torstai 13. maaliskuuta 2014

Eilgasse - katson ikkunasta

Carl Mothander (1986-1965) oli ruotsalainen toimittaja ja  upseeri. Hän osallistui vapaaehtoisena sekä Suomen että Viron vapaussotiin. Suomen valkoisessa armeijassa hän oli majuri. Virossa hän oli ruotsalaisen vapaaehtoiskomppanian komentaja. 20-luvun lopulla Virossa hän tutustui saksanbalttilaiseen Benita von Wrangeliin, paroonittareen, kosi ja pääsi vihille ja Tohisoon kartanon isännäksi. Carl Mothander kirjoitti Viron ajastaan kirjan: ”Baroner, bönder och bolsjeviker i Estland”. Kirjan ensimmäisen painoksen kustansi Lars Hökerbergs bokförlag Helsingissä sotavuonna 1943. Toinen painos, eli minun kädessäni oleva kirja, painettiin Tallinnassa vuonna 2013. Kustantajana oli Svenska St. Mickelsförsamlingen i Tallinn. Kirjan julkaisu oli mahdollista sotavuosina Suomessa, sittemmin vuonna 1944 se joutui pariksi vuodeksi sensuurin kieltämäksi. Saattaa olla, ettei ruotsalaisia kustantamoita tuo kirja juuri tuohon aikaan erityisemmin innoittanut - saksalaisia vielä vähemmän. Virossakin sen julkaisu olisi ollut täysin mahdotonta ennen vuotta 1991. Kirjoittaja kuoli vuonna 1965. Nyt minä luen mielenkiinnolla tuota kirjaa. Onhan Tallinnassa Toompean mäellä minun toinen asuntoni ja Mothanderin kirja kertoo juurin sotia edeltävän ajan Dombergin asukkaista. Siis suorastaan ahmin tuota kirjaa.




Carl Mothanderin kirjan ensimmäinen painos julkaistiin Helsingissä vuonna 1943. Vuonna 1944 se joutui kiellettyjen kirjojen joukkoon. Nyt se on mielenkiintoista luettavaa.

Tohisoon möisa eli Tois’in kartano oli ollut Baltian saksalaisaatelin sukukartanoita vuosisatoja. Pohjan sodan jälkeen vuodesta 1744 kartano oli sitten Wrangel’in suvun hallussa aina vuoteen 1919 saakka, jolloin Virossa toteutettiin maareformi. Tsaarinvalta oli säilyttänyt ruotsinvallan privilegiot aatelisilla.  Itsenäistymisprosessia käyvän Eestin maauudistuksessa vuonna 1919 kartanonomistajat kuitenkin menettivät maansa. Heille jäi yleensä parikymmentä hehtaaria tilan sydämestä. Päärakennuksen he myös menettivät ja ryhtyivät asumaan sivurakennuksessa pieneksi kutistuneine peltoineen ja suurine navetoineen. Näin kävi myös Tois’in kartanossa. Se, että Virossa kartanonomistajat menettivät valtavat tiluksensa, poikkeaa siis täysin siitä mikä meillä tapahtui, tosin meillä läänitykset ja suurkartanot olivat vähäisiä Baltiaan verrattuna. Toisaalta väitetään, että ilman tätä kartanoiden pakkolunastusta Viro olisi ollut osa Leninin suurta sosialistista vallankumousta. Tosin kartanot pakkolunastettiin myös esimerkiksi Ukrainassa, mutta maa joutui silti vuonna 1922 Neuvostoliiton vallan alle.

Sekavaa sotimista ja vallan uusjakoa
Ennen Baltian maiden itsenäistymistä vuonna 1918 vehkeiltiin ja sodittiin. Virolla oli yhden päivän itsenäisyys 24.1.1918. Sitten Saksa miehitti Viron ja Baltian, alueen maanomistajat (saksalaiset ja venäläiset) olivat Venäjän vallankumouskahinoiden vuoksi huolissaan tulevaisuudestaan. Saksan tuella he yrittivät muodostaa Baltian yhtyneen herttuakunnan (Vereinigtes Baltisches Herzogtum). Alue olisi ollut Saksan suojelualue. Ohessa herttuakunnan mustavalkoinen lippu.




Homma kuitenkin meni myttyyn, sillä maat pyrkivät oikeaan itsenäisyyteen. Saksaan ei luotettu, mutta vielä vähemmän bolsevikkeihin. Saksan sotilashallinto luovutti siviilivallan Konstantin Pätsin hallitukselle. Saksan oli kuitenkin menettämässä pelin ensimmäisessä maailmansodassa. Virossa se toteutui, kun Suomessakin tuttu kreivi von der Goltz (”Saksan kenraali Suomessa”), taisteltuaan ensin bolsevikkeja vastaan, käänsikin aseensa virolaisia vastaan - omien strategioidensa ohjaamana. Hänen pyrkimyksenään oli muodostaa Pietariin saksalaishallinto Venäjän valkoisen armeijan tuella.  Saksalaisten sitten luovuttaessa punaiset saivat jalansijaa kunnes voimavirta kääntyi ja Viro taisteli Englannin ja Suomen aseavun tukemana itsenäisyyden. Se toteutui lopullisesti Tarton rauhassa 2.2.1920. (Olivathan siellä paikalla myös suomalaiset vapaaehtoiset: 3800 henkeä. Sama määrä virolaisia tuli Suomea auttamaan jatkosodassa). Tämä oli nyt tässä sen vuoksi, että selviää missä olosuhteissa Carl Mothanderin tuleva puoliso menetti pääosan kartanostaan. 

 

Tois eli Tohisoo puiston keskellä nykyisessä ulkoasussaan. Vanha päärakennus paloi 1910 ja jälleenrakennettiin välittömästi palon jälkeen. Jos kartano kiinnostaa tutki tuosta linkistä: http://www.mois.ee/harju/tohisoo.shtml .

Helsinki on ”Eestin Pikku - Pariisi”
Laiva saapuu Tallinnan kauppiaiden laituriin. Elettiin vuotta 1928. Mothander tarkkailee muita matkustajia: ”He olivat pääosin naisia, extravagantteja ulkonäöltään, sotamaalattuja ja parfymoituja - aina nenän ja silmän sietokyvyn rajalle. Heidän takkinsa näyttivät siltä kuin ne olisivat maksaneet 650 vaikka todellisuudessa maksoivat 195. Hatut olivat mitä rohkeimpia, silmät belladonnan arvoituksellisia, puoliaidot korut säteillen, korvakorut suuria kuin soppalautaset ja markiisisormukset pitkiä kuin sormilastat.” He olivat Mothanderin arvion mukaan silkki- ja kauneusalan naisia, jotka palasivat ostosmatkoilta Helsingistä - ”Eestin Pikku - Pariisista”.


 Mothanderin auto oli Ford 1923 Touring 20 hv.

Carl Mothander ja hänen toverinsa Gösta saivat myös Ford - autonsa vuosimallia 1923 Viola-laivan etukannelta. He olivat ajaneet Tornion kautta ympäri Tukholmasta Helsinkiin. Päivämatkan maksimi Suomen teillä oli 100 - 120 km. Muistuu mieleen oma vuoden 1955 automatkani Helsingistä Tornion kautta Tukholmaan ja edelleen Madridiin. Miksi Tornion kautta? Se oli halvempaa kuin lastata auto Boren etukannelle – päivämatkat olivat kuitenkin melkoisesti pidempiä Mothanderiin verrattuna. Tämä ei ehkä ollut syy Mothanderin reitinvalintaan. Mothander oli matkalla Toompealle - ei Madridiin. Kaikki meni muuten hyvin, mutta yksi poliisi, yksi sotilas ja kourallinen katupoikia tarvittiin työntämään yskivä auto Toompean mäelle. Palkkioksi työntäjät saivat askin aitosuomalaista Klubi seiskaa. Mothanderin ja hänen ystävänsä kohteena oli ”Tollska Palatset” tuossa aivan minun naapurissani Pikk jalan, Piiskopin ja kirkkoaukion kulmassa. 



Talon pääsisäänkäynti ja ajoportti oli ja on Tuomiokirkon aukiolla Kohtu kadulla (Gericht strasse). Yksi sisäänkäynti oli Pikk jalan (Langer Domberg) puoleisesta pikku puistosta (alemmat kuvat). Dombergiläiset käyttivät vielä 30-luvulla katujen saksalaisia nimiä. Minun katuni Rutu oli saksalaisten suussa Eilgasse (Rutu onkin eestiksi kiire), Piiskopi oli Douglas strasse ja Pikk jalan nimi oli Langer Domberg. Mikään ei ole taloissa muuttunut, paitsi sisätilat.


Kartanolaisten kaupunkielämää
Kartanolaiset, tai ainakin mahtavimmat heistä, viettivät talvikuukaudet Dombergillä eli Toompean mäellä. Koko Toompea oli vielä 30-luvulla saksalais-venäläis-ruotsalaisten aatelissukujen hallussa. Kun Carl Mothander, ruotsalainen aateliton upseeri, saapui vanhalla Fordillaan Tallinnan Toompealle, joutui hän heti isäntäväkensä eli saksanaatelin pyöritykseen. Kyseinen suku asui talviasunnossaan Tolls’in talossa Suomen suurlähetystön naapurissa. Taloon on suora näkymä minun ikkunastani Rutu kadulta. Tuo talo on siis usein minun silmissäni.




Katse naapuritaloon

Talo oli alkuaan rakennettu nykyiseen muotoonsa 1800-luvun alussa. Tuolloin talon rakensi Benita Wrangelin äidinisänäidinisä kreivi Peter Graf Douglas. Sittemmin, niin kuin asiaan kuuluu, talo oli korjattu ja uudisrakennettu moneen kertaan vuoteen 1928 mennessä. Erikoiselta tuntuu, kun Mothander väittää pietarilaisen arkkitehdin Carl Ludvig Engelin olleen taloa suunnittelemassa. Onhan tuo mahdollista, sillä vuonna 1808 Engel oli Tallinnan kaupunginarkkitehtina ja suunnitteli Reinhold August von Kaulbarsin (1767–1846) palatsin samalle kadulle. Tolls’in talon omisti 1800-luvun puolessa välissä kamariherra von Tiesenhausen. Nyt Mothanderin vierailun aikana omistajia oli useita. Yksi niistä von Wrangelin suku Tois’in kartanosta – siis Mothanderin tuleva vaimo.

Mothander kertoo kirjassaan ihastuneena vuosisatojen aikana kehittyneestä ylimyskulttuurista ja sen reliktinä vielä elossa olleista ihmisistä ja erityisesti vanhoista paroneista. Häntä kauhistuttaa kyllä suuriin 15 huoneen patriisiasuntoihin ahdettu huonekalujen ja hopeoitten määrä – jonnekin ne oli ahdettava kun kartanot menetettiin. Hän oli varma, että Baltia oli ainoa paikka Euroopassa, jossa tällainen kulttuuri vielä eli viimeisiä henkäyksiään. Siihen kuului luonnollisesti tiukka sisäpiiriläisyys. Avioliitot solmittiin soveliaiden sukujen kanssa. Seurusteltiin tiiviisti vain vertaisten kanssa. Ylläpidettiin ylhäältä suuntautuvaa ”talonpoikaissuojelua” vielä jäljellä olevia kartanoiden maataloustyöntekijöitä kohtaan. Kuitenkin kaikessa elämässä oli suuri haikeus, unelmoitiin vanhoista ajoista – 700 vuoden perinnöstä, joka nyt oli väistämättä häviämässä.

Näen silmissäni tuon naapuritalon entisiä asukkaita
Talossa oli mielenkiintoisia asukkaita. Nyt kun kuljen tuossa naapurustossa tulen näkemään heidät silmissäni. Aikaisemmin, ennen Mothanderin kirjan lukemista, talo oli vain fasadi jossa oli ilmeettömiä ikkunan reikiä. Talo oli muuttunut erityisen ilmeettömäksi kun se kymmenen vuotta sitten saneerattiin ja monia värikerroksia ja historiaa kertoneet puhuvat seinät peitettiin vaalealla pastellisävyisellä maalilla. Talosta oli tullut mykkä. Mutta nyt alan nähdä edessäni ihmisiä, jotka asustivat tuossa talossa 20-luvun lopulla - äitini ja isäni häämatkan aikoihin.

Näen ensin vanhan harmaatukkaisen paronin, joka kevään päiväpaisteessa istuu turkkilainen fetsi päässä Pikk jalan puoleisen puistomuurin ääressä ja lähettää lentosuudelmia ohi kulkeville Dombergin naisille. Mothanderin mukaan vanhalla herralla oli nuoria kaunottaria tervehtiessään muutakin mielessä kuin vain tervehdys. Nyt yritän aina löytää hänet ohi kulkiessani suurien puiden varjosta. (Niitä puita ei nyt kylläkään ole, paitsi yksi puu, mutta kuvitellaan!) Näen myös nuo kaksi daamia, joiden kohtaaminen jyrkässä mäessä samalla kuparisella kaiteella synnyttää rikin hajua. He ovat pippurinen vapaaherran leski Girard de Soucanton ja naimattomaksi jäänyt ylen lihava paronitar Julie. Tiedän myös, että talossa asui venäläinen antiikkikauppias. Hänellä oli 15 huoneen asunto, jota hän käytti varastona. Häntä vihattiin ja hänestä haluttiin eroon. Minusta hän näyttää katuelämän kuvitelmissa sopivalta hahmolta. Hänellä on kirsikanpunainen takki ja lammasnahkainen lakki – kesät talvet. Talossa oli myös useita koiranomistajia. Kuuluisin oli paroni von Meyendorff. Hän oli onnistunut vallankumouksen melskeissä pelastamaan tsaarien kuuluisasta Gatchina kennelistä Englannin pointtereita. Asunnon haju paljasti koiranomistajan sisäkennelin paikan, koiria asui tuossa talossa kymmeniä.

Irene Isabella Margarethe Paulina Caecilia Freiin von Meyendorff syntyi vuonna 1916 paroni von Meyendorffin tyttärenä. Äiti kuitenkin kyllästyi äksyyn isään ja lähti kaksi vuotiaan tyttärensä kanssa pakoon Saksaan jo Venäjän vallankumouksen aikoihin. Josef Goebbels ihastui tyttöön tulisesti, mutta sai yhtä tuliset pakit. Irenestä tuli ihailtu filmitähti. Hän teki Saksassa 40 elokuvaa. Sellaisia tyttöjä oli peräisin Toompealta, suorastaan naapurista.



Irene von Meyendorff (1916-2001) oli naapuritalon tyttö Toompean mäeltä. Äiti kuitenkin pakeni ankaraa aviomiestään tyttärensä kanssa Saksaan. Nuori filmitähden alku oli Joseph Goebbelsin ihastus, mutta antoi  tälleankarat pakit. Irene teki useita elokuvia sodan jälkeisessä Saksassa.

Talossa asui myös suomalainen kreivitär, joka omisti Tallinnan suurimman koiran. Se oli Tanskandoggi. Oli yleisesti tunnettua miten koiran kanssa taistelu oli kreivittären hyvän kunnon ja sorjan vartalon salaisuus.

La dame blanche
Kummitukset olivat Toompean taloissa yleisiä. Erityisen otolliseksi kummitusten liikkumisen tekivät maanalaiset käytävät, jotka perimätiedon mukaan yhdistivät linnoituksia, kellareita ja tuomikirkon. Nythän noita käytäviä on avattu yleisölle, suosittelen vierailua Kiek in de Kökin käytävissä. Puheena olevan Tolls’in talon kummitus on valkea nainen. Hän oli birgittalaisluostarin nuori noviisi, joka pakeni ihailemansa ritarin hevosen selässä luostarista. Tytön isä, naapuritalon asukas sai tyttärensä kiinni ja muurasi hänet talon kellariholviin. Tuo tytär kulkee Toompealla vieläkin – luulen niin. Vuonna 1920 tuo valkoinen nainen säikäytti kuoliaaksi talon sinisessä kammarissa asuneen ranskalaisen esikuntaupseerin. Ranskalainen juoksi kadulle ja huusi: ”La dame blanche, elle me poursuit, elle me poursuit!” Ja kaatui kuolleena kadulle. Varokaa kun liikutte meidän nurkillamme.

”Drang zum Ost” muuttui Baltian osalta ”Heim ins Reich”
Paronien aika päättyi lopullisesti Hitlerin määräyksellä vuonna 1939. Heidän aikansa vuoden 1919 jälkeen ei enää ollut kuin kvasifeodalismia, mutta ehkä tuo väliaika kultasi hyvät muistot paroneista. Carl Mothander kirjoittaa (ihailemansa) Jaan Tönissonin sanoneen: ”Varmaan olen iloinen, että kansamme sai tilaisuuden paikkaan auringossa, mutta että lähetimme vanhat paronit suoraan historiaan, ansaitsematon kaininmerkki otsassaan, siinä en olisi halunnut olla mukana.”

Viron maareformi oli toteutettu vuonna 1919. Tois’in (Tohisoo) kartano menetti maansa. Vain 20 hehtaaria jäi entisen omistajan käyttöön. Kartanon päärakennus siirtyi Viron valtiolle. Maata kuitenkin viljeltiin ja metsää kasvatettiin. Carl Mothander ehti olla tilalla vain kymmenisen vuotta. Sitten astui voimaan Hitlerin määräys: ”Heim ins Reich”. Ajankohta oli 1939. Kaikkien Baltian saksalaisten oli siirryttävä kotimaahan. Siirto perustui Ribbentropin ja Molotovin sopimukseen. Baltia (ja Suomi) oli siirretty tässä sopimuksessa Neuvostoliiton mandaattiin. Ruotsalaisena Mothander viivytti lähtöä, sillä pariskunnalla oli mahdollisuus siirtyä Ruotsiin.  He eivät halunneet lähteä. He ehkä toivoivat ihmettä… Sitä ei tullut. Sen sijaan Viroon tuli kahden vuoden aikana 130000 neuvostoliittolaista sotilasta.




Erkki Tuomiojan vuonna 2009 julkaistu Tammen kustantama kirja ”Jaan Tönisson ja Viron itsenäisyys” on ehdottomasti mielenkiintoista luettavaa. Se kertoon ”maan isän” Konstantin Pätsin ja Jaan Tönissonin yhteistyöstä ja kiihkeästä valtataistelusta.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti