Donner vastaan Ervi ja muita 60-luvun tietäjiä

Suomen Kuvalehden ”pääkirjoituspakinoitsija” Bagheera numerossa 26 vuodelta 1926 ennakoi tulevaa suurkaupunkia:

”Kuinka Helsinki onkaan muuttunut kolmessa vuosikymmenessä! Vielä viisikolmatta vuotta sitten Helsinki oli tyypillinen pikkukaupunki. Tosin verrattain suuri kooltaan, mutta siitä huolimatta pikkukaupunki,  sekä ulkonaiselta hahmoltaan,  että sisäiseltä olemukseltaan. Kivimuurien lomassa oli matalia puutaloja tuhkatiheässä, ja pihamaaidyllit vehmaine puistoineen, patriarkaalisine perunapenkkeineen, vieläpä viihtyisine vihreätuolisine lehtimajoineen välkkyivät ohikulkijan silmiin monien porttien aukoista. Kaupungin vanhemmat vakituiset asukkaat tunsivat toisensa, jolleivät lähemmin niin ainakin ulkonäöltä ja osoitteina käytettiin katunumerojen ohella varsin yleiseen talonomistajan sukunimeä.

Missä ennen kohosi korkeintaan jonkun yksinäisen uskalikon orpo uutistalo, siellä levittelevät nyt kymmenet korttelit upeita kivilinnojaan. Asutuksen painopisteet ovat siirtymistään siirtyneet. Kodit ovat muutetut syrjemmälle ja entisestä sydänseudusta on tullut liike- ja virastoelämän City, jossa työ suoritetaan, mutta jossa ei asuta. Juuri tällaisen päiväelämän polttopisteen muodostuminen on varmin suurkaupunkilaisuuden merkki.

  

Suomen Kuvalehden pakinoitsija pohti Helsingin suurkaupungistumista silloin kun kamera näytti tällaiselta ja moottoripyörä tällaiselta.

Suurkaupunkilaisuus tuo tullessaan aivan uuden elämän poljennon. Suonen sykähtely kiihtyy, käy kuumeiseksi. Kiireet kiristyvät ja touhut tulistuvat. Kivimuurien labyrinteissä elävillä ihmisillä ei ole aikaa viipyä hiljaisissa unelmissa ja rauhallisessa mietiskelyssä. Unelmat kuuluvat viheriöiviin ja viihtyisiin pihamaaidylleihin, sementtipohjaan ne eivät pääse juurtumaan.

  

Vuoden 1926, ja tämän tekstin lähitodellisuutta: Saarinen – Jung oli julkaistu 1918. Kaupunki laajenee vuosirenkaittain. Saarinen ja Jung suunnittelivat lähiörenkaan Kanta-Helsingin ympärille. Kauemmillaan se ulottui Tapiolan, Leppävaaran, Kaivokselan, Malmin ja Myllypuron tasolle. Valtavat satama- ja teollisuusalueet Lauttasaaressa, Jätkäsaaressa, Sörnäisissä, Herttoniemessä ja massiivisesti nykyisen Itäkeskuksen ympäristössä ja Marjaniemessä olivat keskeinen osa suunnitelmaa. Töölönlahden täyttäminen ja rautatieaseman siirto Pasilaan tiivistivät keskustaa. Vuonna 1960 hyväksyttiin ensimmäinen sodanjälkeinen yleiskaava. Se oli sopeuttava kaava, jonka ohjauksessa syntyivät nukkumalähiöt. Tämä kaava vastaanotti maaltamuuton.

Pikkukaupungin viimeisten jäännösten hävittäminen ei tietystikään käynyt aivan yhtä nopeasti kuin sen toteuttaminen pienoisessa pakinassa. Aivan täydellisesti se ei ole vieläkään loppuun suoritettu. Niinpä on sinne kivimuurien piiloon unohtunut jokunen entisajan idyllikin, tosin niin pieni ja vaatimaton mittasuhteiltaan, että sen vain harvat huomaavat, mutta silti väärentämätön väriltään ja oikea tunnelmaltaan. Viidennestä kerroksesta näen sen hyvin. Se on koivunlehtien puhkeaminen se on perunamaan kehittyminen……

Jo vaanii minunkin idylliäni perikato. Uhataan puhkaista sen ohi kulkuväylä uuteen satamaan. Ja uhkaus pannaan epäilemättä ennen pitkää käytäntöön. Suurkaupunki levittää voimakkaita käsivarsiaan. Grottemylly vaatii uhrikseen kaikki entisajan muistot. Suurkaupunkiin ei mahdu pikkukaupunkia nimeksikään. Suur-Helsingin unelma toteutuu varmasti ja säälimättömästi.” Näin siis pakinoi Bagheera Suomen Kuvalehdessä vuonna 1926.

Grottemylly – mikä se on?

Niin mikä onkaan tuo ihmeellinen Grottemylly? Se on germaaninen hiidenmylly, joka jauhaa pahat, hyvät ja hopeat, kullat. Joku on ajatellut sen olevan myös Kalevalan Sammon. Tuossa Emil Lindahlin runossa mylly ei jauha kaupungille tai sen asukkaille pelkkää hyvää – kuolemaa jauhaa.

Grotten kultamylly pauhaa,

vinhaan ihmisviljaa jauhaa.

Myllärillä kiire työssä –

askeleita kaikuu yössä;

sieltä saapuu kalman paarit –

täyttyvät taas tuonen laarit!

– – –

Eelleen kultamylly pauhaa,

vinhaan ihmisviljaa jauhaa.

Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.

Jörn Donner: Onko puutarhakaupunki ainoa suunnitelmattomuuden vaihtoehto?

 Vuonna 1964 juuri perustetun kaupunkisuunnitteluviraston ensimmäiseksi päälliköksi valittiin maineensa ansainnut arkkitehti Aarne Ervi.  Hän oli merkittävä toivon kipinä.  Hänen kuviteltiin olevan Helsingin uuden ajan airut. Nuorena insinöörinä pääsin istumaan hänen virkahuoneeseensa hänen julistaessaan teemaansa. Ervillä oli yksi perusajatus: Helsingin seutua olisi mukava rakentaa pitkin rannikkoa. Helsingistä tulisi luoda merellinen nauhakaupunki. Ajatus oli tietysti täysi kymppi, mutta sen perusteella ei syntynyt jo silloin odotettua ”14 kunnan yhteistyötä”. Pikemminkin törmättiin kielimuuriin. Asia jäi sikseen. Ervi ei tuossa tilaisuudessa puhunut puutarhakaupungeista.

Vuonna 1967 julkaistussa kirjassaan ”Uusi maammekirja” Jörn Donner ottaa lujan niskalenkin puutarhakaupungeista ja samalla niiden apostolista Aarne Ervistä. (Jörn Donner: Uusi maammekirja 1967, Otava). Donner ikään kuin keskustelee kirjassaan ylipormestari Lauri Ahon kanssa. Häntä ärsyttää Ahon ”asuntososiaalinen utopia”, jonka mukaan korkea elintaso edellyttää pientä asukastiheyttä hehtaaria kohti ja siten väljää puutarhakaupunkia. Toisaalta Aho on kuitenkin huolissaan siitä, että Helsinkiin on arveltu mahtuvan vain 600 000 asukasta. 

Donnerilla ei ole toivon kipinää Ervin suhteen. Hän sanoo Ervillä itsellään olevan ruohoa ovensa edustalla. Donner kirjoittaa: ”Ervi voitti aikoinaan Tapiolan keskustan suunnittelukilpailun ja hän on puutarhakaupunki-idean innokas kannattaja. Olen jo viitannut hänen ihanteeseensa: kaupunkilaisen täytyy voida avata ovensa ja tuntea ruoho jalkojensa alla." Suomalainen ihminen viihtyy Ervin mukaan lähellä luontoa. Donner uskoo Ervin kuvittelevan suomalaisten rakastavan puutarhakaupunkimaista elämänmuotoa siksi, että heillä on niin voimakkaat siteet maatalouskulttuuriin. Itse hän on toista mieltä.

Hän uskoo, ettei helsinkiläisillä ole taloudellisista tai sosiaalisista syistä mahdollisuutta vapaaseen valintaan asunnon suhteen.  Hän uskoo, että Ervin asuntofilosofia on ”sarja kuvitelmia, tyhmyyksiä ja kohtalokkaita virhepäätelmiä".

No, kyllähän tuo vuoden 1928 Suomen Kuvalehden kirjoitus kertoo tällaisesta yhteydestä. Kirjoittaja haaveilee ”patriarkaalisista perunapenkeistä” – totta muuten, jotain patriarkaalista, mutta myös jotain kaupunkimaisen järjestynyttä on noissa suorissa perunapenkeissä. Maalaisuuden tekee ehkä turvalliseksi juuri asioiden säännönmukaisuus ja ajallinen järjestys. Kaupungissa vallitsee epämääräinen kaaos kesät talvet! Tämän kaaoksen seurauksista voit lukea vaikka minun blogistani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/kaupunkilainen-stressien-vallassa.html

Takaisin Donneriin, hän musertaa puutarhakaupunkifilosofian: ”Helsingin todellisuus ei millään tavalla vastaa Aarne Ervin unelmia. Tapiolaa lukuun ottamatta ei ole olemassa ainoatakaan johdonmukaisesti suunniteltua asuntoaluetta. On aivan turha luetella kaikkia vanhoja erehdyksiä - helsinkiläiset ovat niistä muutenkin hyvin selvillä. Toivon vain, että tulevat helsinkiläiset pääsevät asumasta näissä nukkumakaupungeissa.” Hän kysyy vielä: ”Onko puutarhakaupunki ainoa suunnitelmattomuuden vaihtoehto?

Donner rinnastaa Heikki von Hertzenin ”kahdeksan kaupungin” suunnitelman ja Ervin ”ruohikkofilosofian”. Hän valittaa, ettei voi esittää mitään uutta ohjelmaa. Hänen käsityksensä oikeasta suurkaupunkifilosofiasta perustuu kuitenkin Gropiuksen ja Corbusierin lausumiin ajatuksiin tekniikan aikakauden kaupungin olemuksesta. Toisaalta hän katsoo mainittujen herrojen joutuneen väärinymmärryksen kohteeksi niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet 20-luvulta.  Nämä väärinkäsitykset ovat syynä siihen, että Suomessa on hyväksytty puutarhakaupunki ”ainoana suunnitelmattomuuden vaihtoehtona”. Donnerin mielestä asemakaavapäätökset ovat olleet sokeita.  

Tämäkö oli Donnerin mainitsema väärinymmärrys?- vai tämä? Vasemmalla on Corbun ymmärrys hyvästä Pariisista, oikealla eräiden Helsingin kehittäjien ymmärrys hyvästä Helsingistä.

Donnerin uskoo tietokoneiden auttavan suunnittelijaa paremmin ymmärtämään tulevaisuutta. Tämä usko on Donnerin suusta hieman yllättävä, mutta myös ajalle tyypillinen. Donner kirjoittaa: ”Tietokoneet ovat tehneet mahdolliseksi sen, että ihminen hallitsee tilastoja ja pystyy määräämään tulevaisuuden muotoutumisen. Tällaisissa oloissa on myös poliittisten elinten tiedettävä, mitä ne tahtovat."

Kiehtovan mahtavaa tämä Donnerin pohdinta runsaan yhden sukupolven takaa. Vähintään yhtä kiehtovaa kuin tuo Suomen Kuvalehden pohdintarunsaan kolmen sukupolven takaa. Nyt Suomen Kuvalehti on uudelleen pohtinut Helsingin tulevaisuutta, Helsinkiä vuonna 2050. Mutta sitä ennen kurkistamme mitä merkkiarkkitehdit sanoivat korkeasta rakentamisesta Helsingistä samoihin aikoihin kun Donner viimeisteli kirjaansa.

 Muuten Tarja Nurmi – Arkkivahti, kirjoitti blogissaan minun antamastani haastattelusta (miellyttävän aktiiviselle nuorelle) toimittaja Kaisa Viljaselle koskien Töölönlahtea näin: ”Sen sijaan haastatellaan liikennesuunnittelijana tunnettua, professorina 1960-luvulla toiminutta Pentti Muroletta. Tässä täytyy siis tähdentää, ettei Murole ole rakennustaiteen tai arkkitehtuurin professori, vaikka hänet tässä nostetaan myös kaupunkirakennustaiteen asiantuntijaksi. Vahti kunnoittaa Muroletta kovasti. ” (Korjaus: en ole toiminut koskaan professorina, professorin nimike on vanhan saksalaissuomalaisen käytännön mukainen tasavallan presidentin myöntämä arvonimi. Professorin arvonimi on Suomen arvonimiluettelossa kuudennessa veroluokkaryhmässä. Nykyään sellaisesta pitää maksaa veroa  12 000 euroa. Nimityksestä pyydetään lausuntoa yliopistojen rehtoreilta. Minun tittelini allekirjoitti itse asiassa silloisen presidentti Martti Ahtisaaren sijaan valtionvarainministerinä toiminut nykyinen presidentti Sauli Niinistö). Niin siis minulla ei varmaan ole insinöörinä ja ”tekoprofessorina” pätevyyttä mitään itse lausua tästä korkeasta rakentamisesta, joten lausutaan nyt aluksi muiden suulla.

”Onko perusteltua rakentaa ylikorkeita taloja Helsinkiin?”

Arkkitehti-lehti haastatteli yhdeksää arkkitehtia numerossa 10-11 vuodelta 1965. Haastateltavina olivat Erik Kråkström (46), Olli Kivinen (44), Kirmo Mikkola (31), Martti Jaatinen (37), Reino Koivula (48), Erkki Juutilainen (31), Ossian von Konow (31), Jaakko Salonen (31) ja Egil Nordin (32). (Suluissa heidän ikänsä tuona hetkenä). Kaikkihan nuo – Koivulaa lukuun ottamatta – olivat minulle tuttuja miehiä ja työtovereita. Siksi on hauskaa nyt katsella (ja pätkiä) heidän lausuntojaan. Selvää vastausta ei tule keltään. Nykypäivän tapaan asiaa pyöritetään kuin kuumaa perunaa. Ne, joilla oli oma lehmä ojassa, olivat tietysti muitakin varovaisempia. Miksi nyt näitä tässä kaivan? No, nämä mielipiteet ovat nyt aivan yhtä ajankohtaisia kuin ne olivat silloin, eihän mikään perustekijä ole muuttunut.. Sitä paitsi haluan kuulla noiden ihmisten äänen. Se saattaa olla EVVK monelle nuorelle, jotka eivät ole heitä tunteneet. Minulle se on jännittävää, se ääni kuuluu, aivan kuin he puhuisivat! Elossa tuosta yhdeksän joukosta on sentään kolme, heidän ääntään voi kuunnella luonnossakin.

Erik Kråkström on löytävinään strategisen pisteen

”Rakennusmassojen ryhmittelyn ja jaottelun visuaalisen analyysin ja tarkistuksen tulisi myös tapahtua sen kokonaisjäsentelyn osana, joka sisältyy jatkuvaan kaupunkisuunnitteluun, tällöin hyväksikäyttäen uusia mahdollisuuksia tarkkailuun ilmasta käsin… Mitä suurinta harkintaa olisi käytettävä sijoitettaessa ylikorkeita rakennuksia Helsingin keskustaan, Pasilan alue mukaan luettuna. Arkkitehtikunnalla ei yleensä ole ollut tilaisuutta syventyä Helsingin kaupunkisuunnittelun ongelmiin. Jo kauan ovat alkeellisimmatkin kartta-, kuva- ja selvitysaineistot puuttuneet, jotka ovat olennaisia arvioitaessa rakennusten kolmiulotteista sijoitusta. Esimerkiksi Meilahden sairaala-alueen ilmeiset erehdykset on syytä asettaa tätä taustaa vastaan.” Erik Kråkström oli juuri saanut valmiiksi ehdotuksen Wärtsilän Kone ja Sillan alueesta eli Merihaasta. Työssä hänen avustajinaan olivat Kirmo Mikkola ja Jussi Pallasmaa. Suunnitelmassa herättivät erityistä huomiota tornitalot ja uusi meren puolelta aluetta kiertävä moottoriväylä. Kråkström sanoo: ”Kone ja Sillan tapauksessa olen löytävinäni kaupunkikuvan erään strategisen pisteen, joka vaatii kiinteää ja selvää painotusta ja joka siinä samalla osoittaa sisälahtien suiston sijainnin.”

  

Kråkströmin ”strateginen piste” ylikorkealle rakentamiselle(1964) julkaistiin lähes samaan aikaan kuin Alvar Aallon keskustasuunnitelma ( 1961).  Tuossa plaanikuvassa Alvarin keskusta vaikuttaa lähes minimalistisen hillityltä Kråkan Hakaniemen verrattuna. Valtaväylien päät eivät kuitenkaan löydä toisiaan. Kråkan moottoritie hamuaa kohti Kaisaniemen rantaa, Alvarin poikittaisväylä taas kohti Liisankadun ympyrää. Minusta molemmat olivat hienoja suunnitelmia – vain liikenneväylät olivat roimasti ylimitoitettuja. Siihen ne sitten sortuivat.

Ossian von Konow ei hyväksy alaskompromissausta, 60 kerrosta olisi sopiva

”Tulevaisuuden kaupunki pitää nähdä uudella tavalla, jossa sekä vertikaalinen kolmas ulottuvuus, että kaikkiin suuntiin vaikuttava neljäs ulottuvuus – aika, antavat kaupungille muodon. Muutoin kaupunkisuunnittelusta tulee negatiivista formalismia. Jos kaikkien neljän ulottuvuuden ja toiminnallisten vaatimusten kuten liikenteen, ilman ja valon perusteella korkeat talot ovat muuta rakennustapaa edullisempia, silloin on rakennettava korkeita taloja. Esteettisillä arvoilla on sekundäärinen merkitys, onhan esimerkkinä F. L. Wrightin yhden mailin talo, joka voi olla miten kaunis tahansa.” Korkeiden talojen rakentamista tulisi kuitenkin kontrolloida yleiskaavalla. Ossian toivoo vielä, ettei korkeiden talojen suunnittelussa mennä ”alaskompromissattuihin” ratkaisuihin Sinebrychoffin ja Wärtsilän kortteleiden malliin. Toisaalta voisi muistaa Ossianin julkituloa Katajanokan kanavakeskustelun yhteydessä vuonna 1964. Silloin Uusi Suomi kirjoitti: ”Varkautelainen arkkitehti Ossian von Konow hahmottelee mielikuvituksellisen rohkeasti Helsingin uutta miljöömaailmaa ja suosittelee mm. 60-kerroksisten talojen rakentamista”. Ossian ennakoi jo tuolloin metropoliratkaisua: ”Liikenne Katajanokan tuntumassa olisi ratkaistava vasta metropoli-kokonaisuuden puitteissa”.

Frosteruksen pilvenpiirtäjässä Wulffin kulmaan oli 20 kerrosta. Tällaista kerroslukua tavattiin kutsua ylikorkeaksi Helsingin mittakaavassa. Frank Lloyd Wright pani paremmaksi vuonna 1956. Hän ehdotti yhden mailin taloa. Siihen olisi hänen visionsa mukaan tullut 500 kerrosta. Dubain Burj Khalifa, joka on nyt maailman korkein talo, siinä on 163 kerrosta ja lisäksi 40 teknistä kerrosta. Ossianin 60 olisi siis varsin vaatimatonta visiointia. Viimeisimmässä rakennustekniikka-lehdessä viitattiin Council of Tall Buildings and Urban Habitat -tutkimukseen. Linkki: http://www.ctbuh.org/AboutCTBUH/OrganizationPeople/tabid/86/language/en-US/Default.aspx . Tutkimus kertoo ”ylikorkeiden ” rakennusten surkeasta hyötysuhteesta. Korkeutta tavoitellaan, ei rakentamistalouden vaan korkeuden vuoksi – talous unohtaen. Tästä linkistä voit vertaillen katsella maailman korkeimpia rakennuksia: http://www.burjkhalifa.ae/en/TheTower/WorldTallestTowers.aspx .

Olli Kivinen leikkii tulella

”Periaatteelliselta kannalta ylikorkea rakentaminen on luonnollisesti ’tulella leikkimistä’, ei vähiten sen takia, että kerran tietyllä paikalla suoritettu ylikorkea rakentaminen katsotaan ennakkotapaukseksi seuraavaa ylikorkeaa kohdetta ratkaistaessa. Kuitenkin on mielestäni, milloin perusteltuja syitä on olemassa, sallittava ylikorkea rakentaminen ennakkotapauksen uhallakin.  Päinvastainen kanta, joka kieltää ylikorkean rakentamisen, sulkee mielestäni pois erään oleellisen elementin nykyaikaisessa kaupunkisuunnittelussa.” Olli Kivisen ehdotus Sinebrychoffin puiston rakentamiseksi oli kilpailussa asetettu ykkössijalle. Hänellä oli kallion laella tornirakennus. Tämän rakennuksen toteuttaminen olisi turvannut rakennusoikeuden ja säästänyt osan puistoa. Mutta, Ollilla oli tietysti oma lehmä ojassa. Joten selvää ei tullut tästäkään vastauksesta.

  

Olli Kivinen” leikki tulella” Sinebrychoffin korttelissa. Hänen kilpailuvoittonsa perustui ylikorkeaan rakentamiseen puiston säästämiseksi. No, nythän puisto on todella säästynyt – ilman rakentamista.

Kirmo Mikkola hyväksyy suuren mittakaavan elementit

”Pidän siis ylikorkeita taloja suurkaupungin cityuudistuksen luonnollisina elementteinä. Mutta Helsingissä historiallinen ja arkkitehtoninen perintö asettavat kuitenkin selviä rajoituksia. Kaupungin historiallinen sisääntulosilhuetti mereltä käsin ja empire-Helsingin arkkitehtuurimijjöö eivät siedä muutoksia. Näihin nähden tulisi ylikorkeiden rakennusten jäädä taka-alalle ilman arkkitehtonisen vaikutuksen yhteyttä. Cityn laajentumispaineen välittömässä tuntumassa mutta riittävän etäällä aroista alueista on kuitenkin alueita , joiden asemakaavallinen uudistaminen on  vielä mahdollista… Hakaniemeen on jo yksityisen teollisuuslaitoksen toimesta laadittu aatesuunnitelma, jossa on päädytty ylikorkeiden rakennusten käyttöön. Suuren mittakaavan elementit – merenlahdet, moottoritiet siltoineen, teollisuuslaitokset ja taustalla kohoava Kallion kaupunginosa – luo otolliset lähtökohdat arkkitehtoniselle ratkaisulle. Toinen laaja alue, jossa siirtyminen uuteen kaupunkistruktuuriin tuntuisi luonnolliselta, on Mannerheimintien ja Hietalahden välinen alue. Tämän sekä nykyiseen cityyn että pääliikenneväyliin (poikittaisväylä) edullisesti liittyvän alueen uudistuksen yhteydessä tuntuisivat ylikorkeat rakennukset mahdollisilta.” Kirmo oli Kråkan avustajana Merihaan korttelissa ja hän oli itse ajanut poikittaisväylään kytkeytyvää voimakkaan rakentamisen vyöhykettä – nämä hankkeet näkyvät lausunnon sisällössä. 

Kirmo Mikkola oli vuonna 1965 pelastamassa Katajanokan kanavaa, samassa yhteydessä syntyi Helsingin keskustaan  ”moottoricity”, joka perustui  ajatukseen rakentaa voimakkaasti akselia Ruoholahti – Sörnäistenranta- hieman Kalasatamaakin. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla valmistui vuonna 1967 oheisen kuvan mukainen H 10 –suunnitelma. Työtä johti Olli Kivisen alaisuudessa Kirmo Mikkola. Alvari oli jo unohdettu, Töölönlahden peitti ”Jallis” Jallinojan diplomityön rasterikaupunki. Se oli sitä aikaa se!

Jaakko Salonen kunnioittaa räystäslinjaa

Jaakko Salonen miettii tunteitaan stadilaisena. Hän oli luokkatoverini ja kaverini. Hän kutsui koulupoikana itseään Töölön katupoikien kuninkaaksi. Hän siis tunsi ytimissään Töölön nurkat. Jaakon mielestä umpikorttelit ja yhtenäinen kattolista ovat sitä oikeata Helsinkiä: ”Kulkiessani kaupungilla ja purjehtiessani sen pihavesillä, olen usein mietiskellyt ovatko näkemäni poikkeukset näistä totunnaisista Helsingin rakentamisperiaatteista rikastuttaneet kaupunkikuvaa, vai ovatko ne vain sotkeneet olemassa olevaa järjestystä?… Postitalo on liian korkea, Kallion uusi virastotalo huonossa suhteessa Kallion kaupunginosan massaan. Auratalo ja Autotalo ovat irrallisessa suhteessa ympäröivään kaupunkiin.” Jaakon silmää kiusasi myös Meilahden sairaalan suuri rakennusmassa ja yllättävää kyllä myös Lauttasaaren vesitorni. Hän, kaikkien muiden vastaajien tapaan, kaipasi yhtenäistä asemakaavaa keskustan rakentamiseksi. Ennen sellaista suunnitelmaa ei korkeita rakennuksia tulisi rakentaa.

Reino Koivula ei pidä Meilahtea ylikorkeana

Pari lausunnonantajaa mainitsi Meilahden sairaalan huonoksi esimerkiksi korkeasta rakentamisesta. Arvostelun kohteeksi joutui näin Meilahden arkkitehti Reino Koivula. Hän hyväksyisi ylikorkean rakentamisen vain arkkitehtikilpailun kautta.  Hän ei pidä omaa sairaalarakennustaan ylikorkeana rakentamisena. Näyttää siltä, että padat kattiloita soimaavat!

Erkki Juutilainen pelkää sattumanvaraista tornityranniaa

Erkki Juutilainen, ystäväni ja työtoverini, hän aloittaa lausuntonsa kaipaamalla ”ajankohtaista kokonaissuunnitelmaa” keskustaosien rakenteesta. Tähän asti kaikki ovat vetäytyneet tuon suunnitelman taakse. Kukaan ei sano varauksetta kyllä tai ei. Juutilainen jatkaa siteeraamalla Sigurd Frosteruksen kirjoitusta ”Pilvenpiirtäjä kangastaa” vuodelta 1922. Frosterus oli esitellyt Stockan (Wulffin) kulmalle suunnittelemansa pilvenpiirtäjän: ”Kaukokuvaa mielessä pitäen ei voitane löytää sopusuhtaisempaa paikkaa pilvenpiirtäjälle, laivareitiltä katsoen kohoaisi kirkontornien ympäröimä rakennus kaupungin rakennussommitelman polttopisteessä.” Juutilainen pitää tornityranniana vapautuneille teollisuusalueille (Kone ja Silta sekä Sinebrychoff) ”sattumanvaraisesti” syntyneitä hankkeita. ”Liiankin usein koemme oman aikamme suunnitelmat staattisina yksittäisilmiöinä, näkemättä tarpeeksi selvästi niiden dynaamista osuutta kaupungin kehityksessä. Mikäli tällä hetkellä ryhdymme rakentamaan ylikorkeita taloja Helsingin keskustaosiin, se on osoitus välinpitämättömyydestämme kaupungin todellisia probleemoja sekä ennen kaikkea Helsingin tulevaa kaupunkikuvaa kohtaan.”

”Hänkkä” Jaatinen ei haluaisi olla ajattelematta mitään

Martti ”Hänkkä” Jaatiselle torneilla tulisi olla symboliarvo: ”Jos ajattelemme pyramideja, keskiajan kirkkoja, raatihuoneita tai barokin linnoja, niin huomaamme, että ennenkin on ollut tarvetta rakentaa korkealle. Mutta miksi näin on tapahtunut ja tapahtuu? Uusien ylikorkeiden rakennusten perusteina esitetään usein, että ylikorkea talo täyttää sen tehtävän joka ennen oli kaupunkisommitelmassa esimerkiksi kirkolla sen noustessa talomeren yli luomaan sen huipentumaa. Näin tietenkin voi ajatella. Tosin voi heti myös kysyä, miksi nämä, ennen niin korumaiset huipentumat, jos niitä puolustetaan kaupunkikuvan kohokohtina, ovat kadottaneet kaiken siroutensa – ja miksi ne nousevat melkein mistä sattuu. Ehkä toisinaan on pyritty tekemään vain vastalause, pyritty parantamaan, laskettu mitä voitetaan ajattelematta mitään. Ehkä näin on käsitettävissä Le Corbusierin Pariisin saneeraamiseksi suunnittelemat jättimäiset tornit,  Frank Lloyd Wrightin 1600 metrin korkuinen ”The Illinois” tai Niemeyerin 100000 asukkaan kilometrin korkuiset tornit. Helsingissä on tilaisuus vielä harkita, ketä varten ja mihin rakennetaan ylikorkeat talot, etteivät ne tulisi Helsingin kaupunkikuvaan vain siitä syystä, että teemme perässä sen, mitä isot ovat tehneet edellä.”

Egil Nordin keskittäisi hajautetusti

Egil Nordin kirjoittaa laajasti ja filosofisesti. Hänen varsinaisesta kannastaan ei tahdo ottaa selvää. Hän – kollegoidensa enemmistön tavoin ajattelee mahdollisuuksiaan arkkitehtina. On vaarallista sanoa definiittisesti ei tai kyllä.  Egil puhuu keskittämisen tärkeydestä. Hän haluaisi keskittää ylikorkeata rakentamista estääkseen yleistä ja sattumanvaraista ylikorkeata rakentamista. Hänen laajassa kuva-aineistossaan on karttaskissi, johon hän on piirtänyt vahvoja keskityksiä Kråkan Hakaniemeen, Ollin Hietalahteen ja ei-kenenkään Kamppiin. Hän siis ilmeisesti hyväksyy nuo hankkeet. Niiden avulla voitaisiin pelastaa muu kantakaupunki. ”Aktiviteetin jäsentäminen säilyttää perusarvot”. Yksi perusarvoista näyttää olevan horisontti. Meilahden kaltaiset isot levyt tuhoavat horisonttinäkymän, horisonttia säilytettään hoikilla torneilla. Egil Nordin kysyy viisaasti: ”Uneksimmeko kaupungista sen sijaan että uneksisimme toiminnoista, joiden ympärille kaupunkia voitaisiin rakentaa?”.

Egilin piirros osoittaa kuinka ylikorkea rakentaminen pitäisi keskittää riittävän kauaksi Empire-Helsingistä ja se olisi tehtävä hoikkina puikkoina. Hänen lausunnostaan voisi rivien välistä lukea, että riittävän kaukana oli Hietalahdessa, Hakaniemessä ja Kampissa.

Hei rakkaat ystävät, tämä kaikki on menneisyyttä. Palataan tulevaisuuteen lähitulevaisuudessa!