Rakentajien superpäivä
alkaa luennolla
Maaliskuun 4.päivä muodostui varsinaiseksi rakentajien
superpäiväksi. Tai ainakin minun osaltani siitä tuli sellainen. Ensin aamulla
olin pitämässä luentoa Pirjo Honkaniemen ohjastamassa Kiinteistöalan Koulutussäätiön
valmennusohjelmassa nimeltään: YHDYSKUNTAKEHITTÄMISEN JOHTAJA – RAKENNETUN
YMPÄRISTÖN TEKIJÄ (YHJ). On suuri kunnia kun tällainen eläkeukko kutsutaan
luennoimaan nykyjohtajille. Puhuin näköalattomuudesta. Siihen olin saanut
aiheen kun olin kysellyt tuttavilta rakennusalan tunnelmia. Puhuin myös
vanhoista teemoistani: laajennetusta MAL-alueesta, hankintamenetelmien
vaikutuksesta suunnitteluun sekä rakennusalan ja erityisesti suunnittelun
viennistä. Tuo viennistä puhuminen
sopikin hyvin päivän teemaan, sillä seuraava supertiistain tilaisuus olikin
Rakennusinsinööriliiton vientikirjan julkistamistilaisuus.
Minun
vakioteemakseni viimeaikojen tilaisuuksissa on tullut Helsingin seudun
MAL-alueen eli 14 kunnan alueen rajaus. Puhutaan verkostokaupungista – minä
olen halunnut väittää, että verkostokaupungin (tai metropolialueen)
kilpailukyvylle olisi hyötyä, jos siihen kuuluisivat varsinaisen
työssäkäyntialueen oikeat kaupungit kuten Lohja, Hämeenlinna, Lahti, Porvoo ja
Loviisa.
Vientikirjat yksi ja kaksi
Vientikirja kaksi julkaistiin Säätytalolla samana päivänä.
Tilaisuuteen oli saapunut väkeä tuvan täydeltä. Se tuntui hienolta. Minulla on
vientikirjojen suhteen hieman nostalgiaa. Muistelen lentomatkaa Helsingistä
Ammaniin. Se tapahtui tapaninpäivänä vuonna 1980. Koneessa istui Bagdadiin
menijöitä: Kauko Rastas, Harri Hintikka, Pentti Säynevirta, Matti Suvanto, Antero
Kallio ja Harry Lindström. Harry oli omien sanojensa mukaan IRCO:n johtokunnan
salkunkantajana. Harryltä oli joulu mennyt hallituksen viisumien hankinnassa. IRCO
oli taas tuo Bagdadin kongressipalatsi, jota rakennettiin Saddam Husseinille. Minä
olin myös menossa samalla koneella Ammaniin ja sieltä edelleen taksilla
Bagdadiin. Ykkösluokassa komeasti lennettiin ja Gin Tonicia maisteltiin. No
tuttuja miehiä nuo kaikki olivat, mutta minun kohteenani ei kuitenkaan ollut
kongressipalatsi, vaikka siihen ulkoista kunnallistekniikkaa tehtiinkin. Minä
menin tapaamaan kaupungin naispuolista kaupungininsinööriä. Näin naisten päivän kunniaksi vielä sanon,
että sekä Libyan Tripolin, että Irakin Bagdadin kaupungininsinööreinä oli
tuolloin nainen. Eivätkä mitä tahansa naisia, tekniikan tohtoreita ja sit(t)en
myös muodolliselta pätevyydeltään huippuluokkaa. Tämä ei ole kuitenkaan vain
nykypäivää, että naiset hallitsivat beduiinimiehiä - jo historian havinassa
näin tapahtui. Siitä kertoi arabian kävijä Georg August Wallin 1840-luvun
lopulta – muuten ajalta juuri ennen Krimin sotaa. Jos sodassa havaitaan
analogioita nykypäivään, niin miksei sitten Wallinin jutuissa?
Naiset hallitsivat
pensaspartoja
Naisten asema kiinnostaa Wallinia, hän sanailee näin
kirjassaan: "Muuten on huomautettava, että naiset aavikolla (vähemmän
kuitenkin kuin kaupungeissa) pitävät miehiä ankaran tohvelivallan alla, niin
mahdottomalta kuin se tuntuukin katsoen siihen surkeaan asemaan, jossa he
yleensä ovat itämailla. Mutta nainen on kaikkialla maailmassa samanlainen, ero
riippuu enimmäkseen miehistä, joiden on pidettävä heitä ohjaksissa. Itämaiden
miehet, jotka useinkin ovat sielultaan heikkoja, kykenevät vain vähäisessä
määrässä saamaan henkistä valtaa naisiin, vaan nämä, vaikka ovatkin suljettuja harim-vankilaansa, usein johtavat
pensaspartaisten miestensä toimia." Näin siis nykymaailmassakin
erityisesti isoäidit johtavat oraakkelimaisesti poikiensa ja pojanpoikiensa
toimia. Pitäisi kai kysyä Putinilta tai Assadilta – miten on laita? Painaako
naisten sana?
Tämä kuva näyttää eräitä
suomalaisten rakentajien ja suunnittelijoiden kohteita Lähi-Idässä. Samassa
kuvassa on nähtävissä professori Georg August Wallinin 1840-luvun matkat
värillisillä viivoilla piirrettyinä. Hänen matkareittiensä varrelta mainitaan
monelle tututuksi tulleita rakennus- ja suunnitteluviennin kohteita: Bagdad,
Mosul, Riyadh, Jeddah, Dammam, Medina, Teheran, Damaskos, Latakia, Amman ja
monia muita. Tätä historiaa voit lukea tarkemmin blogistani: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/wallin-arabien-mailla.html
Palataan kirjaan yksi: RIL
150 Rakennusvienti
Idea kirjasta syntyi siis ykkösluokan mukavilla
takapenkeillä matkalla Frankfurtista Ammaniin. Harryn kanssa tartuimme sitten
kotona asiaan. Kirjan vastaavaksi toimittajaksi tuli TkL Kari Sipilä. Tauno
Mäkinen oli toimituskunnan kova hahmo. Kirjan teksti kirjoitettiin pääosin
rilliläisten toimesta. Kirjoittajia oli 70 henkeä – laaja henkäys! Kirja ei
ollut luonteeltaan muistelukirja, se oli luonteeltaan viennin ”opaskirja” tai
käsikirja. Vientiä pidettiin
rakennusalan elintärkeänä toimintana. Vientiä piti harjoittaa sekä kaupallisena
rakennusvientinä, että kehitysyhteistyövientinä.
Itse kirjoittelin tuolloin: "Metsäsissit nousivat öljykriisin keskeltä ja heitä vietiin
vientiin. Öljykriisi toi energiakysymykset. Kattonopeus pudotti ajamisen
hurman. Poliitikot ottivat insinöörijohtajien tehtävät. Kaikki oli politiikkaa.
Kotimaassa haasteelliset työt tuntuivat loppuvan. Opiskelijaa hirvitti. Nyt
insinöörejä vietiin vientiin. Vuosisadan alussa suomalainen insinööri oli
maailmankansalainen. Hän opiskeli saksaksi ja puhui venäjää. Vientiajan
alkaessa suomalainen insinööri oli ummikko. Parhaasta päästä hän oli demari tai
taistolainen. Tahto synnytti synergian, riskit unohdettiin. Alkoi kulttuurien,
kommunikaation ja työtapojen opiskelu. Suomalaiset metsäsissit valloittivat
rentoudellaan, rehellisyydellään ja tekniikallaan. Suunnittelijalle ja
rakentajalle nämä ajat ovat nyt ohi. Muistoja Lagosista, Jeddasta, Bagdadista,
Kostamuksesta, Norilskista, Teheranista, Hanoista, Addis Abebasta, Tripolista,
Colombosta ja Nairobista."
Kirjan suunnitteluvientiä koskevaan lukuun olin
kirjoittanut tällaiset loppukaneetit: ”Ongelmista
huolimatta suomalainen suunnittelija omaa hyvän peruskoulutuksen ja
peräänantamattoman luonteen. Näiden avulla hänellä on hyvät edellytykset
kehittyä merkittäväksi tekijäksi kansainvälisessä suunnittelussa. Tällainen menestys edellyttää kuitenkin
entistä paljon enemmän työtä, opiskelua ja työtä.”
Surullista, että se työ ja opiskelu jäivät tekemättä. Jäljelle
jäi vain muistelu!
Rakennusviennin
käsikirja vuodelta 1984 ja ”Rakentajat
maailmalla” -muistelukirja vuodelta 2014. Siihenkö 30 vuoteen se sitten mahtuu?
Kirjassa kaksi muistellaan
rakentajia maailmalla
Mitä sanoinkaan: ”rehellisyydellä!” Rakennuslehden Seppo
Mölsä kirjoittaa suorastaan hekumallisen innostuneena viennin
”mädännäisyydestä”. Hän ei keksi juttuja, nehän tulevat tämän kakkoskirjan sivuilta.
Tarinasta saa sen kuvan, että vienti oli pelkkää lahjontaa. Se ei ollut sitä! Se
oli ihmissuhteita ja tekniikkaa. Se oli innovaatiota ja kulttuuria. Se oli
suomalaisuutta parhaimmillaan. Siinä ei katsottu vastapuolta nenänvartta
pitkin. Seisottiin samalla korkeudella. Tästä seurasi luottamusta ja uutta
bisnestä.
Kirjasta kaksi on tullut myös muita toruja. Joku asia tai
jokin ihminen on unohtunut. Totta! Unohdettuja on monia. Erityisesti ne
tuhannet suomalaiset mesut ja duunarit. Heistä puhutaan aika vähän. Juodaanpa
lasillinen heidän kunniakseen.
Hienoa, että tuo kirja on nyt olemassa. Kiitokset RIL-senioreille
ja muille touhussa mukana olleille, sekä tietysti kymmenille haastatelluille ja
kirjan kirjoittajille. Erityisen kiitoksen ansainnevat tämän kirjan
rahoittajat. Kuulemani mukaan kysymyksessä ei ollut aivan ilmainen projekti.
Superpäivä jatkuu – nyt
infrajohtamisen tulevaisuuspäivään
Säätytalolta siirtyminen Vanhaan Satamaan oli ketterää.
Siellä rullasivat jokavuotiset INFRA 2014 -tapahtumat. Infrapäivien hienous on
se, että siellä näkee kaikki vanhat kaverit. Niin nytkin. Erityisenä teemana
puhuttiin ITS -asioista sekä älyliikenteestä, lisäksi puhuttiin
vastuullisuudesta, toimintatavoista ja tietomalleista. Hieman läheltä
vientiaiheita liippasi teemailtapäivä Suomen arktisesta roolista. Aiheen
valinta oli hyvä, mutta esitelmät eivät antaneet toivottua kipinää. Suullinen
esittäminen on hieman kuin näytelmää. Siinä tarvitaan karismaa.
Rakkaat kongressijärjestäjät, suullisesti esitettynä ei
ole mitään järkeä kuunnella sisältä lukua. Jos tämä on pelättävissä, jakakaa
esitys netissä, tikulla tai painettuna.
Suuri pettymys oli ministerin puuttuminen esitelmöitsijöiden joukosta.
Hänelle oli kuulemma ilmoitettu, ettei ohjelmaan sovellu hänen ilmoitettua
myöhempi esitysaikansa. Miksi ei? Olisiko siinä menetetty jotain? Tulin
paikalle kuunnellakseni tuota Kyllöstä. Hän on nimittäin paljon haltija! Hän on
myös hanakka sanomaan! Sitä karismaa… Olipa paikalla myös ystäväni Jussi
Tervala, virkeänä ja sanavalmiina. Olisivat panneet Kyllösen ja Tervalan keskustelemaan
– olisi saatu kunnon strategioita ja ilmaan sähköä!
Ja neljänteen paikkaan,
kuuntelemaan muuntojouston saloista
Muuntojousto on sanana erityisen mielenkiintoisen
tuntuinen. Elämme muutosyhteiskunnassa ja kaipaamme joustavia malleja
tulevaisuutemme mahdollistamiseksi. Entisajan rakentaminen tarjosi
muuntojoustavaa rakennuskantaa. Ainakin me vanhemmat muistamme kuinka Helsingin
niemi vastaanotti konttoristumisen äkillisen sysäyksen. Kirjoitin kirjaani: ”Konttoristuminen
oli ajan sana. Keskustan vanhat asuintalot muutettiin toimistoiksi ja
konttoreiksi. Arkkitehtitoimistot, muiden ohella, valtasivat vanhoja
patriisiasuntoja. Kaakeliuunit purettiin ja kipsiset kattokoristeet
piilotettiin alaslaskettujen kattojen taakse. Moderni aika ei kunnioittanut
vanhaa. Elettiin uuden ajan alkua. Taas kerran!”
Alhaalta ylös vai
ylhäältä alas, Aija Staffans pohtii.
Olemme myös nähneet kuinka teollisuustalot ja konepajat
ensin muuttuivat toimistoiksi ja sittemmin asunnoiksi. Vanhassa rakennuskannassa
on ilmeistä muuntojoustoa. Uudemmassa kannassa erityisesti talotekniikka sitoo.
Myös rakennetekniikka on joustamatonta. Mitoitus kiristää. Rakennustiedon
järjestämässä keskustelutilaisuudessa oli neljä luennoitsijaa: yliarkkitehti
Harri Hakaste, arkkitehti Ulpu Tiuri, tutkija-arkkitehti Aija Staffans sekä DI
Aimo Hämäläinen. Esitykset olivat asiallisia. Mitään suurta clouta ei
kuitenkaan kehittynyt. Minua jäi erityisesti ajatteluttamaan kaksi asia:
Meillä on valtavasti ohjelmoituja tiloja joiden ajallinen
käyttö on hyvin rajoitettu. Ajatelkaamme työpaikkaruokaloita keittiöineen,
rakennuskohtaisia kuntoilutiloja, koulujen jumppasaleja ja juhlasaleja – niin lisää
keksii kun hieman miettii. Nämä mitoitukset lähtevät jo asemakaavasta ja
erilaisten käyttötarkoitusten ”omavaraisuudesta”. Uusista kaupunginosista
puhuttaessa lasketaan yleensä vain asuntokerrosalan tarvetta. Oikeassa
kaupungissa muista tiloista tulee asuntokerrosalan päälle 80 %.
Kaupunkien
kerrosalasta asunnot ovat noin 60 %. Muuhun kerrosalaan, eli tuohon 40 %:iin
sisältyy suuri muuntojouston mahdollisuus.
Talotekniikka on useimmiten keskitettyä, se on
toimintavarmin ja taloudellisin tapa hoitaa juttu. Mutta mitä tapahtuu kun
käyttötarkoitus muuttuu? Muuntojousto on heikko. Kun kuuntelin Aimo Hämäläisen
mielenkiintoista esitystä Biomedicumin talotekniikkaratkaisuista ontelolaattoja
hyväksi käyttäen tuli mieleeni vientihommissa usein esiintynyt kommentti: Emme
halua keskitettyä ilmanvaihto- ja lämmitysratkaisua, kaikki on halvempaa ja
huollon kannalta yksinkertaisempaa jos käytämme asunto- tai toimitilakohtaista ”split
unit” systeemiä. Niin siis mitä tuli mieleeni? No mieleeni tuli, että
asuintaloissa (kerrostaloissakin) kuhunkin asuntoon tulee oma asuntokohtainen
lämpöpumppupohjainen järjestelmäpaketti. Ehkä syntyy riippumattomia ”sisäkiertoisia”
rakennuksia. No höpö, höpö, ei nyt aivan, mutta osittain! Muuntojoustosta
pitäisi puhua enemmän ja sitä pitäisi tutkia enemmän!
Tähän se sitten päättyi rakentajien supertiistai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti