Sadonkorjuuta

Kesäaikana ollaan osittain omavaraisia luonnontuotteiden suhteen. Tai oikeastaan hyvinkin omavaraisia, itsetyytyväisyyteen saakka. Minulla ei siinä omavaraisuudessa ole osuutta, paitsi tuotteista valmistettujen herkkujen nautiskelijana. Jotta ei kuitenkaan talvikuukausina unohtaisi kesän tuoteihanuutta lienee parasta tehdä pienet muistiinpanot. Niitä voi sitten talven pimeydessä lueskella sen ohessa, että herkkutatit tulevat vastaan pakastettuina tai kuivatettuina ja marjat tulevat vastaan aamiaishilloina/hyytelöinä. Perunamaa on pieni. Maata olisi kyllä isompaankin, mutta nykyihmisen laiskuus tulee vastaan. Ennen Pakilassa 2500 neliön tontilla viljeltiin perunaa noin 800 neliöllä, viinimarjoja kasvoi 300 neliöllä ja vihanneksia 200 neliöllä. Loppu olikin sitten pihamaata ja rakennusmaata. Sadonkorjuu ei ollut koulupojan lempipuuhaa. Erityisen ankeata oli perunannosto savisella maalla, vesisateessa. Vielä pienempänä koulupoikana nostoa helpotti Länsi-Pakilan ainoa hevosmies, Hanhinen Alkutieltä. Kun Hanhisen viimeinenkin koni lopetti arran vedon tai pitäisikö sanoa sahran vedon, siirryttiin ihmisvetoiseen auraan. Yksi veti köydestä, toinen aisoista ja kolmas oli kiinni sarvissa. Vetotehon parantamiseksi ja yhden vetäjän vapauttamiseksi itse perunannostoon isoisä teki vorokin. Vorokin pyöritys maistui koulupojalle paremmin kuin narusta veto tai perunoiden kuokkiminen. Katso kuvaa, siinä poika pyörii vorokin aisassa.

Siinähän meillä on parikin vorokin mallia. Vasemmanpuoleinen on ollut hevosvetoinen tukinuiton vorokki, oikealla taas Aku pyörittelee vaaterissa olevaa vorokkia käsivoimin. Meidän peruna-sahran vetovehje muistutti vasemmanpuoleista laitetta ja siinä oli aisa Pentti-poikaa varten. Sahran aisoissa tarvittiin tietysti vielä yksi vetomies ja sarvissa varsinainen kyntömies

Perunat riittivät koko vuodeksi. Nyt Pakilassa perunamaa on kooltaan vaivaiset 20 m2. Liisa suorittaa perunan istutukset isoa kuokkaa käyttäen parissa tunnissa. Minä toimin työnjohtajana. Viinimarjat sitten. Ennen vanhaan marjoista tehtiin mehua ja kotiviiniä. Aina oli kellarissa pulputtamassa kaksi 60 litran happopulloa, yksi valkoista ja toinen punaista. Mummuni oli mestari näissä asioissa. Tästä hyvästä varustelusta huolimatta isoisälläni, iskällä, niin kuin häntä kutsuin, oli koskenkorvapullo piilotettuna vanhan käytöstä poistetun Kastor-saunanuunin pesään. Porkkanat ja punajuuret piristivät sotien ajan ja sen jälkeisen ajan vähävitamiinista ruokavaliota. Yksi viljelyn laji oli tupakka. Iskällä oli tapana viljellä Virginiaa ja sitten muutama puska tavallista nurkantakusta. Tupakkamaat olivat kooltaan noin 20 m2. Minun tehtäväni oli pujottaa tupakanlehdet kuivamaan kellarin kattoon viritettyihin rautalankoihin. Kuivauksen jälkeen tupakanlehdet prässättiin nipuiksi ja sitten leikattiin leikkurilla käyttötupakaksi. Siinäkin sain olla apuna. No, kyllähän niitä sitten rullattiin sätkäkoneella sätkiksi. Sekin pikkupojan hommia.

Nyt siirrytään nykyaikaan. Me elämme kesän Kemiön saaressa. Saari on Suomen toiseksi suurin merisaari Ahvenanmaan jälkeen. Paikka on Liisan. Tontti on saaren sisämaassa, ei rannalla. Maata on 2 hehtaaria. Siitä metsää ja kallioita 1,5 ha ja peltoa ym. nurmikkoa loput. Viljelysmaata on käytössä vaivaiset 150 neliötä. Viljelytoiminta on siis hyvin rajoitettua. Pitäisikö pellot vuokrata naapuriviljelijälle?

Rinnakkainen valtakunta

Jokaisena aamuna ennen aamiaista, ehkä seitsemän aikaan aamulla, Liisa marssii kasvihuoneelle. Hän nauttii jokaisesta askeleesta lähestyessään kasvun ihmeen valtakuntaa. Milteipä askeleita täytyy hidastaa, ettei sopeutuminen rinnakkaiseen valtakuntaan tapahdu liian äkkinäisesti. Aivan oikein, rinnakkaiseen valtakuntaan, sitä se on.

Kasvihuone hankittiin kaksi vuotta sitten. Sitä etsittiin netistä ja haikailtiin erityisesti ikkunamateriaalin laatua. Olisiko otettava sääystävällistä muovia vai halutaanko kirkkaat silmät – lasia. Hinta-haitari oli suuri. Ratkaisu tuli pian tutustumiskäynnin jälkeen Raision Myllyssä. Tiedäthän tuon valtaisan auto-ostoskeskuskompleksin Raisiossa. Toimitusaika oli parisen viikkoa. Tuote oli saksalainen. Toin sen paikalle peräkärryn lavalla. Siellä oli lasipakettikin hyvin sidottuna. Irrotin sidontanauhat. Sittenpä istuin huilimaan autosta irrotetun peräkärryn kurasuojalle ja hupsista - kärry nousi pystyyn, lasipaketti kaatui ja kolmannes laseista rikki! Uusia laseja oli jälleen odotettava pari viikkoa. Kasvihuoneen kokoamispalapeli onnistui Arin ja Liisan yhdistetyillä aivoilla. Nyt meillä oli kasvihuone ja kosolti ylimääräisiä laseja. Kasvihuonehankinnan tutkiminen netissä aiheutti kuitenkin sen, että noin yhden vuoden ajan hankinnan jälkeen nettiin ilmestyi kasvihuone-esittelyjä. Heräsi kysymys, että jos tekoälyihmiset ovat kehittäneet systeemin jolla mainosmateriaalia jaetaan hakujen perusteella, niin eikö olisi aika kehittää systeemi joka noteeraisi tapahtuneen oston ja tarpeettomaksi käyneen mainonnan.

Mitä kasvaa?

Ryhdynkö nyt luettelemaan kaikki kasvihuoneen kasvit? Luetellaan ensin kaikki kasvihuoneen sisällä kasvavat kasvit. Niitä ovat käärmekurkku ja tavallisia kurkkuja, tomaattia 8 eri lajia, ananastomaatti, paprika, munakoiso, chili, pensaspapu, basilikoita, persiljaa ja nyt juuri tänä vuonna ensimmäistä vuottaan kasvava viinirypäle. Viinirypäleeltä odotamme jo ensi vuonna satoa. Huomaatko hienot Lallan tekemät astuinkaakelit.

Kasvihuoneen ulkopuolella avolavoilla kasvaa kesäkurpitsaa, avomaankurkut, ruohosipuli, erilaisia salaatteja, lakritsiyrtti, rosmariini, salvia, mangoldia, kurkkuyrtti, mansikka ja minttu. On siellä vielä amppelimansikka, chili ja pari kukkaa: revonhäntä ja krassi.

Vielä on kasvimaa jossa kasvaa kurpitsoita, retiisi, kyssäkaali, raparperi, peruna, punajuuri, härkäpapu, fenkoli ja maa-artisokka. Viimemainittu on osoittautunut sitkeäksi pellonvaltaajaksi ja ylituotannon vuoksi olemme siitä pyrkineet pääsemään eroon. Ehkä kasvimaan osalta menestykkäimmäksi voisi sanoa härkäpavun. Sitähän nuo naapuritilojen maanviljelijätkin viljelevät, mutta meillä ne ovat komeimmat. Saavat tosin kuivaan aikaan kastelua erotuksena viljelijöiden pavuille. Näistä kasvimaan tuotteista suuri osa on Timpan hoidossa. Loput Liisan ja Eemelin hoidossa. Satoa on jo korjattu.

 

Metsä kasvaa

Menneiden muistelu tuo yllätyksiä. Liisa ajattelee nuoruuttaan ja minä ajattelen nuoruuttani. Minun nuoruuteni tapahtui 11 vuotta ennen Liisan nuoruutta. Kumpikin olimme kaupunkilaisia, mutta kesäisin mökkiläisiä. Minä asuin omakotitalossa, Liisa kerrostalossa. Mökkiläisyyden kautta metsä sai suuren merkityksen. Nyt juuri sienestysaikaan yllätys molempien osalta on se, ettei tatteja lainkaan kerätty. Nythän juuri herkkutatit ovat sienten aatelia. Nykyaikaan paljon puhutut ja paljon kerätyt kanttarellit olivat nekin silloin ennen pienemmässä arvossa. Korvasienet olivat tietysti muodissa, jos alueella sattui olemaan sopivia sorakuoppia tai raivausalueita. Ennen aikaan kerättiin suolasieniä. Rouskut olivat kova sana. Haaparouskut, kangasrouskut, karvalaukut, leppärouskut, ja olivatko keltarouskut, ne kuuluivat repertoaariin.  Minä muistan erityisesti karvalaukut perheen miesväen keräilysuosikkeina. Suolasienet ryöpättiin ja kerroksittain karkealla suolalla suolattiin suuriin lasimaljoihin. Sitten ennen käyttöä suola liuotettiin pois. Tuore rouskukastike, mikäpä mainiompaa.

Tatit saunan lämmössä

 Minun sieneni kerättiin Tammelan metsissä.  Metsät tulivat vuosien mittaan tutuiksi. Sienipaikat olivat tarkkaan tunnetut. Jo metsään mennessä tiesi mistä noukitaan kanttarellit, mistä kehnäsienet, mistä vaaleat orakkaat ja sitten hieman myöhemmin suppilovahverot. Lampaankääpää kerättiin hieman satunnaisesti. Miksiköhän. Siitähän tulee paneerattuna hieno kasvispihvi. Liisan lapsuuden aikaiset sienimetsät olivat Heinolan maalaiskunnassa. Sittemmin ne siirtyivät elämänvaiheiden myötä Tammelaan ja Kemiönsaarelle. Liisa on varsinainen sienituntija. Hänen myötänsä minun sieniherkkuvalikoimani on suuresti kasvanut. Juuri parina viime päivänä sienivalikoima karttui aivan ihanien madottomien herkkutattien lisäksi mesisienillä ja koivunkantosienillä. Sellaisia ei meikäläinen olisi arvannut keiton aineksiksi laittaa. Nyt juuri valmistaudumme syömään oman maan pottuja ja sekasienisoosia aineksina orakkaita, haperoita, kanttarelleja ja tatteja.

Outoa, tässä ei puhuttu mitään metsämarjoista. Eikä ravuista tai kaloista. Outoapa onkin. Meidän perheessä ei marjojen poiminta ole koskaan saavuttanut sille oikeutetusti kuuluvaa asemaa. Ravustus taas jäi, kun rutto vuosia sitten iski Tammelan Oksjärveen. Sitä ennen ravut nosteltiin laiturilta naruun sidotulla lihanpalalla. Sata rapua illassa – parhaimmillaan. Kalastus on intohimo. Niinpä kai metsästyskin. Niistä emme koskaan päässeet osallisiksi. Kalan syönti on sen sijaan lähes intohimo. Lihan syöntiä olemme pikkuhiljaa pyrkineet vähentämään. Vaikka ongelma ei taida koskea riistalihaa.

 ja piha

Pihlajanmarjoja Pakilan kotipihalta

Mutta arvatkaapa mitä? Tänään korjattiin muutakin satoa. Nyt olivat vuorossa pihan pihlajat. Kerittiinpä kerrankin ennen tilhi- ja närhiparvia. Pääosa marjoista jää kuitenkin linnuille, meille kuuluivat vain pöydällä seisomisen korkeuden sallimat alaoksat. Nyt on keitto porisemassa. Mehumaijaa ei ole, joten hyytelö keitetään kaksikerroksisessa höyrytyskattilassa.  Hyytymistestikin on tehty. Hyvin hyytyvät. Sanovat että pieni pakkanen tarvittaisiin, mutta ei pitäne paikkaansa. Hyytelön väri on ihanan kaunis. Ja maku! Meillä sitä laitetaan viilin päälle aamiaisella.

Tavanomainen syyssato kerätään parista luumupuusta. Nyt harvinaista kyllä luumusato oli hyvin heikko. Huonot uutiset tulivat siis tarinan lopussa. Mutta omenat vasta odottavat kypsymistään. Sato vaikuttaa hyvältä ja omenat terveiltä. Omenamehu sitten odottaa puristajaansa. Ja mustat torvisienet sekä suppilovahverot poimijaansa.