Elämäni rakennustyömaat

Olen kiinnostunut rakennustyömaista. Ei ihmekään, olenhan rakennusinsinööri. Itse kun olen nyt köntys, en pysty enää rakentamaan. Mitä nyt istuallaan jotain näpertelemään. En pysty edes kiipeämään tikapuita vesirännejä tyhjentämään. Ainoa mihin pystyn, on istuminen ruohonleikkurilla tai pöydän hiominen. Sellainen työmaa onkin nyt edessä. On hiottava ja lakattava vanha pöytä. Nuorena miehenä tai koulupoikana 40-luvun lopulla piti päästä kesäaikaan ansiotöihin.

Ensimmäinen rakennustyömaani oli Maunulan kansakoulu eli nykyinen ala-aste, Hilding Ekelundin suunnittelema rakennus. Koulu oli sen ajan tyyppiratkaisu. Vanhana SYK:n kasvattina – parempaan tottuneena - ihmettelin koulusuunnittelun uutta vanhanaikaisuutta. Väinö Vähäkallion vuonna 1937 valmistunut Nervanderinkadun tyylipuhdas koulurakennus – sittemmin Museoviraston tuhoamana – oli nuoren miehen mielessä se ainoa oikea tapa tehdä koulu.  Olin 15-vuotias. Vuosi oli 1950. Siihen aikaan työmailla kaikki kannettiin tai kärrättiin ylös kerroksiin. Lautapojat kantoivat puutavaran, laastimuijat kantoivat ja sekoittivat laastin, betonikärrärit kärräsivät betonin ja tiilipojat kantoivat tiilet. Koulupojan kannettavaksi tuli laastikontti. Polvet notkahtivat laastikontin kuormasta. Laastia kantavat mummot nauroivat. Piti hallita tekniikka. Lyhyet töpöttävät askeleet. Päättäväinen ote aisasta. Ja tanakasti lankongille. Rakennustyömaa oli nuoren miehen ansaintapaikka. Seuraavana kesänä olin töissä Pohjois-Haagassa Ohjaajantiellä ja Näyttelijäntiellä.

Olympiakesänä 1952 työmaa oli Aino Acktén tiellä. Silloin kaivettiin perustuskaivoja savimaahan. Työtoverinani ämpärin ja köyden toisessa päässä oli riuskansalskea rakennusmies, joka kieltäytyi hyväpalkkaisista betonimiehen tai laattamiehen töistä ja halusi sekamiehenä aikaa keskittyäkseen omaan itseensä ja erityisesti naisten elimelliseen viihdyttämiseen. Niin hän todisti. Opiskelijan kävi kateeksi.

Talvella 1953 ajelin Vespalla Kaj Englundin makkaratalojen työmaalle Männikkötie viiteen. Naapuritalon montusta kurkisteli Pentti Pantzar. Molemmat olimme ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Pentti oli rakentamassa Kai Blomstedtin ja B. Stenbäckin piirtämää Männikkötie seiskaa. Opiskelijalta vaadittiin pakollista työmaaharjoittelua kolme kuukautta. Käytännössä tulevat rakentajat tekivät kesä- ja talvilomatöitä säännöllisesti. Tosin vailla kuvitelmia työkohteestansa arkkitehtuurin tai rakennustekniikan myöhempänä arvokohteena. Tosin Pantzarin Penasta en tiedä, hänestähän tuli arkkitehti, saattoi ymmärtää jotain Maunulan arkkitehtuurista.

Missä olin harjoittelijan vuonna 1954. Juuri lähes kaksikymppisenä, uunituoreena teekkarina. Muisti katkoo. Nyt välähti. Se oli Helsingin satamalaitos. Olin töissä Kulosaaren sillan työmaalla. Emsalö Johansson oli yksi legendaarisista mestareista. Hänen lempilauseensa oli: ”De blåsar nu så helvete!” Työssä oli haasteensa, muu kuin tuuli. Silta on liittorakenne, terästä ja betonia. Betonin saamisessa ylös kannelle oli vaikeuksia. Kokeiltiin pumppaustekniikkaa. Betonimylly sijaitsi sillan alla maan tasossa. Betoni pumpattiin kuuden tuuman putkea pitkin ylös kannelle. Tarkoitus oli saada oikein sekoitettu karhunpaska ylös kannelle. Se ei onnistunut. Putki jämähti. Myllärit lisäsivät vettä satsiin. Minä kuljetin koekuutioita VTT:lle Hietalahden torin varrella. Vain joka viides kuutio täytti lujuusvaatimukset. Kukaan ei reagoinut. Sillan myöhemmät ongelmat eivät kuitenkaan liittyne betonin lujuuteen.

Saman kesän toinen työmaa oli Katajanokan laituri. Satamalaitoksen työtekijöillä oli melkoista velttoilua. Kahvitunnit ja ruokatunnit venähtivät. Tästä kun teekkari huomautti, se oli liikaa. Minulle luvattiin opetusta. Työmaan mestarina oli Kaj Outa. Pohjoismainen painonnonoston mestari. Hän pelasti minut sakin hivutukselta. Joskus olisi hyvä pitää suunsa kiinni.

Syksyllä minusta tuli insinöörioppilas rautatiehallituksen ratapihajaostoon. Työt rakennustyömaalla päättyivät ja alkoivat konttorityöt insinöörioppilaana. Päällikkönä oli Veikko Könönen ja lähimpänä työtoverina rakennusmestari Otto Jääskeläinen. Rautatiehallituksen rakennus oli hurmaava työpaikka. Vieläkin nuo sinertävät käytävät, kaari-ikkunat ja huippuhienot vessat ovat mielessäni.  Olin isäni vanhalla työpaikalla, samoissa huoneissa. Isä suunnitteli 20-luvun lopussa rautateiden sähköistystä. Ensimmäinen osuus Helsingistä Kirkkonummelle toteutui vasta vuonna 1969.

Vuonna 1955 asetuin Göteborgin kesäasukkaaksi ja Göteborgin kaupungin katukonttorin harjoittelijaksi. Harjoittelupaikkana oli suuri viemäri- ja katutyömaa kaupungin laidalla. Iltaisin olin tiskaajana Göteborgin Grand Hotellin keittiössä. Tai tiskaajaurani alkoi oikeastaan yleistiskaajana, mutta sitten nousujohteisesti siirryin lasitiskiin ja päädyin lopuksi diskbäraren kunniakkaaseen virkaan. Palkkakin nousi tuossa urakierrossa kruunusta ja kahdeksastakymmenestäviidestä äyristä kahteenviiteentoista. Tiskinkantajan roolissa hienointa oli kantoreitti, joka ohitti kallskänkan. Siellä ovat tunnetusti ravintolakeittiön upeimmat tyypit. Olin päättänyt aikamiehenä tulla ravintolan salin puolelle, mutta tämä toive ei toteutunut – talo purettiin. Samaisena vuonna 1955 Alvar Aallon ehdotus ”Curia” voitti Göteborgin keskustaan suunnitellun hallintokeskuksen kilpailun. Curia sijaitsi rautatieaseman ja työpaikkani läheisyydessä. Keskusta ei koskaan toteutettu. Olin tietysti ylpeä suomalaisuuttani, vaikka asia ei sen paremmin kiinnostanut. Enemmän kiinnostivat lähiseutujen tanssilavat. Tanssilavamatkan seurauksena minun huostaani annetut vuokraemäntäni viherkasvit pelastuivat. Vein viehättävän tanssilavaseuralaiseni vuokraemännän olohuoneeseen, tarkoituksena oli suudella. Suutelu unohtui kuin havaitsin katastrofin. Kaikki valtavat peikonlehdet ja muut viherkasvit olivat lyyhistyneet veden puutteessa lattialle. Viimetipassa tehty kastelu pelasti minut ja kukat ja vuokraemännän sielunrauhan.

Vuodesta 1956 vuoteen 1961 olin Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asemakaavaosastolla kokopäivätöissä; teekkaripiirtäjänä, niin kuin arvostettu esimieheni Pekka Westerinen minua joskus kutsui suuttuessaan. Liiallinen omaehtoisuus ei ollut sallittua. Piirustelun kohteena olivat mm. Muurimestarintie sekä Länsiväylä. Erityinen tehtävä oli värittää jalankulkutiet keltaisella ja nurmikot vihreällä. Perspektiivikuvien teossa ei ollut apuna tietokoneita, ne tehtiin millimetripaperille. Hieno työpaikka ja hienoa väkeä. Tekeillä oli Helsingin uusi yleiskaava. Esikaupunkiliikenteen suunnittelutoimisto Reino Castrénin johdolla tutki talviarkipäivän huipputuntia klo 16-17 vuonna 1992. Ensimmäiset metrohahmotelmat piirrettiin ja täsmälleen niin kuin ne ovat toteutuneet idässä ja lännessä. U-metro jäi kuitenkin haaveeksi. Minä tein diplomityöni Vapaudenkadusta, samalla jouduin kritisoimaan Aallon keskustasuunnitelman kelvotonta liikenneratkaisua.

Kaipuuta oli kuitenkin kesäharjoitteluun ulkomaille. Vuonna 1958 tapahtui jotain suurenmoista. Kysymyksessä ei ollut rakennustyömaa tai rakennusalan harjoittelu. Olin pyrkinyt Brysselin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin rakennustyömaalle – mutta se tyssäsi. Sain kuitenkin harjoittelupaikan autoalan tehtaaseen Madridin Ciudad Linealiin. En silloin vielä tiennyt työpaikan olevan eräällä suunnitteluhistorian merkkialueella. Ciudad Lineal oli Madridiin suunniteltu vihreä lineaarikaupunki. Arturo Soria oli kaupunkinauhan idean isä. Hän myös toteutti 1890-luvulla noin 5 kilometrin osuuden katua, joka nytkin vielä – tosin rakennuskannaltaan täysin muuttuneena - kantaa hänen nimeänsä. Ajatuksena oli todellinen kehäbulevardi raitioteineen. Minun harjoittelupaikkani tämän kadun varressa oli nimeltään Fábrica Española Magnetos S.A. FEMSA. Työtoverini Kalevi Arimo ehdotti tyttäreni yhdeksi etunimeksi Magneto. Se jäi toteutumatta.

1960-luvulla rakennustyömaat muuttuivat teiksi ja kaduiksi. Ratoja ei juurikaan ollut tekeillä. Oli tekeillä Smith-Polvinen. Sitä työtä seurasin kateudella ja kritiikillä uudessa työpaikassani. Olimmehan itsekin tarjonneet työtä Kalevi Erannin johtamassa Kunnallistekniikka Oy -firmassa. Olimme vielä hankkineet vahvistukseksi Kööpenhaminan kaupungin johtavat liikennesuunnittelijat. Ei purrut. Kaupunki halusi amerikkalaista viisautta. Tämä viisaus johti kompastuksen kautta Helsingin metroon. Minäkin pääsin piirtämään metron ns. ulkorataa Itäkeskuksesta Sörnäisiin. Metroasemat keskustasta olivat nekin mieluista puuhaa pienine asemasotineen. Suurin suunnittelusota koski Rautatientorin metroasemaa. Vahvat voimat halusivat rakentaa kasipäisen aseman, toinen lippuhalli Ateneumin eteen ja toinen Sokokselle. Pentti Aholan kanssa taistelimme ajatusta vastaan. Ja niin sitten toteutui nykyinen asema, jonka lippuhalliin Liisa Ilveskorpi teki kompassin. Kompassitoriksi sitä kutsutaan. Metron suhteen opintomatkat suuntautuivat erityisesti Pariisiin. Olin jo hetken varma, että Pariisin Auberin aseman metrotyömaa koituu kohtalokseni. Menin työmaalla hissiin ja painoin nappia. Hissi liikahti ja pysähtyi. Ovi ei auennut. Tiesin tarinoita hissiin jääneistä ja sinne menehtyneistä – etenkin meluisilla rakennustyömailla. Ihme – hälytysjärjestelmä toimi!

1970-luvulla alkoi vientitoiminta. Suurin rakennustyömaa muodostui Vietnamin Pha Rungin telakalle. Sinne en lainkaan päässyt. Heikki ”Hessu” Turunen meidän toimistostamme oli työmaalla paikan päällä. Alkuun menestyksekäs kehitysyhteistyön kohde raunioitui ja taantui ruosteisten laivojen säilytyspaikaksi. Nyt satelliittikuvista päätelleen jotain taas tapahtuu. Toiminta näyttää varsin vilkkaalta. Onnea!

Välillä suunniteltiin kaupunkia Kuwaitiin ja liikenneväyliä Libyaan, mutta niistä ei tullut rakennustyömaita. Suuri rakennustyömaa syntyi sitten vuonna 1983 Välimeren rannalle Libyan Ras Lanufiin. Devecon Oy valittiin työn tekijäksi. Muita tarjouksia ei pyydetty. Suunnittelu ja valvonta oli tarjouksessamme 2 % rakennuskustannuksista. Sopimuksen arvo lähes 30 miljoonaa nykyeuroa. Suunnittelu tehtiin Kari Lautson komennossa ja työmaavalvonta Markku Piispasen komennossa. Käynnit uuden öljyjalostamokaupungin työmaalle olivat kiinnostavia elämyksiä. Matka Tripolista paikan päälle oli 700 kilometriä. Suunnitteluporukkamme pyöri rannoilla ja kukkuloilla. Oli löydettävä paikka uudelle kaupungille. Se löytyi. Turkkilainen Enka voitti urakan. Kun työmaa aukeni ja majoitusolot syntyivät urakoitsijan toimesta, lukuisat vierailut työmaalle olivat herkkua. Sauna oli kuumana. Kulttuurit kohtasivat. Työmaan valvojana toiminut Markku Piispanen kertoi havainneensa sementin loppuvan betoniasemalla. Hän ilmoitti siitä turkkilaiselle rakentajalle. No problem! Betonia syntyy! Seuraavina neljänä päivänä hän teki saman ilmoituksen. Mitään ei tapahtunut. Kunnes viidentenä päivänä sementti loppui. Mylly pysähtyi. Alkoi hirveä häslinki. Mistä sementtiä? Yksi vierailu Ras Lanufissa, sen jo valmistuttua johti pidätykseen. Olimme Jussi Jauhiaisen kanssa tutkimusmatkalla. Otimme valokuvia ja jouduimme Miami Vice tyyppiseen pidätystakaa-ajoon. Pääsimme vapaaksi seuraavana aamuna. Työmaalla saa ottaa kuvia, mutta ei valmiissa kaupungissa!

Sirt Bay Hotel kongressitelttoineen rakennettiin maailmanennätysajassa, lapio pantiin maahan joulukuussa 1987 ja talot olivat valmiina elokuun alussa vuonna 1988. Suunnittelussa oli erikoisvaatimukset. Kaikki piti tehdä shop drawing -tasoisena. LVI-paketit, katuviemärit, kaikki oli oltava pienintäkin osaa myöten piirretty ja luetteloitu. Tavarakonttien avaamiseen tarvittavia jakoavaimia ei saanut unohtaa. Kaiken piti sujua kuin rasvattu salama. Jopa tulli oli sijoitettu työmaalle. Talo on pystyssä, mutta kongressiteltta näyttää tuhoutuneen ISIS-kahakoissa. Liisan piirtämä libyalaiskaivo liikenneympyrässä näyttää olevan nytkin paikallaan. Urakoitsijana työssä oli turkkilainen Enka.

Minun elämässäni suuret rakennustyömaat konkretisoituivat 90-luvulla. Siirryin Libyaan 90-luvun alussa. Tekeillä olivat suunnitelmat Sirten ja Jufran hallinto- ja kongressikeskuksia varten. Vielä oli piirrettävä asuntoalueita 15000 asukkaalle. Lisäksi valvoimme asuinalueita ja vedenpuhdistuslaitosta Sirten keskustassa. Deveconin suunnittelupöydällä oli rakennettavaa  puoli miljoonaa kerrosneliömetriä ja valvottavaa oli lähes toinen määrä lisää. Tiedossa oli suuria rakennustyömaita jälleen paikan päällä seurattaviksi. Elämä oli muuttumassa varsin mielenkiintoiseksi.

Ensiksi käynnistyi Jufran 70000 k-m2 kongressikeskus ja samanaikaisesti olivat tekeillä asuntoalueet noin 15000 asukkaalle. Työmaa oli 600 kilometrin päässä Tripolista. Kilometrejä kertyi. Työmaita hallitsi huippuasiakkaamme Haffad Zaidan. Urakoitsijoina oli kolme turkkilaista firmaa: Sezai Turkish, Yashar Öskan ja Baitur. Deveconilla oli rakennustöiden valvonnassa useita ammattilaisia. Haluaisin mainita nimiä, mutta nyt tila loppuu, meillä oli kaikkiaan 48 arkkitehtia, insinööriä ja rakennusmestaria, jotka toimivat Libyassa paikan päällä. Työmaakäynnit olivat juhlaa. Aina oli hieno vastaanotto.

http://penttimurole.blogspot.com/2020/01/virtuaalimatkoja-menneisyyteen.html

Kaksi urakoitsijaa Sirten 40000 neliön kongressikeskuksessa ja sitä ympäröivissä ministeriörakennuksissa olivat italialaisia. Ministerirakennuksia Sirtessä rakentanut urakoitsija oli sama, joka toimitti ja kiinnitti Finlandiatalon toiseksi viimeiset marmorit. Sai sitten hatkat Libyan työmaalta. Marmoreissa ei Libyan ilmastossa ollut vikaa, mutta muuten tökki. Sirten työmaa oli mahtava. Italialaisten urakoitsijoiden toimesta betonin jälkihoito oli hyvä, eikä tyypillisiä kutistumishalkeamia esiintynyt. Esa Laihosella oli monivuotinen vastuu kongressitalon valvonnassa. Talo on saanut vahinkoja Sirten taisteluissa. On kuitenkin pystyssä. Ilokseni havaitsin, että uuden pääministerin valintatilaisuus pidettiin yhdessä ”meidän” kongressisaleista.

Ehkä on ollut jotain muutakin väliaikoina. Omia rakennustyömaita, kesämökki tai talojenremontit Pakilassa, Liisan projektit Kemiössä, ne eivät kuitenkaan ole olleet suuria työmaita, vain juuri niin pieniä, että päältä katsojan elämä ei ole totaalisesti ylivaikutettu. Kunhan on ollut mahtavaa viihdykettä. Mutta nyt! Nyt on mahtava työmaa juuri naapuriympäristössä. Se on Raide-Jokeri. Katselemme sitä hämmästyneen ihastuneina yhdessä Miina Äkkijyrkän vasikan kanssa. Vasikalla on erinomainen tarkkailupaikka kivikasan päällä. Nyt se juuri tarkkailee pysäkin rakentamista Pakilantielle, ostarin ja kirjaston eteen.

Rataa on odoteltu kauan. Suunnittelijoiden pöydällä raidejokeri ryhtyi kummittelemaan vuonna 1988. Aikaa toteutumiseen idean synnystä on siis kulumassa 36 vuotta. Ensimmäisen kerran se ilmestyi pääkaupunkiseudun PLJ-liikennejärjestelmäsuunnitelmaan vuonna 1994. Kysymyksessä oli myös ensimmäinen PLJ, joka tehtiin. Toimikunnassa oli puheenjohtajana Niilo Järviluoma. Mukana virkamiesedustajat valtiolta ja naapurikunnilta. Marja-rata oli myös mukana tässä suunnitelmassa. Raidejokerin hinnaksi nykyrahassa arvioitiin noin 230 milj. euroa. Sittemmin raidejokeri pysyi mukana liikennejärjestelmäsuunnitelmissa toteutuspäätökseen saakka. Keväällä 2019 Helsingin ja Espoon kaupunginvaltuustot hyväksyivät radan toteuttamisen kustannusarviolla 386 miljoonaa euroa 2018 rahaa. Hankesuunnitelmassa varsinaisten rakennustöiden kustannusarvio oli 219 milj. euroa. Allianssimallin rakennustöiden kustannusarvio oli puolestaan aluksi 311 milj. euroa. Nyt ollaan siis lähes tuplassa alkuperäisiin arvioihin verrattuna. Tähän on totuttu. Rakentamisessa ei ole vikaa, arvioissa on.

http://penttimurole.blogspot.com/2016/01/jokerifanit-huutavat-riemuissaan-ihanaa.html

Mutta työmaista piti puhua. Kun ei ole omaa työmaata on katseltava vanhan miehen tapaan vierestä. Ja nyt sellainen on jokapäiväisen silmälläpidon kohteena. Ei yhtään harmita, vaikka välillä kotitiet ovat katkenneet ja matkat pidentyneet kuukausiksi. Pyöräreitti suunnataan usein ratikkatyömaata sivuavaksi. Työmaajärjestelyt ovat todella vaativat jatkuvan liikenteen vuoksi. Pipo nousee kunnioitusasentoon työmaan etenemistä seuratessa. Tarkennuksen vuoksi todettakoon, että minun seurannassani ovat työmaat Oulunkylän ja Pohjois-Haagan välillä sekä Kehä I varsi. Kilometrejä tälle työmaalle kertyy kotiseudulla pikkuisen vajaa 5 kilometriä ja kehätien varrella noin 2 kilometriä. On katurataa, on nurmirataa, on sepelipengertä, on hienoja pysäkkejä ja vaaleita reunakiviä. Nyt hieman säpsähdin. Ei kai vain kiinalaisia? Ei kai ekologisuudestaan maineikkaan raitiotien reunakiviä rahdata tänne Kiinasta. Vastatkaa joku - jos ne ovat Kiinasta - hävettää.

Työmaakierros on päättynyt. Se alkoi vuodesta 1950 ja päättyi vuoteen 2021. Elämän parhaita elämyksiä. Itse työmaat kyllä, mutta etenkin ne ihmiset työmaalla, itse tekijät taitoineen ja puheineen. Mutta, silti, kaikesta huolimatta – inssejäkään ei voi unohtaa.