Kriisin jälkeen joutomaalle?

Tämän blogi sivuaa nyt jälleen raporttiarkeologiaa. Käsittelen tässä ohimennen Simo Järvisen toimiston ja minun toimistoni vuonna 1992 laatimia Helsingin seudun kehitysskenaariota. On muitakin ja tärkeämpiä asioita, mutta ne tulevat vasta kun olet jaksanut lukea 90-laman aikaisista visioista. Tuo mainittu tehtävänanto tuli Helsingin seudun yhteistyövaltuuskunnalta. Simon kanssa innostuimme kriisin ajatuksesta. Juuri tuolloin pidimme kriisin mahdollisuutta jopa todellisena. Nyt elämme kriisin keskellä. Millaista aikaa silloin elimme? Suoritetaan pieni kertaus. Vuonna 1990 alkoi raju lama. Se iski kaikista maista kovimmin Suomeen, kansantuote romahti 12 %. Suomen toipuminen vanhalle tasolle kesti 7 vuotta. Saksassa pudotusta oli 4 %. Se oli vain pieni nytkähdys, sillä nousu-uralle pääsy kesti Saksalla vain 2 vuotta ja Britannialla kysymyksessä ei ollut romahdus vaan 3 vuoden pysähdys. Esimerkkeinä Japani, Italia ja Tanska jäivät täysin paitsi tämän laman vaikutuksista. Lama oli yksi tuon ajan isoista jutuista. Liittyikö se jotenkin Itä-Euroopan ”ihmeelliseen vuoteen 1989”, jolloin käynnistyivät vanhan vallan kumoukset? Neuvostoliiton vain puolitoista vuotta vallassa ollut presidentti Mihail Gorbatshov Raisa vaimonsa kanssa luopuivat Brezhnevin opista. Oppihan oli sellainen, että jos jossain maassa sosialismi aiotaan kumota, toisten sosialistimaiden tulee puuttua asiaan ja estää kumous. Presidentti sitten vaihtui ja Neuvostoliitto hajosi Jeltsinin johdolla vuonna 1990 Janajevin ja kumppaneiden vauhdittamana. USA:ssa presidenttinä oli murrosaikaan 1889-1993 George W. Bush – Bush vanhempi. Kaikki kyllä alkoi jo Ronald Reaganin aikaan, hän se sanoi vuonna 2018 presidentti Gorbatshoville ”Tear down this wall!”

Suomen lama liittyi vahvasti Neuvostoliiton vientikaupan romahdukseen, olihan meidän kaupastamme lähes viidennes idän kauppaa, mutta sen toinen alkusyy oli 80-luvun kasinotalous ja valuuttalainan otto. Rahan määrä nousi ja syntyi asunto- ja pörssikupla. Kaikki ei suinkaan ollut yhtä huonosti kuin nyt. Suomen urheilussa elettiin tuohon aikaan hiihtäjien Marjo Matikaisen, Marja-Liisa ja Harri Kirvesniemen sekä mäkihyppääjä Jari Puikkosen aikaa. Albertvillen talviolympialaisissa Suomi sai sentään 7 mitalia, joista 3 kultaa. Samana vuonna Barcelonan kesäkisoissa Suomi sai 5 mitalia, joista yksi kulta. Kultaa sai Mikko Kolehmainen kajakkiyksikön 500 metrillä. Urheilu oli siten lamasta huolimatta vielä voimissaan.

Tässähän rupeaa kiinnostamaan tuo aika

Mitä oikein itse tein? Minä muutin Libyaan. Olimme juuri kriittisillä hetkillä saaneet yhteiselle vientiyrityksellemme Devecon Oy:lle 150 miljoonan markan suunnittelu- ja valvontatyöt. Muistoina näiltä ajoilta on tämä yksi shekki, jossa lukee 19,7 miljoonaan markkaa (3,3 milj. euroa). Raha taisi olla jo käytetty silloin kun maksu tuli, olipa se sitten ennakko tai mikä tahansa. Yleinen totuus noista rakennusalan vientihommista oli, olivatpa ne sitten rakentamista tai suunnittelua, että rahat eivät koskaan tahtoneet riittää. Oli siis jatkuvasti päällä jonkin tason kriisi. Vaikka 1990-kriisi taisi olla Suomen konsulttialalle yleisesti ottaen niin paha, että työpaikat supistuivat 60 prosenttiin. Siinä vienti saattoi olla pelastus. Niin se meillä oli.

Tässä se on, 20 millin shekki. Taisi hetkeksi helpottaa.

HELVIS 1991

Niin, mistä oli kysymys? Oli kysymys juuri laman alkuhetkillä, vuonna 1991 laaditusta Helsingin seudun skenaariotarkastelusta. Meitä oli neljä konsulttiryhmää, joille tehtävä jaettiin. Taisivat olla Petri Jalasto ja Suoma Sihto YTV:n sopankeittäjinä tässä projektissa. Hekö ne konsultitkin valitsivat? Siitä en ole aivan varma, mutta tuskin siihen aikaan tätä meidän nykyvitsaustamme eli kilpailutusta vielä oli. Tilaaja sai valita sen konsultin, jonka halusi.  Joka tapauksessa eri skenaarioiden tekijöitä olivat Antero Markelin ja Viatek Oy, heidän tehtävänään oli tutkia markkinavoimien vapautumista. Nollakasvua ja niukkoja resursseja tutki virkamiesryhmä Pentti Tuovisen johdolla. Mauri Heikkonen ympäristöministeriöstä oli saanut tutkittavakseen ympäristöpoliittisten tavoitteiden mukaisen pääkaupunkiseudun. Maurin sparraajana oli ruotsalainen, avantgardistina tunnettu professori S. O. Gunnarsson Göteborgista. Me saimme Simo Järvisen kanssa tutkittavaksi voimakkaan kasvun ja raideliikennepainotteisuuden. Se ei sitten tainnut mennäkään juuri Simon ja minun kanssani tilaajan toivomusten mukaan aivan noin, sillä me ryhdyimme ajan kriisitietoisuuden innoittamana tutkimaan juuri kriisiskenaariota. Raideliikennettä siinä ohessa, tietysti, sehän oli meidän sävelemme.

Simon kanssa olimme itsetietoisia

Olimme itsevarmoja ja -tietoisia, emme nöyriä ja neuvottomia. Olimmehan juuri pari vuotta aikaisemmin saaneet Ilaskiven tehtyä. Data oli siis hallussa. Meillä oli vielä tiimissämme Marita Vuorenpää, joka omasi siinä ajassa uuden uutukaisen kyvyn pyöritellä Exceliä mennen tullen ja vielä laatia käden käänteessä graafisia esityksiä. Tartuimme siis innolla kriisiimme. Syvä lamakausi oli alkanut. Korostimme kriisiskenaarion välttämättömyyttä normaalin hyvinvointiskenaarion lisäksi. Mitä tuona aikana - 90 luvun alussa - tarkoitettiin ”hyvinvointiskenaariolla” tai ”kriisiskenaariolla”?

Näin iloinen se oli raportin kansi. Helsingin seudun arveltiin kasvavan pääradan käytävän lisäksi Nurmijärven käytävässä. Rannoilla oli huomattavaa kasvua. Kehä I:n sisäpuolelle ehdotettiin bulevardeja. Raidejokeri sijoittui Pasilan korkeudelle. Vantaallekin mentiin pikaratikalla.

Nyt kun kaikki puheet keskitetään koronaan, ei niinkään ajatella mitä kriisin jälkeen maailmanjärjestykselle kuuluu. Saattaakin olla terveellistä vilkaista tuon vanhan hetken rajuihin tunnelmiin. Näin sanoi raporttimme: ”Maankäyttö- ja liikennejärjestelmämme kehittyvät kansallisvarallisuuden myötä. Kasvukykyinen yhteiskunta, joka hyödyntää kotimaista koulutettua työvoimaa ja valikoivaa siirtolaisuutta sekä panostaa voimakkaasti tutkimukseen ja tuotekehitykseen, pystyy ylläpitämään kansantulon kasvua jopa menneen 20-30 vuoden tasolla. Tällöin voidaan ja tulee edetä kaupunkirakentamisen ja liikenneinfrastruktuurin kehittämisessä hyväksi todettujen suunnittelutavoitteiden viitoittamaa kestävän kehityksen tietä." Näin siis hyvinvointiskenaariossa. ”Kriisiskenaario toteutuu, jos maamme joutuu jakamaan kansantuloaan ja kansallisvarallisuuttaan meidän rajojemme ulkopuolella olevien kansojen auttamiseen tai jos joudumme humanitäärisistä syistä vastaanottamaan nykyistä merkittävästi laajemmassa mitassa pakolaisia ja siirtolaisia. Maahamme mahdollisesti saapuvien ihmisten sijoittaminen ja asuttaminen ovat merkittävä aluepoliittinen ongelma ja suuri kustannustekijä. Jos näin epätoivoiseen tilanteeseen joudutaan, meidän on löydettävä oma rationaalinen ja hallittu kestävän kehityksen tiemme. Todennäköistä on, että Uusimaa ja eteläinen Suomi joutuisivat kantamaan päävastuun asutus- ja työllistämistoiminnasta. Tällaisen skenaarion toteutuminen on tällä hetkellä niin mahdollinen, että olemme ottaneet sen visiotarkastelun alavaihtoehdoksi.” Niinpä niin, siirtolaisuutta epäiltiin kriisiskenaarion alkusyyksi, vaikka emme tienneet mitään tulevasta 2015 pakolaismarssista rajojemme yli. Silloisista pakolaisista tuli idän suunnasta polkupyörällä Lapin lumisia teitä pitkin 1700 henkeä. Loput, eli 31000 henkeä, eli lähes kaikki loput, tulivat junalla pohjoiseen Ruotsin valtion opastamina. Olihan meillä pääministeri ajattelemattomuuksissaan mennyt lupaamaan talonsa heidän käyttöönsä. Myöhemmin kai tarjous peruttiin ja pakolaiset joutuivat muualle.

Miten kävi ennusteittemme?

Asukasluvun kasvun Helsingissä ennustimme Tilastokeskuksen ja kuntien trendejä seuraten pysähtyvän ja ajan mittaan kääntyvän laskuun. Tämä ei tarkoittanut, että kaupungin kasvu pysähtyisi. Ei, väljyysluku eli asukasta kohti laskettu kerrosala kasvaisi jatkuvasti tavoitellen Kööpenhaminan ja Tukholman meitä korkeampia tasoja. Meillä oli tuohon aikaan 90-luvun alussa 40 k-m2 per asukas ja silloisessa tulevaisuudessa eli vuonna 2010 luvun arveltiin olevan 53 k-m2. Todellisuudessa se oli 48 k-m2 per asukas.  Nykyisin tai viimeisimmän saatavissa olevan tilaston mukaan vuonna 2018 se oli pääkaupunkiseudulla 46 k-m2 asukasta kohti. (Huomatkaa, usein puhutaan asuntopinta-alasta eikä kerrosalasta. Asunnon kerrosneliöt ovat yleensä 80 % talojen kerrosalasta.) Asukasluvun ennustettiin pysähtyvän Helsingissä silloiseen 0,5 milj. asukkaaseen ja kasvavan kehyskunnissa niin että kokonaisasukasluku olisi vuonna 2020 1,25 miljoonaa. Nyt tällä hetkellä Helsingin asukasluku on 0,65 milj. asukasta ja MAL-alueen asukasluku on 1,51 milj. asukasta. Että pieleen meni.

Kriisiskenaariossa oletimme kaupungin tiivistyvän. Sehän oli suorastaan nyky-yleiskaavan mukaista ajattelua. Enemmän kuin asukasluvusta olimme kuitenkin kiinnostuneita kerrosalasta. Pääkaupunkiseudun asuntokerrosalan kokonaiskasvuksi vuodesta 1990 vuoteen 2010 ennustimme hyvinvointiskenaariossa 10,3 milj. k-m2. Kriisiskenaariossa ennusteemme oli 8,5 milj. k-m2. Todellinen kasvu ylsi 16,3 milj. kerrosneliömetriin. Ennusteemme meni siinäkin pieleen, että muun Uudenmaan kasvu oli todellisuudessa selvästi ennustettua pienempää ja kasvu pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa oli todellisuudessa selvästi voimakkaampaa. Pelätty city sprawl ei siis edistynytkään odotetulla voimalla. Todellisuuteen voimme ollakin tyytyväisiä. Se oli paljon parempi kuin kriisitilanteen ennusteemme. Ja vielä erinomaisen paljon parempi kuin hyvinvointiskenaarion ennuste. 
Mitä muuten tarkoittaa parempi? Onko todellisuus aina parempi kuin todellisuuden pieleen mennyt ennuste. Olisiko sittenkin ollut parempi toteuttaa ennuste kuin todellisuus? Tätä asiaa on eläkeläisen hyvä mietiskellä. Nytkin tiedän paljon ystäviä, jotka haluaisivat pelastaa Helsingin sitä uhkaavalta kasvulta. Minäkin olen ollut sitä kasvua estämässä nimbyn ominaisuudessa keskuspuiston suhteen.

Tässä ovat minun työssäoloaikanani esitetyt Helsingin seudun väestöennusteet. 50-luvulla esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitea osoitti kasvusuunnalle jyrkkää kulmakerrointa, samaa miksi kasvu oli 50-luvun suurina maaltamuuttovuosina asettunut. Toisin kävi, kasvu laantui. 1990-luvun ennusteissa kaupunkiseudun kasvun arveltiin taittuvan suorastaan laskuun vuoden 2020 tienoilla eli nykypäivänä. Toisin kävi, maaltamuutto saavutti 2010-luvulla 50-luvun kulmakertoimen. MAL-ennusteet ovat asettuneet osoittamaan vuonna 2050 hieman alle 2 miljoonaa asukasta. Aikamoinen varpusparvi tuo yhden ihmisen työiän aikainen ennusteparvi. Ikään kuin haulikolla ammuttu, vaikka on kysymys niinkin vakaasta tapahtumasta kuin väestöennuste. Itse todellisuus näyttää huomattavasti ennusteita suoraviivaisemmalta.

Jotain kuitenkin sitten tapahtui. Itärajan yli väkeä tuli vain parituhatta henkeä. Länsirajan yli tuli 30000 henkeä. Tuo yhden vuoden muuttoryntäys ei kuitenkaan muuttanut Suomea. Kysymyksessä on jatkuva muutos. Ulkomaalaistaustaisista vain pieni osa on pakolaisia. Katsotaan hieman väestön vuosimuutosta Helsingissä, muualla Uudellamaalla ja muualla Suomessa.  Suomalaistaustainen väestö väheni vuonna 2018 koko Suomessa 13707 hengellä. Ulkomaalaistaustainen väestö kasvoi 18498 hengellä. Helsingissä vastaavat luvut olivat kasvua 1267 ja 3503 henkeä ja muulla Uudellamaalla 1564 ja 9066 henkeä. Kuva kertoo ulkomaalaistaustaisen väestön olevan pääosassa Suomen väestön säilyttämisessä nykytasolla. Vain Uudenmaan maakunnassa suomalaistaustaiset hieman sinnittelevät plussan puolella, muualla Suomessa on lisääntyvää pudotusta. Ulkomaalaistaustaiset aiheuttavat Helsingin ja Uudenmaan kasvun.  Helsingin kasvussa heidän osuutensa on 75 % ja koko Uudenmaan kasvussa 82 %.

Meneekö kaikki päin helvettiä?

Kun tätä nyt ryhtyi miettimään, niin eteen tuli Hesarista pari juttua. Tuli myös eteeni hullunkurinen kirja: ”Kaikki menee päin helvettiä”, Mark Manson, Atena, 2019. Aloitetaan tuosta helvetti-jutusta. Kirjoittaja kirjoittaa laajasti aivojen tunnelohkosta ja toimintalohkosta. Nämä nyt keskenään taistelevat vallasta. Minäkin muistan joskus 60-luvulla alituisesti käyttäneeni meidän ikioman aivotietäjämme professori Matti Bergströmin kuvaa näistä lohkoista. Hänet kutsuttiin sitten Pietarsaareen pitämään esitelmää Rogerin organisoimaan kaupunkisuunnitteluseminaariin. Hän sairastui. Korvaustoimintona Roger ja minä pidimme hänen esitelmänsä. Puhuimme aivojen tunnelohkosta ja toimintalohkosta, tunnelohkoa painottaen.  Mark Manson kirjoittaa toivosta. Hän kirjoittaa myös tilastografiikoistaan tutuksi käyneestä ruotsalaismiehestä Hans Roslingista. Hän on mies, jo manalle mennyt, joka videoillaan ja muulla esiintymisellään on vuosikausia julistanut ikään kuin positiivista sanomaa maailman menosta.  Köyhyys vähenee, sairauksia torjutaan, eliniänodote kasvaa, kansantulo nousee, jne. jne. Helvetin enkeli väittää Roslingin tapaisten julistajien johtavan meitä harhaan. Asiat eivät suinkaan ole menossa hyvään suuntaan. Huonosta suunnasta kertovat nuorison pahoinvointi, mielenterveyden ongelmat, huumeiden käyttö ja yleinen toivottomuus. Hän sanoo, että hyvinvointivaltiossa ihmisillä ei ole enää mitään jota toivoisi. Kaikki mitä voi toivoa on jo meillä ja loppu on turhuutta. Eikä sen saavuttaminen lisää omanarvontunnetta.  Ihminen kaipaa jotain arvoa. 

Oliko tuo nyt hiljaisuuteen vetäytynyt entinen suosikkifilosofi Pekka Himanen sittenkin oikeassa?  Hän se epäili, että kohtaamme paradoksin, jossa tuloksena on hyvinvointivaltio, jonka asukkaina ovat pahoinvoivat ihmiset. Hän se puhui ihmisen arvokkuudesta saavutettavana päämääränä. Ainakin hän havainnollisti asiaansa kertomalla ihmiselle kuolinvuoteella esitettävästä kysymyksestä. Näin se meni: ”Miten elämä meni?” Hän pohtii vastauksia. Saatat vastata (of course in English): ”Yes, I was pretty well.” Tuo vastaus ei Himasen mukaan kelpaa elämänfilosofisena, sillä sehän tarkoittaisi, että tänne on tultu vain viihtymään. Yhtä hyvin voisit siis vastata: “Joo, kyllä mä viihdyin ihan hyvin”. Se toisi taas mieleen elämän pakettilomamatkana. Jos taas vastaat: “Ihan hyvin, mulla oli elämässä hyvät vapaudet. Ihan hyvin, mulla oli elämässä paljon toimintamahdollisuuksia.” Tämäkään vastaus ei kelpaa. Vapaus ilman vastuuta ei ole filosofisesti riittävä. Himasen mukaan se olisi samaa kuin: ”Minä saan harrastaa seksiä kenen kanssa tahansa, mutta sinun on oltava uskollinen!” No, tietysti ottaen huomion, että on kuolinvuoteella esitettävä kysymys, niin tuskin sitä kerkeää vieraita ajatella – hyvä kun omankin vielä kerkeäisi hoitaa – ennen kangistumista. (Blogistin huomautus). Pekka Himasen Sininen Kirja lupaa arvokkuuden elämässä antavan meille kestävän talouden, kestävän hyvinvoinnin ja kestävän ekologian. Olkaamme siis arvokkaita myös kuolemassa. Jos Pekka Himasen muistelu kiinnostaa niin klikkaa vaikkapa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com/2013/05/spengler-strengell-ja-himanen.html

Ketterästi joutomaalle

Se siitä toivosta ja arvokkuudesta. Mainitsin Hesarin jutuista. Niitä oli kaksi. Ensimmäinen joka kiinnosti, oli Alma Onalin toimittama juttu kestävän kehityksen dosentin, Sarah Cornellin mietteistä. Sarah on Tukholman yliopiston tutkija. Hän työskentelee resilienssin parissa. Jos nyt suomentaisi tuon meillä omaksuttua käännöstä käyttäen, niin pitäisi sanoa ketteryyden parissa. Naurettava käännös. Pitäisi puhua suojautumisesta, sisukkuudesta tai eloonjäämisestä. No, mitä hän sanoo? Hän sanoo, että korona on osoittanut meidän kykenevän mihin vaan. Hän epäilee, että me ihmiset kykenisimme jopa kasvihuoneilmiön vastaiseen taisteluun, mutta pystyvätkö poliittiset koneistot ja hallinto siihen, se epäilyttää.  Näin hän kuuluu sanoneen: ”Koronakriisi on sotkuinen yhdistelmä hyvää ja pahaa, valtaa ja avuttomuutta. Varmasti koronakriisistä löytyy paljon opittavaa. Minun suurimmat kysymykseni kuitenkin ovat, että kuka tässä oppii ja mitä.” Niin, epäilee kuitenkin, ettei kukaan opikaan.  Eivät ainakaan rikkaat hyvinvointivaltiot, jota sulkevat silmänsä ja välttävät vastuunsa. Hän pelkää talousmahtien vaativan ympäristövaatimisten heikentämistä ja ilmastotavoitteiden polkemista kilpailukyvyn ja työllisyyden nimissä.  Sarkasmin nimissä – oikein päätelty. Sovelletaan siis vanhaa periaatetta: ”Kukin kunta huolehtikoon omista kerjäläisistään!”

Toinen Hesarin juttu menikin sitten jo korkeakulttuurin puolelle. Kysymyksessä on Vesa Rantaman kirja-arvostelu T. S. Elliot -käännöksestä ”Joutomaa”. Markus Jääskeläisen käännös saa kiitosta.  Jutun keskiössä on runo Waste Land. Se on kirjoitettu vuonna 1922 espanjantaudin ja I maailmansodan jälkeen tuhojen jälkeen. Otan tähän siitä runosta vain pienen osan:

  “My nerves are bad tonight. Yes, bad. Stay with me.

“Speak to me. Why do you never speak. Speak.

  “What are you thinking of? What thinking? What?

“I never know what you are thinking. Think.”

  I think we are in rats’ alley

Where the dead men lost their bones.

  “What is that noise?”

                          The wind under the door.

“What is that noise now? What is the wind doing?”

                           Nothing again nothing.

                                                        “Do

“You know nothing? Do you see nothing? Do you remember

“Nothing?”

       I remember

Those are pearls that were his eyes.

“Are you alive, or not? Is there nothing in your head?”   

Koko runon löydät täältä: https://www.poetryfoundation.org/poems/47311/the-waste-land

HYVÄÄ WAPPUA!