Unta ja todellisuutta

Näin unta kevätauringon ja pakkasaamun ristiriitaisissa tunnelmissa - aamun loistavan kirkkaassa valossa ja kauneudessa. (Tämä tapahtui jo neljä päivää sitten, nyt on ollut pelkkää harmautta). Todellisuudessa olin lämpimän peiton alla Liisan kyljessä, mutta unessa olin rautatientorilla. Istuin jonkun entisaikojen rautatievirkamiehen seurassa. Valitin hänelle asioiden lukkiutumista. Keskustelua ei sallita. Mandaatin saaneet virkamiehet vievät suunnittelua, ja sen mukana kansaa, niin kuin pässiä narusta. Niin, huomatkaa - tämähän oli unta. Unilla ei ole yleensä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Unessa olet näyttämö, näyttelijä, kuiskaaja, ohjaaja, kirjailija, yleisö ja kriitikko.

Freud se unien selittelyn varsinaisesti aloitti, mutta minun uneeni sopii paremmin C. G. Jungin selitys: ”Koko unityö on olennaisesti subjektiivista, ja uni on teatteri, jossa unennäkijä on näyttämö, näyttelijä, kuiskaaja, ohjaaja, kirjailija, yleisö ja kriitikko. Uni on tästä perspektiivistä arvokas avustaja kuvatessaan ja kuvastaessaan rehellisesti ja aidosti nykyistä elämäntilannetta tai ennakoidessaan tulevia ratkaisuja, tulevaisuuden suunnittelua ja tavoitteellista muovaamista.”

No, tämähän osui varsinaisesti nappiin, sillä juuri tuossa suunnitteluasiassa halusinkin olla ohjaaja, näyttämö, kriitikko ja yleisö etc. samanaikaisesti.

Niin mitä tuossa unessa tapahtuikaan? Tapahtui sellaista, että tuo entinen virkamies kertoi kuulemansa jutun: ”Nyt on sellainen uusi tilanne, että liikenneviraston johtavat virkamiehet, Ruohosen Kari mukaan luettuna, ovat valmiita keskustelemaan raideliikenneverkon optioista. Kaikki mitä ei ole rakennettu – vain paperilla, on vielä helposti ja halvalla muutettavissa ja siten keskusteltavissa.”

Hieraisen silmiäni, ensin hetken luulen eläväni uutta todellisuutta. Mutta sitten, miltei samassa hetkessä kirkas kevätaurinko avaa silmäni, olen todellisuudessa!

Puhelin soi!

Siellä soittaa Olli Hakanen, arkkitehti ja maailmanparantaja. Hän kertoo kehittäneensä konseptin, jossa Helsingin asema siirtyy pääosin Pasilaan - Pisaran myötävaikuttamana. Pisara modifioidaan silmukkaradaksi ja vapaaksi jäävälle alueelle rakennetaan asuntoja tuhansille tai kymmenille tuhansille. Tällä ratkaistaan bulevardisoinnin epäonnistunut konsepti tyylikkäällä ja kaupunkimaisella tavalla. Olli on nykyajan Don Quijote. Don Quijote da la Stadi.

 

 Peloton hyökkäys kohti byrokratian valloittamatonta linnaketta.

Olli uskoo ilmeisen selvästi, että uneni voisi olla totta. Minä olen menettänyt uskoni - mitä nyt unissa. En myöskään halua ryhtyä Ollin Sancho Panzaksi, vaikka uneksinkin. Saattaisin vielä joutua nostamaan pystyyn kaatunutta isäntääni. Pian muuten Olli esittelee suunnitelmaansa. Se tapahtuu Laiturilla ensi viikon maanantaina 19.5 klo 17-19 https://www.facebook.com/EntajosHelsinki .

Sancho Panza kokoilee isäntäänsä hevosineen ja kaluineen, taistelu on jälleen kerran päättynyt.

Maailmassa on onneksi erilaisia ihmisiä

On ihmisiä jotka uskovat kaiken olevan muutettavissa, kunhan vain sitkeästi yrittää. Tarkemmin sanottuna, että ainakin kaikki se, mikä on vasta suunnitelmissa, on helposti muutettavissa. Tällaisia ihmisiä saatetaan kutsua maailmanparantajiksi, Pelle Pelottomiksi tai kylähulluiksi. Aika usein tällaiset ihmiset saattavat kutsua itseänsä poliitikoiksi. Politiikkaan kuuluvat ilman muuta katteettomat lupaukset. Itseoikeutettuina ryhmään kuuluvat kvartaalitalouteen oleellisesti kuuluvat brändin ja trendin tekijät. Hehän pyörittävät ihmisiä kvartaalitalouden tapaan kevät-, kesä-, syys- ja talvitrendien mukaan. Tekniikan ja yhdyskuntasuunnittelun rintamalla nämä kvartaali - ihmiset kutsuvat usein itseään tutkijoiksi. Tällaiset ihmiset ovat byrokraatin kauhu. Byrokratia on esitellyt oikeat asiat ja teettänyt oikeat päätökset. Ne ovat kestävää kehitystä. Niitä ei muuta aika eikä trendit.

“Whatever you do will be insignificant, but it is very important that you do it.”
― Mahatma Gandhi

Toisaalta on ihmisiä, jotka uskovat ettei mikään muutu, ainakaan lyhyellä tähtäyksellä, ja ei ainakaan ihmisten tai poliitikkojen toimesta. Jos jokin muuttuu, se tapahtuu luonnon tai jonkun muun korkeamman voiman vaikutuksesta. Tällaiset ihmiset ovat byrokratian suosikkeja. He ovat vaivattomia, eivätkä he tee valituskirjelmiä, sillä mikään ei kuitenkaan muutu - ei edes valittamalla. Heillä on terve realiteettien taju.

Ihmisten lisäksi meillä on tehopoliitikot. He eivät ole tavallisia ihmisiä. He ovat uskaltautuneet edustamaan suurta joukkoa kansalaisia, jotka eivät taatusti ole arkipäivän asioissa heidän kanssaan samaa mieltä. Muistuu mieleeni mielenkiintoinen tutkimus, jossa testattiin kansan mielipiteitä poliitikkojen mielipiteitä vastaan. Kolmantena komponenttina olivat ”luulee tietävänsä” asiat. Eli siis mitä poliitikot ajattelivat kansan olevan mieltä. Tässä mentiin hakaukseen. Poliitikoilla luulo kansan mielipiteestä ohjasi ajattelua. Kansa ei kuitenkaan ollut sitä mieltä mitä poliitikot luulivat tietävänsä heidän olevan.

 Konkreettisesti unessa oli kysymys Helsingin keskeisistä osista, yleisesti siinä oli kysymys

keskustelun puutteesta ja mahdottomuudesta ja vallan kätketyistä foorumeista.

Linjansa valinneet eivät keskustele!

Tässä kysymyksenasettelussa tullaankin nykypäivän kaavoituksen ja tiivistämiskeskustelun dilemmaan. Jos unessani Kari Ruohonen yllätti valmiudella keskusteluun, niin ystäväni Ode Soininvaara kuin hänen mukavat liittolaisensa eivät varmaan halua kuunnella ja keskustella. He ovat linjansa valinneet. Onko valveuneni totta? Heillä on varma usko oikeista asioista. Ja he ovatkin oikeassa kehityksen suunnasta. Mutta ei muutoksen äärimmäisyydestä.

On minulla muitakin ystäviä tai kavereita, jotka ovat ikään kuin menossa metsään Pelle Pelottoman tavoin. Tai oliko se kylähullun tavoin. Maailma on muutoksessa. Muutos on voimakas. Muutos on ensisijaisesti sosiaalinen muutos. Nyt kuitenkin Pelle Pelottomat ja kylähullut luulevat muutoksen olevan ensisijassa äärimmäisen nopea tilallinen muutos ja fyysinen muutos. Autot muuttuvat robottiautoiksi, talot muuttuvat puolipilvenpiirtäjiksi, kaupunginosat muuttuvat kompaktikaupungeiksi, kaupunkimoottoritiet muuttuvat bulevardeiksi ja kaiken keskellä syrjäytyminen lisääntyy silmissä.

ihmiset muuttuvat – niin millaisiksi ihmiset muuttuvat? Sitä ei ole paljon keritty ajattelemaan. Yhteiskunnallinen muutos, kansainvälistyminen ja monikulttuurisuuden pikainen sulauttaminen ja kotouttaminen – nekään eivät ole agendalla. Keskustelunaihe on tabu. Joku voi väittää asiasta keskustelua rasismiksi.  Ne ovat asioita, jotka muhivat itsekseen. Niitä ei saa suunnitella eikä niistä tarvitse keskustella. Niistä ei myöskään voi keskustella. Niihin ei tarvitse myöskään erityisesti rahallisesti investoida eikä henkisesti panostaa. Poliittisesti on parasta, kaikille mielipidesuunnille, että nämä asiat kuoliaaksi vaietaan.

Ne ovat samaa kategoriaa kuin kehitysapu. Taasko ajauduin tuohon vanhaan keppihevoseen?

No, mikä nyt kehitysavussa on vikana?

Annetaan virkamiesten luottaa kansainvälisiin organisaatioihin, vähennetään oma ajattelu minimiin, minimoidaan myös rahoitus, unohdetaan kahdenvälinen työskentely – se on paras tapa unohtaa ongelma. Niin mikä ongelma? Ongelma on juuri se sama ongelma, joka aiheuttaa arabikadun, bagdadin shiatsunnit, egyptintalven, syyriansyksyn, ukrainankesän ja venezuelanguarimbasit. Se on köyhyys ja epätasa-arvo, työttömyys ja täydellinen toivottomuus tulevaisuuden suhteen. Joku sanoo sen kuitenkin olevan vain ja ainoastaan demokratiavaje.

Kun väestöstä puolet alle 20-vuotiaita, kansantulo on alle 5000 USD per asukas ja työttömyys on 20-40 % maissa, joissa naisten työttömyyttä ei edes oteta lukuun, siinä on arabikevään ainekset.

Totta, mutta ei pelkästään ja aivan. Tai mitä demokratialla nyt tarkoitetaan? Suomen poliitikot sanovat syyksi demokratiavajeen ja haluavat lähettää paikalle demokratian asiantuntijoita. Se vaikuttaa hieman samalta strategialta kun uskovaisten kiihkeä halu lähettää paikalle lähetyssaarnaajia, jota käännyttävät vääräuskoiset oikeauskoisiksi. Tai sitten se vaikuttaa hieman samalta kuin aikoinaan siirtomaavaltojen vilpitön halu ohjata parhaat nuoret upseerinsa ja kelvolliset sotamiehensä toteuttamaan kurjien villi-ihmisten kouluttamista ja kasvattamista, korjaamaan heidän kulttuuriset virheensä ja kasvattamaan heidät ulos taikauskosta. Tässä agenttien maailmassa tulee sarkastiseksi. Kaiken hyvää tarkoittamisen takana on aina valtaan, rahaan tai uskoon liittyvä salaliittoteoria.

Juuri hyvää tarkoittavat ovat ärsyttäneet liian nopeasti liikkeelle kohtaloaan ja tulevaisuuttaan etsiviä voimia, luoneet uskon mahdottomasta, ja vielä uskon uskon voimasta ja aikaan saaneet kaaoksen. Ja kaikki hyvää tarkoittava ”demokratisoiva” muutospyrkimys lopulta johtaa sotilasdiktatuuriin. Sopankeittäjiksi paljastuvat usein erilaiset agenttivirastot, terrorismin vastustajat,  oikeauskoiset ja oligarkit.

Miten minä jouduin tuosta Ruohosesta, Soininvaarasta ja Hakasesta tähän globaaliin onnettomuusteoriaan? Tämä viimeksi mainittu aihe ei ole kuulunut heidän harrastuksiinsa. Heidän pyhä tehtävänsä on ratkaista pisarat ja bulevardit. Ongelmista helpoimpia – mutta silti niin kiinnostavia.