Tattihälytys!

Saimme ystävältä tattihälytyksen. Hän oli mennyt lähimetsään ja kompastunut ihaniin herkkutatteihin. Palo syttyi sielussa. Herkkutatit ovat sentään parasta mitä metsämme tarjoaa. Ainoa ongelma on matojen määrä. Liisa ei suostu matoisia keräämään ja kuivaamaan, vaikka yritänkin väittää Italian kaupoissa kuivattujen herkkutatin siivujen olevan matojen reikiä täynnä. Madot ovat sittemmin kuolleet eikä niitä näy kuivatussa sienessä. Tämä selitys ei kelpaa. Tattien on oltava ehdottomasti madottomia – kauneudesta ja täydellisestä muodosta riippumatta. Syöksymme siis ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa (sähkö-) autoon ja matkaamme tutuille sienimaille.

  

Tässä se on, sienimetsä ensikatsannossa. Heti tieltä poikettua löytyy erinomaisen kauniita limanuljaskoja. Ne pääsevät korin pohjalle. Ja sinne jäävät unohduksiin, sillä nyt alkavat tattitalkoot. Runsaassa tunnissa tuo kuusimetsä tarjoaa yhden talouden vuoden tatit.

  

 

Mies ihmettelee. Kaikki tatit ovat täysin madottomia. Ajoitus oli onnistunut, sillä yleensä madot ovat paikalla välittömästi sienten noustua. Nyt me kerkisimme ennen matoja!

Kuivausta ja pakastusta

Sienten kuivauksesta ja/tai pakastamisesta päästään nopeasti yksimielisyyteen. Taloudessa oleva kengänkuivaajasta rakennettu kuivuri ei pysty huolehtimaan kuin pienestä osasta sienipaljoutta. On otettava sauna avuksi. Oma saunaan meno saa väistyä. Lisäksi pannaan wokkipannut hellalle porisemaan ja kaksi kolmasosaa sadosta valmistetaan pakastusta varten.

  

Nämä ihanuudet ovat matkalla saunan lauteille hyttysverkosta viritetyille kehyksille aseteltuna. Pari pesällistä ja yksi yö niin kuivaus on valmis. Voipaperille asteltuina sienet tuppaavat kuivuessaan takertumaan kiinni. Rapean kuivat herkut voi panna lasipurkkiin talvea odottamaan. Varokaa, väärässä paikassa ne imevät kuivattuina kosteutta kuin sienet!

  

Ystävämme Arin rakentama suurtehokuivuri kuivaa kyllä hyvin kauniisti yhden kopallisen, mutta suursaaliin kanssa on otettava sauna käyttöön. Kuivuri on muuten erinomainen, siinä sopivan lämmintä ilmaa tulee kenkäkuivurista. Siinä missä voi sulaa, siinä nahka palaa, sanoi vanha kansa - sama koskee myös sieniä (ainakin melkein).

  

 Kuivattujen tattien  kauneutta. Niin se on totta. Nautinto syntyy myös sienten pelkästä näkemisestä talven tuiskuilla.

  

  

Nämä ihanuudet porisevat hellan levyllä ja kosteus poistuu pakastamista varten. Satoa riitti yli kaksikymmentä pannullista – yksi pannullinen per pakastinrasia. On myös suoran pakastuksen menetelmä – sitä emme osaa. Kertokaa jos se on parempi.

Nyt kansalaiset herkkumetsään. Tämäkin kaunotar täyttää koko oviaukon.

Tammerkosken kuohuja

Valkoisen rintaman vyöryessä kaupunkiin 6. huhtikuuta 1918, tuhannen hengen joukko, miehiä ja naisia, murtautuu piirityksen läpi Pispalassa. Väinö Linna kuvaa mielen kaaosta, hyvien toiveiden häviämistä ja avuttomuutta Pohjantähden toisessa osassa näin:  

”Niin vaelsi tämä sarka- ja sarssikansa tappionsa tiellä.

Se oli ruvennut rehentelemään kohtalolleen

ja kohtalo löi sitä niin kuin jumalien on tapana uhmaajilleen tehdä.

He olivat nyt yksin.

Dantonit, Robespierret, Marat’t, Babeufit,

kaikki he olivat poissa.

Jäljellä olivat Koskela, Lepistö, Salo, Kuoppamäki, Lahtinen ja Ruotiala.”

Tammerkosken teollisuusmiljöön huumaavaan ihanuuteen sekoittuu aina katkera historia. Se tuo tajunnanvirtaan kuvia kansalaissodan, sisällissodan, vapaussodan hetkistä. Minun suvussani oltiin äidin puolella punaisia ja isän puolella valkoisia. Vain yksi henkilö, Heino, viilari, mummuni veli, joutui vankileirillä pistimellä seivästetyksi. Isäni ja hänen veljensä olivat teinipoikia. He toimivat valkoisten lähetteinä. Mutta tuo valokuva Tampereen kadulta. Siinä on eräs punaisten pikku-lähetti tavannut ansaitsemattoman kohtalonsa.

Nelikuukautisessa sisällissodassa menetti henkensä yli 30 000 suomalaista. Lisäksi kuolleiden joukossa oli viitisentuhatta venäläistä ja ruotsalaista. 30 % heistä kuoli teloituksissa ja 40 % vankileireillä. Punaiset joutuivat maksamaan ankaran hinnan tekemistään puolestatoistatuhannesta teloituksesta. Heitä teloitettiin kuusi yhtä teloitettua valkoista kohti. Lisäksi kaupanpäällisinä vankileireillä kuoli 12000 punaista ja 2000 venäläistä. Kuolleiden suhde oli valkoisten ja punaisten välillä 1/5.

Kalevankankaan taistelussa nousivat valkoisten tappiot lähes tuhanteen mieheen kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Punaisten tappiot olivat hyvin vähäisiä. Mannerheimin johtama Kalevankankaan hyökkäys epäonnistui tykistövalmistelun suhteen, ilmeisesti tiedustelun ja tulenjohdon virheiden vuoksi. Punaisten Maxim-konekiväärit kaatoivat lähes 1000 hyökkääjää.

http://www.palasuomenhistoriaa.net/?Suomen_historian_k%E4%E4nnekohtia:Sis%E4llissota_1918_ja_Suomen_armeijan_synty:Sis%E4llissodan_tapahtumia_2%3A_Tampereen_taistelut_ja_sodan_loppu

  

  

Tampereen kaupunkisodassa oli 30000 sotijaa. Miehistövahvuus oli punaisten ja valkoisten välillä 45/55. Taistelut kestivät kolme viikkoa, maaliskuun puolestavälistä huhtikuun kuudenteen. Kaatuneita oli yhteensä noin 2000 ja punaisia vangittiin 11000. Vankeja seisotettiin päiväkaupalla Tampereen keskustorilla. Myös aktiivinen teloitustoiminta alkoi taistelujen tauottua. Punaisia teloitettiin sadoittain, joukossa sotilasneuvonantajana toiminut venäläinen everstiluutnantti Grigori Bulatsel. Kuva tuo mieleen tämän päivän Ukrainan.

Tampereen Vapriikki-museon valmistama filmi kertoo noista ajoista: Museum Centre Vapriikki /Tampere 1918 https://www.youtube.com/watch?v=PD0_AMHaJNA

Tampere ei ole minulle mikä tahansa kaupunki

Tampere on minun elämässäni kotikaupunkini Helsingin jälkeen selkeä kakkoskaupunki. Pommitustalvena 1944 kävin koulua Tampereen Suomalaisessa Yhteiskoulussa – isäni ylioppilaaksitulokoulussa. Asuin Nokialla, tätini oli siellä kunnanlääkärinä. Matka Tampereelle tapahtui joko junalla tai Paunun räjähtämäisillään olevalla ruskeaksi maalatulla puukaasubussilla. Kouluun käveltiin pitkin Hämeenkatua. Ruokatunnilla syötiin ihanaa aaltopahvikotelossa haudutettua kaurapuuroa serkkujoukon kanssa Rongankadulla - isoisän talossa.

  

Pommitustalvena 1944 Tampereen Suomalaisessa Yhteiskoulussa, ensimmäisellä luokalla, Pentti tuolla takarivissä, toinen vasemmalta. Luokan valvojana oli oppilaiden ihailema koulun rehtori Kauko Mankonen.

Tampereen kaupunkiseudun liikennetutkimus ja -suunnitelma 1969-1972

Tampereella oli myös nuoren insinöörin ensimmäinen suuri konsulttitehtävä. Vuonna 1969 tehtiin Tampereen liikennesuunnitelmaa autoistuvan yhteiskunnan henkeen. Tampereen liikennetutkimuksen ja sitä seuranneen liikennesuunnitelman johto oli järeä. Järeyden huipentumia olivat TVH:n ylijohtaja Väinö Skogström ja Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola. Ylimpänä kontrollöörinä ja päätöksenteon junttana oli tieneuvottelukunta. Tieneuvottelukunnan jäseninä olivat TVH:n pääjohtaja Martti Niskala, kaupunginjohtaja Pekka Paavola, rakennusneuvos Väinö Skogström, piiri-insinööri Veikko Saarinen, apulaiskaupunginjohtaja Veikko Vartola ja kaavoituspäällikkö Heikki Pöntinen. Tekemisen tasolla työtä johti työryhmä, jonka puheenjohtajana oli ”kuuma mies”, DI, jaostopäällikkö Seppo Hirvonen TVH:sta. Muina työryhmän jäseninä vaikuttivat kaavoituspäällikkö Heikki Pöntinen, liikenneinsinööri Mikko Mänty, yleiskaava-arkkitehti Antero Sirviö, vt. piiri-insinööri Mikko Köppä sekä Tampereen seutukaavaliitosta insinööri Jussi Leppänen. Työssä oli mukana myös aktiivinen nuorten diplomi-insinöörien kaarti. He edustivat tiehallintoa, Tampereen kaupunkia ja seutukaavaliittoa. Nimiä, joiden tulevaisuus oli alkamassa: Olavi Häkli, Pertti Heiskanen, Erkki Rajala, Mauri Ilva, Juhani Miilunpohja, Martti Päivänsalo, Matti Valorinta, Mikko Pirhonen, Olli Lammassaari ja Erkki Aaltonen.

 

Tampereen keskustaan ehdotettiin ajoneuvoilta rauhoitettua vyöhykettä ”Göteborgin mallin” mukaan. Kaiken piti olla valmiina vuonna 2000. Liikenne toimisi ulko-syöttöisesti eri sektoreille. Hämeenkatua ehdotettiin joukkoliikenne- ja kävelykaduksi. Kuten kuvasta näkyy, Pyynikin tunneli oli siihen aikaan valttia, rantatunnelista ei ollut tietoakaan, vaikka Kekkosentie oli jo kuvassa mukana.

Eksyin

Eksyin harhapoluille. Minun piti kertoa siitä miten kapitalistit säästivät sen minkä demarit olisivat olleet valmiit hävittämään. No, leikki leikkinä, mutta silti totta toinen puoli. Silloin kun nuori insinööri pääsi Tamperetta sormeilemaan, silloin juuri käytiin kiivasta keskustelua verkatehtaasta. Kaupungin johto oli asiasta harvinaisen selväpiirteinen. Kosken rannan säästäminen ei tullut kysymykseenkään. Kaupungin kaikkivoittava kilpailukyky vaati hotellitornia kaupungin ehdottomaan keskustaan.  Hätähuudot eivät auttaneet. Kaupungin demarikokoomusakseli hoiti homman. Verkatehdas purettiin kosken rannalta ja tilaa tehtiin hotellille ja kauppakeskukselle. Kilpailukyky oli turvattu. Hotellin suunnitteli arkkitehti Maunu Kitunen SOK:n kiinteistöosastolta. Mallia otettiin Amerikoista saakka, mm. Playboyhotelli mainitaan mallina. Rakennus valmistui vuonna 1986. Kauppakeskus Koskikeskuksen suunnitteli arkkitehti Antti Tähtinen. Hänen kasvonsa muuten esiintyvät tuossa esitetyssä luokkakuvassa. Olimme ikätovereita ja myös luokkatovereita.

Mittakaava ja vanhan miljöön säilyttäminen eivät olleet ajan henki. Tampereella käytiin kova taistelu Verkatehtaan purkamisesta. Kaupungin johdolla oli purkamisen suhteen selkeä käsitys: puretaan! Professori Olli Kivinen – ihana ystäväni - osallistui tähän purkamisen riemuun laatimalla ehdotuksen Verkatehtaan rannan rakentamisesta. Ehdotus oli uljas. Terassitalot olivat ajatusten muotia.

Tampereen keskustan ajallisia kerroksia on kuvattu hyvin Tampereen kaupungin teettämässä raportissa: Tampereen keskustan rakennettu kulttuuriympäristö 2012, A-Insinöörit.

http://www.tampere.fi/material/attachments/r/6LdTsBNBl/Rakennettu_kulttuuriymparisto2012_raportti.pdf

Kapitalistit säästivät Tampereelle ”vanhan kaupungin”

On hauskaa lukea Finlaysonin aluetta koskevaa esitettä. Siinä sanotaan Tampereen saaneen teollisuusmiljööstä ”vanhan kaupungin”. Tämä on varsinaisesti totta. Juuri nämä ”valtiot kaupungissa” sen tekivät. Globalisaatio oli voimissaan sillä Finlaysonin ”patruunin” Wilhelm Nottbeckin isä oli viidennen polven tallinnalainen – alkuaan tietysti saksalainen. Hän osti James Finlaysonin puuvillakehräämön vuonna 1835.  Wilhelm taas syntyi Pietarissa. Wilhelm saapui 20-vuotiaana Tampereelle. Elettiin vuotta 1836. Loppujen lopuksi Wilhelm toimi tehtaan johdossa 55 vuotta. Aleksanteri II aateloi Wilhelmin.  Nottbeckin vaimo oli aatelinen jo omaa sukuaan; hän oli baltiansaksalainen kreivitär.  Wilhelm von Nottbeck puhui venäjää, saksaa, ranskaa ja englantia ja Suomeen muuttaessaan opiskeli myös Suomen kielen.  Sukkatehtaan nimi oli kuitenkin kaksikielinen: ”Stocking Manufacture Tammerfors”. Tämä mies siis rakensi osan Tampereen ihanaa vanhaa kaupunkia. Nottbeckeja oli Tampereella kolmessa polvessa. Vuonna 1917 he häipyivät tuntemattomaan. Kirkonkirjoissa sanotaan: ”Poistuneet tuntemattomaan”.

Tammerkosken vanhat kaupungit säilyivät suurelta osin meidän kaikkien yhteiseksi perinnöksi. Edes purkuvuosikymmenten ajat eivät tuhonneet vanhaa teollisuusmiljöötä.

  

Suomen kaunein kaupunkimaisema on teollisuuspatruunoiden ja heidän valitsemiensa arkkitehtien luoma. Siinä ei demokraattisesti valituilla päätöksentekijöillä eikä byrokraateilla ollut osaa eikä arpaa.

  

Katsot minne tahansa. Joka suunnalla voit nähdä tekniikan siivittämää puhdasta kauneutta. Hetkinen! Tuolla taustalla lymyää aikanaan paljon riidelty rakennusmassa, jonka mallina oli arkkitehdin mukaan tulitikkuaski. Onneksi tuo kaikki patruunoiden luoma on ylivoimaista ja dominoivaa, se häivyttää rumuuden.

Kehräsaaressa kuuluu Takon tehtaiden jyly. Se on ainutlaatuista. Koko Kehräsaari on pieni ihme.

M-realin Takon tehdas Tampereen ydinkeskustassa valmistaa pakkauskartonkeja. Työn äänet ovat osa elämää. Toivottavasti ne säilyvät.

Onpa vielä onni, ettei kaikkia rakkauden lukkoja ole päästy sulattamaan, vai ovatko rakastavaiset löytäneet hyvän piilopaikan Kehräsaareen johtavalta patosillalta?

En pääse irti nykypäivästä!

Vanhat kuumenevat hitaasti. He jarruttelevat ja kaartelevat. Ei vanhan sovi liikaa innostua. Etenkin tulevaisuudesta keskustelu on hyvin vaarallista puuhaa. Nuorena on varaa vielä erehtyä, mutta vanhana ei ole enää aikaa korjata erehdystään. Siksi on parasta olla erehtymättä. Muutoinhan perinnönjakajat käsittelevät täysin oman etunsa mukaisesti arvokkaaksi tarkoitettua perintöä – raadellen sen palasiksi ja jakamalla palat. Tuon tempun jälkeen ei kokonaisuutta ole enää hahmotettavissa. Tuota katkeraa kohtaloa on vanhan varottava. Siksi on parasta välttää rohkeutta.

Vanha on tietysti huomattavasti paljon kauempana tulevaisuudesta kuin nuori. Nuori tunkeutuu tulevaisuuteen ehkä kahden sukupolven verran. Vanhalla on taas etunaan menneisyyden tuntemus tai useasti kyllä menneisyyden unohdus. Jos tuntemusta on, sen luulisi antavan momenttivartta tulevaisuuden ennustamiseen. Kuinka kaukana tulevaisuus muuten on? Suunnittelumaailman tulevaisuus on yhdestä kahteen sukupolveen. Ennusteet laaditaan tavallisimmin yhden sukupolven aikaetäisyydelle. Kaikki perustuu investointituotteiden elinkaareen.  

Viisaat ovat sanoneet, ettei tulevaisuutta voi tutkia. Tutkiminen edellyttää havaintoja. Niitä ei ole. Nykyisyydessäkin on paljon hämäräperäistä. Kaiken sen bisneksen, byrokratian ja politiikan käsittämättömän koneiston ulkopuolella on kansa, joka yrittää tirkistää median kautta kaikkea sitä minkä voisi olettaa tapahtuvan. Tiede ja taide ovat lähes kuulumatonta taustakohinaa. Kaiken yllä piirtelee kuvioitaan musta käsi.

Ihmiselläkö 40-vuotiaana vain jäännösarvo?

Sukupolven mittainen ajanjakso soveltuu ns. sosioekonomiseen hyötyjen ja kustannusten laskentaan. Sosio-sanan voisi tuosta termistä kyllä poistaa, sillä laskenta tarkastelee vain investointeja ja niistä saatavia hyötyjä. Hyödyt ovat usein aikasäästöä. Aikasäästöstä maksetaan keskimääräistä työajan palkkaa. Optioiden osuus ei ole päässyt tätä palkkasummaa nostamaan. Laskennassa laitteiden ja rakenteiden käyttöikä on ratkaisevassa asemassa. Infrastruktuurin, kuten teiden ja katujen sekä maan alla sijaitsevien johtoverkostojen käyttöiäksi lasketaan yleensä 30-40 vuotta. Tunnelit, sillat ja raideyhteydet kuoletetaan 40-50 vuodessa. Junat ja raideliikennevälineet voivat elää 40-vuotiaiksi. Laskennallisen käyttöiän jälkeen saattaa vielä jäädä laskennassa huomioitavaa jäännösarvoa. Nyt on kyllä olemassa outoja ilmiöitä, sillä 40 vuoden ikäiset julkiset rakennukset eivät suinkaan ole vain saneerauskunnossa vaan myös purkukunnossa.

Kaiken kaikkiaan, yhdyskuntasuunnittelu tarkastelee maailmaa hyvin lyhyellä tulevaisuuden perspektiivillä. Keskenään kommunikoivat ihmiset sentään kattavat aikaa lähes kaksisataa vuotta ja meidän kaupunkimmekin täyttävät jopa satoja vuosia. Outo juttu: sukulaispoikani täytti juuri 30 vuotta, hänellä on varsinainen elämä alullaan - kaikki vielä edessä.  Yhteiskunnan kone-organismissa tuon ikäiselle lasketaan jäännösarvoa – työ tehty.

  

Tulevaisuudenteossa on paljon palikoita. Useimmat niistä eivät ole rahaa eivätkä ainetta. Suurin osa niistä on henkeä. Onpa niissä mukana myös ihmissuvun aineeton perintö. Tulevaisuuteen katsominen ei ole helppoa. On nähtävä samanaikaisesti sekä henki, että asiat. Niille ei ole yhteisiä mittareita.

Vaimoni poika, biologi ja lastenhoitaja, kriittinen ihminen tietoineen, hän kysyi minulta miten nuo yhteiskuntataloudelliset laskelmat on verifioitu empiirisesti todellisuuteen. Hänen mukaansa ne eivät voi olla tiedettä, jos niille ei ole tieteellisesti ja tilastollisesti mitattua todistusaineistoa. No hän on idealisti ja perfektionisti.  Hän ajattelee että asiat ovat ainakin osittain totta. Ehkä päiväkodin lastenhoitajana on ajateltava niin. Minä olen taas ilmeisen selkeä boheemi. En usko että mikään on totta. Sataprosenttisen varma olen siitä, että ns. yhteiskuntataloudelliset laskelmat ja kaupunkisuunnitteluun liittyvät väittämät ovat ehdottoman epätotta.

Etsin oppikirjaa – löydän, mutta väsähdän!

Etsin oppikirjaa nykypäivän todellisuuden ja viisauden ymmärtämiseksi. Ahaa! Sellainen voisi olla Ode Soininvaaran blogi. Päätän ryhtyä tutkimaan hänen mielipiteitään ja ”hang around” kommentaattoreiden mielipiteitä. Ode on juuri viime viikkoina julkaissut toistakymmentä blogia kaupunkisuunnittelun tiimoilta. Sarjaan kuuluu 7 blogia teemalla ”Ihanteellinen yhdyskuntarakenne” ja 3 blogia teemalla ”Huh mikä energiatulevaisuus?” Lisäksi hän on julkaissut useita erityisesti Helsingin kaupunkisuunnitteluun liittyviä blogeja, viimeisimpinä: ”Helsinkiin 60 000 asukkaan kaavavaranto?”, ”Onko väärin suosia lapsiperheitä kaavoituksessa?” sekä ”Helsingin seudun asuntopula ei ole määrällinen vaan laadullinen”. Olipa vielä kiinnostava ehdotus kiinteistöveron suhteen: ”Oden vaaliohjelma: laki kiinteistöveron asteittaisesta korottamisesta”.

  

Ode Soininvaaran blogi on eräs kaupunkisuunnittelu laajimmista oppikirjoista tällä haavaa. Ymmärtääkseni paremmin tulevaisuuden kaupunkia ryhdyin studeeraamaan oikein perusteellisesti hänen viimeaikaisia blogejaan ja niihin tulleita kommentteja. Kopioin ne wordiin ja sivuja kertyi muutamia satoja. Ryhdyin analysoimaan viisauksia. Sitten väsähdin. 

Kohti metropoleja ollaan pyrkimässä. Se ei ole pelkästään asemakaavoitusta. Vaikka joskus siltä tuntuu, kun juttuja kuuntelee!

”Tulevaisuuden kaupunki”

Miksi ryhdyin nyt tätä haikailemaan. No, ryhdyin tätä haikailemaan, koska Tulevaisuuden tutkimusseura kutsui minut pitämään esitelmää aiheesta ”Tulevaisuuden kaupunki”. Kysymyksessä oli Tutun ”kesäsemma” Tampereella. Miksi minut? Kuka mahtoi ehdottaa? Enhän ole tutkija. Tuossa seurassa vain tutkijat ovat arvossa. Minulla taas on tullut tavaksi väittää, että tutkijoita kyllä sopii tuottaa, mutta suunnittelijoita todella varsinaisesti tarvitaan. Tutkijat nimittäin hellivät trendejä, suunnittelijat taas särkevät vanhoja trendejä ja luovat uusia. Siinä vissi ero!  Joka tapauksessa kutsu imarteli minua.

  

Paha väite! Ympäristö syntyy suunnittelemalla ja tekemällä. Se ei synny tutkimalla. Tarvitaan siis suunnittelijoita.

Ystäväni Eero Paloheimo havaitsi minut kutsutuksi. Hän seuraa seuran toimintaa. Olihan hän suunnilleen perustajajäsen, vaikka väittää suututtaneensa Pentti Malaskan perusteellisesti - juuri perustamisvaiheessa.. Miksi? No, Eero oli väittänyt seuran suunniteltua nimeä mahdottomaksi. ”Tulevaisuutta ei voi tutkia, siitä ei ole mitään havaintoja”. Tästä Malaska äityi. Eero, vielä kantansa varmistaakseen - tiedusteli Suomen kielitoimistolta nimiehdotuksen tulkintaa. Toimisto oli ehdottanut paremmaksi nimeksi ”Tulevaisuustutkimuksen seuraa”. Mutta tästä on aikaa. Nyt olemme tässä hetkessä. Olemme Eeron kanssa minun uudessa sähköautossani matkalla Tampereelle.

  

Tässä kuvassa Eero istuu junassa punaviiniä maistellen. Tämä kuva ei kuitenkaan ole jutun Tampereen matkalta. Se on eräältä toiselta yhteiseltä matkaltamme. Kuva nyt kuitenkin on tässä, koska Eero on selvästi tirkistämässä tulevaisuuteen – aina yhtä innostuneena.

Niin, siis Eero havaitsi minut esitelmöitsijäksi.  Hän pelästyi. Hän pelkäsi minun varastavan hänen suuret ideansa. Aivan sen mukaisina kuin hän oli ne julkaissut artikkelissaan ”Eco-valley as a Fundamental Element for Eco-cities”, teoksessa: Eco-cities, Sharing European and Asian Best Paractices and Experiences, Konrad Adenauer Stiftung 2014. Tuon kirjan hän nimittäin lahjotti minulle juuri viikkoa ennen esitelmääni. Eero arveli minun kostavan. Kostavan mitä? No, sen kun olin väittänyt vuosikymmenet sitten Eeron varastaneen minun ideoitani koskien tulevaisuutta.

Auton liikkuessa sähkön voimalla äänettömästi kohti Mansea hän kysyi mitä olin hänen artikkelistaan napannut - nyt juuri parin tunnin päästä pidettävään esitelmään? Sanoin: ”En ole vielä kerinnyt lukea tuota käänteentekevää artikkeliasi”. Eero vaikutti pettyneeltä! En ollut lukenut! Miten siis olisin voinut varastaa ajatuksia? Leikki leikkinä. Me ollaan Eeron kanssa parhaita kavereita!

Esitelmä sitten pidettiin Tampereen ihanassa ”vanhassa kaupungissa” – kapitalistien ihmisille jättämässä perinneympäristössä. Minua olivat vastaanottamassa seuran puheenjohtaja professori Sirkka Heinonen ja tutkija, dosentti , FT Osmo Kuusi. Molemmat ovat merkittäviä tulevaisuudentuntijoita. Tilaisuuden ohjelmassa oli useita tulevaisuudessa käyneiden luentoja. Hetkinen -tuo oli ilkeästi sanottu, anteeksi! ”Kesäseminaarin” ongelmana olikin se, ettei koko seminaari oikein päässyt irti nykypäivästä. Eerokin väitti minun esitykseni ainoaksi (AINOAKSI!) virheeksi sen, että en päässyt irti nykypäivästä.

Seminaarin ohjelmasta löydät muuten lisätietoja tästä: http://www.tutuseura.fi/wp-content/uploads/2014/06/kesasemmaohjelma2014-esite.pdf

Homma hoidossa! Robottiautot, SimCity, ruutukorttelit ja nelikopterit sen tekevät.

Kirpputorit – yhteiskunnallinen muisti?

Kirpputorit eli kirppikset ovat Nyky- Suomen valtaisa ilmiö. Et voi ajella maanteillä näkemättä yhtenään pikku kylttejä ”kirppis-loppis”. Ilmiössä on suuria positiivisia arvoja. Kirppikset muodostavat aivan uudenlaisen yhteiskunnallisen muistin. Esineet kirppiksellä ovat hankittavissa, ne ovat kosketeltavissa, homeen hajun hellästi peittäminä ne saattavat kertoa menneistä tuoksuista ja menneistä ajoista.  Kouluaikanani puhuttiin Euroopan suurkaupunkien kirpputoreista. Pariisin Marche aux Puces oli aina listalla Pariisin matkoilla. Tai moniahan niitä oli ja on – kuten muissakin kaupungeissa. Mutta ei Suomessa – siihen aikaan. Tavarat menivät kaatopaikoille. Mutta onneksi Suomen suku on säästeliästä ja panevat tavaraa talteen. Olihan maaseudulla sitä paitsi paljon käyttämättömiä latoja tavaran varastoimiseen. Ja nyt tuo Suomen varastoitu muisti on purkautunut julkisuuteen. Se pursuaa satojen ja ehkä tuhansien kirpputorien valikoimassa.

Suomen laajaa kirpputorivalikoimaa paikkakunnittain esitellään hyvin asiallisesti seuraavalla nettisivulla: http://www.vuolanne.net/kirpputorit/.

Nyt kaksi kivaa kirpputoria

Minun tarkoituksenani ei ole tehdä katsausta kirpputorien määrästä, ei ole myöskään tarkoitus tyypitellä niitä saatikka, että ryhtyisin arvioimaan kirpputorien ekologista arvoa tai kierrätyksen arvoa yleensä. Minun yksinkertainen tarkoitukseni on näyttää pari kuvaa kesämökkiympäristön kahdesta ”suuren luokan” kirpputorista.

Maurin makasiini Perniön vanhalla asemalla

Mauri itse seisoo kylttinsä edessä. Maurin kirpputorimakasiini on entisen Perniön aseman tavaramakasiinissa. Lähistöllä on useita esimerkkejä Valtion Rautateiden hienosta rakennuskulttuurista. Asemarakennus, jossa oli myös asemapäällikön asunto, työntekijöiden asunnot – hienoja taloja entisöitynä ja jopa ravintolakäytössä.  Tässä tapauksessa Maurin makasiinin paikalle vetämä viehättävä ravintola on jännittävä ilmiö: kirpputori houkuttelee niin paljon kävijöitä, että ravintola kannattaa perustaa lähinurkalle.

Asema aloitti toimintansa vuonna 1899. Perniön rautatieasemanseutu kuuluu valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon:

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5039.

Mauri kertoo kylän raitilla olleen aikanaan kolme pankkia ja kolme kauppaa. Nyt ei ole muuta kuin vanhat rakennukset uusiokäytössä tai käyttämättöminä.

Kirpputoreilla elää muistimme. En nyt väitä, että juuri kukaan erityisesti muistelisi vanhaa elokuvateatterin projektoria, sellaista jotka olivat käytössä selluloidifilmien aikaan. Siis suunnilleen jokaisessa kirkonkylässä ja kauppalassa, kaupungeista puhumattakaan. Muistattehan kuitenkin varmaan matkahuollossa tai rautatieasemien kiitotavarassa panssarimiinan kokoiset filmirullakotelot, joilla viihde matkasi kirkonkyliin ja kauppaloihin. Muistatte varman myös kurkistelleenne sisään elokuvateatterin takaseinässä olevista lasilevyn peittämistä aukoista, ja siellä näitte vilahduksen tuollaisesta mahtavasta koneesta, joka tarjosi suuria tunteita ja elämyksiä. Minä ainakin muistan vielä senkin, kun elokuvateattereiden takaosassa oli usein erillinen ulkoporras, joka johti konehuoneeseen.

Maurin makasiinissa voit ryhtyä konsertoimaan, tai voit tutkia Suomen kansan kirjallisuusmakua vuosikymmeniltä. Kirjojen otos on todellinen. Se ei ole kriitikoiden valitsema. Kirjat tulevat suurelta osin perinnönjakojen valikoimasta. Juuri tämä tekee kirpputoreista ”kansan muistin”. Se ei ole mikään kärsivien tai ärsytettyjen ”Kansan radio”, se on hiljaisen muistin kaaoksellinen kooste. Kaaos on siinä lähinnä tavaroiden luovassa sekamelskassa ns. luovana kaaoksena.

Pienet ja suuret ovat vanhasta tavarasta kiinnostuneita. Tässä Eemeli maksaa ostamastaan tuotteesta sovitun hinnan, kauppias ei väheksy senttejä rahana.

Laura Honkasalon tunnelmakuva Opaliina-kahvilasta Maurin makasiinin naapurista
.
https://sites.google.com/site/opaliinacafe/home







Alles Gute Vintage

Lähistöltä löytyy toinenkin ”ihmekirppis”. Se on Mikan ja vaimonsa ylläpitämä ”Alles Gute Vintage”. Suuret ”Vintage”-kyltit houkuttelevat ostajaa Kemiön Sauvon tieltä tai Kokkilan lossin kulmilta. Tie Kokkilan lossilta Järvenkylän kartanon ja Mariken kylän ohi on erittäin kaunis. Sopii myös motoristien miellyttävään kruisailuun. Osoite on Järvenkyläntie 844, Sauvo.

Minä en ole kirppisten asiantuntija, enkä osaa niitä mainostaa, mutta tässä on nyt pari kolme blogia, joissa asiantuntijat kertovat Sauvon maineikkaasta ”vintaasista”:  http://www.familjenbahne.com/?p=18821 tai http://kouttu.blogspot.fi/2013/06/nora-vintageaarteita-sauvossa-alles.html  tai  http://turuntilda.blogspot.fi/2014/08/alles-gute-vintage.html.

Ensimmäinen kiinnostukseni kohde oli tämä Villiersin moottorilla oleva satapiikkinen James. Sen täytyy olla 50-luvulta. Tuijotin tuota laitetta vähintäänkin kiinnostuneena. Siihen aikaan kaikki oli niin selvää ja yksinkertaista. Tuossa on sylinteri, tuossa on kaasuttaja, tuossa on puola. Kaikki asiat esillä ja kätevästi ymmärrettävinä ja korjattavissa. Maailma on joka suhteessa muuttunut noista ajoista. Enää ei ole juuri mitään mekaanisia laitteita ilman käsittämätöntä elektroniikkaa. Kaikkea ohjataan prosessoreilla. Ne ovat matti meikäläisen ulottumattomissa. Siinä on yhtymäkohtia ajan politiikkaan ja hallintoon. Yli ymmärryksen menee, ei auta.

On pakko kertoa pikku välijuttu:

Toistakymmentä vuotta sitten tulin laivalla Tripolista Maltalle. Seuraani lyöttäytyi italialainen lehtimies. Hän oli tulossa Somaliasta, jossa oli raportoinut Somalian kriisiä. Hän kertoi satelliittipuhelimensa särkyneen. Se oli ainoa väline yhteydenpitoon Roomaan. Hän vei puhelimensa USA:n armeijan huoltoyksikköön. Siellä kerrottiin tarpeesta vaihtaa yksi komponentti. Varaosan saaminen kestäisi 2-4 viikkoa. Katastrofi - uutisvuoto! Joku ehdotti somalialaista teknikkoa. Mies saapuikin pienen kapslaukun kanssa. Siinä oli mittari ja tarpeelliset työkalut. Hän avasi puhelimen, mittaili ja sanoi juottavansa erään irronneen johdon. Heureka! - puhelin oli kunnossa. Onko se sittenkin niin yksinkertaista?

Joskus tavara on ihmeellistä. Miten se on niiden käsiin joutunut, jotka sen ovat tänne tuoneet? Tämä kiehtoo mieltä ja mielikuvitusta.

  

Tässä on miehen vetimiä moneen menoon. Mutta miten se on nyt kragattomana aikana, menevätkö nuo kragat kaupaksi? Ole huoleti, pian tulee jälleen aika, jolloin miehet eivät kulje paidan kaulus repsottaen – tai sitten kaulukset muuttuvat.

  

Alles Gute Vintage on etupäässä naisten maailma – niin ajattelen. Vaimoni Liisa löysikin sieltä sisarensa Maikin 70-luvulla suunnitteleman lahtelaisen Tiina-tuotteen mekon - siinäpä sitä kivaa muistia nuoruudesta. Minun maailmaani on pikemminkin rompetori, mutta Perniön Maurin makasiinissa ja Sauvon Alles Gutessa löytyy kyllä minun makuuni rompetorimaista ihmeteltävää 

”Autotesti” Mitsubishi PHEV – enemmän kuin sähköauto

Kun nyt olen niin vanhanaikainen, että vastoin yleistä autovihamielistä asennemaailmaa ryhdyn ensin sekoamaan autosta ja sitten vielä kirjoittamaa ”autotestiä”, niin kysymys kuuluu: mitä ensisijaisesti ajattelen kun autosta puhutaan? Ajattelenko ulkonäköä, kauneutta, ekologiaa, ajo-ominaisuuksia, automatiikkaa, mukavuutta, jousitusta tai ajattelenko hintaa?

  

Mies, joka ryhtyy kirjoittamaan autostaan, hän on taatusti vanhanaikainen. Mitä tarkoittaa tuo Roy Lichtenstein -tyyliin tehty teos Mäntän Göstassa? Tarkoittaako se, että nainenkin on autoa ajatellessaan vanhanaikainen. Kuka on kuvan tekijä – se unohtui, sanokaa minulle? Onko se Jarmo Mäkilä? Kuvanhan näppäsin sieltä museon popnäyttelyn seinältä.

Minä ajattelen sähköä

Olen aivan hullaantunut sähkömoottorin ajatukseen ja sen äänettömyyteen. Palaan tuohon sähköön myöhemmin. Mutta nyt tämän ”autotestin” aluksi ajattelen mielessäni auton ulkonäköä. Pitääkö auton olla kaunis? Ja sitten vielä jatkokysymys: millainen auto on kaunis? Kauneuden kriteerit – siinäpä mielenkiintoinen kysymys?  Pätevätkö ihmisiin samanlaiset kauneuden kriteerit kuin esineisiin, vaikkapa autoihin? Tai hyönteisiin? Ihmisille, naisille ja miehille, järjestetään kauneuskilpailuja. Myös koirille ja kissoille tällaiset kilpailut on suotu. Kriteerit ovat siis olemassa. Kauneuden käsitteetkään eivät ole juuri muuttuneet. Kauniit ihmiset ja kauniit eläimet – kaikki vaikuttaa muuttumattomalta. Platonin mukaan suhtautuminen kauneuden ideaan erottaa toisistaan luulotiedon ja totuuden edustajat. David Hume puhuu eri kauneuksista – kullekin omansa: ”Kauneus ei ole olioiden itsensä ominaisuus. Se on olemassa vain olioita tarkastelevassa mielessä. Jokainen mieli havaitsee eri kauneuden.” (David Hume, ”Maun standardista”, 1757; suom. L. Mehtonen.) No, siinäpä se tuli tieteellisesti sanottua. Kauneus on katsojan silmässä.

Kauneus on outo käsite. Hepokatti on äärettömän kaunis, mutta se haluaa kätkeä kauneutensa ja naamioitua ympäröivään luontoon. Se on osa luontoa. Ihmisellä ei sen tekemisessä tai muotoilussa ole ollut osuutta. Se on täydellinen.

  

Yksi minun uuden ”testattavana” olevan autoni ihmeellisyyksistä on tuo lamppu kaikkine muotoineen ja heijastuksineen. Yleensäkin huomaan katseeni kohdistuvan noihin autojen silmiin. Niissä on jotain eläimellistä. Hyvä silmä. Minun autossani on lisäsilmänä tutka, joka katselee eteenpäin noin 150 metriä. Jos tutkan keilaan tulee jokin esine, yleisimmin toinen auto, minun autoni sovittaa nopeuden tai suorittaa automaattisen hätäjarrutuksen. Hyvä insinöörit!

Nyt oli kysymys esineen kauneudesta

Onko esine silloin erityisen kaunis kun se on näkymätön – sulautuu ympäristöönsä?. Muistan aina kun ystäväni arkkitehti Pentti Piha piirsi Krisse Gullichsenin toimistossa Lauttasaareen Gyldenin tielle Piratin taloa. Hän sanoi pyrkimyksenään olevan näkymätön talo. Tuo oli mielenkiintoista. Näkymättömien talojen kompositiosta saattaisi tulla harmonista kaupunkia. Pyritäänkö autoista tekemään näkymättömiä? Trendien seuraaminen on ainakin ilmeistä ja kaikki autot muistuttavat toisiaan. Tulevatko ne silloin näkymättömiksi – harmoniseksi massaksi?

  

Pentti Pihan näkymättömäksi tarkoittama talo on vuosien mittaan muuttanut väritystään. Se on aivan ilmeisesti halunnut korostaa ”sinisyyttään” vanhan harmaasävyn sijaan. Samalla se on tullut melkoiseksi maamerkiksi. Onko hyvä, että auto sulautuu muiden autojen massaan? Miten on minun uuden autoni laita?

Moottori(t) - montako?

Käsitteet ovat muuttuneet. Tässä autossa on kolme varsinaista ajomoottoria. Yksi polttomoottori tuottaa 89 kW (121 hv) ja kaksi sähkömoottoria, yksi edessä, toinen takana tuottavat kumpikin 60 kW (82 hv). Polttomoottori on tavanomaiseen tapaan konepellin alla. Konepellin voi myös nostaa tavanomaisesti kunhan väin löytää ensi pellin varmistuslukon vivun ja toiseksi pellin tuen. Mutta missä ovat sytytystulpat. Vanhan kansan autonomistaja on tottunut tulppien nokihelmen poistoon käyntihäiriön sattuessa. Ja sitten olisi hyvä löytää katkojan kärjet ja puola. Ole takuuvarma – mitään sellaisia et löydä tai niitä ei ole olemassakaan. Ennen vanhaan hautajaistalon pihalla miehet kokoontuivat pihaan ajaneen Mossen konepellin sisuksia tutkimaan. Ne ajat ovat ohi. Nykyajan auton konepellin alle kurkistaessa tulee sama tunne kun katsoisi vanhan ajan putkiradioon tai televisioon – täyttä mystiikkaa. Siispä jätän tuon paikan huoltomiesten iloksi.

  

 Auton konepellin alla on nykyään täysin mystinen maailma. Ennen kaikki oli selkeää. Pellin alla näkyi moottoribloki, sen kannessa sytytystulpat, päällimmäisenä virranjakaja sekä tulpanjohdot, akku, sytytyspuola, edessä syylari propelleineen ja hihna. Siinä se kaikki oli. Työkaluina tarvittiin tulppa-avain, jakoavain, ruuvimeisseli ja kärkiväliviila. No, myönnetään vielä linjatongit ja kiintoavainsarja.

Kuljettajan konttori

Kuljettajalle tärkeintä on työtila. Taannoinen taksimies sanoi omaa autoaan arvioidessaan tärkeimmäksi kriteeriksi ”konttorin” laadun. Hän suostui tuota työtä tekemään vain huippuunsa laadukkaassa konttorissa. Hänen tapauksessaan se oli viimeisen päälle Mersu. Heikompilaatuiset konttorit soveltuivat hänen mielestään lähinnä maahanmuuttajien ajettaviksi. Siis millainen on minun konttorini! Konttori on täynnä monitoreja, mutta siellä on kyllä ratti ja kaksi poljinta. Mittaristo kiinnostaa. Useimmiten katsottu mittari on nopeusmittari. Siitä minulla on selkeä mielipide. Digitaalinen mittari on ehdottomasti hyvä. Sellaisen idean keksivät aikoinaan sitikkainsinöörit ja mersuinsinöörit. Mutta ne vanhat ihanat mittarit eivät olleet digitaalisia. Ne vain mekaanisina ennakoivat tulevaisuutta.  Minun uuden autoni nopeusmittari ei edusta menneisyyden tulevaisuutta. Se on vain klassinen viisari. Miinus numero 1. Kuljettajan konttorissa tärkeintä on istuin. Se on kaikkine sähkösäätöineen aivan loistava. Loistavaksi sen tekee virallisten testaajien inhoama saunanlaudemaisuus. Minun takapuoleni ei kerta kaikkiaan viihdy kuppi-istuimissa. En ole ”urheilullinen” ratinpyörittäjä. Nelipyöräsladditkin ovat viime vuosina käyneet harvinaisiksi.

  

Varsinaiset autotestien ammattilaiset kaipaavat kuppimallisia istuimia. Tekniikan Maailman testaajien mukaan tämän auton istuimet eivät anna riittävää sivuttaistukea. He ilmeisesti ajavat nelipyöräluisussa kaupungin kadun kulmissakin. Minä taas kaipaan istuinta ilman kuppia. Ajattelen haikeudella vanhan ajan sohvaistuimia. Niillä leveämpiahterinenkin ihminen istui miellyttävästi. Tässä autossa on erityisen hyvät penkit, koska takapuolta ei tarvitse hiostuttaa kupissa.

 Kielletyt mittarit?

Miten nykyaikainen autoihme täyttää laillisuuden ja turvallisuuden vaatimukset? Kännykällä puhuminen ajon aikana on kielletty. Pahempaa kuin puhuminen on numeroiden näppäily. Nykyään vielä tekstiviestinkin lähettäminen sokkona on mahdotonta kosketusnäytön korvattua vanhan näpyttelynäppäimistön. Tuo vanha näppäily mahdollisti tosiaan soittamisen ja tekstaamisen puhelinta katsomatta. No kun sitten laittomaan kännykän viestisormeiluun vielä yhdistetään minunkin autoni erilaiset ekoajon mittarit, joista voit seurata sähkön kulutusta päivittäin ja tunneittain, maksamaasi sähkölatauksen hintaa, bensan kulutusta, annettuja ekoajon vihreitä palkintolehviä, sähkön virtausta dynamosta akkuihin, akuista sähkömoottoreihin ja edelleen vetäviin pyöriin, polttomoottorin käynnistymistä ja voiman siirtoa suoraan vetopyöriin ja samalla dynamon pyöritystä akun lataamiseksi ja vielä siunatuksi lopuksi jarrutusenergian virtausta akkuihin. Kun kaikkea tätä innokkaasti seuraat, tarvitset varmaan lähes robottiauton ominaisuuksia. No, sellaista ennakoi kaistavahti, joka piippaa aina jos auto liukuu kaistaviivan päälle, paitsi silloin jos suuntavilkku on päällä. Se korvaa apukuljettaja Liisan varoitushuudot –”hei pysy tiellä”.

  

Mittarin mukaan sähköajoa on jäljellä 37 km ja yhteensä ajomatkaa bensalla ja sähköllä on 246 km. Viimeisestä nollauksesta saakka sähköajoa on ollut 100 %.

Mittari kertoo että viimeisen kolmen päivän aikana sähköä on kulunut parhaimmillaan 20 kWh/100 km. Normaalisti kulutus on siinä 7 kWh/100 km. Bensaa on noina päivinä kulunut 2-5 litraa/100 km. Kun kaupungissa ajelee ja auto on lieassa (sähkössä kiinni) saattaa olla, että kulutus on 0,6 litraa/100 km. Maantiellä pitkää matkaa ajettaessa, esimerkiksi Helsingistä mökille Kemiöön, bensan kulutukseksi tulee 5,2 litraa sadalla. Tuo on ihan hyvä. Autohan painaa ilman kuormaa 1800 kg.

Robotisoitumista ennakoi myös aktiivinen vakionopeussäädin. Muuten parasta mitä autossa on. Säädät haluamasi nopeuden – auto kulkee annettua nopeutta. Samalla tutka mittaa etäisyyttä edellä ajavaan ajoneuvoon, jos valittu etäisyys pienenee, edellä ajavan hidastaessa, minun autoni jarruttaa automaattisesti ja pysähdykseen asti tarvittaessa. Ja sitten vielä jos tielle ilmestyy este – esimerkiksi hirvi, autoni kiristää turvavyöt ja suorittaa automaattisen hätäjarrutuksen. Tämä on mahtavaa! Tuohon ei Platon, Aristoteles tai Pekka Himanen olisi pystynyt. Muistittehan että tarkoituksenmukaisuus on heidänkin mukaansa merkittävä osa kauneuden käsitettä.

Palataan aiheeseen auton kauneus

Löysin internetistä useita autojen kauneuskilpailun tuloksia. Voittajat näyttävät olevan useimmiten urheiluautoja. Näissä arvioissa ei minun kauniina pitämiäni esineitä, kuten rättisitikkaa tai kaappisitikkaa näy ollenkaan.

Tässä ne nyt sitten ovat, maailman kauneimmat autot: 1. 1974 Lamborghini Countach LP400: 2. 1931 Duesenberg Model J Long Wheelbase Coupe; 3. 1962 Ferrari 250 GTO ; 4. 1967 Chevrolet Corvette Coupe; 5. 1971 Lamborghini Miura SV; 6. 1959 Ferrari 250 GT Berlinetta SWB; 7. 1961 Jaguar E-Type; 8. 1973 Porsche 911 2.7 RS; 9. 1969 Chevrolet Camaro Z/28 Rally Sport; 10. 1966 Shelby Cobra 427

  

Sieltä puuttuivat nämä kaksi. Ne olivat minun erityisrakkauksiani – ranskalaisella kaudella. Sitten tulivat japanilaiset. Ja nyt vihonviimeisenä tuli tämä juuri testattu tämän pojan elämässä viimeiseksi jäävä auto ja vielä auto, jolla voin toteuttaa unelmaani sähköllä ajamisesta..

Testatun auton pullean myönteinen irvistys ilman mitään julkeutta.