”Autotesti” Mitsubishi PHEV – enemmän kuin sähköauto

Kun nyt olen niin vanhanaikainen, että vastoin yleistä autovihamielistä asennemaailmaa ryhdyn ensin sekoamaan autosta ja sitten vielä kirjoittamaa ”autotestiä”, niin kysymys kuuluu: mitä ensisijaisesti ajattelen kun autosta puhutaan? Ajattelenko ulkonäköä, kauneutta, ekologiaa, ajo-ominaisuuksia, automatiikkaa, mukavuutta, jousitusta tai ajattelenko hintaa?

  

Mies, joka ryhtyy kirjoittamaan autostaan, hän on taatusti vanhanaikainen. Mitä tarkoittaa tuo Roy Lichtenstein -tyyliin tehty teos Mäntän Göstassa? Tarkoittaako se, että nainenkin on autoa ajatellessaan vanhanaikainen. Kuka on kuvan tekijä – se unohtui, sanokaa minulle? Onko se Jarmo Mäkilä? Kuvanhan näppäsin sieltä museon popnäyttelyn seinältä.

Minä ajattelen sähköä

Olen aivan hullaantunut sähkömoottorin ajatukseen ja sen äänettömyyteen. Palaan tuohon sähköön myöhemmin. Mutta nyt tämän ”autotestin” aluksi ajattelen mielessäni auton ulkonäköä. Pitääkö auton olla kaunis? Ja sitten vielä jatkokysymys: millainen auto on kaunis? Kauneuden kriteerit – siinäpä mielenkiintoinen kysymys?  Pätevätkö ihmisiin samanlaiset kauneuden kriteerit kuin esineisiin, vaikkapa autoihin? Tai hyönteisiin? Ihmisille, naisille ja miehille, järjestetään kauneuskilpailuja. Myös koirille ja kissoille tällaiset kilpailut on suotu. Kriteerit ovat siis olemassa. Kauneuden käsitteetkään eivät ole juuri muuttuneet. Kauniit ihmiset ja kauniit eläimet – kaikki vaikuttaa muuttumattomalta. Platonin mukaan suhtautuminen kauneuden ideaan erottaa toisistaan luulotiedon ja totuuden edustajat. David Hume puhuu eri kauneuksista – kullekin omansa: ”Kauneus ei ole olioiden itsensä ominaisuus. Se on olemassa vain olioita tarkastelevassa mielessä. Jokainen mieli havaitsee eri kauneuden.” (David Hume, ”Maun standardista”, 1757; suom. L. Mehtonen.) No, siinäpä se tuli tieteellisesti sanottua. Kauneus on katsojan silmässä.

Kauneus on outo käsite. Hepokatti on äärettömän kaunis, mutta se haluaa kätkeä kauneutensa ja naamioitua ympäröivään luontoon. Se on osa luontoa. Ihmisellä ei sen tekemisessä tai muotoilussa ole ollut osuutta. Se on täydellinen.

  

Yksi minun uuden ”testattavana” olevan autoni ihmeellisyyksistä on tuo lamppu kaikkine muotoineen ja heijastuksineen. Yleensäkin huomaan katseeni kohdistuvan noihin autojen silmiin. Niissä on jotain eläimellistä. Hyvä silmä. Minun autossani on lisäsilmänä tutka, joka katselee eteenpäin noin 150 metriä. Jos tutkan keilaan tulee jokin esine, yleisimmin toinen auto, minun autoni sovittaa nopeuden tai suorittaa automaattisen hätäjarrutuksen. Hyvä insinöörit!

Nyt oli kysymys esineen kauneudesta

Onko esine silloin erityisen kaunis kun se on näkymätön – sulautuu ympäristöönsä?. Muistan aina kun ystäväni arkkitehti Pentti Piha piirsi Krisse Gullichsenin toimistossa Lauttasaareen Gyldenin tielle Piratin taloa. Hän sanoi pyrkimyksenään olevan näkymätön talo. Tuo oli mielenkiintoista. Näkymättömien talojen kompositiosta saattaisi tulla harmonista kaupunkia. Pyritäänkö autoista tekemään näkymättömiä? Trendien seuraaminen on ainakin ilmeistä ja kaikki autot muistuttavat toisiaan. Tulevatko ne silloin näkymättömiksi – harmoniseksi massaksi?

  

Pentti Pihan näkymättömäksi tarkoittama talo on vuosien mittaan muuttanut väritystään. Se on aivan ilmeisesti halunnut korostaa ”sinisyyttään” vanhan harmaasävyn sijaan. Samalla se on tullut melkoiseksi maamerkiksi. Onko hyvä, että auto sulautuu muiden autojen massaan? Miten on minun uuden autoni laita?

Moottori(t) - montako?

Käsitteet ovat muuttuneet. Tässä autossa on kolme varsinaista ajomoottoria. Yksi polttomoottori tuottaa 89 kW (121 hv) ja kaksi sähkömoottoria, yksi edessä, toinen takana tuottavat kumpikin 60 kW (82 hv). Polttomoottori on tavanomaiseen tapaan konepellin alla. Konepellin voi myös nostaa tavanomaisesti kunhan väin löytää ensi pellin varmistuslukon vivun ja toiseksi pellin tuen. Mutta missä ovat sytytystulpat. Vanhan kansan autonomistaja on tottunut tulppien nokihelmen poistoon käyntihäiriön sattuessa. Ja sitten olisi hyvä löytää katkojan kärjet ja puola. Ole takuuvarma – mitään sellaisia et löydä tai niitä ei ole olemassakaan. Ennen vanhaan hautajaistalon pihalla miehet kokoontuivat pihaan ajaneen Mossen konepellin sisuksia tutkimaan. Ne ajat ovat ohi. Nykyajan auton konepellin alle kurkistaessa tulee sama tunne kun katsoisi vanhan ajan putkiradioon tai televisioon – täyttä mystiikkaa. Siispä jätän tuon paikan huoltomiesten iloksi.

  

 Auton konepellin alla on nykyään täysin mystinen maailma. Ennen kaikki oli selkeää. Pellin alla näkyi moottoribloki, sen kannessa sytytystulpat, päällimmäisenä virranjakaja sekä tulpanjohdot, akku, sytytyspuola, edessä syylari propelleineen ja hihna. Siinä se kaikki oli. Työkaluina tarvittiin tulppa-avain, jakoavain, ruuvimeisseli ja kärkiväliviila. No, myönnetään vielä linjatongit ja kiintoavainsarja.

Kuljettajan konttori

Kuljettajalle tärkeintä on työtila. Taannoinen taksimies sanoi omaa autoaan arvioidessaan tärkeimmäksi kriteeriksi ”konttorin” laadun. Hän suostui tuota työtä tekemään vain huippuunsa laadukkaassa konttorissa. Hänen tapauksessaan se oli viimeisen päälle Mersu. Heikompilaatuiset konttorit soveltuivat hänen mielestään lähinnä maahanmuuttajien ajettaviksi. Siis millainen on minun konttorini! Konttori on täynnä monitoreja, mutta siellä on kyllä ratti ja kaksi poljinta. Mittaristo kiinnostaa. Useimmiten katsottu mittari on nopeusmittari. Siitä minulla on selkeä mielipide. Digitaalinen mittari on ehdottomasti hyvä. Sellaisen idean keksivät aikoinaan sitikkainsinöörit ja mersuinsinöörit. Mutta ne vanhat ihanat mittarit eivät olleet digitaalisia. Ne vain mekaanisina ennakoivat tulevaisuutta.  Minun uuden autoni nopeusmittari ei edusta menneisyyden tulevaisuutta. Se on vain klassinen viisari. Miinus numero 1. Kuljettajan konttorissa tärkeintä on istuin. Se on kaikkine sähkösäätöineen aivan loistava. Loistavaksi sen tekee virallisten testaajien inhoama saunanlaudemaisuus. Minun takapuoleni ei kerta kaikkiaan viihdy kuppi-istuimissa. En ole ”urheilullinen” ratinpyörittäjä. Nelipyöräsladditkin ovat viime vuosina käyneet harvinaisiksi.

  

Varsinaiset autotestien ammattilaiset kaipaavat kuppimallisia istuimia. Tekniikan Maailman testaajien mukaan tämän auton istuimet eivät anna riittävää sivuttaistukea. He ilmeisesti ajavat nelipyöräluisussa kaupungin kadun kulmissakin. Minä taas kaipaan istuinta ilman kuppia. Ajattelen haikeudella vanhan ajan sohvaistuimia. Niillä leveämpiahterinenkin ihminen istui miellyttävästi. Tässä autossa on erityisen hyvät penkit, koska takapuolta ei tarvitse hiostuttaa kupissa.

 Kielletyt mittarit?

Miten nykyaikainen autoihme täyttää laillisuuden ja turvallisuuden vaatimukset? Kännykällä puhuminen ajon aikana on kielletty. Pahempaa kuin puhuminen on numeroiden näppäily. Nykyään vielä tekstiviestinkin lähettäminen sokkona on mahdotonta kosketusnäytön korvattua vanhan näpyttelynäppäimistön. Tuo vanha näppäily mahdollisti tosiaan soittamisen ja tekstaamisen puhelinta katsomatta. No kun sitten laittomaan kännykän viestisormeiluun vielä yhdistetään minunkin autoni erilaiset ekoajon mittarit, joista voit seurata sähkön kulutusta päivittäin ja tunneittain, maksamaasi sähkölatauksen hintaa, bensan kulutusta, annettuja ekoajon vihreitä palkintolehviä, sähkön virtausta dynamosta akkuihin, akuista sähkömoottoreihin ja edelleen vetäviin pyöriin, polttomoottorin käynnistymistä ja voiman siirtoa suoraan vetopyöriin ja samalla dynamon pyöritystä akun lataamiseksi ja vielä siunatuksi lopuksi jarrutusenergian virtausta akkuihin. Kun kaikkea tätä innokkaasti seuraat, tarvitset varmaan lähes robottiauton ominaisuuksia. No, sellaista ennakoi kaistavahti, joka piippaa aina jos auto liukuu kaistaviivan päälle, paitsi silloin jos suuntavilkku on päällä. Se korvaa apukuljettaja Liisan varoitushuudot –”hei pysy tiellä”.

  

Mittarin mukaan sähköajoa on jäljellä 37 km ja yhteensä ajomatkaa bensalla ja sähköllä on 246 km. Viimeisestä nollauksesta saakka sähköajoa on ollut 100 %.

Mittari kertoo että viimeisen kolmen päivän aikana sähköä on kulunut parhaimmillaan 20 kWh/100 km. Normaalisti kulutus on siinä 7 kWh/100 km. Bensaa on noina päivinä kulunut 2-5 litraa/100 km. Kun kaupungissa ajelee ja auto on lieassa (sähkössä kiinni) saattaa olla, että kulutus on 0,6 litraa/100 km. Maantiellä pitkää matkaa ajettaessa, esimerkiksi Helsingistä mökille Kemiöön, bensan kulutukseksi tulee 5,2 litraa sadalla. Tuo on ihan hyvä. Autohan painaa ilman kuormaa 1800 kg.

Robotisoitumista ennakoi myös aktiivinen vakionopeussäädin. Muuten parasta mitä autossa on. Säädät haluamasi nopeuden – auto kulkee annettua nopeutta. Samalla tutka mittaa etäisyyttä edellä ajavaan ajoneuvoon, jos valittu etäisyys pienenee, edellä ajavan hidastaessa, minun autoni jarruttaa automaattisesti ja pysähdykseen asti tarvittaessa. Ja sitten vielä jos tielle ilmestyy este – esimerkiksi hirvi, autoni kiristää turvavyöt ja suorittaa automaattisen hätäjarrutuksen. Tämä on mahtavaa! Tuohon ei Platon, Aristoteles tai Pekka Himanen olisi pystynyt. Muistittehan että tarkoituksenmukaisuus on heidänkin mukaansa merkittävä osa kauneuden käsitettä.

Palataan aiheeseen auton kauneus

Löysin internetistä useita autojen kauneuskilpailun tuloksia. Voittajat näyttävät olevan useimmiten urheiluautoja. Näissä arvioissa ei minun kauniina pitämiäni esineitä, kuten rättisitikkaa tai kaappisitikkaa näy ollenkaan.

Tässä ne nyt sitten ovat, maailman kauneimmat autot: 1. 1974 Lamborghini Countach LP400: 2. 1931 Duesenberg Model J Long Wheelbase Coupe; 3. 1962 Ferrari 250 GTO ; 4. 1967 Chevrolet Corvette Coupe; 5. 1971 Lamborghini Miura SV; 6. 1959 Ferrari 250 GT Berlinetta SWB; 7. 1961 Jaguar E-Type; 8. 1973 Porsche 911 2.7 RS; 9. 1969 Chevrolet Camaro Z/28 Rally Sport; 10. 1966 Shelby Cobra 427

  

Sieltä puuttuivat nämä kaksi. Ne olivat minun erityisrakkauksiani – ranskalaisella kaudella. Sitten tulivat japanilaiset. Ja nyt vihonviimeisenä tuli tämä juuri testattu tämän pojan elämässä viimeiseksi jäävä auto ja vielä auto, jolla voin toteuttaa unelmaani sähköllä ajamisesta..

Testatun auton pullean myönteinen irvistys ilman mitään julkeutta.