kuukausissa – ennen talven tuloa. Stalin suunnitteli valtaavansa Suomen kolmessa viikossa. Kaarle XII ja Napoleon joutuivat huomioimaan pitkät kävelymatkat.  Meidän rakas nuori Ruotsi-Suomen suurvallan Kaarlemme käveli Pultavalle vuoden päivät ja sitten kahdessa päivässä joutui tuhon omaksi.

 Yhdyskuntasuunnittelussa eletään sentään sukupolven mittaisella jänteellä, eli 25 vuotta taitaa olla matka ohjetilanteeseen. Helsingin Metro-Castrenilla tuo ohjetilanne oli talviarkipäivän huipputunti 16 vuonna 1992. Tähtäyspiste oli vuosi 1960 ja aikajänne siten runsaat 30 vuotta. Helsingin valmisteilla oleva yleiskaava on venyttänyt jänteen vuoteen 2050 eli aikajänne on lähes 40 vuoden mittainen. Minä haluaisin lisää venytystä. Ainakin henkisellä tasolla - tulevaisuuden todellisina visioina ja skenaarioina -kriiseineen, mahdollisuuksineen. Vai mitä ajattelette siitä, että lastenlastenlapseni elävät vielä vuonna 2100. Eikö elävien omien aika olekaan suunnittelujänteen sisällä? Vallitsee suuri tuntematon – kuin kuoleman jälkeinen elämä. Tallinnassa liikkuessani ajattelen kaupunginmuureja joita rakennettiin jo 500 vuotta sitten. Ajattelen naapurustoani joka rakennettiin nykyiseen ilmeeseen 200 vuotta sitten, ajattelen katuja ja taloja, jotka ovat juuri kuin sata vuotta sitten. 

Särelä sanoo viiden sokean tunnustelevan elefanttia. Vanhan tarun mukaan sokeita olikin seitsemän; Seitsemän sokeaa miestä norsua tunnustelemassa on monien itämaisten uskontokulttuurien tarustossa. Tunnustelu muistuttaa todellista elämää. Tai se muistuttaa päivän politiikkaa. Erityisen paljon se muistuttaa yhdyskuntasuunnittelua. Yksi tunnistaa kärsää, toinen vatsaa, kolmas korvaa, neljäs häntää, viides jalkaa, kuudes selkää ja seitsemäs silmää. Yksi tunnistaa kilpailukykyä, toinen paikkatietoja, kolmas väestötilastoja, neljäs investointeja, viides infrastruktuuria, kuudes lainsäädäntöä ja seitsemäs  kaupunkisuunnittelua:

O how they cling and wrangle, some who claim

For preacher and monk the honored name!
For, quarreling, each to his view they cling.

Such folk see only one side of a thing.