Uskallanko kirjoittaa korkeasta rakentamisesta?

Edesmennyt ystäväni Mattikoo – kaiken kokenut, hän ihmetteli aikanaan paljonkin suomalaisten ammatti-ihmisten sanattomuutta ja kannattomuutta. Ja, eikö totta se hiljaisuus kuuluu nytkin. Hautajärven ja kumppaneiden kirja vastikään oli harvinainen poikkeus nettijupinan joukkoon. Totta, henkilöiden lisäksi myös korporaatiot vaikenevat, ammattijärjestöt eivät uskalla ottaa kantaa. Mitä nyt RIL ja SAFA viimeksi sanoivatkaan? Mihinkään ei oteta kantaa. Toista oli ennen. Debatti kukoisti. Oliko? Mattikoo sanoi, että erityisesti konsulteilla, töitään myyvillä, on myös syy hiljaisuuteen. On syytä pelätä mustalle listalle joutumista ja hommien menetystä. Korporaatioihin tämän ei kuitenkaan luulisi pätevän. Mattikoo väitti, etten minäkään uskalla lausua mielipiteitäni, koska pelkään entisen firmani ja kavereideni firmojen työkannan puolesta. Tämä heijastui hänen mukaansa minun blogiteksteissäni. https://penttimurole.blogspot.com/2015/04/slavasta-nurinkurin-nuutiin-lyhyt-matka.html

Niin, omien kannanottojen suhteen ei voi olla unohtamatta sitä, kun vuonna 2000 kirjoitin Rakennuslehteen kolumnin, jossa byrokraatit saivat leikkisän ansiottomasti ansionsa mukaan. Tästä ei vielä ennen sen jutun julkituloa ystäväni byrokraatti tykännyt ja muuttui sen luettuaan entiseksi ystävikseni. Ja kolumnien kirjoittaminenkin sai äkkitopin. Niin, mitä siinä sanottiin?

Sanottiin että (pikkupala):

”Suunnittelua suunnitellaan. Byrokratia suunnittelee suunnittelua. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa onkin tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti, se on sotkuinen, epäorgaaninen ja äkäinen kuin syöpä, itseään ruokkiva ja kaiken elinvoiman tuhoava. Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla päätöksenteon verkkoonsa. Politiikka on näennäisvallan sirkusteltta, jossa byrokratia toimii hyväntahtoista esittävänä pellenä ja pääbyrokraatit silinterihattuisina sirkustirehtööreinä. Businesslobby esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle businesslobbyn taituruus on kuin Draculalle haapaseiväs, katsojat saattavat hämmentyä ja kiinnostua. Eikä syyttä, tähän pyritäänkin - sitten kun tempun taika selviää, on jo myöhäistä.”

BBP – vieläkö voimassa?

Taustalla oli silloin joskus arvelemani vallankäytön BBP-kolmiodraama. Bisnes, byrokratia ja politiikka ovat draaman toimijoita, joiden toimia kansa katselee median luomasta tirkistysreiästä. Jotkut väittävät bisneksen olevan tässä ruletissa alkuun paneva voima jonka toiveiden mahdollistajana byrokratia valmistelee asiat poliitikkojen kumileimattaviksi. No, ei se näin mene sanoo asioita ymmärtävä ystäväni. No, meneekö se sitten niin, että kansa vuorovaikuttaa byrokratian valmistelemaan yleisesti hyväksyttäviä ehdotuksia joista tehdään päätökset demokratian kaikkivaltaisten sääntöjen mukaan ja sitten kilpailutetaan toteuttajat henkeen - halvin saa työn. No, kaikki sen tietää, ettei se noinkaan mene - lapsellista. On pakko oikein keskittyä. Miten se nyt sitten oikeasti menee ja miten sen pitäisi mennä? Onko omia kokemuksia?

Sirkuksen varsinaisen koneiston osat ovat bisnes, byrokratia ja politiikka. Bisneksentekijöissä ovat suunnittelijat, rakentajat, rahoittajat ja kiinteistötaitajat, byrokraateissa on inkrementalisteja, modernisteja, strategeita ja säilyttäjiä, politiikassa ovat enemmistö, vähemmistö ja yhden asian uskojat, useat senkun odottavat seuraavia vaaleja.   Bisnes kehittää rahantekokonsepteja, mutta myös tuottaa lähes kaiken tarpeellisen, byrokratia yrittää olla nuorekas, seuraa trendejä, eksyy joskus polulta, mutta on ainoa, jonka vastuulle on annettu tulevaisuus, politiikka keskittyy joidenkin johtohahmojen ympärille, muut odottavat seuraavia vaaleja, poliitikot ovat kuitenkin takaamassa kalleimman, eli demokratian. Media ja some muodostavat kansalle ainoan tirkistysreiän, jonka kautta voi tarkastella koneen toimintaa. Se, mikä reiästä näkyy, ei ole totta. Mikään ei ole totta! Tiede ja taide joutuvat pelkän taustakohinan osaan tässä olemattoman totuuden etsinnässä.

Havaitsin muutoksen

Muuten huomasin yhtäkkiä maailman muutoksen. Kun yritin kopioida vanhan, muutaman vuoden takaisen kuvatekstini tähän kuvaan, huomasin sen sopimattomaksi. Mitä jouduin muuttamaan? Aiemmin, kymmenen vuotta sitten olin sanonut byrokratiasta näin: byrokratia jäykistyy, standardisoituu ja yksipuolistuu, mutta nyt sanoinkin sen olevan nuorekas, seuraavan trendejä, vaikkakin joskus eksyvän polulta. Onhan tämä edistystä, vai yritänkö nuoleskella? Politiikasta olin aiemmin sanonut sen arkipäiväistyvän, nyt väitän politiikan keskittyvän (liiaksi) joidenkin johtohahmojen ympärille (ideologiat pomppaavat esille ja vaikuttavat), siis hyvää ja pahaa. Mediasta ja somesta uskalsin aiemmin sanoa niiden olevan valtakoneiston ja bisneksen mustien käsien hallinnassa, nyt olen asiallisemmalla linjalla, kun olen nämä pahat viittaukset kokonaan poistanut (mustat kädet kyllä, mutta kenen). Tämähän viittaa siihen, että kaikki, minä muiden mukana, ovat viisastuneet, ainoa joka ei saanut mitään armoa oli tuo bisneslobby, edelleen se vain kehittää rahantekokonsepteja. Minä olen kuitenkin siitä jo onnellisesti eläkkeellä. Kun luen tämän toisen kerran, herään. Tuo ns. viisastuminen onkin juuri nykyistä kantaaottamattomuuden linjaa, ettei uskalla sanoa, niinkö?  

Uskallanko?

Ryhdytään nyt sitten jälleen miettimään uskaltaisiko sitä jotain sanoa. Voisi sitäkin miettiä hieman tarkemmin, olisiko sitä jotain sanottavaa. Ja jos vaikka uskaltaisi sanoa ja jos vaikka tuntuisi siltä, että jostain kannattaisi sanoa, niin olisiko tuosta kaikesta mitään hyötyä? Hyötyä kenelle? Olisiko muuten tarpeen yleensäkään olla hyötyä? Eikö olisi mukavaa, kun voisi sanoa ilman minkäänlaista hyödyn tavoittelua. Siis vain lämpimikseen. Mitä hyöty voisi muuten olla? Noin teoreettisesti ajatellen? Yksi teoria voisi olla sellainen, että byrokraatit ottaisivat opin onkeen ja muuttaisivat toimintatapojaan, suunnitelmiaan ja numeroitaan. Vai olisiko mahdollista, että poliitikot korkeassa tornissaan vilkaisisivat alamaisensa epistolaa ja ottaisivat oppia. Mahdotonta. Ei mene jakeluun. Kokemuksesta voin todistaa. En edes yrittänyt sotkea tähän kysymyksenasetteluun bisnestä. Tiedän sisältäpäin. Bisneksen moraali on luja. Kilpailijan tekemisiin ei kritiikillä puututa. Mitä nyt joskus markkinaoikeudessa.

Päätän uskaltaa

Silläkin uhalla, että astun ns. pehmeään. Silläkin uhalla, että joku suuttuu ja päättää olla antamatta hommia minun suvulleni neljänteen polveen. Silläkin uhalla, että pian havaitsen olleeni väärässä ja joudun kirjoittamaan katumustekstejä. Silläkin uhalla, että joku nykyinen kaverini muuttuu entiseksi. Silläkin uhalla, että joudun olemaan samaa mieltä joidenkin kanssa, joiden pariin en ole yleensä vihkiytynyt. Silläkin uhalla, että joudun irtisanoutumaan ystäväpoliitikkojen kannasta.

Olen valinnut muutaman asian. Yksi on korkea rakentaminen. Toinen on liiallinen tiivistäminen. Kolmas on nykymuotoinen ns. bulevardisointi. Neljäs on keskustan lisääntyvä tunnelointi. Viides on eräät projektit. Kaikki ei mahdu yhteen blogiin. Tähän ensimmäiseen sarjassamme ”uskallanko” mahtuu nyt vain tämä korkea rakentaminen. Olenhan siitä jo aiemminkin kirjoitellut, mutta tässä ryhdyin ihmettelemään sitä, miten tähän oikein jouduttiin.

http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/donner-vastaan-ervi-ja-muita-60-luvun.html

http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/kierran-tornikeskustelua-niin-kuin.html

Jatketaan siis kuuman puuron kiertämistä.

Korkea rakentaminen

Ajatusten muutos on ollut lähes käsittämättömän nopea. Se on päässyt yllättämään monet ja ainakin minut. Vielähän korvissani kaikuvat Mattikoon sanat, kun hän taisteli Ruoholahden tornia vastaan ja julisti Pasilan ainoaksi paikaksi jonne voisi jotain korkeaa rakentaa ja sittemmin tilasikin Pekka Salmisen ja LT-Konsultit Oy:n yhteenliittymältä Pasilan kehittämisselvityksen ja sai lopputuloksena Pasilan 30-kerroksiset kaksoistornit. Tornit eivät siihen aikaan läpäisseet poliitikkojen ajatusmaailmaa. Saatiin kylmää kyytiä kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Ystävämme Micke Sundman nimitti kaksoistorneja aasinkorviksi.

Olihan torneja aiemminkin haaveiltu. Sigurd Frosterus jo ehdotti 30-kerroksista Stockmannin tornia Wulffin kulmalle vuonna 1922 (kuva vasemmalla ylhäällä). Vuonna 1924 hän ehdotti 26-kerroksista tornia kaupungintaloksi Kamppiin. Väinö Vähäkallio piirsi 1928 Keskuskadun ja Espan kulmaan Suomi Filmin 16-kerroksisen toimistorakennuksen (kuva vasemmalla alhaalla). Voittajaksi korkeiden talojen taistelussa selvisi Bertel Jung, sillä hän piirsi Hotelli Tornin, joka valmistui 13-kerroksisena 70 metrin korkeuteen vuonna 1931 ennen kuin se oli saanut edes rakennuslupaa.  Arkkitehtien kiihkoa ja ehkä kateutta kuvaa W. G. Palmqvist Arkkitehti-lehdessä julkaistu kannanotto: ”Rakennus paljastaa rakennuttajansa ja suunnittelijansa reklaaminhimon”, tarkoittaen Suomi Filmin taloa, joku toinen kirjoitti Hesariin: ”En muuten epäile ollenkaan, että pilvenpiirtäjiä piakkoin sirotellaan ympäri kaupunkia, kun nyt vain alkuun päästään, sillä ne voimat jotka niiden takana ovat, ovat suuria: voitonhimo, rahaa millä hinnalla tahansa ja yhteiskuntamme nousukassieluinen katsantotapa, niin kuin New Yorkissa!”

Sotien jälkeen yritys

Tilanne rauhoittui meillä ja maailmassa. Tuli suuri lama ja tuli maailmansota. Herättiin hitaasti. 50-luvulta muistelen arkkitehti Leo Jakobsonia (Maxin isoveli), hän piirteli asemakaavaosastolla mahtipontisia visioita Helsingin suurkaupunki-ilmeestä. Muutti sitten Amerikkaan. Ovatko piirustukset tallella? Oliko sitten ensimmäisiä ilmiöitä, kun Helsinkiin rakennettiin vuonna 1958 Eino Tuompon ja Veli Valorinnan 12-kerroksinen Autotalo rinnakkaistorneineen. Siinä talossa nuori insinöörinplanttu kävi hivelemässä Citroen-merkkisiä uuden sukupolven DS-autoja. Olli Kivinen puolestaan piirteli tornia Sinebrychoffin puistoon vuonna 1960. Sanoipa Ossian von Konow nuoruutensa huimina päivinä vuonna 1964 Helsingin tarvitsevan 60-kerroksisia torneja.

Arkkitehti-lehti haastatteli vuonna 1965 kymmentä arkkitehtia ja kysyi heidän kantaansa korkeaan rakentamiseen. Selvää vastausta ei tullut keltään. Nykypäivän tapaan asiaa pyöriteltiin kuin kuumaa perunaa. Ne, joilla oli oma lehmä ojassa, olivat tietysti muitakin varovaisempia. Erik Kråkström sanoi: ”Kone ja Sillan tapauksessa (kuva) olen löytävinäni kaupunkikuvan erään strategisen pisteen, joka vaatii kiinteää ja selvää painotusta ja joka siinä samalla osoittaa sisälahtien suiston sijainnin.” Olli Kivinen sanoi ylikorkean rakentamisen olevan ”tulella leikkimistä”, ei vähiten sen takia, että kerran tietyllä paikalla suoritettu ylikorkea rakentaminen katsotaan ennakkotapaukseksi seuraavaa ylikorkeaa kohdetta ratkaistaessa. Vuoden 1965 haastattelussa Ossian Konow toivoi vielä, ettei korkeiden talojen suunnittelussa mennä ”alaskompromissattuihin” ratkaisuihin Sinebrychoffin ja Wärtsilän kortteleiden malliin. Kirmo Mikkola piti ”ylikorkeita taloja suurkaupungin cityuudistuksen luonnollisina elementteinä, mutta kaupungin historiallinen sisääntulosilhuetti mereltä käsin ja empire-Helsingin arkkitehtuurimiljöö eivät kuitenkaan siedä muutoksia”. Hän oli kuitenkin valmis hyväksymään Merihaan alueen ja Kamppi-Hietalahti-alueen korkean rakentamisen kohteiksi. Erkki Juutilainen piti tornityranniana vapautuneille teollisuusalueille (Kone ja Silta sekä Sinebrychoff) ”sattumanvaraisesti” syntyneitä hankkeita. Jaakko Salonen korosti yhtenäistä räystäslinjaa koko kaupungissa. ”Hänkkä” Jaatinen sanoi Helsingissä olevan vielä tilaisuus harkita, ketä varten ja mihin rakennetaan ylikorkeat talot, ”etteivät ne tulisi Helsingin kaupunkikuvaan vain siitä syystä, että teemme perässä sen, mitä isot ovat tehneet edellä.”

”Helsingin kaupunki etenee melkein kellon tarkkuudella kohti Manhattan-tyyppistä kaupunkikuvaa, jossa liikenne, vallankin metro, sähkörata ja moottoritiet ym. liikenneteknilliset ja -taloudelliset tekijät ovat määrääviä.” Näin sanoi kritiikki, kun Kimppi Mikkolan kanssa vuonna 1971 piirrettiin 20-kerroksisia torneja Pohjois-Haagan asemalle.

 

Itäkeskuksen maamerkki on Hakan rakentama ja käytännössä arkkitehti Edu Kairamon ja rakennuttajana toimineen DI Kyösti Levomäen yhteistyön tulos. Talo valmistui vuonna 1987. Mainitsen nämä nimet oikein erityisesti, sillä he olivat molemmat minun hyviä kavereitani. En muuten. Heidän rakennuksestaan tuli liian hyvä. Jos siinä olisi munittu ulkonäön tai toteutuksen suhteen kiihoke olisi sulanut. Mutta ei, sitä täytyi saada lisää!

Vuonna 2011 tutkittiin

Kaupunkisuunnitteluviraston teetti Serum Arkkitehdeilla selvityksen nimellä ”Korkea rakentaminen Helsingissä”. Työtä valvoi laaja työryhmä Annukka Lindroosin johdolla. Raportin johdannossa todetaan tämän hetkisen keskustelussa olevan kaksi ääripäätä: radikaalejakin muutoksia hyväksyvä, kansainväliseen urbanismiin vetoava taho, toinen taas historiallista jatkuvuutta, Helsingin perinteisiä arvoja ja horisontaalista omaleimaisuutta korostava osapuoli. Ehkäpä sitten tuo radikalismiin taipuva porukka pääsi enemmistöksi, koska korkea rakentaminen nousi sallittavuudessa korkeaan luokkaan. Työryhmä antoi suosituksen, jossa Helsinki jaettiin neljään vyöhykkeeseen. Korkean rakentamisen mandaatti annettiin ohjenuoraksi aivan ydinkeskustaa lukuun ottamatta, mutta sitäkin hipoen. Siltä osin oli jo peli pelattu.

Vyöhyke A. Alueelle ei kaavoiteta uusia merkittävästi nykyisestä korkeusmittakaavasta poikkeavia rakennuksia.

Vyöhyke B. Korkea rakentaminen (yli 16 kerrosta) on mahdollista, mikäli rakentaminen edistää kaupunkirakenteen hahmotettavuutta ja alueen positiivista imagoa eikä vaikuta kielteisesti Helsingin merellisen kansallismaisemaan ja rakentaminen hahmottuu luontevaksi osaksi kaupungin uutta korkean rakentamisen kokonaisuutta ja vielä on tehty vaikutusten arviointi ja rakentaminen on toteuttamiskelpoista.

Vyöhyke C. Alueelle tehdään yleissuunnitelma, jossa osoitetaan korkean rakentamisen toivottavat ja mahdolliset sijoituspaikat.

Mitä tästä nyt sanoisi? Sanoisiko niin että selvitys antoi täydet mahdollisuudet ja puolisuosituksen korkeaan rakentamiseen B ja C vyöhykkeillä. A vyöhykkeellä korkea rakentaminen kielletään, joskin alueelle tunkeutuvilla Ba- alueilla se on mahdollista. Lähes kaupungin sydämeen tullaan, Munkkisaareen ja Perämiehenkadulle idässä ja Hanasaareen ja Sompasaareen lännessä. Perämiehenkadulla kummitteli siihen aikaan korttelin sisään rakennettavaksi ideoitu torni, Hanasaaressa taas kilpailun voittaneet korttelit. Varsinaisiksi korkean rakentamisen mandaattialueiksi tulivat Jätkäsaari ja Ruoholahti, Kalasatama sekä Pasila.

Helsingin niemen kahta puolta on nousemassa kaksi tornirykelmää, Keilaniemi ja Kalasatama. Vielä yksi sukupolvi sitten ne olisivat olleet mahdottomia. Olisi arveltu merellisen silhuetin tuhoutuvan. Pahan esimerkkinä oli silloin vuonna 1976 rakennettu yksittäinen Raaden torahammas ja pahan äitinä naapurikaupunki Espoo. Ajat ovat muuttuneet.

Etsin ajatuksen juurta

Kysyn itseltäni, kuka se oli, joka oli tämän kaiken takana vai oliko se todellakin jokin kollektiivinen yhteinen tahto ja ymmärrys? Tämähän on ilmiselvästi Pekka Korpisen ajan jälkeen, kun korkea rakentaminen näin tunkeutui areenalle, Pekka häipyi rootelista jo 2007. Soitan kuitenkin Pekalle ja kysyn, onko hän ollut näissä kiistanalaisissa hankkeissa aloitteen tekijänä. Vai voisiko näin vahva ilmiö olla vasta virkaan astuneen Hannu Penttilän ja virastopäällikkö Tuomas Rajajärven pioneerihommia. Pekka sanoo tämän tapahtuneen hänen aikansa jälkeen, mutta tunnustaa tutkineensa korkeaa rakentamista. Muistanhan minäkin jotain siitä, kun ranskalainen Dominique Perrault esitti hurjia suunnitelmia Salmisaareen.

Korpinen kertoo palkanneensa myös itse suurmaestro Fosterin tutkimaan korkeusmaailmaa hotellin suunnittelun alkuvaiheessa. Foster oli ollut sitä mieltä, ettei Helsinkiin pitäisi rakentaa ylikorkeata. Olisipa otettu oppia. Ei otettu, ja vielä Pekka palkkasi Pasilaa tutkimaan vuonna 2005 italialaisen Cino Zucchin. Hän räväytti Pasilaan 9 tornia. Homma lysähti. Seuraava vakava yritys oli vuonna 2006 valmistunut Vuosaaren Cirrus. Tanskalaisen Nielsen & Nielsen ehdotus voitti kisan. Urakoitsijan toteutus poikkesi voittaneesta ehdotuksesta. Ei hyvä. Fosterin mielipidettä lukuun ottamatta kokemukset korkean rakentamisen suhteen jäivät miinuspuolelle. Redin rakentaminen alkoi noin 2011 ja se valmistunee 2025. Alue on Helsingin korkean rakentamisen koetinkivi.

Helmikuussa 2012 korkea rakentaminen sai virallisen siunauksen

Kaupunginhallitus merkitsi kaupunkisuunnittelulautakunnan hyväksymän raportin tiedoksi helmikuussa 2012 Hannu Penttilän toimiessa esittelijänä. Selvityksessä sanottiin mm. näin: ”Selvityksen yhteydessä tehtyjen näkymätarkastelujen perusteella ei Helsingin keskustaan ja eteläiseen kantakaupunkiin, erityisesti sen suoraan avomerelle avautuvalle rantavyöhykkeelle, tulisi sijoittaa rakennuskannan nykyisestä korkeusmittakaavasta oleellisesti poikkeavia uusia korkeita rakennuksia, koska ne vaikuttaisivat epäedullisesti Helsingin merelliseen siluettiin ja kilpailisivat huomioarvossa perinteisten merkkirakennusten kanssa. Harkiten sijoitettuna voidaan kaupungin muille alueille rakentaa korkeita rakennuksia, jolloin ne esimerkiksi alakeskuksissa tai liikenteen solmukohdissa lisäävät kaupunkirakenteen hahmotettavuutta tai edistävät alueiden kaupunkikuvallista ominaisluonnetta.”

Tältä se näytti korkea rakentaminen mereltä päin katsottuna vuonna 2012. Nyttemmin siitä on joitakin torneja karsiutunut. https://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/aos_2011-4.pdf

C-alueelta löytyi liuta korkean rakentamisen paikkoja

Vuonna 2014 kaupunkisuunnitteluvirasto teki yleiskaavatutkimuksiin liittyvän täydentävän raportin, jossa käsiteltiin erityisesti C vyöhykettä. Siinä todettiin C-alueen korkean rakentamisen luontevia sijainteja olevan Itäkeskus, Vuosaaren keskusta, Herttoniemen keskusta, Malmin asema, Käpylän asema ja Kannelmäki Kehä I:n ympäristössä. Lisäksi korkea rakentaminen olisi mahdollista työpaikka-alueilla Pitäjänmäellä, Herttoniemessä, Roihupellossa ja Vuosaaren satamassa. Muutenkin kaupunkibulevardien alkupisteet Kehä I:llä katsottiin potentiaalisiksi paikoiksi maamerkkirakennuksille. Tämän raportin laatijoina toimivat Kerttuli Kohonen, Crista Toivola ja Marja Piimies. 

Korkeaan rakentamiseen soveliaat paikat yleiskaavaosaston mukaan 2014 https://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/yos_2014-19.pdf

Olemme loukossa

Näin siis korkea rakentaminen hiipi osaksi Helsingin kaupunkikuvaa aivan huomaamatta ja hiljaa. Se on myös levinnyt ikään kuin ajan henkenä kautta maan ja kaupunkien. Naapurikaupunki Espoo tuntuu aivan villiintyneen Keilaniemessä ja Finnoossa. Tampereella ollaan hulvattomia, eikä Oulu ja Kuopiokaan ole jääneet osattomiksi tästä hulluudesta. Nyt se on oletusarvona meidän edessämme ja meidän tulevaisuutemme osana. Leviämistapa on täyttänyt demokratian vaatimukset päätöksenteon suhteen. Vuorovaikutuksen vaatimukset taisivat jäädä vähemmälle, mutta ne mahdollisuudet on asetettu toteutumaan vasta asemakaavoitusvaiheessa, jolloin onkin jo liian myöhäistä.

Saatat kysyä, onko korkeasta rakentamisesta jotain hyötyä.

Voit kysyä:

1.                                      Tuottaako korkea rakentaminen kohtuuhintaisia asuntoja?

2.                                      Vähentääkö korkea rakentaminen liikenteen CO2 päästöjä?

3.                                      Onko korkealla rakentamisella segregaatiota vähentävä vaikutus?

4.                                      Vähentääkö korkea rakentaminen infrastruktuurikustannuksia?

5.                                      Lisääkö korkea rakentaminen asukkaiden viher- ja vapaa-alaa?

6.                                      Tarvitsetko maamerkkirakennusta löytääksesi kotiisi?

7.                                      Onko korkea rakentaminen ”kestävän kaupungin” rakentamista?

8.                                      Onko alle 12 vuotiaan kiva asua korkealla?

Jouduitko vastaamaan kaikkiin kysymyksiin EI? Onko tämä naurettavaa ymmärtämättömyyttä päätöksentekijöiden tahtoa vastaan? Onko tämä loukkaava puhetta korkeiden rakennusten suunnittelijoiden ja toteuttajien suhteen? Pitäisikö uskoa viranomaisten ja asiantuntijoiden, jopa bisneksentekijöiden viisauteen täydennettynä vakaalla luottamuksella itse valitsemiemme poliitikkojen jaloon tahtoon pitää meistä huolta ja valvoa etujamme? Ja lopettaa turha huoli. En usko!