Kadotettu kylätie

Kun otat käteesi katukiven, otat käteesi koko kaupungin

Kaupungin teko ja kylän teko on maassa vielä kaksi sukupolvea sitten osattu – tai kylät ja kaupungit olivat ainakin vielä olemassa. Kaikki sitten hukattiin. Sota. Pula. Jälleenrakennus. Moderni aika. Sankarisuunnittelijat. Raha ja rakennusoikeus. Väestöennusteet. Teollisuussuomi. Maaltamuutto. Yleinen tie 24 metriä. Parkkinormit. Nyt harjoitellaan uudelleen. Syntyy hyvässä lykyssä aivan vahingossa uutta pispalaa tai uutta käpylää. Vai syntyykö sitäkään? Ja kun taloilla ei onnistuta yritetään maisemalla ja ympäristöllä, puulla ja vihreällä. Nyt olisi opittava nopeasti – muuten saattaa olla myöhäistä – tai onkin jo!  Mutta ei hätää, onhan jokaiselle kaupunkisuunnittelun alalajille omat vihkiytyneet tieteen, taiteen ja tekniikan maisterit laitoksineen ja  tutkijoineen. Että vielä hyvääkö tulee?

Kaupunkisuunnittelu - tyhjän tilan suunnittelua

Tyhjä tila on rakastettu ilmiö. Tyhjän tilan puolustajat ryhmittyvät asemasotaan helpoin perustein. Muutos ja tyhjän tilan täyttyminen koetaan vaarana. Tyhjä tila on osa meidän identiteettiämme: onnistumistamme ja epäonnistumistamme – päivää ja yötä. Viisaat ovat sanoneet, että logiikan ankaruus ja käsitteiden selkeys ei sovi kaupungin ymmärtämiseen, sillä kaupungissa totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, joka lumoaa meidät. Ilmiö lepää salatun päällä. Kaupunki myös valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon. (Gogol)

Vihreä tila – muukin kuin illuusio

Kulttuurimaiseman vuo, metsän selkeä raja, omenapuut kadulla, sammal torikiveyksen saumoissa, yksi puu - ne ovat todellista tilataidetta. Tila ei säily ilman jatkuvaa hallintaa. Se on kulttuurimaisemaa – patinoitumista, kasvua, kuihtumista, hellävaraista pinnan kosketusta - jatkuvaa työtä! Jos ja kun ei taloilla osata, niin yritetään edes vihreällä. Eikö taloilla osata? Mistä on kysymys? On kysymys tyhjän tilan suunnittelusta! Kun lenkkeilet tai pyöräilet tai kun kuljetat koiraa, et näe. Tai et välitä. Et myöskään kuule – eihän virkistysmetsiä suojata melulta. Latukone vaatii tilaa ja kaarresädettä. Kenkä ei mahdu latu-uraan eikä latukone puu-uraan. Mopopojat motorisoivat pururadan. No ei sittenkään olla tässä – vain hieman menossa – joten stop! Ihanat puistometsät kohta juuri kellastuvat ja punastuvat.

Voiko luonnon ja kaupungin yhdistää?

 Onko tyhjä kaupunkitila luontoa? Onko puisto luontoa? 80-luvulla oli suurta muotia suunnitella ekologisia puistoja. Nyt halutaan kerätä hulevedet ja muodostaa luonnonmukaisia ”keinokosteikkoja”. Kaupunki on helisemässä, luonnon paineessa. Vai päinvastoinko?

Jos ei maisemataide auta niin yritetäänkö sitten ympäristötaidetta?

Taide kaupungissa on perinne. Uudistuva kaupunkitaide vihastuttaa ja ihastuttaa. Joskus se myös herättää, mutta aina sen on taisteltava ympäristön visuaalisen markkinainvaasion keskellä paikasta ja olemassaolosta. Outous, rumuus, tarkoituksettomuus ja keinotekoisuus ovat ensireaktio. Kun sormi osoittaa kuuta, imbesilli katsoo sormea!

Tärkeintä on löytää yhteinen viisaus.

Palautevirkamiehet tilaavat ja digitaalikonsultit piirtävät

Poliitikot tekevät politiikkaa. Kokoukset suunnittelevat. Syntyy vahingossa yksi pinta tai kaksi taloa harmoniassa, syntyy vahingossa puun taimien rivi, syntyy vahingossa rannan tai sataman uusi tuleminen. Asiat ovat sattumaa. Kuitenkin vahingossa syntyy ihmisille jotain. He ovat jotain. Koneisto toimii – vaikka yskien! Uusia tuulia puhaltaa. Ympäristöstä maksetaan ja hyvä ympäristö maksaa itsensä. Takaisinmaksu tulee sosiaalihuollossa ja terveydenhuollossa. Se tulee hyvinvointina. Hyvinvointi on onnea, naurua, hiljaisia hetkiä, uintia, sammaleen tuoksua, kolisevaa skeittausta, lehmuksen varjo, torin kiveyksen raosta tunkeutuva sininen kukka, suihkulähteen solina, keltaiset lehdet hiekkakäytävällä ja sinä rakastettuni.

Ruusuvuori sanoo

Luen juuri Juha Ruusuvuoren kirjoittamaa kirjaa ”Muukalainen muumilaaksossa eli asutko vieläkin Taalintehtaalla?”, WSOY, 2005. Kirja kertoo suomalaisten, suomenruotsalaisten ja suomensuomalaisten suhteesta toisiinsa. Suomensuomalaisia kutsutaan ugri-suomalaisiksi. Kirjailija asuu Taalintehtaalla Kemiönsaarella, hän on itse juuriltaan ugri-suomalainen - Oulussa syntynyt. Hänen kirjansa sopii mainiosti tausta-aineistoksi tähän blogiin. Onhan tässä aikomuksena tarkastella kevyesti kahta teollisuuskaupunkia (kauppalaa/kylää) ja kahta pienempää taajamaa (kylää, kirkonkylää). Toiset kaksi, suomenruotsalaisella kulttuuriseudulla – Kemiön emäpitäjässä ja toiset kaksi suomensuomalaisella kulttuuriseudulla – Tammelan emäpitäjässä.

Ruusuvuori kertoo hauskalla tavalla kulttuurieroista. Hän väittää kemiöläisiä ja suomenruotsalaisia terveemmiksi ja onnellisemmiksi kuin ugri-suomalaiset konsanaan ovat. Uskon tuohon, kun katselen Kemiönsaaren väkeä. Mutta nythän juuri kiinnostaakin se, että tekeekö tuo kulttuuriero suomenruotsalaisista parempia kaupungintekijöitä? Ruotsissa on vielä kyläkunnioitusta näkyvissä. Onko tuo henki kielen mukana muhimassa Suomen ruotsinkielisillä seuduilla? Keskustelen myös ystäväni Roger Wingrenin kanssa. Hän muistuttaa ruotsisuomalaisten vahvasta henkisestä pääomasta, joka lähtee vahvasta  yhteiskunnallisesta osallistumisesta. No, siitähän Ruusuvuorikin puhuu. Meillä oli Rogerin kanssa eräässä esitelmässä kaavio, joka kertoo asioiden etenemisestä – se sopii tähän.

Puuttuuko meiltä energiaa, joka aikaansaisi materiaa? Eikö meillä ole yhteisöllisiä intressejä?

Missä kohdassa olemme tuossa kiertokulussa?

Suunnittelun suunnittelu ja sopulisuunnittelu

Taajamia uhkaava tuho havaittiin varsinaisesti 60-luvulla. Se tapahtui autoilun kasvun myötä. Olenkin aiemmissa blogeissani kertonut tuosta 24 metrin syndroomasta. Suunnittelijat ovat harvoin yksilöitä. He ovat useimmiten trendien yhteen liimaamaa massaa. Suunnittelijat tarvitsevat legalisoivia ja auktorisoivia ohjeita. Suomalaisen kyläkulttuurin ja kylämittakaavan tuhoamisvaiheessa tuollaiset ohjeet puuttuivat. Vasta 80-luvulla tielaitos julkaisee ohjeita taajamateistä, siltojen ympäristösuunnittelusta, tien ja ympäristön vuorovaikutuksesta sekä teiden maisemanhoidosta. Suurena tienrakennuskautena 60- ja 70-luvuilla tien suhde ympäristöön ja maisemaan eivät vielä olleet polttopisteessä. Sitä suuremman tunnustuksen joutuukin antamaan 80-luvun tiehallinnon pyrkimyksille ja aikaansaannoksille. Tässä sankareina olivat dipl.ins. Aulis Nironen ja maisema-arkkitehti Ulla Priha. Tuolloin julkaistiin mm. taajamateiden suunnitteluohjeet. (Taajamatiet, liikenneväylien ja tieympäristön suunnittelu, TVH, 1984) Työ tehtiin konsulttityönä. Päätekijöinä olivat Ray Ottman, Björn Silfverberg, Liisa Ilveskorpi, Raija Merivirta, sekä Pirjo Mäkipää joka piirsi laajan kuva-aineiston. Mainitsi nyt erityisesti nuo ihmisten nimet, siihen aikaan tekijänoikeudet olivat sellaisi, ettei Tiehallinto maininnut konsulttien nimiä teettämissään töissä. Teemu Holopainen sanoo Matti Visannin sanoneen, että nuo ohjeet tuhosivat Suomen taajamat. Se ei ole totta, nuo ohjeet yrittivät pelastaa sen mikä oli vielä kaavoittamatta tuhon omaksi.

Taajama – mitä se on?

Tuo taajama-sana on muuten täysin outo. Sehän on lähtenyt ruotsalaisten väestötilastollisesta keksinnöstä tätort. Taajaman perusyksikkö on alue, jolla on yli 200 asukasta. Talojen etäisyys ei saa ylittää 200 metriä. Käsite on hieman outo, sillä Suomen suurin taajama on Helsinki. Helsingin keskustaajamassa asuu yli miljoona ihmistä tiheydellä 1700 as/km2. Hyvinä kakkosina ovat Tampere ja Turku lähes 300000 asukkaalla ja asukastiheydellä, joka lähestyy 1000 asukasta neliökilometrillä.

Aion nyt tarkastella Kemiön keskustaa ja Taalintehdasta sekä toisena yhdistelmänä Tammelan keskustaa ja Forssaa. Kemiönsaaren asukasluku on runsaat 7000 asukasta ja Tammelan noin 6500 asukasta. Forssassa asuu 18000 asukasta ja Taalintehtaalla 1700 asukasta. Forssan keskustaajamassa on 22000 asukasta tiheydellä 600 asukasta /km2. Tammelan keskus kuuluu Forssan keskustaajamaan. Kemiön kirkonkylän taajamassa on 1400 asukasta tiheydellä 220 asukasta/km2. Taalintehtaan taajamassa on 1300 asukasta tiheydellä 330 asukasta/km2. Kysymys ei siis ole mistään tasapuolisuusvertailusta, enemmänkin vain kohteista jotka sattuvat kesälomaympäristöksi. Ja kysymyksessä on kaupunkitila tai kylätila – siis se mikä on suunniteltu ja kaavoituksella vahvistettu.

Nyt tässä vaiheessa katsellaan ensin Kemiön kirkonkylää lähinnä kuvallisena ilmiönä, mutta sitä ennen pieni kurkistus todelliseen urbanisaatioon: oheisessa kaviossa maailman tiheimmin asutut kaupunkiyksiköt ja tiheimmät kaupungit.

Jotta ei hurmaannuttaisi noista suomalaisen taajaman tiheysluvuista, tässä muistin virkistämiseksi hieman globaalia tietoa.

Kemiön keskusta

Tutkin netistä Kemiön keskustan kaava-aineistoa. Näenhän tuossa pääosin pellolla sijaitsevalla keskusta-alueella yritysten lisäksi ns. ”ympäristöyritystä”. Sieltä löytyy liikenneympyrä ja häkkyrämäisiä valaisimia. Sieltä löytyy ns. veistostaidetta ja torikehitelmä. Löytyykö sieltä arkkitehtuuria ja/tai miljöötä? Sitä joutuu valitettavasti etsimään kuin neulaa heinäsuovasta tai pikemminkin kuin oljenkortta hiekkaerämaasta.

Uusi nähtävillä oleva keskustaajaman osayleiskaava asettaa itselleen seuraavat strategiset tavoitteet: ”Osayleiskaavan tavoitteena on mahdollistaa taajaman tasapainoinen kehitys siten, että eri toiminnoille pystytään varmistamaan riittävät muutos- ja laajentamismahdollisuudet. Erityisesti kaupan, liikennejärjestelyjen ja asumisen osalta pyritään selkeisiin ratkaisuihin, jotka tulevat vaikuttamaan taajaman muotoutumiseen pitkällä aikajänteellä.”  Ei siis sanaakaan rakennusperinnöstä, kyläkuvasta, arkkitehtuuripolitiikasta tai ympäristöstä. Kemiön osayleiskaavoittaja Air Ix Oy sanoo myös vastineissaan tärkeiden asioiden tulevan tutkittaviksi ja päätettäväksi vasta asemakaavoituksessa. Tämä on mielestäni väärin.

Jokaisella kaavoitusvaiheella on syvä merkitys pinnasta pohjaan. Vaara toteutuu kun maakuntakaavaa zoomataan asemakaavaan.

Immo Teperi on Kemiön edellisessä keskustan osayleiskaavassaan vuodelta 1988 näyttänyt kylän kehitystä alkaen 1300, seuraava kuva 1780, seuraava 1940 ja viimeinen 1990. Kuvassa esiintyy miellyttävä ja kiinnostava kaavamateriaalin harvinaisuus – suhde menneisyyteen, havainnollisesti kuvattuna.

Kuvassa on Kemiön keskustan kolme kaunotarta, Erik Bryggmanin 1920-luvulla suunnittelema kunnantalo – myöhemmin modifioituna, Tingshuset eli käräjätalo vuodelta 1924 on myös Bryggmanin nuoruuden ajan tuotetta(33 v) sekä tietysti keskiaikainen kirkko, jonka sankarihautausmaa on myös Erik Bryggmanin suunnittelema.

Kemiön keskustassa kysyy: Miksi nämä talot ovat samalla kadulla vierekkäin? Laitimmaiset talot edustavat 20-lukua, keskimmäiset meidän lukuamme! Onko tämä mahdollista ja totta? Kyllä ja kaikkialla!

Miksi tämä tyhjä tila? Miksi nämä surulliset talot? Onko se kaikki suunniteltua, harkittua, kaavoihin perustuvaa ja kaiken lisäksi jopa vielä kestävää kehitystä? Onko tällaiseksi syntynyt todellisuus nopean muutoksen synnyttämää ymmärtämättömyyttä, välinpitämättömyyttä vai onko se ammattitaitoisten virkamiesten puutetta? Eihän suomalaisella ihmisellä, eikä varsinkaan suomenruotsalaisella (Ruusuvuoren mukaan) voi olla näin huono maku- vaikka siltä näyttää!

Miksi Kemiön keskustan tekeillä oleva osayleiskaava ei mainitse tavoitteistossaan sanallakaan ympäristön laatua, mittakaavaa, toria, kohtaamista, yhteisöä, kemiöläisiä, ihmisiä, lapsia, vanhuksia?

http://www.kemionsaari.fi/fi/asuminen-ja-rakentaminen/rakentaminen_kaavoitus/fi_ideskisser/yleiskaavat/#K_OYK

Kun nyt ollaan tekemisissä kemiöläisten kanssa, joille toivon kesäasukkuuden vuoksi parasta menestystä ja yltäkyllin viisautta, laitan tähän loppuun toisella kotimaisella hieman Penttis  poesi, niin kuin sitä esiteltiin Pohjoismaisilla tiepäivillä 2008:

Poesi för kimitoborna

I stadsrummet dominerar det som skapats av människan. Människans verk är livets och byggandets kultur. Kulturer utvecklas och förändras. Kulturen är vårt spel. Den speglar vårt förhållande till det immateriella, vårt förhållande till mänskligheten, vårt förhållande till naturen och vårt förhållande till arbetet som gjorts av människohänder.

Vår stadskultur manifesteras i vårt gemensamma offentliga stadsrum. På så sätt förkunnas vårt förhållande till våra medmänniskor och det till oss givna immateriella och materiella arvet.

Vad fascinerar oss i staden?

Vem är vi?

Bygger vi städer för de unga?

Förstår vi vad en åldring förväntar sig av sin stadsmiljö?

Finns vår stad till för business eller är den ett mångkulturellt nöjescenter?

En mötesplats? En trafikens knutpunkt?

Går ekonomisk och kulturell utveckling hand i hand?

Måste vi mållösa underkasta vårt hopp om en god stadsmiljö den ekonomiska tillväxtens okända styrka?

Eller gör vi så därför att vi inte förstår, inte vill,  eller helt enkelt är själviska?

Har således stadsrehabiliteringens tid redan passerat,  kommer den, går den eller är den hopplös?

Ekonomiska intressekonflikter, sektorisering av planeringen, viljesvagt beslutsfattande, medborgardeltagandets ”NIB”,  brist på representation av unga och gamla, rädsla för kulturell diversitet, ansvarskännande tjänstemäns kapitulering inför det omöjliga, urbana mobiltelefonnomaders obundenhet till platsen, grumliga skönhetsbegrepp, brådska och jäkt –  faktorer som fjättrar oss?

Framtiden existerar med stor sannolikhet.

Inte så mycket för oss själva som för våra avkomlingar.

Att skapa framtid är dock svårt.

Vi är så gott som eniga om att mera borde göras.

Men vem och hur?

Det finns mycket konstgjort i den av människan byggda staden, men också mycket naturligt och ur jorden växande.

En svart bladlös trädstam med frostiga grenar.

Måsars skrik vid torget.

Höstens gula löv som en matta på trottoaren.

Blåa blommor som tränger sig upp mellan gatstenarna.

Granit som blänker i regnet.

Vintervinden som biter i kinden.

Kajorna som vaktar över kyrktornen.

Broräckets blänkande mässingsknopp som mormors mor rörde vid.

Ljuset som silas genom trädkronorna på stadens bulevarder.

Av de inverkande faktorerna är den sociala omgivningen och andra människor klart mera betydelsefulla än skönheten.