perjantai 29. syyskuuta 2017

Olenko trendien orja?

Yritän väittää itselleni, etten ole trendien orja. Kaikki alkoi siitä, kun kuuntelin yleisradiota ja siellä trendianalyytikon puhetta. No ensin miltei tyrmistyin tästä ammattinimikkeestä. Minulla on ollut tapana hyökätä trendiuskoa vastaan. Olen menneinä vuosina käyttänyt iskulausetta: ”Tulevaisuutta ei voi ennustaa, sillä uusi trendi kaataa vanhan. Teknologiatieteet itsenäisenä tieteenhaarana tuottavat lineaarisia tulevaisuudenkuvia. Näissä kuvissa muutoksen todennäköisyys on vähäinen.” Trendit ovat taipuvaa tavaraa. Trendien syntyvyys ja kuolevuus ovat tiheätahtisia ja elinikä varsin lyhyt. Suunnittelijan sitoutuminen trendeihin pinnallistaa työtapaa, mutta lisää sykettä. Jo trendianalyytikon ammattinimikekin osoittaa niitä tulevan tuutin täydeltä. Siinä suunnittelijan sykemittari nousee, kun pukee kaikki ajankohtaiset trendit ja signaalit visioidensa vaihtoehdoiksi.

Tuossa visioiden muodostuksessa riittää ihmettelyä. Jos nyt niitä malliksi tähän laitan - en pilkkaa. No ajatelkaapa nyt vaikka: ”Globaali kansankoti” tai ”Paljon keppiä, vähän porkkanaa” tai ”Villi Pohjola” tai ”Brändien vastuu”. Ihmettelen vaan. Kysyn itseltäni MIKSI? Nämä lauseet ovat sukua SWOT – analyysille. Sitä en taas käsitä lainkaan. SWOT on kuin unissakävelijän kulkua virtuaalimaailmassa. Oikeastaan tulee mieleeni Kari Rydmanin mahtavat tarinat hänen vieraillessaan Stranossa. Kirjoitin niistä blogissani ”Aleppo ja Guggis”. Klikkaa tuohon : https://plus.google.com/114467699145662245503/posts/TTbqp4MFHKL 
Tai katso sitten suoraan Kari Rydmanin ihmejuttua:

Trendien ajatellaan helposti viittaavan tulevaisuuteen. Niiden kuvittelisi olevan ikään kuin vinkkejä tulevasta. Ehkä hienommin signaaleja? Tai vaikkapa mullistavasti megatrendejä. Mutta mitä sitten sanomme näistä nykytrendin mukaisista pakoputkista autojen peräpeilissä? Ne ovat kuin taulun raameja. Kehystävät merkittävää ilmastoteosta – pakokaasua. Sähköautoissa ei ole pakokaasuja eikä pakoputkia. Ne ovat vääjäämättä tulossa. Mistä tämä design-trendi siis kertoo? Se kertoo siitä, että design saattaa hengitellä nostalgiaa, ei aina tulevaisuutta.

Trendiajattelu perustuu lineaariseen maailmankuvaan. Maailma ei kuitenkaan ole lineaarinen ilmiö. Sitä ei ole myöskään tekniikka. Muutokset eivät ole samanaikaisia, eivätkä samansuuntaisia. Muutoksista tyypillinen oli viime vuosikymmenen it-boomi, joka synnytti langattomuuden ja internetin. Se ei kuitenkaan synnyttänyt paperittomuutta ja etätyötä. Niitähän eniten odotettiin.

Eräät trendit näyttävät pysyviltä megatrendeiltä. Ihmiset haluavat omistaa yhä suuremman asunnon, auton ja kesämökin. Heillä on jatkuva kuluttamisen tarve. Ei ole totta sanoo joku ystäväni. Kysyn: eikö? Hän sanoo: ei! Mutta miksi se siltä näyttää? Yhteisöllisyys heikkenee kaupungistumisen myötä ja entinen perheyhteisö korvautuu aateheimolaisuudella. Ja kuitenkin ihmiset kärsivät yksinäisyydestä, tarinan puutteesta, ihmissuhteiden arkipäiväisyydestä, unelmien toteutumattomuudesta. Vanhukset joutuvat unohdetuiksi – he eivät osaa näissä asioissa neuvoa. Hehän toivovat jatkuvuutta, rakkautta, ei tarinaa ja unelmaa. He käyvät tarpeettomiksi ja samanaikaisesti enemmistöksi. Me olemme he.  No, itseään tässä joutuu toistamaan. Ja ajattelemaan. Tässä on noiduttu ongelma.

Suunnittelija on kävelyllä kohti tulevaisuutta. Kilot lisääntyvät, mutta perspektiivi ei laajene tai pitene. Se on aina se kolmekymmentä vuotta. Juuri tuota mennyttä aion omaksi ilokseni penkoa.

Niin, siis juolahti mieleeni tarkastella vuosikymmenten aikana vallinneita trendejä kaupunkisuunnittelussa. Ehkä niissä sittenkin on jotain järkeäkin. Katsotaan aluksi 50-luvun ajattelua. Verrataan sitä sen jälkeisten vuosikymmenten ajatteluun.  Miksi aloitan 50-luvusta? Vosinhan aloittaa jo Ehrenströmistä ja Engelistä – jos Helsingistä puhutaan. Ei, minä aloitan siitä milloin itse aloitin. Haluan puhua vain omakohtaisuuksista. Niistä on tunteita ja intohimoa jäljellä. Ai, nauretaavaako? Intohimoa kaupunkisuunnittelusta? Uskokaa tai älkää, joillekin sellainenkin voi tuottaa mahtavia elämyksiä. Minä olen ollut sellainen. Nyt vain muistelen niitä hetkiä. Ja ymmärtämättömyydessäni joskus kritisoin nykypolven hurmahenkisyyttä. Niin, siis aloitetaan 50-luvusta. Menin silloin teekkarina töihin Katariinankadulle nykyisen kaupungintalon kolmanteen kerrokseen. Ikkunasta näkyi sisäpihalle. Esimiehenäni oli hurjaluonteinen Pekka Westerinen. Hänestä tuli oppi-isäni. Hänen johdollaan suunniteltiin tulevan autokaupungin mahtavia liikenneväyliä. Oli pöydällä Länsiväylä ja oli pöydällä Itäväylä, puhumattakaan Kehä ykkösestä. Mutta asiaan.

1950-luvun trendit
Yleiskaava-arkkitehti Olof Steniuksen johdolla laadittiin yleiskaavaa tähtäimenä vuosi 1985. Suuri alueliitos mahdollisti lähiöiden rakentamisen kantakaupungin ulkopuolelle, mutta se mahdollisti myös vanhan kaupungin tiivistämisen. Yleiskaavan esipuheessa sanotaan sotien pysäyttäneen kaavoitustyöt ja siksi nyt oli paljon töitä rästissä. Varsinaisesti tuohon aikaan ei puhuttu trendeistä. Oliko sanaakaan vielä Suomen kieleen onnistuttu ymppäämään.


Joka tapauksessa kaupungin arveltiin kasvavan ja se kasvaisi kahdella tavalla: kantakaupunki tiivistyisi, vanhat puutalot purettaisiin ja tilalle rakennettaisiin 6-8 kerroksisia kivitaloja. Kallio oli tähän tiivistämiseen erityisen sopiva kohde. Niinpä sitten aloitettiin kuuluisa purkamiskausi. Sen tuloksena syntyi aiempien välivuosien moitteista huolimatta juuri sellainen Kallio jota nykyihmiset pitävät esimerkkinä hienosta ja toimivasta kaupungista. Ehkä se trendi juuri oli tuo purkaminen ja gryndaaminen. Voi kun vielä eläisivät nuo paljon parjatut Kallion gryndarit, Aarne J. Aarniot ja muut. Saisivat synninpäästön. Lähiön tekijät olivat silloin hyväntekijöitä, mutta jos ystävääni Ode Soininvaaraa uskoo, he juuri tekivät ympäristörikoksen.

”Syntyy uusi esikaupunkilaisen tyyppi”
Uusi Suomi julkaisi etusivullaan syyskuun 21. päivänä vuonna 1958 Helsingin yleiskaavoituksesta tai oikeammin sen inventointivaiheesta kertovan artikkelin. Siinä puhutaan ihannelähiöistä: ”Yleiskaavan mukaisessa tulevaisuuden Helsingissä puistoalueet erottavat toisistaan sekä asumalähiöt että työalueet. Ns. ihannelähiö on sellainen, jonka asukasmäärä pysyttelee 5 000-15 000 asukkaan välillä.”

Esimerkkinä ihannelähiöstä esitettiin Pohjois-Munkkiniemi tarkoittaen ilmeisestikin Munkkivuorta. Uuden Suomen jutussa kerrottiin ”uudesta esikaupunkilaisen tyypistä”. Lehden mukaa uudet lähiöt hahmottuvat juuri näille tyypeille. Yleiskaavateksti pohdiskelee uutta trendiä: ”Uusien esikaupunkialueitten tarjoamien etujen – avaruuden, valon ja vihreyden – pitäisi houkutella huomattava osa keskikaupungin asukkaista jättämään tiheästi rakennetuilla alueilla olevat asuntonsa ja muuttavan pois keskustasta”. Mutta toteaa samassa kappaleessa myös epäilyksen äänen: ”Myös tässä suhteessa mielipiteet ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Keskikaupungillakin on kannattajansa”.

Yleiskaavajulkaisussa esitettiin kaavio ihanteellisesta raideliikennejärjestelmästä. Olihan tärkeänä periaatteena lähiöasukkaiden hyvä yhteys kaupungin keskustaan. Kuva oli laadittu asemakaava-osastolla vuonna 1953. Se oli jo ennen minun aikaani. Minähän menin sinne töihin vasta vuonna 1956. Suunnitelmassa oli Itämetro ja Länsimetro. Siinä ei ollut Martinlaakson rataa, sen sijaan siinä oli kehämetro, josta haarautui rata pohjoiseen kohti Kaarelaa ja Kaivokselaa. Samainen rata oli myös vuonna 1963 valmistuneessa Castrenin metrosuunnitelmassa. Teuvo Aura ja Esko Rekola tekivät sitten temput, ja VR yhdessä kaupungin ja Vantaan kanssa hoiti homman.  Martinlaakso rata toteutui vuonna 1975.

Liikenteessä oli tapahtumassa massiivinen muutos. Yleiskaava ei niinkään pohdi tulevan autokaupunki-ihmisen sosiaalista elämää. Toteaa kuitenkin lähiöperiaatteen ideaksi yhteisöllisyyden luomisen. ”Uuden periaatteen päätarkoituksena oli jakaa kaupunki sellaisiin pienempiin osiin, joiden koko luo parhaat mahdolliset edellytykset ”community spiritin” – yhteenkuuluvaisuudentunteen kehittymiselle. Näitä yksiköitä kutsuttiin nimellä ”neighbourhood unit” – asumalähiöt. Tekstin mukaan lähiössä täytyy olla palvelut, jotta asukas saa sieltä kaiken tarvitsemansa. ”Toisaalta yhteyksien kaupungin keskustaan on oltava niin joustavat, että esikaupungin asukkaalla välimatkasta huolimatta on tunne läheisestä kosketuksesta elämään koko kaupungin alueen yhteisessä keskuksessa”.

Trendien jatkumoa ihmettelemässä
Aikomuksenani on ihmetellä 50-luvun, 70-luvun, 90-luvun, 2010-luvun ja nykyhetken ajatuksia ja kasvutrendejä kaupungin asukasluvun, asumisväljyyden, liikennejärjestelmän ja vieraskielisten osuuden suhteen.

Muunkielisten kuin suomen-, ruotsin ja saamenkielisten osuus Suomen väestöstä ei vaikuta kantakielten kannalta kovinkaan uhkaavalta. Koko maassa vuoden 2016lopussa oli muunkielisiä runsas 6 %. Tuskin tuosta kuvasta ilman suurennuslasia erottaa noita muunkielisiä. 1950-luvulla asia ei ollut lankaan agendalla. Silloin kun Helsingin yleiskaavaa tehtiin, muunkielisiä oli koko maassa 3 henkeä ja Helsingissä 6 henkeä 1000 asukasta kohti. Nyt vastaavat luvut ovat 65 ja 150 henkeä 1000 asukasta kohti.

1950-luvun puolessavälissä Helsingin väkiluku oli 0,4 miljoonaa ja sen oletettiin kasvavan 30 vuodessa 0,35 miljoonalla. Muun seudun väkiluku oli 0,15 miljoonaa ja sen arvioitiin kasvavan 0,25 miljoonalla. Siis seudun kokonaiskasvuksi arvioitiin 0,6 miljoonaa asukasta. Tuo arvioitu kasvu ei toteutunut. Kuva kertoo, miten kaupungin kasvu pysähtyi 0,5 miljoonan asukkaan tasolle. Sen ajan ennusteetkin uskoivat tilanteen olevan lopullinen. Vuoden 2000 jälkeen tilanne muuttui. Autoistuminen oli valtaisa muutostekijä. 1950-luvun ennuste arvioi autokannan vuodelle 1985 suuremmaksi kuin mitä se on vieläkään. Sittemmin autokantaennusteet näyttävät onnistuneen hyvin tasapainoisesti toteutuneen kehityksen mukaan.

Kaupungin kaavoitusta on aina kritisoitu hitaudesta. 1950 luvun yleiskaavassa ennustettiin asuntoalan tarpeeksi 18 milj. h-m2 eli noin 24 milj. k-m2.  Nyt tarve noin 100000 asukasta suuremmalle asukasmäärälle on 30 milj. h-m2 tai 40 milj. k-m2. Asuntomaan tarpeeseen liittyy asumisväljyys. 1950-luvulla asumisväljyys oli 13 huoneistoala-m2 asukasta kohti.  Sotien jälkeiset olot olivat tukalat. Yleiskaavassa ennustettiin huoneistolan nousevan 20 neliöön vuoteen 1985 mennessä. Todellisuudessa vuonna 1990 oli 31 h-m2 per asukas. Väljyyden kasvuun ei alkuun uskottu.  Se toteutui. Vuonna 2010 väljyys oli 34 h-m2 per asukas.  Ilaskiven mietinnössä oletettiin väljyyden nousevan vuonna 2010 jopa 41 neliöön per asukas. Sinne se ei noussut. Nyt on asuntopulan vuoksi laskevaa ilmiötä.

1950-luvulla ei ollut sen paremmin maahanmuuton etuja kuin haittojakaan. Maahanmuuttoa ei ollut olemassa. Maassamuutto oli kyllä merkittävä tekijä. Ennen sotia luonnollinen kasvu oli nollassa. Kaupunki kasvoi kuitenkin maassamuuton seurauksena yli 2 % vauhtia.  Sotien jälkeisenä aikana syntyvyys räjähti korkealle ja luonnollinen kasvu oli luokkaa 1 %. Muuttovoitto kasvoi rajusti 50-luvun lopulla. Alkoi maaltamuuton aika. Vieraskielisten määrä nousi tasaisesti 1990-luvulla ja 2000-luvulla. Nyt se on Helsingissä 150 vieraskielistä 1000 asukasta kohti. Luku on nousussa, sillä kaupungin kasvusta 2/3 tulee vieraskielisistä. Harmittaa ettei tämä asia ole paremmin agendalla. vaikuttaa siltä, että se on tabu.

Havaittavista trendeistä ainoastaan yksi on yli muiden. Se on ulkomaalaisten väestöosuuden lisäys sekä ulkomaankielisten väestöosuuden lisäys. Nämä kaksi asiaa ovat todellinen megatrendi. Mutta tämähän ei ollut 50-luvun ongelma. Muutos hyvässä ja pahassa alkoi 1990-luvulla. Kuvasta näkee Helsingin, Uudenmaan ja  koko maan osuuden ja tapahtuvan kiihtyvän muutoksen. Jos ei muuta tarvitse tehdä niin sietäisi uhrata ajatuksen poikanen, kirjoittaa, miettiä, hyödyntää, mahdollistaa. Ilmiö on pysyvä ja kiihtyvä. Siihen ei ole torjuntavoittoja. SE on osa meidän tulevaisuuttamme.


Väitetäänm ettei nuoriso enää halua ajokorttia ja väitetään, ettei nuoriso enää halua autoa. Väitetään, että nuoriso haluaa asua kivikaupungissa. Väitetään myös, että aivan pian liikumme robottiautoilla ja parkkipaikkoja ei enää tarvita. Mitä vielä väitetään? Väitetään myös robottien syrjäyttävän ihmistyötä aivan kaupunkisuunnittelumme lähitulevaisuudessa. Ehkä, tai sitten ei. Olemme tuntemattoman edessä.  Mutta minun elämäni on vielä helpolla tolalla, kun seuraavassa blogissani olen turvallisesti 70-luvun ja 80-luvun trendeissä.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Design – muotoilua, suunnittelua vai ohjelmointia?

Tässä joutuu ihmettelemään mitä me oikein olemme. Olemmeko urheilukansaa vai olemmeko sotilaskansaa vai ehkä jopa kulttuurikansaa? Mistä meidät ulkomailla tunnetaan? Onko ikonimme Sibelius vai onko se Räikkönen? Viime vuosina on tullut tavaksi puhua Design-Suomesta tai Design-Helsingistä tai design-kaikesta. Jopa Helsingin uudessa strategiassa lanseerattiin outo kolmiodraama: Design, digitaalisuus ja dialogi.

Siinä sanaillaan nykyjargonia hulvattomalla tavalla: ”Helsinki on omaperäinen kontrastien kaupunki. Avoin, osallistava ja omintakeinen kulttuurimme synnyttää jatkuvasti uutta ja odottamatonta. Nämä yhdistettynä kaupungin toimivuuteen ja luotettavuuteen, maailmanluokan koulutukseen ja kulttuuritarjontaan, korkeaan teknologiseen osaamiseen, avoimen datan esimerkilliseen hyödyntämiseen sekä designin kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen luovat edellytyksiä niin virikkeelliseen arkeen kuin merkityksellisten ratkaisujen hakemiseen globaaleihin haasteisiin.”

Helsingin julkisen ilmeen uudistus yllätti. Puhuttiin vaahtokarkeista. Minäkin uhosin blogissani. Olin sitten esitelmätilaisuudessa. Power Point- slaideissa uusi ilme ja aaltoviiva toimivat hyvin. Se siitä. Sitä olen ihmetellyt, että mihin kaksikielisyys on hävinnyt? Oliko tämä etukäteiskosto Ahvenanmaan tytölle, joka ei halunnut Suomen ja Islanninkieltä Pohjoismaiden Neuvostoon.

Oikeastaan melkoisen hulvatonta sanamuotoilua – tuo strategian teksti. Puhuvat designin kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Tässä minulla tökkii. En näytä ymmärtävän. Kas kun tuossa jutussa ei puhuttu mitään nykyisestä aivan uutukaisesta aikamme designtuotteesta: palvelumuotoilusta? Vinoilenpa hieman! Voiko palvelua muotoilla? Onko palvelulla muoto, jota voisi muotoilla? Ketkä muotoilevat palveluja? Niin, sitähän minun rakkaat ystäväni Mari ja Pia ilmeisesti juuri haluavat tehdä asiakkaiden onneksi ja siunaukseksi. Mitä on palvelumuotoilu ja miksi palvelujen muotoilemiseksi tarvitaan graafikkoja tai Ateneumin käyneitä taiteen maistereita? Ei kai palvelujen muotoilussa ole kysymys varsinaisesti muodon annosta. Luulisi sosiologien ja antropologien olevan oikeita ihmisiä muotoilemaan palveluja.  Jos taas tarvitaan opaskylttejä tai lippuautomaatteja, pankkitiskejä tai porraskaiteita, niin ymmärtäisin laitteen muotoilun tarvitsevan muodon ammattilaista. Olen seurannut viimeaikaista keskustelua ja osallistunutkin siihen parilla blogilla. On ollut kysymys hieman oudoista ilmiöistä joita nämä palvelumuotoilijat konsultteineen ovat saattaneet matkaansaattaa. Metroon on vanhojen maestrojen tuhkaksi poltetun opastusjärjestelmän päälle luotu uusi A, D, I, O, S- järjestelmä. Kansalaiset hämmästelevät, mutta tekijät ja tilaajat kehuskelevat. (Anteeksi ystäväni Matti). Helsingin visuaalinen ilme on alasmonteerattu vaakunakehyksellä varustettuun Helsinki-sanaan. Vaahtokarkki-ilme hukkuu yleiseen mainosmassaan, tässäkin tapauksessa tekijät tai ainakin tilaajat kehuskelevat. Olisiko muita varteenotettavia esimerkkejä. Onko toisaalta kansainvälisiä menestyksiä?

Minä ihailen esineiden muotoilua. Haluaisin sen olevan vieläkin suomalaisiin liittyvä tuote. Kyllä, on meillä Fiskars ja Iittala ja Marimekko. On vielä hienoja teollisuustuotteita Wärtsilää ja Planmecaa myöten. Alan nyt perkaamaan eräitä käsiin sattuvia viimeaikaisia menestystarinoita. Pitäisikö aloittaa urheilusta, taloustieteistä vai viihteestä? No, ole huoletta, ei tämä mitään tiedettä ole, kunhan sekavaa tajunnanvirtaa.

Aloitan urheilusta
Niin tässä on ongelma. En löydä mistään sellaista maailmanlistaa, jossa maamme menestys olisi helpolla tavalla nähtävissä. No, olympiamitalit edustavat tietysti aika laajaa kirjoa urheilulajeja.

Suomen mitalisaldo kesäolympialaisissa on ajan mittaan huvennut uhkaavasti. 1920-luvun runsaat parikymmentä mitalia on vaihtunut Rion yhteen pronssiin. Se oli nyrkkeilijä Mira Potkonen. Talviolympialaisissa Sotshissa tuli sentään viisi mitalia joista yksi kulta. Se oli Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven voitto parisprintissä.

Kuva kertoo katoavasta kunniasta. Mitalien määrä kesä- ja talviolympialaisissa on laskenut kuin lehmän häntä. Ei ole urheilusta Suomen maailmanmaineen tekijäksi.

On sittenkin: kilpa-autoilu!
Maailmalla tunnetuin suomalaisten urheilulaji on Formula Yksi. Siellä toimivat parhaiden tienaavat suomalaismiehet Kimi Räikkönen ja Valtteri Bottas. Heillä taitaa olla vuosipalkka 10 miljoonan taalan tienoilla. Sebastian Vettel sentään vetää 50 miljoonaa taalaa vuodessa ja Lewis Hamilton 40 miljoonan paikkeilla. Formulakuskit eivät pärjää jalkapalloilijoille, joiden huiput Cristiano Rolando ja Lionel Messi nettoavat 80-90 miljoonaa taalaa vuodessa. Jalkapallossa meillä ei ole sijaa. Jääkiekossa on. Jääkiekkoilijoista ehdottomat huiput ansaitsevat 13 miljoonaa. Heillä on muuten 14 miljoonan katto. Suomalaisista Mikko Koivu vetää huippuliksaa 9 milj. USD vuodessa. Nuoret tähdet kuten Patrik Laine saanevat tyytyä alokaspalkkaan 1 milj. dollaria vuodessa. Voi surku.

Ryhdyin tuossa ihmettelemään suomalaisten menestystä googlettamisen maagisissa osumissa. Halusin tietää, kuka on suosituin suomalainen. Katselin vuositasolla ja kaikelta ajalta. Kaiken ajan ykkönen on Bengt Holmström, Nobel-voittaja. Mannerheim on kakkosena, mutta sitten onki Valtteri Bottas pronssisijoilla. Hän hakkaa Jussi Halla-ahon ja Kimi Räikkösen. Jos vuositason tärppejä tarkastellaan, Bottas on ykkönen, Räikkönen kakkonen ja kolmantena Linus Torvalds. Siinä merkittävimmät suomalaiset. Linda Liukas pääsi listoille, se oli hienoa. Oli tässä yksi kummallisuus. Itse asiassa Li Andersson sai 40 miljoonaa klikkausta. Arvelin hänellä olevan kansainvälisen kaiman ja laitoin hänelle vain suomenkielisen osumien määrän. Oliko väärin? PS. Nyt tulee korjaus. Olin unohtanut tarkistaa Alvar Aallon osumat. Hän onkin Suomen kunkku. Hänellä on 9,5 miljoonaa osumaa. Mutta vielä! Suomen kuningatar on Saara Aalto. Hänellä on yli 11 mijoonaa osumaa.

Luovuus kauppatavarana?
Pienellä maalla luovuus saattaisi olla erityinen kauppatavara. Onko suomalaisilla jokin erityinen luovuusominaisuus? Liittyisikö se enemmän kulttuuriin kuin tekniikkaan? Olisimmeko taloudessa jotenkin nerokkaita? Kun tuota mietin, ajattelen viimeaikojen ilmiöitä.  Aivan viimepäivien uutinen on Helsinki GSE. Pääministeri Sipilä sanoo: ”Uudella taloustieteen yksiköllä on merkittävä rooli tutkimuksessa ja korkeatasoisessa lainvalmistelussa”.  Hän iloitsee, kun saa esitellä ideaan yhdessä Bengt Holmströmin kanssa. Holmström sai viime vuonna Nobelin taloustieteestä. Se on Suomen neljäs Nobel. Edeltäjiä ovat Frans Emil Sillanpää, A. I.  Virtanen ja Martti Ahtisaari. Oli vielä Ragnar Granit, mutta hän oli palkinnon saadessaan Ruotsin kansalainen. Taidetta, tiedettä ja poliittista luovuutta. Nyt taloustiedettä. Holmström sanoo: "Suomalainen kansantaloustiede elää eräänlaista huippukautta”. Tässä nousukiidossa Sipilän hallitus perustaa taloustieteen yksikön. Luvataan 15 professuuria. Mukana ovat Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto ja Svenska Handelshögskolan. Tukijoina vielä Valtion taloudellinen tutkimuskeskus ja Suomen Pankki. Jos ja kun on kysymyksessä kansainvälinen hanke, huudahdan: ”Eläköön!” Kaikki eivät ole varmoja suomalaisen taloustieteen voimasta. HS:n mielipidekirjoittaja Veikko Halttunen sanoo suomalaisten taloustieteilijöiden antavan hyviä vastauksia vääriin kysymyksiin. Hän sanoo vielä taloustieteitä näköalattomiksi ja sisäsiittoisiksi. Mitäs sanot tähän ystäväni Pekka Korpinen?


Yksi iloisista uutisista on suomalaisten menestys kansainvälisissä lukiolaisten fysiikkaolympialaisissa. Suomen lukiolaisille hopeaa ja pronssia fysiikkaolympialaisissa Jaavalla. Suomi menestyi hyvin sunnuntaina 23.7.2017 päättyneissä lukiolaisten 48. Kansainvälisissä fysiikkaolympialaisissa Indonesian Jaavalla. Kilpailuun osallistui 86 maata ja noin 400 lukiolaista. Suomalaisten joukkueesta Matias Arola Kerttulin lukiosta sai hopeaa ja Aleksi Kononen Jyväskylän lyseon lukiosta pronssia. Suomen joukkue kuuluivat lisäksi Mika Nurmela Oulunkylän yhteiskoulusta, Oskari Ojavuo Helsingin Suomalaisesta yhteiskoulusta ja Kaarlo Sukuvaara Lahden yhteiskoulun lukiosta. No heittäydytään skeptikoiksi. Voitimme kyllä muut pohjoismaat, mutta kultamitalit jäivät Kauko-Itään. Hopea ei riitä. On saatava kultaa!

Mutta Kiinassa tulikin kultaa!
Linda Liukas on meidän yhteinen ylpeytemme. Hän voitti Kiinassa China Academy of Art’in pääpalkinnon. Se tuli kirjasarjasta, joka kertoo pikkuneiti Rubysta. ”Kesken talvisten leikkien Ruby ystävineen keksii rakentaa internetin. Mutta onko se paikka? Internetin salat aukeavat Rubyn iloisessa seurassa. Onko internet pilvi vai läjä johtoja? Millä tavoin tieto huristelee verkossa? Miksi netissä tarvitaan ihmisiä? Näin sanailee kirjasta kertova mainosteksti. Linda on saanut muitakin palkintoja, joukossa Euroopan komission myöntämä Digital Champion –arvonimi vuonna 2013. Vuonna 2014 Liukas sai lastenkulttuurin valtionpalkinnon tulevaisuuteen suuntautuneen lastenkulttuurin kehittämisestä. Hello Ruby –konsepti voitti Viestintäalan tutkimussäätiön Think INK –kilpailun pääpalkinnon vuonna 2015. Hän aloitti kirjantekoa työskennellessään jenkeissä. Siellä hän sai vuonna 2014 joukkorahoitusta kirjalleen hakemansa 10000 taalan sijaan 380000 taalaa.

Vuonna 2017 Linda Liukas sai Hello Ruby -kirjasta 130 000 euron arvoisen DIA Gold –palkinnon. Palkinnon antajat sanovat pyrkivänsä uudelleenarvioimaan nykysuunnittelua ja pyrkivänsä edistämään tulevaisuuteen tähtäävän innovaation käyttöönottoa. Taideteollisen korkeakoulun professorin Yrjö Sotamaan mukaan tämä on suurin design-palkinto, jonka suomalainen yritys on koskaan voittanut Kiinassa. Sotamaa on toiminut pitkään Kiinassa designalan kehittämisen asiantuntijana

Suomen Nuorkauppakamarit ry ja Positiivarit Oy ovat jälleen jakaneet positiivisimman suomalaisen kunniamaininnan. Sitä on tehty vuodesta 1993. Katri Helena sai ensimmäisenä tittelin. Suomen kannalta kansainvälisesti menestyneitä positiivia ovat mm. Alexander Stubb 2009 ja Teemu Selänne 2007. Nyt valittiin laulaja Saara Aalto. Palkinnon antajat kiittävät häntä ”valoisasta persoonasta, sitkeydestä ja rohkeudesta kulkea omaa tietään kohti unelmiaan". Aalto tuli kansainvälisesti tunnetuksi viime vuonna, kun hän osallistui Britannian X-Factor-ohjelmaan. Aalto sijoittui kilpailussa toiseksi.

Tiesitkö että Ikean haarukasta voi tehdä taidetta, jos luovuutta riittää. Tämä on Tuomo Torkkelin, eläkkeellä olevan kaivinkonemiehen luovuutta. Tämä ei ole toistaiseksi saanut muita palkintoja kuin tekijälle luovuuden riemua.

Yritän etsiskellä kansainvälisiä palkintoja. A-lehtien Dialogi Oy on palkittu kansainvälisesti asiakaslehdistään. Se on hienoa. Mutta heidänkin jargoninsa on ärsyttävää. Tai se siis ärsyttää tällaista vanhan kansan insinööriä. Näin he sanailevat: ”Julkaisusuunnittelussa designin tehtävä ja päämäärä on käyttöliittymän poistaminen, oli kyseessä painettu media tai digitaalinen ympäristö. Tavoite siis on, että itse sisällöstä tulee käyttöliittymä, ja että lähettäjän ja vastaanottajan välillä on mahdollisimman vähän häiritsevää kohinaa ja turhia toiminnallisuuksia. Design on puhtaasti funktionaalista ajattelua.”

Yksi kiinnostava palkinto on annettu Merivaara Oy:lle. Se on Red Dot palkinto Q-Flow™-  leikkausvalaisimelle. Red Dot Awardin järjestää Design Zentrum Nordrhein Westfalen, ja se on yksi maailman suurimmista design-kilpailuista. Palkinto myönnettiin Product Design 2017 sarjassa. Q-Flowvalaisimen ominaisuuksien ansiosta kirurgit erottavat kudokset ja verisuonet aiempaa paremmin sekä näkevät ihon värin luonnollisesti. Lisäksi valaisimessa on integroitu 4K-kamerateknologia.

Muotiyliopisto – Aalto
Maallikkoa yllättää suomalaisten muotisuunnittelijoiden menestys maailmalla. Erityisesti yllättyy, kun sanovat ja kirjoittavat sen olevan Aalto-yliopisto joka näitä muodintekijöitä tuottaa. Meikäläinen kun vielä jotenkin ajattelee Aalto-yliopiston teknilliseksi korkeakouluksi. Ei, se on Aalto University School of Arts, Design and Architecture, joka näitä taiteilijoita tuottaa. Vuonna 2016 Aallon Bachelor-ohjelma (Fashion Bachelor's Programme) rankattiin maailman kolmanneksi ja Master’s Programme maailman viidenneksitoista.  Maria Korkeila nimettiin  Hyères-muotikilpailun finalistiksi vuonna 2016. Hän sanailee ihanasti: “I'm feeling overjoyed, quite stunned, excited and a bit overwhelmed about the news of being a Hyères finalist, as it has been something of a dream since I first started at Aalto. I guess it hasn't really sunk in yet... I wouldn't be here if it weren't for our teachers, staff and studios.  So, I'd like to give a big thanks to them.”

Onpa mahtavan hienoa, kun antaa opinahjolleen tällaisen kiitoksen. Jotenkin tuo tuollainen euforinen innostus on meillä rakennusalan opiskelijoilla jäänyt saamatta. Milteipä kateeksi käy. Tässä kuvassa on suomalaisten huippusuorituksia. Kumpuavatko ne metsästä vai suuresta kaupungista? Sitä ajattelen. Sehän oli itse Jean Sibelius, joka sanoi suuren teoksen syntyvän vain metsässä tai suuressa kaupungissa. Ja meillä kun ei ole kuin tuo metsä! No, jos oikein ajattelee, kyllä noissa teoksissa Korkeilan vasemmanpuoleista keltaista luomusta lukuun ottamatta jotain metsänpeikkoa on. Oranssimustat peikkopuvut ovat Irene Kostaksen. Keskimmäinen on Hanne Jurmun ja Anton Vartiaisen luomus. Oikealla on Rolf Ekrothia.

On keksittävä uusi sana, mikä?
Arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu olisivat tietysti meikäläisen mielestä hyviä vientituotteita. Ne ajat ovat kuitenkin ohi.  Taiteessa ja siinä erityisesti ”muotoilussa” suuria kansainvälisesti tunnettuja sankareita olivat moninkertaiset mitalinaiset ja -miehet Aino Aalto, Dora Jung, Timo Sarpaneva, Tapio Wirkkala, Rut Bryk, Kaj Franck, Ilmari Tapiovaara, Birger Kaipiainen ja vielä monet muut. Äh, tuo muotoilu on paha sana, ”teollinen muotoilu ” on jo parempi, tai sitten aivan oikeasti ”taide”. Arkkitehtuurissa loistavina tähtinä kansainvälisellä taivaalla olivat isä ja poika Saarinen, Aalto, Revel, Pietilä, Siren ja muitakin. Nyt juuri kun vientiä ja kansainvälisyyttä olisi edistettävä, meiltä puuttuvat nuo ihmiset. Meillä on nyt uudenlaiset ihmiset. Pelinkehittäjät, palvelumuotoilijat….

Sekä teollisiin muotoilijoihin että arkkitehteihin on aina liittynyt sana ”design”.  ”Industrial Design tai ”Architectural Design”. Nyt kun katselen Helsinki Design Week -videoita, havaitsen ”design-käsitteen” lähes täysin muuttuneen. Design tarkoittaa kaupan edistämistä tai design tarkoittaa politiikkaa tai design tarkoittaa vuorovaikutusta. Havaitsen myös, että tilaisuuden pääsponsoreina olivat kansainvälinen hotelliyritys joka ”rakastaa designia” ja kansainvälinen konsulttitoimisto joka tekee ja myy designia. Design saattaa esitysten mukaan olla tulevaisuuden suunnittelua tai elinikäisen oppimisen suunnittelua. Niin, design tarkoittaa suunnittelua. Sitähän se tarkoittaa. Siis Designmaa-Suomi tai Design-Helsinki eivät tarkoita mitään muotoiluun tai taiteeseen tai arkkitehtuuriin tai vaikkapa urbanismiin liittyvää. Kaikki hyvin, mutta olen pettynyt. Nyt kun sen tajusin. Onko keksittävä jokin uusi sana?


Tässä on Milanon Triennalessa jaettuja palkintoja suomalaisille muotoilijoille. Niminä olivat suurelta osin nuo yllämainitut muotoilun mestarit, naiset ja miehet. Onko niin, etteivät nämä ajat koskaan palaa! On uusi aika.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Laura istuu maahanmuuton muurahaispesässä

Katselin televisioita, vai oliko se kännykän tuoreimpia uutisia. Kaunis nainen puhui islamisaatiosta. Hän sanoi: ”Perussuomalaiset tuomitsevat terroristien vihapuheen suomalaisia kohtaan ja länsimaisia arvoja kohtaan. Radikaali-islamistisen terrorismin uhka Suomessa on kohonnut ja samalla sisäinen turvallisuus on heikentynyt… Koska islamin normit poikkeavat länsimaisen yhteiskunnan normeista, laajamittainen muslimien maahanmuutto johtaa muslimien eriytymiseen isäntäyhteiskunnasta ja muslimiväestön kasautumiseen omille alueilleen, jossa vallitsevat islamilaiset arvot.” Korvaan karahti hänen sanansa uhkavasta ”islamisaatiosta”. Erikoista oli tuo aloitus, jossa hän tuomitsi nimenomaan terroristien vihapuheen suomalaisia kohtaan.

No eritellään nyt tuota tekstiä hieman, kun puhuja sai siitä vielä korkean tason nuhteet. Maahanmuuttajien vihapuhe suomalaisia tai ketä tahansa kohtaan on tietysti aivan yhtä tuomittavaa kuin suomalaisten vihapuhe maahanmuuttajia vastaan. Pitkään arabien kanssa töitä tehneenä ja siellä asuneena voin todistaa vihapuheen ja rasismin olevan herkässä ja jatkuvaa. Se kohdistuu muita afrikkalaisia ja erityisestä mustaa väkeä kohtaan. Me olemme kai sitten päässeet samaan joukkoon. Ne törkeydet kohdistuivat ilman muuta erityisesti naisiin. Auton ikkuna auki ja huoraksi huutelemaan heti kun veljeskansan tyttö kulki jalkakäytävällä. Oman heimon tai kansan tytöille ei huudeltu. No, kyllä siinä hieman selektiivisyyttä oli. Vain kauniille huudeltiin.

Kun Laura Huhtasaari sanoo radikaali-islamin terrorismin uhan kohonneen, hän toistelee kaikkien tietämää tosiasiaa. Terrorismin uhka on kohonnut. Viisari on värähtänyt. Olemme nähneet siitä muutaman tyrmistyttävän esimerkin.  ”Sisäinen turvallisuus on heikentynyt” sanoo Huhtasaari. Tämä on jo juuri ja juuri havaittava ilmiö, mutta nollatoleranssihan meillä onkin.  Tuo kolmas asia on jo sitten isompi juttu. Ja totta. Segregaatio on meillä huolestuttava ilmiö. Eriytyminen ja kasautuminen ovat tosiasia. Ei kuitenkaan vain yksin muslimien vaan heidän kanssaan myös muun köyhemmän kansan kasautuminen. Tästä on olemassa tutkimustietoa. Helsinki uudessa kaupunkistrategiassaan ilmoittaa taistelevansa nimenomaan eriytymistä ja segregaatiota vastaan. Sekin kertoo uhkaavasta tilanteesta.

Jos kerrostalossa asuu vain islamilaisia perheitä vallitsevat siellä myös islamilaiset arvot.  Oliko tässä jotain kummallista tai tuomittavaa? En siis vielä päässyt oikein kiinni Huhtasaareen kohdistetuista moitteista. Oliko kyse sanasta ”islamisaatio”? Onko totta, että meillä ja meidän väestössämme on tapahtumassa jokin merkittävä rakennemuutos: islamisaatio? Vai onko sellainen ilmiö nimenomaan eurooppalainen, vaiko lähinnä globaali? Tätä halusin hieman itselleni selvittää. Mutta sitä ennen halusin katsoa mitä islamin huippuasiantuntija Mika Waltari asiasta ajatteli.

Seurasin netistä irakilaisten juuri pitämää konferenssia. Mitä he sanoivat: ”Jotkut uskoivat että islam palaisi valtaan demokratian avulla”, ”Maahanmuuttajien integraatio on ollut vaikeaa”, ”He seurasivat ajatusta kuin janoinen mies kangastusta”, ”Isis yritti jakaa Irakin, mutta ei onnistunut”, Nyt olemme yhtenäinen kansa ja revimme tuon lipun”, Kirkko ja valtio erotettiin Euroopassa ja se mahdollisti kukoistuksen” ja lopuksi ”Terrorismi on teatteria”.

Islamisaation huippuasiantuntemus
”Tappaminen on hyödytöntä. Nyt sen ymmärrän. Tappaminen on hyödytöntä eikä tappamalla voita mitään koska veitsi iskee sokeasti syylliseen ja syyttömään. Anna meille anteeksi pahuutemme, sillä iskiessään veitsensä ihmiseen ihminen iskee veitsensä veljeensä.” Näin sanailee Mika Waltari haastattelussa Sinuhe egyptiläisen ilmestymisvuosina 40-luvulla. Hän oli mestari. Hän oli paras islamin tuntija kaikista tuntemistani islamin tuntijoista. Sinuhen aikaan ei ollut Islamia. Mutta Mikael Hakimin ja Mikael Karvajalan aikaan sitä elettiin. Olen ahminut hänen kirjojaan. Olen ahminut hänen kuvaamaansa elämää, noita ihmisiä, heidän käyttäytymistään. Tunnen elämää arabimaissa oman kokemukseni kautta. Sain sitä kokemusta kolmenkymmen vuoden ajalta. Tein siellä bisnestä omalla alallani. Tein sitä satojen suomalaisten kanssa. Ja vielä paljon useampien muslimeiden kanssa. Se oli toimintaa juuri tuon pelätyn uskonnon edustajien kanssa.

Ovatko he kaikki terroristeja?
Nyt kun joku, tai ei suinkaan kuka tahansa joku, vaan tarkemmin sanottuna tuo nuoren iän ja keski-iän välimaissa oleva kaunis nainen puhuu islamisaation uhkasta -  ajatellen samalla sen tuomia kauhuja, joudun tarkentamaan muistikuvaani noista ihmisistä, heidän perheistään ja heidän asenteistaan. Arabit eivät suinkaan edusta islamisteja edes enemmistönä, mutta he sattuvat edustamaan nykypäivän terrorismia. Siksi ajattelen nyt noita kavereita, asiakkaita, perheystäviä, heidän perheitään, pukinpartaisia isoisiään ja pyyleviä isoäitejään. Suutelen muistoissani heidän iloisia lapsiaan.”Häti boosa.”  Ajattelen heidän vieraanvaraisuuttaan ja erityisesti heidän aterioitaan. Ja kaiken herkullisen syömisen lopussa tarjottua kamelinlihan kimpaletta. Se oli liikaa!  Ajattelen nuotioretkiä autiomaassa, lampaan makupalojen grillausta nuotiolla. Ensin sisäelinten herkkupalat, sitten varsinaiset suussa sulavat kyljykset. Ajattelen tuhansiin kilometreihin nousseita automatkoja pitkin taatelipalmujen reunustamia valtateitä tai kohti laskevaa aurinkoa punaisessa hiekkaerämaassa. Katselin ottomaaniaikojen ja myös siirtomaa-aikojen ihmeellisen kauniita rakennuksia. Katselin myös heidän pölyisiä kyliään ja muurien taakse piiloutuva elämää. Ohikulkijalle viestittivät vain huikean värikkäät bougainvillet muurin päällä.  En yhdistä tuohon kaikkeen sitä mikä nykyisin tapahtuu. Kysyn itseltäni jatkuvasti miksi en voi mennä noihin kiintoisiin ja rakkaaksi tulleisiin paikkoihin? Miksi en voi mennä tapaamaan noita ihmisiä joita tapasin kymmenien vuosien aikana? Miksi en voi mennä saunomaan Damaskoksen Pitkäkadulle tai vanhaa asuntoa tarkastelemaan Tripolin M’Gariafille? Miksi en voi mennä ajelemaan Mr. Samin kanssa kohti Golanin kukkuloita whiskypaukkuja nautiskellen? Miksi en voi mennä parturiin Algerin Kasbahiin tai teelle Kairon Medinaan? Miksi en voi mennä oluelle Bagdadin rantaravintoloihin tai kouskousille Tunisin valtaisaan soukiin? Haluaisin mennä vesipiipulliselle Ammanin Ilia Abu Maadille tai maistelemaan mezzeä rakin höystämänä Beirutiin. Voisin tietysti mennä, mutta tunnelma ei kiehdo.

Johtuuko se siitä, että kaikki nuo ihmiset yhtäkkiä muuttuivat? Jos he eivät kaikki ole terroristeja he kaikki ainakin suojelevat terroristeja? Niinkö on? En usko tuohon ja siksi ihmettelen ja suren.

Muslimit, ovatko he valtaamassa maailman?
Aloitetaan nyt tämä tarkastelu noteeraamalla muslimien määrä maapallolla: Muslimeita on 1,6 miljardia koko maailmassa. Heitä on 23 % maapallon väestöstä. 10 % heistä on shiioja ja 90 % sunneja. Muslimiväestö keskittyy Aasiaan ja Tyynenmeren alueelle. Siellä heistä asuu 60 %. Tästä havaitsemme vääräksi sen kuvitelman, että muslimit olisivat etupäässä arabeja. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, siis arabialueilla, asuu 20 % muslimeista. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa muslimeista asuu 16 %. Euroopassa asuu 3 % muslimeista, ja Amerikoissa loput noin 1 %.

Laura Huhtasaaresta ja monesta muustakin tuntuu, että muslimit valtaavan Suomen ja tuovat mukanaan Islamin. Tällainen ajatustapa on vallalla muuallakin. Ipsos Mori –tutkimus vuodelta 2016 haastatteli 27000 ihmistä eri puolilla maapalloa.  Ihmisiltä kysyttiin: ”Kuinka paljon sataa ihmistä kohti luulette meidän maassamme asuvan muslimeita”. Ranskalaiset kuvittelevat maan väestöstä 31 % olevan muslimeita. Todellisuus on 7,5 %. Venäjällä muslimien määräksi kuviteltiin 24 %. Todellisuudessa se on 10 %. Saksassa kuviteltu luku oli 22 % ja todellinen 5 %. Naapurimaassa Ruotsissa kuvittelivat osuudeksi 17 % kun todellisuus on 5 %. Suomalaisilta ei kysytty. Tiedämme siis vain todellisuuden. Meillä on vakinaisesti asuvia muslimeita nyt ehkä 0,8 % väestöstä. Jos maassa olevat turvapaikanhakijat laskettaisiin mukaan luku saattaisi olla 1,1 %. Korjatkaa joku viisaampi.

Chatham House –tutkimuksessa haastateltiin 10000 eurooppalaista vuodenvaihteessa 2016-2017. Enemmistön mielipide on hyvinkin yhteneväinen Laura Huhtasaaren kanssa. Hän edustaa siten kansojen enemmistön mielipidettä lähes kauttaaltaan Euroopassa. Lähimpänä hän on puolalaisia ja veriveljiä unkarilaisia. Maittain muslimisiirtolaisuutta vastustettiin eniten Unkarissa, Puolassa, Itävallassa, Belgiassa ja Ranskassa. Vastustus oli tasolla 60+ % vastanneista. Saksa ja Italia olivat tasolla 50 %. Espanjassa oltiin suvaitsevaisimpia, vastustusaste oli 40 %.

Ihmisiltä tiedusteltiin myös kuvitelmia tulevaisuudesta. Tulokset osoittavat kansalaisten uskovat Laura Huhtasaaren tavoin merkittävän muslimisaation olevan käynnissä.  Siihen ovat tietysti vaikuttaneet viimeisten kolmen vuoden kansainvaellukset. Ranskalaiset uskoivat muslimien osuuden vuonna 2020 olevan 40 %. Venäläiset, italialaiset, belgialaiset ja saksalaiset arvelivat vuoden 2020 luvuksi noin 30 %. Ruotsalaiset, britit ja jenkit arvioivat vuoden 2020 muslimiosuudeksi hieman pidättyvämmin 20 %. Suomalaisilta ei mielipiteitä kyselty. Se, että ihmiset ovat huolestuneita ei ole ihmisten vika. Heillä on väärää tietoa. Saattaa olla, ja onkin niin, että väärää tietoa levitetään sisäpolitiikan polttoaineeksi. Niin juuri kuin Laura Huhtasaarikin tekee.

Uskonnon uskotaan olevan yllyttämässä väkivaltaan. PEW tutkimuskeskus kyseli ihmisiltä uskontojen väkivaltaisuudesta. Muslimimaissa Pakistania ja Indonesiaa myöten juutalaisuus arvioitiin väkivaltaisimmaksi. Tosin Indonesiassa islam ja Pakistanissa hinduismi olivat suuressa väkivaltaroolissa. Turkkilaiset arvioivat kristinuskon ja juutalaisuuden tasa-arvoisesti väkivaltaisimmiksi uskonnoiksi. Myös Libanonissa kristinusko nousi korkealle tai oikeammin vaipui matalalle. Euroopassa, Venäjällä ja USA:ssa kanta uskontojen väkivaltaisuuteen on hyvin selkeä. Islam tuomitaan ylivoimaisesti välivaltaisimmaksi uskonnoksi.

”Muslimisaatio” maailmassa, Euroopassa ja Suomessa näkyy näistä kuvista. Maailman piirakassa muslimit ovat varsin näkyvä ilmiö. Heitä oli 2010 noin 1,6 miljardia eli 23 % maailman väestöstä. Kun maailman väestö kasvaa lähivuosikymmeninä kolmanneksella, kasvaisi muslimiväestö ehkä noin 70 %. Vuonna 2050 maailman väestöstä muslimeita olisi 30 %. Muslimien määrä ohittaisi kristittyjen määrän vuonna 2070. Euroopassa vuonna 2010 muslimeita oli 4 %. Vuonna 2050 heitä olisi PEW-ennusteen mukaan 10 % eurooppalaisista. Suomessa vakinaisesti asuvien ja tilapäisesti oleskelevien ja jopa laittomasti oleskelevien muslimien määrästä ei helposti ota selvää. Uskottaneen kuitenkin, että vuonna 2010 muslimeita oli maassa 40000 ja tällä hetkellä noin 70000 henkeä. Heistä vain noin viidesosa kuuluu uskonnollisiin yhteisöihin. Se tekee ehkä tilastoinnin hankalaksi. Pitää arvata. Ennusteet sanovat, että muslimien määrä Suomessa vuonna 2050 olisi noin 190000 henkeä. Se olisi silloin 3 % Suomen väkiluvusta.

Kun maailman väestön ennustetaan kasvavan lähivuosikymmeninä kolmanneksella, kasvaisi muslimiväestö ehkä runsaalla kahdella kolmanneksella.  Määrällisesti tämä olisi 1,8 miljardista lähes 3 miljardiin. Kun muslimit ovat tällä hetkellä 21 % maapallon väestöstä, olisi heitä vuonna 2060 pikkuista vajaa kolmannes kaikista. PEW tutkimuslaitoksen ennusteet olettavat muslimien syntyvyyden säilyvän jatkuvasti huomattavasti muita uskontoja korkeammalla. Kun koko maailmassa ei-muslimien syntyvyys olisi 2,2 lasta per raskausikäinen nainen olisi se muslimeilla 2,9. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa muslimit tekisivät 5,2 lasta per nainen. Muut uskonnot tyytyisivät 4,2 lapseen. Euroopassa ennusteen luvut ovat vastaavasti 2,1 ja 1,6. En usko noihin Afrikan lukuihin. Enkä muutenkaan usko noin suuren eron säilyvän. Niinpä en myöskään usko maailman väestön kasvavan PEW laitoksen ennustamalla tavalla nykyisestä 7,5 miljardista vuoden 2050 9,3 miljardiin. Uskon paremminkin norjalaiseen ekonomistiin, joka sanoo maapallon väestönkasvun pysähtyvän vuonna 2040.Mutta hän uskoo myös kasvihuoneilmiön toteutuvan 3 asteen lämpenemisellä, maailmantalouden pysähtyvän epävarmaan tulevaisuuteen, Myrskyt seuraavat niin säässä kuin tulevien sukupolvien elämässä. Ja kaikki tämä siksi, ettemme reagoi nyt kun olisi vielä mahdollista.

Maailmasta eivät tulijat ole loppumassa
Mitä me olemme nähneet siirtolaisuuden suhteen? Olemme nähneet historian suurimman muuttovirran. Nyt virta on hieman laantunut. Vuoden 2017 ensimmäisellä neljänneksellä (1.1-10.5) Välimeren yli Eurooppaan tuli 58000 siirtolaista tai turvapaikanhakijaa. Kansallisuuksien perusteella arvioiden 60 % heistä oli muslimeja.  Afrikasta saapuneita oli noin 40 %. Tämän vuoden luku on huomattavasti pienempi kuin siirtolaisvirta vuonna 2016. Silloin saapuneita oli vuoden ensimmäisellä neljänneksellä 190000 henkeä. Onko siirtolaistulva siis laantumassa? Vuoden 2016 puolen miljoonan pakolaisen sijaan tulijamäärä on pudonnut alle kolmannekseen.  Tämä on hetkellisesti totta, mutta pitkällä aikavälillä toiveajattelua. Asiantuntijat pelkäävät suurempia virtoja. Ne ovat tulossa. Turkki on uhkaillut huuhtovansa Euroopan pakolaisvirralla - jollemme käyttäydy ihmisiksi. Afrikan nuoriso näprää älypuhelimiaan ja uneksii uudesta elämästä. Niin, kai tiesitte että 35 %:lla afrikkalaisista on käytössään älypuhelin. Afrikassa asuu 1200 miljoonaa ihmistä. Afrikan väestö kasvaa tätä nykyä 30 miljoonalla ihmisellä vuodessa. Afrikan väestöstä 56 % on muslimeita. Heidän syntyvyytensä on 5,6 kun se ei-muslimeilla on 4,5. Ei siis suurta eroa uskontojen välillä, mutta suuri ero Euroopan suhteen. Meillä syntyvyys on keskimäärin 1,6, kun se meidän muslimeillamme on 2,1. Egyptin 80 miljoonainen väestö kaksinkertaistuu 31 vuodessa ja Nigerian 190 miljoonainen väki kaksinkertaistuu 24 vuodessa. Koko Afrikan väen kaksinkertaistuminen tapahtuu 26 vuodessa. Muuten koko maailmassa juuri tänä vuonna syntyy 135 miljoonaa ihmistä ja kuolee 50 miljoonaa henkeä. Väestö kasvaa siis hieman päälle 80 miljoonalla. Se on 1,1 % kasvu.  Pelottavaa! Onko Mahdotonta vaikuttaa?

Mitä Suomessa oikeastaan tapahtui?
Vuosi 2015 oli Euroopan hullu vuosi. Silloin pari miljoonaan pakolaista Lähi-idästä vyöryi Eurooppaan. Suomen tuli ehkä 30000 muslimipakolaista. Heistä pääosa oli irakilaisia. Paljon oli myös afgaaneja, albaaneja ja kurdeja. Vuoden 2016 väestötilastoissa he olivat ilmeisestikin tilapäisesti täällä olevia turvapaikanhakijoita, eikä täällä vakinaisesti asuvia henkilöitä. Heistä ehkä noin 10000 tulee saamaan oleskeluluvan Suomessa. Sitten tulee välttämättömänä perheiden yhdistäminen. Muslimien osuus vieraskielisistä on epäselvä. Jos kielten perusteella arvioisi uskontojen jakaumaa saattaisi päätyä lukuun 75000-80000. Se tarkoittaisi, että suomenkieliset muslimit mukaan luettuna Suomessa asuvasta väestöstä 1,6 % olisi muslimeita.

Vuosina 2015 ja 2016 Euroopassa esitettiin kumpanakin vuonna 1,2 miljoonaa turvapaikkahakemusta. 60 % anomuksista suuntautui Saksaan. Suomeen tuli näinä kahtena vuonna 37000 anomusta. Ruotsissa vastaava luku oli 190000 anomusta. Suomessa viimeisten 12 kk aikana maahanmuuttovirasto on tehnyt noin 100000 päätöstä. Tilastoa ehkä vääristää, että yhtä ihmistä saattaa koskea usea päätös. Niinpä siis vaan tarkastelin tilastoa siinä mielessä mitä oli tapahtunut muslimimaista tänne pyrkineille. Heidän osaltaan tapahtunut sisään ryntäys oli juuri viimeisen kolmen vuoden aikana suuri ja merkittävä. Näyttää siltä, että muslimit ovat saaneet tässä kovan osan. Irakilaiset, afgaanit ja somalit ovat saaneet runsaasti kielteisiä päätöksiä. Venäjän federaation pakolaiset ovat saaneet lähes kaikki myönteisiä päätöksiä. Sama koskee kiinalaisia, intialaisia ja vietnamilaisia. Muslimit taitavat olla erityisen kielteisessä fokuksessa. Luulisi tämän lohduttavan Lauraa.

Suomen ulkomaankielinen väestö on kasvanut 107000 ihmisellä viiden vuoden aikana. Venäläiset ja virolaiset ovat suurimmat vieraskieliset ryhmät. Koko vieraskielisestä väestöstä heidän osuutensa on 38 %. Muslimimaista saapuneiden osuus on vastaavasti 24 %. Viiden vuoden kasvusta muslimimaista saapuneiden osuus on 33 %, kun venäläisten ja virolaisten osuus kasvusta on vain 8 %. Kielen mukaan muslimeiksi arvoidut on merkitty kuvaan vihreällä. On se merkittävän suuri suhteellinen osuus tuo muslimien osuus.

Minun ja erityisesti suomalaisten vanhoista työkohteista ainoastaan Irak on sylkenyt meille kansalaisiaan. Tästä seuraa jälkikysymys: Meillä on supot ja muut viisaat asiantuntijaorganisaatiot. Heidän tehtävänään luulisi olla seurata maailman pakolaisvirtojen murtuvia patoja. Miksi tuo irakilaisten virheellinen käsitys Suomesta paikkana, joka haluaa ja tarvitsee juuri heidän nuorisoaan, oli päässyt syntymään? Eikö tätä ilmiötä tunnistettu sen syntymisvaiheessa 2013, 2014? Mutta tämä taitaa olla perinne. Tiedustelu on ennenkin pettänyt. Viimeksi se taisi vakavasti pettää keväällä 1944.  Meidän on pidettävä tuntosarvet maailmalla. Suomalaisen diplomatian ja edustuksen alasajo on kohtalokasta. Jos se on taloudellinen pakko, ulkoistakaa sitten maailman kansainvaellusten ennakointi ja seuranta. Siinä olisi Soinille töitä, tilauskirjat esiin!

Me kestämme tämän!
Vielä muurahaispesässä istuvalle Lauralle sanon, että suomalainen kulttuuri ei tule sortumaan, jos tässä maassa asuvista yksi tai kaksi sadasta sitä vaatisi. Kokemus osoittaa, etteivät vaadi, mutta jos vaatisivat! Ei sorru!


perjantai 8. syyskuuta 2017

Elokuvakerho Pietarissa

Aina sitä ihminen joutuu vastaamaan kysymyksiin: ”mikä on sun mielestä paras sejase? No, vastauksena kysymykseen luettelen nyt omia mieltymyksiäni. Paras auto on Mitsubishi ladattava hybridi, kolmekymmentä vuotta se oli Citroen. Paras ruoka on tattirisotto Liisan tekemänä. Pikkupoikana se oli makaronilaatikko äidin tekemänä. Paras fillari on Cannondale Boschin sähkömoottorilla varustettuna. Pikkupoikana fillarit olivat toista maata – ei ollut valinnanvaraa. Paras ruohonleikkuri on Jönsered, nyt kun Oleniuksen konekorjaamo pani sen loistokuntoon. Paras vene on Buster. Pian se joutuu Liisan latoon talvehtimaan. Paras mopo on Ape 50 kolmipyörä, kunhan joku vihdoin saisi sen kytkimen kuntoon. Veikkokaan kaikkine taitoineen ei onnistunut. Paras viini on Valpolicellan Amarone, silloin kun sitä raatsii ostaa. Arkikäytössä riittää Superiore. Paras leffa on Klaus Härön ”Postia pappi Jaakobille”. Tämä on nyt ajankohtaista, kun leffakerhomme teki matkan Pietariin. Löytyikö sieltä parempi?

Mikä on kaupungeista paras?
Kotikaupunki voittaa kilvan. Tallinna toisena kotikaupunkina saattaa kyllä hetkittäin olla ykkönen. Jos niistä tehdään kaksoiskaupunkeja molemmat menettävät. Onpa hullu ajatus! Jos kotikaupunkeja ei lasketa, eikä Italian Cinque Terren tapaisia pikkukaupunkeja Liguriassa, silloin tiukkaa taistoa minun sielustani käyvät Pariisi ja Pietari. Niissä kiehtoo mahtavuus ja monumentaalisuus. Helppoa ei ole sittenkään. On kyllä kaksi kaupunkia, joita minun on vaikea jättää listan ulkopuolelle. Ne ovat Bologna ja Firenze. Kunhan vain ette houkuttele muistelemaan Sienaa tai Venetsiaa. Tämä on tuskallista. Uskotaan nyt: Pariisi ja Pietari.

Jotta eivät nuo kaksi pienempää jalokiveä suuttuisi minulle, on sentään pakko laittaa kuvat muistuttamaan monista retkistä ja ihanista tunnelmista. Mikähän vuosi se oli, kun nuori -  tunnustetaan jo keski-ikäinen – mies nojailee Sienan torin mainioon nojailupylvääseen. Simo Järvisen kanssa puhuimme usein Ponte Vechiosta. Miten sellaisen ilmiön saisi Suomeen, jonnekin, modernina inkarnaationa. Siitä puhuimme.

Ensin annos Pariisia

Pariisissa Haussman rakensi 1800-luvulla mahtavat katujen akselistot. Napoleon III oli käskyn antajana. Sanovat nämä bulevardit tehdyiksi kaupunkirahvaan kurissa pitämiseksi.   Hänen bulevardisuunnitelmansa teki Pariisista Pariisin ja yhden minun lempikaupungeistani. Vaikka olivathan nämä kuvassa näkyvät Tuileriesin ja Champs-Elyseen keskeiset akselit olemassa jo ennen Haussmannia.

Jäi hieman kaihertamaan tuo Napoleon III:n ja Hausmannin suunnittelemien ja sitten rakennettujen bulevardien määrä. Otinpa ja mittasinpa nuo heidän tekemikseen sanotut bulevardit. Ne on piirretty sinisellä värillä satelliittikuvan päälle. Orientoitumisen vuoksi kuvassa näkyvät punaisella värillä Champs-Élysées ja Rue de Rivoli. Champs- Élysées rakennettiin jo 1600-luvun loppupuolella itse Aurinkokuninkaan toimesta. Ludvig XIV oli muuten sukulaissielu aikalaisensa Pietari I:n kanssa. Heillä molemmilla oli sellainen käsitys, että: ”itsensä suurentelu oli paras ja miellyttävin tapa suvereeniteetin säilyttämiseksi”.  Rue de Rivolin rakentaminen täyteen mittaansa oli ensimmäinen toteutus Haussmanin kadunrakennuspaketissa 1852. Niin siis kysymys: kuinka monta kilometriä bulevardeja kyseiset herrat suunnittelivat ja toteuttivat? Oliko se enemmän vai vähemmän kuin nyt tapetilla olevat Helsingin 18 bulevardikilometriä. Oli se enemmän. Nämä kunnianhimoiset herra suunnittelivat ja pääosin rakensivat kansan raivokkaasti vastustaessa 147 kilometriä uusia bulevardeja – meidän iloksemme. No viimeiset näistä toteutuivat vasta 1900-luvun alkuvuosina. Meillä ollaan hieman nopeampitempoisia, sillä bulevardit aiotaan rakentaa 30 vuodessa.

Pietari on käsittämätön kaupunki vanhassa kauneudessaan
 Sen historiallisten osien kiehtovuus on uskomaton. Katuverkko syntyi alkuaan italialaisperäisen arkkitehdin Domenico Trezzinin toimesta. Varmaankin itsenä Pietarin merkittävällä myötävaikutuksella. Vai kerkesikö hän siihen aikaan suunnitella kaupunkia. Hänhän kävi Suurta Pohjan Sotaa juuri kaupungin rakentamisen alkuaikoina, 1700-luvun alkuvuosina. Ruotsin suurvallalla oli vastassaan Venäjä ja sen liittolaisina Tanska, Saksi, Puola-Liettua ja sodan loppuvaiheessa vielä Preussi ja Hannover. Alkujaan sotijoita oli Ruotsin puolella noin 100000 ja Venäjän puolella noin 250000. Kaatuneita syntyi sotaväessä Ruotsin puolella 25000 ja Venäjän puolella 100000. Ollaan me skandinaavit ja kaikkinaiset Hakkapeliitat kovia sotimaan – tulee aina vähintään neljä vihollista nitistettyä ennekuin itse saa surmansa! Ruotsin varsinaiset tappiot alkoivat Pultavalla vuonna 1707. Suomessa oli isoviha. Venäläiset joukot mellastivat ja raiskasivat pitkin Suomea. Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721.

Silloin kun Pietarin suunnittelu oli aktiivisesti käynnissä, riehui Suuri Pohjan Sota.  Sitä kesti vuodesta 1700 vuoteen 1721. Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi menetti mm. suomensukuisten Inkerinmaan, eli juuri sen alueen jolle Pietari oli jo sodan aikana päättänyt rakentaa uuden pääkaupunkinsa. Pietarissa rakennettiin ensimmäiseksi Pietarin ja Paavalin linnoitus kirkkoineen, yliopistoineen ym. Työt alkoivat 1703 ja homma valmistui 1740. Suunnittelijana oli Luganon järveltä kotoisin oleva arkkitehti Domenico Trezzini. Hänellä oli läheiset suhteet Pietariin. Hän oli mm. Pietarin pojan kummisetä. Trezzini kuoli vuonna 1737. Trezzini loi Pietarin barokin, rakennustyylin jota edustaa mm. vuonna 1725 valmistunut Tallinnan Kadriorun palatsi.

Elokuvakerhon retki Pietarissa tapahtui kaiken kaikkiaan vain Pietarin Pietarissa. Yläkuva osoittaa millainen oli Pietari vuonna 1744. Pietari itse oli kuollut jo vuonna 1725, joten aivan tällaisena hän ei kaupunkiaan nähnyt. Me liikuimme vain tällä suppealla alueella. Kohteitamme olivat laivaterminaalin jonotuksesta päästyämme Erarta taidemuso kävelymatkan päässä laivaterminaalista, Sokos Palace Bridge hotelli – ehdottomasti suositeltava, Rodina Kino Nevski prospektin läheisyydessä – siinä kaikki. Ei, yksi unohtui. Menimme Lenfilmin studioille. Valitettavasti opasta ei ollut paikalla, joten vierailu studioilla jäi tyngäksi. Oli kuitenkin komeat sisääntulohallit, kuten alla oleva kuva kertoo. No ravintolakokemuksista voisi mainita Erartan mainion ravintolan – oli jonkun valitsema Pietarin parhaaksi! Ainakin hinta/laatu oli paikallaan. Laatu oli huippua, hinnat kohtuulliset. Europeiskajan kahvila kuului pakolliseen ohjelmaan. Olen muuten kirjoittanut blogin Europeiskajasta ja muutenkin Pietarista. Jos kiinnostaa klikkaa:


Matkakokemuksista kiinnostavin on aina nähdä Pietarin kauneus.  Yllätyksenä on keskustan katujen loistava kunto, murhaavat ajonopeudet eivät yllätä. Jaa, taksisysteemi taisi yllättää. Jonkunlaista uberia kaikkialla. Jos hotellin respa tilaa taksin ilmoitetaan ruutupaperilla auton merkki, auton väri ja joku numero. Samoin ilmoitetaan hinta. No se on kolmen kilometrin matkasta esimerkiksi 4 euroa. Jos menet ottamaan itse jakamistaloustaksin hotellin edestä sama matka maksaa 15 euroa.  Sepon kuvassa Pietarin ja Paavalin kirkon torni taistelee paikasta kaupunkikuvassa valaisinpylvään kanssa.  Jonotus laivaterminaalissa kauhistuttaa. Syöminen on hyvää. Suosittelen Erartan uutta ravintolaa. Lenfilmin studioille kannattaa mennä silloin kun opas on paikalla.

Elokuvakerhon missio
Elokuvakerhon pääasiallinen missio on katsoa elokuvia. Varsin tärkeä osa missiota on elokuvien arvostelu. Se tapahtuu jossain kapakassa lähellä teatteria. Silloin ei keskitytä kulinaarisiin nautintoihin vaan juuri nähdyn elokuvan arvosteluun. Nytkin Pietarin suurkaupungissa notkuvien Europeiskajan pöytien sijaan ahtauduimme läheisen pitserian nurkkapöytään. Elokuvan arvostelu alkaa lyömällä näpit pöytään. Kädessä on viisi sormea, joten arvostelu on yhdestä viiteen. No, en ole vielä kertonut filmistä, joten en voi kertoa ennenaikaisesti arvostelun tuloksesta. Sanon kuitenkin, ettei koskaan ole ollut niin yllätyksellistä filmiä, ettäkö se olisi voittanut tuon tutun leffakerhoporukan arvostelun yllätyksellisyyden.

1911 rakennettu elokuvateatteri on osa Venäjän elokuvan historiaa. Siellä taidettiin esittää ensimmäisiä venäläisiä elokuvia. Lumièren veljekset kävivät muuten esittämässä elokuvaa jo vuonna 1896. Taisi olla samalla reissulla, kun he kävivät Helsingissäkin. Kyllä oli. Lumièren veljekset kävivät Helsingin Seurahuoneella juuri samana vuonna. Silloin he esittivät kuuluisan junafilminsä.

Kiertueella esitettiin useita alle minuutin mittaisia filmin pätkiä. Esimerkkinä on kuulu: ”L'Arrivée d'un Train à la Ciotat”.   Filmin pituus on 55 sekuntia.




Google-kääntäjä kertoo paikallisten mielipiteitä Rodina Kinosta
Nyt kun me elämme digitalisaation aikaa, meidän on totuttava Google-kääntäjän uudistamaan Suomen kieleen. Elämme muutosyhteiskunnassa. Halusinkin valaista Rodina Kinon mainetta paikallisten katsojien silmissä. Voimme sitten suhteuttaa valintamme paikalliseen makuun.

Näin he sanailevat:
Mukavat istuimet, paljon tilaa rivien väliin, älykäs yleisö, joka on erittäin miellyttävä. "Ilman popcorn .... ja se käy hyvin!" Yksi harvoista elokuvateatterit, jossa ihmiset tulevat katsomaan elokuvaa, hyvä elokuva, ja et kuule smacking ruokaa, joka ei voi vaan iloita. Kuin ehdolliset ihmisiä, jotka tulivat elokuva: paljon vähemmän pureskelua, chavkuyuschihi puhuu puhelimeen (vaikka etiketti teatterissa voit vastata puheluun), ja muut, ei myydä alkoholijuomia, ja näin ollen ei juominen ja röyhtäilee. Tallennettu ilmapiiri ja tunne tämän teatterin, ei vain huoneen potreblyateley elokuva. Juliste eroaa muista elokuvateatterit: merkitsevästi enemmän laadukkaita elokuvien ja ajatella ihmisiä. Miinukset: Älä estetty korjauksia. Tuolit huoneessa ovat vanhoja ja vähän jalkatilaa. Puute naisten wc. Vuonna naistenhuoneessa pitkä jono ennen istunnon ja valtava istunnon jälkeen. Pieni kahvila. "epäsovinnainen teatteri". Tuli ensimmäistä "kotimaa" äskettäin yllättyi sisätilat teatteri, se on todellinen palatsi! On mahdollista kävellä ja katsella kaiken kauneuden pitkään. Olen iloinen, että elokuva ei ole popcorn! Kuten seulonnat ulkomaisia ​​elokuvia alkuperäiskielellä käännös- ja harvinaisia ​​elokuvia. Ei ole kovin kätevää, ei vaatekaappi. "ilmakehän elokuva". Rodina on vanha teatteri sydämessä Pietarin lähellä elokuvateatteri erityinen tunnelma, joka erottaa sen verkkojärjestelmiä suunniteltu suurille jatkuva suuren yleisön Ohjelma eroaa myös verkon elokuvateattereissa. Usein elokuvia näytetään kerran (minkä takia kehotan teitä hoitaa etukäteen pereobremenit lippu) Täällä voit myös katsella elokuvia alkuperäiskielellä. "Elokuvassa - niin loma". Sata vuotta ole käynyt elokuvissa, ja päätti lopulta päästä pois täällä "Francophoniehen" Sokurov. Sijoita heti halunnut: mukava, kaunis, ylellinen historiallinen sisustus (rakennetussa 1914-1915 varten Pietarin luotto yhteiskunta). Kun ensimmäinen vierailu tuli vielä muutaman kerran. Kumma kyllä, juhlasalissa oli paljon helpompi nähdä kuin pieni: on olemassa parempia tuoleja, näyttö, kaiutin. Kehotan teitä valitsemaan Näyttää, se oli hänen. Tila wc ("teatteri alkaa ripustin!") - erittäin hyvä. On ilmeistä, että elokuva hyvin ja seuraa rakkaudella. Pitäisi ehdottomasti mennä, varsinkin ne, jotka ovat jo oleskellut liian pitkä edessä kodin DVD-soitin.

Siinä "uudella kansainmvälisellä suomella" hienot arviot. Niihin voi jopa yhtyä. Minäkin iloitsin, ettei ollut tuota ”smacking”. No, talo oli palatsi. Vessoja joku moitti. Ne olivat extraprimat. Vieressä on muuten toinen teatteri nimeltään Dom Kino. Siellä esitetään kansainvälisiä filmejä dubbaamatta. Emme sinne eksyneet. Mutta ensi kerralla!

Elokuva – vihdoin
Valituksi tuli Tulip Fever. Filmillä ei ollut mitään tekemistä venäläisten kanssa. Paitsi ehkä olikin. Filmi kuvasi Amsterdamin tapahtumia juuri niihin aikoihin, kun meidän tuleva suurtsaarimme Pietari oli Hollannissa tutustumassa elämään ja laivanrakennukseen. Filmissä panostettiin paljon kanavaelämän kuvaukseen. Kanavan varret kuhisivat tai jopa ylikuhisivat elämää. Oikeastaan se kuhina oli hysteerisen mieletöntä. Se juuri kiehtoi minua. Toinen asia mikä kiehtoi, oli herrasväen pukeutuminen ja asuntojen sisustus. Minä en lainkaan elokuvan katselun aikaan päässyt perille kapakassa tapahtuvasta kaupanteosta. Sehän se oli se tulppaanikuume. Maailman ensimmäinen pörssikaupan yritys. Nurin meni todellisuudessa. Mutta nurin se oli minun mielikuvituksessakin, koska luulin sitä touhua vain innostuneeksi kapakkaelämäksi. Jälkeenpäin harmittaa erityisesti yksi juttu. Luulin siinä olleen jotain autenttista hollantilaisympäristöä. Pettymys. Itse asiassa filmiä ei oltu lainkaan kuvattu Hollannissa. Se oli kuvattu Englannissa. Filmiä sanottiin etukäteisarvioinneissa varsinaiseksi tihkuvaksi seksipommiksi. Olen liian vanha. Minusta filmin seksi oli kaunista. Annoin filmille 5 sormea. Olisi kai pitänyt pyrkiä kaikkien muiden keskiarvoon. Nyt menin vikaan itsekkäällä tavalla.

Outoa. En havainnut filmin olevan trilleri, enkä havainnut sen olevan varsinaisesti seksikäs. Minusta siinä oli ajankuvaa ja hienoa kuvausta. Naisnäyttelijät hyviä. Miehistä ei lukua.  Ensi-ilta Suomessa on 22. päivä syyskuuta. Maailman ensi-ilta oli kai syyskuun alussa. Kansainväliset arvostelut ovat nihkeitä. 4-6 kymmenestä. Eipä heru pisteitä, eikä ole menemistä Oscar-skabaan. Olin väärässä. Annoin filmille 5/5. 

Arvostelu
Miten meidän kerhomme arvosteli filmin? Tässä seuraa kerhon ansiokkaan sihteerin, rakkaan Siljan kooste:
-kaaoksinen, väritön mestariteos Hollannista, -ihanaa 1600-luvun hälisevää elämää, hienoja nopeita päällekkäisiä siirtymiä, hyvä leikkaus,  -niin kaunis nainen että saa anteeksi pettämisen, -naurettava juoni, -hieno ajankuva ensimmäisestä pörssiromahduksesta jäi vain sivuosaan kun herttasarja nousi pääosaan, -kuin sarja hollantilaisia maalauksia, -haisi elämälle, -interiöörit, valo ja värimaailma kuin vanhoista maalauksista, -kaunista seksiä ja vähemmän kaunista seksiä, -vehkeilyä aina luostaria myöten, -tasapaksu, -ylinäytelty kuin selkokieliset uutiset, -kuin suomi-neukkuyhteistyö, -loppu höpönpöpöä ja sitten kysymys: ”kuinka paljon jää jäljelle kun tarina katoaa?” Sormia filmi sai keskiarvona 2,9 /5.


Pietarin reissu sai onnellisen lopun. Laivalla kokki oli vaihtunut ja menomatkan heikko suoritus korvautui aivan loistavalla illallisella. Päätimme jo uusista kohteista. Ensi keväänä menemme Prahaan.