Synttärit on vietetty. Pyöreä 80 tuli täyteen. Tilaisuudessa
pidettiin ansiokkaita ”pena cuccuu” –esitelmiä, nyt suositusta Pecha Kucha –
menetelmästä modifioituna. Ystäväni ja kaverini Roger Wingren piti tapansa
mukaan hienon saarnan – saarnamies kun on. Hän sanoi saarnassaan “elämä on ihanaa” näin:
Jakob Böhmen mukaan elämä on kuluttava tuli. Kun polttoaine
loppuu, tuli sammuu.
Laulujen Laulussa
julistetaan:
”Rakkaus on väkevä kuin
kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin helvetti.
Sen hehku on tulen hehkua”.
kiivas ja kyltymätön kuin helvetti.
Sen hehku on tulen hehkua”.
Rakkaus on kiivas ja hillitön; se tarttuu meihin kuin
kuolema.
Edward Hopper, 1959).
Useimmat ihmiset kuolevat ennen syntymäänsä, sanoo Erich
Fromm. He ovat etsineet tietoa kokemuksen sijaan; elämän liekki on sammunut
abstraktiohin. Nämä elävät kuolleet
ajelehtivat ruorittomissa laivoissaan, ilman lauluja ja kyyneleitä, heitä
vievät kuoleman valtakunnan alimpien osien tuulet, sieltä, missä ”Syyttäjä”
sitoo heitä yrittämästäkään tunkeutua lakien sisimpään, eli sinne, missä
tavoite ja tarkoitus paljastuvat.
Onko sitten mahdollista rakastaa lakien, asetusten,
normien ja ohjeiden mukaan?
Vanhan testamentin uusimmassa ruotsinnoksessa sanotaan,
että Abraham ”makasi” Sarain kanssa.
Aikaisemmassa versiossa hän ”tunsi” tämän. Heprean sana ”tuntea” kattaa
ruumiillisen ja aistillisen ohella rakastavaisten yliaistillisen ja henkisen
kohtaamisen, sellaisen, jossa rakastaja ja rakastettu ovat erottamattomia, kuin
puu ja tuli – kun kaikki kytee – syntyäkseen uudestaan kun halu on muttunut
tuhkaksi.
Kun Abraham tuntee Sarain, on kyse uudestaan
syntymisestä, uuden luomisesta.
Raamatunkääntäjät ovat – ajan hengen mukaan – muuttaneet sanan
”panoksi”, samalla tavalla kuin tämän
päivän projektinvetäjät pätemättömyydessään, impotenssissaan ja
ylimielisyydessään toteuttavat hankkeitaan, peittämällä totuuden itse
tuottamillaan faktoilla.
Olen Penan kanssa nähnyt, miten tuhkaksi palaneet sielut
ovat uudestaan syttyneet palavaksi tuleksi, ja nähnyt ihmisten nousevan
välinpitämättömyyden haudoista. Olen
nähnyt Penan halaavan kotikaupunkini särkynyttä ydintä, kunnes se on alkanut
hehkua ja kaupunkilaiset ovat tulleet valmiiksi ottamaan syliinsä uuden,
tulevan maailman.
Siispä ei, ei ole mahdollista rakastaa tietojen, lakien,
normien ja ohjeiden säännöillä. Rakkaus
on vapaa; se on raju kuin kuolema, eikä sitä voi kahlita. Se on luovuuden kotipaikka, ja luovuuden
henki puhaltaa minne itse haluaa, eikä anna itseään dogmatisoida taikka
vangita. Elämä on kuluttava tuli, ja me
elämme ainoastaan palamalla, antamalla tulen tarttua meihin, ja oppimalla
”tuntemaan”.
Siksi sanon kuin Augustinus:
”rakasta, ja tee
mitä haluat”!
Roger Wingren: Suunnitteleminen
perustuu järjen uskoon ja hallitsemiseen…… luominen perustuu kohtaamiseen,
pyhään epävarmuuteen. Suunnittelussa lähdetään siitä, että maailma voidaan
järjestää. Luomisessa on lähtökohtana, että maailma on prosessi ....että
järjestetty maailma ei ole maailmanjärjestys.
Tilaisuuteen oli yllätyksenä kutsuttu naiskuoro Philomelan
kymmenhenkinen kokoonpano. He esittivät viisi kaunista, ihastuttavaa,
kappaletta. Philomena-kuoro voitti muuten tänä vuonna omassa sarjassaan
maailmanmestaruuden Rigassa, Latviassa, järjestetyssä kansainvälisessä kuorokilpailussa..
Hyvänä lisänä ystäväni Heikki Tegelman esitti DDT:n
säestämänä tekemänsä laulun. Vanhojen jatsikonkareiden yhteistyö näytti sujuvan
harjoittelemattomanakin odotetulla taidolla.
Kulttuurit eroavat
Suomessa ihmetellään vanhaa miestä. Kuulet kysymyksen: "Eikö
sinun kuuluisi olla jo eläkkeellä?" Tuota ihmettelyä et kuule vanhoissa
itäisissä kulttuureissa. Ikä ja kokemus katsotaan lisäarvoksi. Tämän sain pari
vuotta sitten havaita lähes viimeisessä varsinaisessa projektissani Azerbaijanin
Bakussa. Bakussa ministerit tulivat käsi ojossa tervehtimään -huomaa olevansa
ainoa jota tervehditään kädestä. Kiistellään siitä kuka on vanhin. Vanhin on
kunnioitetuin. Vanhuus on hyvä.
Minulla oli
aikanaan, vielä nuorena, sellainen teema, että ”vanha katsoo nuoreen, nuori
katsoo vanhaan ja molemmat ymmärtävät”. Uskoin tällaisen prosessin
mahdollisuuteen työelämässä. Nyt 80 vuotta täyttäneenä mietin tuota. Se ei
toimi itsestään.
Eläkkeelle – milloin?
Keskustelu eläkeiästä kalpenee kun silmäilee
silmäätekevien virkaikää. Konrad Adenauer oli Saksan liittokanslerina 87-vuotiaana,
Juho Kusti Paasikivi oli Suomen presidenttinä 86-vuotiaana, Winston Churchill
oli pääministerinä ja johti Britanniaa 81-vuotiaana, Mao Tse Tung oli
puheenjohtajana 83-vuotiaana, Ingvar Kamprad johti Ikeaa vielä 86-vuotiaana ja
tunnettu konsulttijohtaja Borge Ramböll osallistui insinööritoimistonsa töihin
vielä 90-vuotiaana. Nykyisistä valtionpäämiehistä vanhimpia ovat kuningatar
Elisabeth II, hän on 88-vuotias, Italian presidentti Giorgio Napolitano on 89-vuotias
ja Israelin tänä vuonna presidenttiydestä luopunut Shimon Peres on 91-vuotias. Vuonna
2013 eronnut paavi Benedictus XVI oli erotessaan 87-vuotias. Afrikkalaisista
johtajista Nelson Mandela oli presidenttinä 81-vuotiaana ja kuoli 96-vuotiaana.
Nykyinen ikäpresidentti on Zimbabwen Robert
Mugabe, joka jatkaa presidenttinä 90-vuotiaana.
Suomen terveystilastojen mukaan 80-vuotiaan miehen odotettavissa
olevaa elinaikaa on jäljellä 7 vuotta. Jos sattuisi elämään 85-vuotiaaks,
jäljellä oleva elinaika olisi 4,9 vuotta. Näin siis elämällä 5 vuotta lisää
saisi vielä kaupanpäällisiksi lähes 3 vuotta lisäaikaa. Mainiota! Yritetäänpä
kitkutella alkuun 85-vuotiaaksi.
Elämä auton kanssa
Minun elämääni on eletty koneen vallatessa maailman. Tämä
kone on auto. Koneista ei puhuta Raamatussa, eikä niistä puhuta antiikista
nykypäivään ulottuvissa filosofioissa. Ensimmäinen filosofi, joka puhui
koneista, oli Karl Marx. Hän sanoi: "Nykyaikana tuntuu kaikessa olevan
ristiriitansa. Näemme, miten koneet, joilla on ihmeellinen kyky vähentää
ihmistyötä ja tehdä se tuloksellisemmaksi, näännyttävät ihmiset nälkään. Tähän
asti tuntemattomat uudet rikkauden lähteet muuttuvat jonkin oudon,
käsittämättömän lumousvoiman vaikutuksesta kurjuuden lähteiksi. Tuntuu kuin
tekniikan voittojen hintana olisi moraalinen rappeutuminen." Marx uskoi
moraalin rappeutuvan koneiden myötä. Kuka mittaa moraalimme juuri nyt? Koneet
ovat työnsä tehneet.
Mekaanisten koneiden
hurma lienee taantumassa. Nyt siirrymme entistä suuremmassa määrin virtuaalikoneiden
tuottamaan tekoelämään. Se kaikki, mikä ennen täytti aivot elämänmittaisessa toisilmaisen
odotuksessa, on nyt muuttunut todellisen elämän tavoittamattomaksi toiveeksi.
Jotenkin tylsää!
En tee testamenttia
Luen ajatuksiani. Mietin niitä kun valmistelin esitystä
syntymäpäiväbileisiin. Mahtaako niihin sisältyä mitään viestiä? Onko viesti
mitenkään kiinnostava? Voisiko siitä oppia jotain? Loukkasinko aikalaisiani?
Sainko esiin kulttuurin sulan hipaisua? Oliko mikään tuosta tapahtuneesta
kulttuuria? Olisiko nyt testamentin aika? Tuon kaiken porun jälkeen olisi
oikein laatia testamentti. Testamentissa voisi tehdä perinnönjaon. Voisi kertoa
oikean ja väärän eron. Testamentti edellyttää että on jotain jaettavaa.
Jaettavaa ei voi olla kiertoon menneiden suunnitelmien sanoma. Jaettavaa voisi
olla ihmisten välisessä yhteistyössä. Aatteissa jotka vallitsivat.
Perinnönjaossa voi tulla myös risuja. Niitäkin voisi jakaa. Osattomaksi jäävä
niitä saa. Toisaalta kun katsoo tuota
tapahtumien ketjua, havaitsee selkeän ilmiön. Mikään ei ole totta. Arvot ja
totuudet ovat jatkuvassa murroksessa. Vuosikymmenten jaksoissa totuus muuttuu.
Kuka totuuden sanoo? Aristoteleen mukaan: ”Epätotta on sanoa, että se ei ole,
mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan,
mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.” Kuulostaako selkeältä?
Testamentin teko on mahdotonta. Ei ole tietoa siitä, mikä on totta. En siis tee
testamenttia.
Eriytymisen ennuste
Katselen hurjaa aikaa. Kaupungit kasvavat. Tornit
nousevat. Maaseutu muuttuu kesänostalgian tyyssijaksi. Köyhät maat köyhtyvät -
absoluuttisesti ja suhteellisesti. Rikkaat maat rikastuvat. Markkinatalous
kukoistaa. Aatteet katoavat. Ihminen erikoistuu. Moniarvoiset ihmiset katoavat.
Orjat tekevät orjan työt. Keskustelu lokeroituu. Poliitikot vaipuvat Danten
helvetin seitsemännelle tasolle. Lapset ihmettelevät elämän menoa Angry
Birds’in ritsan takaa. Vanhemmat uusioivat perheensä. Yksinäisyys kukoistaa. Se
synnyttää kaipuuta. Media syytää globaalia viihdettä. Sotilaat taistelevat.
Muutosta etsitään yhtenäistämällä. Yhtenäisyyskulttuuri on tavoite. Siihen
muserretaan. Raha musertaa. Media musertaa. Historia painaa raskaasti - luonto
alistuu. Puhutaan tarinasta. Eletään tarinaa. Tarinaa ei ole. Vanhukset eivät
kaipaa tarinaa. He kaipaavat omaista ja ystävää. Minne olemme menossa? Onko
tämä maailmanlopun ennuste? Ei, se on eriytymisen ja segregaation ennuste, se
on tulevaisuutemme ennuste. Ilman mahdollisuutta ymmärtää.
Oswald Spengler on
sanonut että ihmiskunnassa vallitse yleinen päämäärättömyys. ”Mitään punaista
lankaa ei kulje mielteen läpi.” Hän taitaa olla oikeassa – on vain
tuntemattomia voimia.
Ylevä päämäärättömyys –
sekö vallitsee?
Oswald Spengler: "Jokainen näistä näyttelijöistä,
jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään
punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat
kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole
mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden
monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta enemmän kuin
ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene
Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys."
On 2010-luku
Arkkitehtuuri iloitsee pöyhkeydellä. Ekorakentaminen ei
jaksa kiinnostaa. Rakennusfysiikka sekoaa sukkiinsa. Ihmiset säätävät automatiikan
mieleisekseen – homekatastrofiin saakka. Joukkoliikenteen liput kallistuvat.
Ryömivää kaupunkia ei saada kuriin. Hurjat ruutukaupunkisuunnitelmat
säikäyttävät. Metropolihallinto kiinnostaa vain rajoitetun alueen puitteissa.
Herzenin seitsemän kaupungin suunnitelmaa ei kukaan muista. Kaupunginosahallinnosta
ollaan ymmällä. Poliitikkojen itsekkyys vaatii olevan vallan säilyttämistä.
Uusi vallanjako pelottaa. Pelko ylittää kansalaisten yhteyden tarpeen. Business
elää markkinaelämäänsä. Byrokratian, busineksen ja politiikan koneisto pyörii.
Ihmiset niiden mukana. Ilman mahdollisuutta vaikuttaa. Ilman mahdollisuutta
ymmärtää. Yhäkö kauemmaksi katoaa kansalaisyhteiskunta? Toivotontako saavuttaa
keskusteleva yhteisö? Onko kaikki nyt näin epätoivoista? Johtuuko se siitä että
on itse poissa pelistä? Kahdeksankymppinen
– kaiken menettänyt?
Otitko tuo äskeisen nyt aivan todesta? Ajattelet varmaan
miehen masentuneen. Vanha mies masentuu. Ei! Elämä on ihanaa.
Pena, olet ihan mahtava. Jaan tämän sykähdyttävän blogisi facebooksivullani. Minulla ja kuudella muulla luokkatoverillasi oli suunnaton ilo nauttia syntymäpäiväjuhlistasi. Olimme niin ylpeitä sinusta. Kiitos kun sain olla mukana. Irmeli
VastaaPoistaPaljon Onnea ja iloa.
VastaaPoistaElämä on ihanaa, kun sen oikein ymmärtää.
Ja oli laseissa paljon muutakin. Tunnettuani itseni kovin kuolleena syntyneeksi koko viikon ilahdutti ja elävöitti juhlasi. Lauantaiaamuna huomasin herääväni virkeänä säteilevään aamuun. Lasi oli siis täyttynyt juuri sopivasti. Kiitos ihanasta juhlasta, hyvää vointia ja iloa. - Elina
VastaaPoistaViisauden sanoja. Viehättävää on, kun Dionysos matkii Apollonin ääntä ja sanoja, mutta tietää kuitenkin että Apollonille se voitto silti on petattu. Onnea, tulen perässä!
VastaaPoistaPena
VastaaPoistaLuin blogisi. Hieman haikea on tunnelma tekstissä ja runoissa. Ei kuitenkaan vielä jäähyväistunnelma koska toivon pilkahduksia siellä ja täällä. Mauno Koiviston näköinen mies Evard Hopperin taulussa on kiinnostava, koska takanaan on kuitenkin tuon apeuden aiheuttaja. Toimiiko - pohtii katsoja.
Aurinko kuitenkin jo paistaa, joten riippuen ilmansuunnasta ja sijaintipaikasta - taitaa kuitenkin olla vielä aamu. Eli toivoa on.
Hienoa, että Heikki Tegelman sai runonsa esille ja taustana DDT - nuo vanhat veijarit.
Liisan piirustus Sinusta on oikein kuvaava. Rauhallinen ja keskittynyt.
Kirjoituksen tematiikka koski laajasti iän saamaa arvostusta, sitäkin ettei iän tuomaa kokemusta arvosteta. Se lienee eläkekeskustelun ytimessä. Vaikea on nuorten urhojen hyväksyä joukkoon kokemusta, jota itsellä ei välttämättä ole. Vaikea on myöntää sitä, että työyhteisössä kokeneet itmiset ovat voimavarana ehkä tärkeämpiä kuin koordinoiva johtaja ja hänen satunnaiset esimiehensä. Tuohon seikkaan on enenevässä määrin kiinnitettävä huomiota, muuten ei onnistu nostaa eläkeikää ja pitää vahvat osaajat mukava. Heille joskus suurin kannustus on nuorekas työyhteisö.
Kirjoittaa ja jälkionnittelee.
Kari Karanko