Mikä on Venäjä? Mitä on Venäjä? Kysymykset eivät saa
vastauksia. Tai vastauksia on niin paljon ja ne ovat niin erilaisia, etteivät
ne tuo asiaan ymmärrettävän totuuden häivääkään. Näkökulma on useimmiten
yksipuolinen. Takuuvarmasti molemmat maailman voimakkaimman valtion
presidenttiehdokkaat ovat Venäjästä hyvin pihalla - tai sitten yhtä aikaa
oikeassa ja väärässä. Hillary
Clinton sanoo: “US should use 'military response' to fight cyberattacks from
Russia and China. On erikoista miten cyberin kotimaa uhkaa uusia yrittäjiä
sodankäynnillä.” Donald Trump sanoo: “Wouldn't it be nice if we actually got along with people? Wouldn't it be
nice if we got along with Russia?" On mielenkiintoista miten
presidenttiehdokas on havainnut “get along” -politiikan suuret arvot. Siinä
olisi kyllä hieman järkeä. Sitä ei ole Aleppon neuvottelujen katkaisemisessa.
Whatabout?
Enemmän kuin Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaiden
retoriikkaa ymmärrän Erkki Tuomiojan sanomisia. Arvioidessaan Ulkopoliittisen
instituutin Venäjä-raporttia hän sanoi: ”Tämä raportti ei todellakaan syyllisty
minkäänlaiseen ’whataboutismiin’. Se ei pysähdy miettimään tai edes kuvaamaan
niitä seikkoja, jotka ovat voineet johtaa Venäjän toimimaan, kuten se on
tehnyt. Aidompi akateeminen tutkimus lähestyisi aihetta myös vertailevan
suurvaltatutkimuksen näkökulmasta, jolloin esimerkiksi se miten Yhdysvallat
aikoinaan reagoi Castron valtaannousuun Kuubassa ja neuvosto-ohjusten
sijoittamiseen maahan voisi antaa perspektiiviä sille, miten Venäjä näkee
Ukrainan toimet.
Kirjoitinpa tuosta Ukrainasta kaksi vuotta sitten blogin. Kaikki näytti jämähtäneeltä jo silloin ja tilanne jatkuu.
http://penttimurole.blogspot.fi/2014/09/kihlaajat-lannesta.html
Kirjoitinpa tuosta Ukrainasta kaksi vuotta sitten blogin. Kaikki näytti jämähtäneeltä jo silloin ja tilanne jatkuu.
http://penttimurole.blogspot.fi/2014/09/kihlaajat-lannesta.html
”Kunnioitusta, sitä me
tahdomme ja toivomme”
Luen juuri Maarit Tyrkön kivaa kirjaa ”Tyttö ja nauhuri”,
WSOY. Siinä hän kertoo sieppaamastaan keskustelusta ETYK:in puutarhajuhlien
aikaan: Gerhard Schmidt sanoi Leonid Brežneville: ”Mutta tehän olette maailman
rikkain maa, mitä te vielä toivotte?” Brežnev vastasi: ”Emme ole rikkaita… Mutta täyttä kunnioitusta, sitä me tahdomme ja
toivomme.” Siinäpä se on. Kunnia!
Moskovan suunnasta katsottuna tilanne näyttää
uhkaavalta. Vanhan Varsovan liiton alue on kuvassa violetilla. Silloinen
linnoitus länttä ja Natoa vastaan kulki punaisten kolmioiden mukaan. Suomenkin
länsirannalla kulki aikoinaan YYA-linnoitus. Nyt Nato-alueen raja on sinisten
lippujen mukainen. Miltä vaikuttaisi jos Ukraina liittyisi Natoon? Sen kertoo
valkoisten pikku-kolmioiden linnoitus. Linja lähestyy akselivaltojen
valloitusrajaa toisen maailmansodan alkuvaiheessa vuonna 1942 (turkoosi viiva).
Entäs jos niitä sinisiä lippuja vielä siroteltaisiin pitkin Suomen rajaa? Ja
tilannekuvaa täydentäisi Turkin sotilasliittolainen Azerbaijan -sekin paha!
Vihreä linja on juuri tuo rintama, jonne Saksa ja akselivaltiot Suomen ohella
pääsivät etenemään rajujen taistelujen avulla. Siinäpä se on lipuilla merkitty
muistin virkistämiseksi. Kyllä tässä on aihetta Putinin stressiin
Kadonnut mahti?
Alussa kysymys kuului mitä on Venäjä ja mikä on Venäjä?
Venäjä vaatii kunnioitusta. Niin sanoi jo Brežnev. Siihen aikaan kunnioitusta
ja pelkoa taisi olla roppakaupalla nykyistä enemmän. Nyt kunnia ja sen mukana
mahti näyttää lähes menetetyltä. Erityisesti sen havaitsee karttaa katsomalla.
Länsiblokki on pystynyt hankkimaan takaisin omaan ja Naton vaikutuspiiriin aiemmin
Varsovan liittoon kuuluneet 117 miljoonaa kansalaista, joukossa vielä
Neuvostoliittoon ”vapaaehtoisesti liittyneet”, mutta sittemmin itsenäistyneet Baltian
maiden kansalaiset. Jokainen ymmärtää
tuossa valtavan kunnian menetyksen. Olivathan nuo kansalaiset vapautettu
Hitlerin kuristusotteesta yli 20 miljoonalla uhrilla. Uhreista puolet oli
siviilejä. Kadotettua kunniaa hankitaan
nyt pommittamalla syyrialaisia siviilejä. Onko niin että aiempien sotien uhrien
järkyttävä määrä sokaisee mittakaavaa. Toisen maailmansodan pommituksissa kuolleiden
määrä oli noin 2 miljoonaa ihmistä. Hampurin yhden viikon pommituksissa sai
surmansa 40000 ihmistä. Syyriassa lasketaan pommituksissa kuolleiden määräksi
noin 10000 ihmistä. Pommituksissa kuolee pääosin siviilejä, naisia ja lapsia.
Kenraalien mielestä uhrien määrä on varmaankin normaali - нормальный.
Kuva kertoo
valtavasta voimapelistä. Varsovan liiton mahdista on siirretty verettömällä
”vallankumouksella” lähes puolet toisiin käsiin. Samalla koko kyseinen liitto
on hävinnyt. Ei ihme että kunniasta on kysymys. Miettikää miltä olisi Moskovan silmin
näyttänyt jos Nato-koriin olisi vielä kellahtanut Ukrainan 45 miljoonan
asukkaan potti.
Toisen maailmansodan aattona Neuvostoliiton asukasmäärä
oli noin 170 miljoonaa henkeä. Nykyisen Venäjän osuus oli 110 miljoonaa
asukasta. Sodan päätyttyä jotkut maat valloitettuna liittyivät osaksi
Neuvostoliittoa. Näitä maihin kuuluivat mm. Baltian maat. Suuret maat kuten
Puola, Itä-Saksa, Tšekkoslovakia, Romania, Albania ja Bulgaria liittyivät
Varsovan liittoon ja kasvattivat puolustusyhteisön taustalla olevan väkimäärän
260 miljoonaan. Sitten tapahtui voimasuhteiden muutos kun entiset
sosialistimaat lisättynä Itä-Saksan väestöllä liittyivät Natoon. Oli tapahtunut
valtaisa veretön vallansiirto, sillä 45 % entisen mahtiryhmittymän
kannattajista oli vaihtanut puolta.
Putin varmaankin
rypistää otsaansa kun hän tarkastelee karttapalloa. Sinisellä on vanha Varsovan liitto. Oranssilla Aasian menetetyt valtiot. Punaisella
Valko-Venäjä ja Ukraina. Eräästä asiasta hän kuitenkin voi olla tyytyväinen.
Kaikki muu kerran vallattu tai vaikkapa vain vastaanotettu - se on menetetty,
paitsi on kolme paikkaa jotka Venäjä on saanut pitää. Ne ovat Suomelta napatut
valkoisella merkityt Petsamo, Salla ja Laatokan Karjala. Olisiko kannattanut
olla hereillä silloin kun oli ainutkertainen mahdollisuus? No jos ei muuta
haluttu niin olisi voitu ainakin ottaa tuo Jäämeren yhteys. No anteeksi, on
niitä alueita vielä Kaliningrad eli entinen ylpeä Königsberg sekä viipaleet Narvassa
ja Petserissä. Pitääkö mennä kauemmaksi ja lähemmäksi nykyaikaa? Silloin voimme
lisätä luetteloon Ossetian, Abhasian ja Krimin. Mutta ne ovatkin ”Neuvostoliiton
sisäisiä asioita” Puolassa siirrot olivat tietysti valtaisia. Ukrainan ja
Valko-Venäjän länsiosat Puola menetti, Sleesiasta ja Pommerista tuli kuitenkin
hieman korvausta. Mutta silti nuo Suomen valkoiset täplät – ne panevat ihmettelemään.
Nyt juuri kreivin
aikaan, kun pitäisi ymmärtää jotain Venäjästä, julkistettiin kolmikon Ahtisaari
– Iloniemi - Ruokanen teos nimeltä Miten
tästä eteenpäin. Hesarin lehtihaastattelun mukaan Iloniemi tuntuu sanovan: ”Kun
Venäjä on vahvimmillaan, se pyrkii laajentumaan. Mutta heikkokin Venäjä on
ongelma, koska osoittaakseen olevansa suuri ja vahva, se käyttäytyy hankalasti.”
Venäjän toimet Ukrainassa ja Syyriassa eivät Iloniemen mielestä ole yhden
miehen aikaansaannoksia. ”Venäjä on
kautta historian ollut vahvojen johtajien käsissä ja maassa on aina ollut
eristäytymisen piirteitä.” Ruokanen
ihmettelee maailman tilaa: ”Nyt meillä on tsaristis-imperialistis-ortodiksinen
Venäjä, kapitalistis-konfutselainen Kiina ja sharialakia korostavia muslimimaita.
Ei tällaisesta ollut aavistustakaan 25 vuotta sitten.”
Muuttumattomuus ja
kärsimys – seurauksena yksilökaiho
Jos eivät maailman nykyjohtajat sen paremmin kuin ”maailmanparantajien
kolmikkokaan” ymmärrä Nyky-Venäjää, sen ymmärsi Ilmari Iki-Kianto – jo 100
vuotta sitten. Siinä on pääosassa kaiho.
Kaiho on perivenäläinen sisältö musiikissa, runoudessa, kirjallisuudessa - ja
elämässä. Kianto sen tiesi ja sen myös vaistosi rajanpinnan asukkaana. Kiannon
sanat ovat runoutta - lause lauseelta, sivulause sivulauseelta. Hän sanoo, että
vuosituhansien muuttumattomuus on siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen.
Tuo kärsimys on Kiannon mukaan ”miljoonien
molekyylien yksilökaiho!”
Ilmari Kianto poron
pulkassa matkalla Venäjän Karjalaan totuutta etsimään. Siinä hän ajellessaan ja
piippua tuprutellessaan tunsi tuon yksilökaihon ja kuuli salaperäistä huminaa. Se kuuluu nytkin.
Ilmari Kianto sanoi sanomisensa tsaarinajan
yksinvaltaisesta Venäjästä. Nyt Venäjä on putinajan yksinvaltainen Venäjä. Päteekö
Kiannon analyysi nykypäivään? Kianto kirjoittaa vuosisadasta toiseen,
vuosituhannesta vuosituhansiin toimineesta yhteiskunnasta. Jos näin on, niin silloin
teksti voidaan tulkita yleispäteväksi, tähän aikaa sopivaksi.
Olen kirjoittanut kansalliskirjailijastamme parikin
juttua.
Kuuluu salaperäistä
huminaa
”Niin ikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista
rajalinjaa, selän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan
sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee
ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille
järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta
vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä
mullistaa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriadi ja
vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian
taas kaikki on samassa tasapinnassa, eikä raateleva voima pääse kerralla
kuohuttamaan koko massaa.
Mutta, tämä vuosituhansia paikoillaan päilyminen on
siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen, joka kohoaa kuin sininen raskas
savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se
liitää, leijailee ilmassa ikään kuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia
säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivan kuin yhteen
pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen
humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein
tiedä, mutta se kuuluu...”
Kuuletko tuon huminan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti