Suden näkökulma!

Olympialaisissa ratkotaan paremmuutta ilman turhaa häveliäisyyttä. Peli on raakaa eikä häviäjille anneta tilaisuutta selitellä. Urheilijoiden paremmuusjärjestys ilmaistaan viimeiseen ja huonoimpaan urheilijaan saakka. Kansat seuraavat omien urheilijoidensa menestystä. Minä jännitin älyttömästi kiekkojen särkijä Eetu Kallioisen kilpailua. Kaikki meni alkuun loisteliaasti. Kymmeniä kiekkoja särkyi, eikä tullut yhtään hutia.   Lopussa ammunta meni pieleen. Kukaan urheilija ei halua olla olympialaisissa neljäs. Niin hän sanoi. Maailman neljäs ei kukaan halua olla. Pitää olla kolmen joukossa. Hyvä Mattson! Kaikkea halutaan mitata. Joku mittaa opintosuorituksia, joku mittaa pörssikurssien kehitystä, joku suorittaa tuotannonohjauksen benchmarkingia, jotkut vertailevat maita ja kaupunkeja, jotkut tutkivat onnellisuutta ja jotkut poliittisten puolueiden suosiota. Kaikenvertailusta on tullut suosittu bisnes. Minä luen kesäunilukemistona Edgar Allan Poen kirjaa ”Korppi ja kultakuoriainen”, WSOY, 1972.  Yksi novelli siinä sisälsi sykähdyttävän kaupunkikuvauksen. Ensilukemalta se vaikutti niin toivotulta ja niin värikkäältä, että tuli jopa mieleen saisiko tuosta mallin kaupunkien laadun mittaamiseksi. No, mittaus tai kuvaus oli suoritettu unennäkönä jo vuonna 1844. Ehkä se on vanhentunut?

Mittaako ”livability” totuudesta ja valheesta muodostuvaa kolmatta elementtiä?

Livability on kansainvälinen käsite joka kuvaa kaupunkien elämän laadun tekijöitä. Se sisältää luonnon ympäristön ja rakennetun ympäristön, taloudellisen vaurauden, sosiaalisen vakauden ja tasa-arvon, opiskelumahdollisuudet sekä kulttuurin, viihteen ja vapaa-ajanvieton mahdollisuudet. Mitähän tuo on suomeksi? Elinkelpoisuus ja asumiskelpoisuus ovat livabilityn käännöksiä. Jotenkin tuo ”kelpoisuus” tuntuu niin arkipäiväiseltä. Siinä ei ole Mari Vaattovaaran julistamaa ”ihanaa kaupunkia”. Siinä ei ole myöskään totuudesta ja valheesta muodostunutta kolmatta elementtiä.  Goethe on nimittäin sanonut, että logiikan ankaruus ja käsitteiden selkeys eivät sovi kaupungin ymmärtämiseen, sillä kaupungissa totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, joka lumoaa meidät. Gogol taas sanoi Ilmiön lepäävän salatun päällä. Kaupunki valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon. Tuo epätodellinen valo – se kiinnostaa. Kuka tuntee kaupunkinsa? Miten muodostetaan kaupungin ihmisten monenlaisista totuuksista (ja valheista) kokonaiskuva? Keskiarvo. Kaupunkihyvyyden tunnusluku?

Helsinki ja Suomi ovat pärjänneet hyvin kansainvälisissä laatuvertailuissa. Eräs kruunuhetki taisi olla jo vuonna 2011 kun Monocle valisti Helsingin ykköseksi maailmassa – Most Livable City.  Selotuksessa sanottiin: ”An unorthodox but well-deserving champion, the Finnish capital stands out for its fundamental courage to rethink its urban ambitions, and for possessing the talent, ideas and guts to pull it off.” Aika haastavasti sanottu. Sitten on hieman pudottu. Nyt ollaan hieman alempana. No, ei tämä ole koko totuus. Jotkut väittävät livability-arvioinnin keskittyvän liikaa kaupungin siisteyteen ja turvallisuuteen. Ei todellisiin asioihin mitkä tekevät elämän kivaksi elää, paikaksi jossa on pursuavaa elinvoimaa ja tilaisuuksia. Valittiinpa Helsinki juuri äskettäin kolmanneksi parhaaksi pääkaupungiksi elää. Edellä olivat New York ja Lontoo. No, hassua tietysti. Mutta hyvin pitäisi mennä, jos ollaan maailman onnellisin kansa ja asutaan yhdessä maailman parhaista kaupungeista ja ollaan vielä maana maailman parhaita hyväntekijöitä.

Oli se vielä pakko panna tähän Suomen pärjäystaulukko maailman onnellisimman maan rankingissa. Että kolme vuotta ollaan oltu maailman onnellisimpia. Täältä varmaan löytyvät maailman ihannekaupungit ja ihannekylät. https://worldhappiness.report/ed/2021/

 

Katsotaan nyt sitten, miten Edgar Allan Poe kuvasi tarinansa kaupunkia. Olisiko siinä jotain yhteisiä mittariarvoja verrattuna kaupunkien nykyliveabilityyn. Poe kirjoitti kuvauksensa vuonna 1844. Novellin nimi on ”Tarina Rosovuorilta” (A Tale of the Ragged Mountains). Se kertoo nuoresta invalidista nimeltä August Bedloe. Hän oli animaaliseen magnetismiin tai mesmerismiin uskova mies. Franz Mesmer (1734–1815) selitti maailmankaikkeuden olevan täynnä eteerisistä ainetta fluidiumia. Aine sai ihmisen elimet toimimaan. Taudit johtuivat fluidiumin virtausrytmeistä ja niitä voitiin parantaa magneettien avulla. Nuori mies, August kertoo morfiinipitoisesta matkastaan Rosoisille vuorille ja siellä sumussa kohtaamaansa näkyyn. Kaikki alkoi hänen kohdattuaan suuren hyeenan. (Se ei ollut susi). Hän ei tiennyt oliko kysymyksessä uni vai oliko kaikki totta. Lopuksi havaitaan kaiken tämän todellisuudessa tapahtuneen joskus aikaisemmin aivan toiselle henkilölle, jonka nimi oli Oldeb. (Nimi nurinpäin). Tyypillistä Poen kauhutarinaa. Mystiikkaa. Onko meidän maailmamme juuri ja vain sitä? Harhailemme sumussa, eksymme tuntemattomaan, luemme nimet nurinpäin? Lopun edessä? Suuri tuho onkin vain ohut fantasia? Niin, tällaisen kaupungin herra Bedloe, tai oikeastaan herra Oldeb näki kävellessään sumussa:

”Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa, jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta näyttävä kaupunki, sellainen josta luemme Tuhannen ja yhden yön tarinoista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Paikaltani, joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Katuja oli lukematon määrä ja ne leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin polveillen, mutta olivat pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella oli parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja omituisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti kauniita tavaroita – silkkiä, musliinia, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä upeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasti veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä ja hopeisia ja kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä – näiden miljoonan tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja härkiä, ja legioonittain siivottomia mutta pyhiä apinoita kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijan kattolistoja pitkin tai riippui minareeteista ja kattojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta laskeutui rantaan lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin ja joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen jotka syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita majesteettisia viidakoita, palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja outoja vanhoja puita, ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri tai yksinäinen hurmaava tyttö joka ruukku päälaella kulki kohti mahtavan virran rantaa.” (Kaupunki jonka mies vuorelta näki, oli Benares. Kuva on vuodelta 1833.)

Hyvä maa ja globalisaation haittapuolet

Tätä miettiessäni havaitsin jonkun kommentoineen vanhaa blogiani: http://penttimurole.blogspot.com/2015/06/olisi-sanottava-hyva-maa.html. Siinä kerrottiin enemmänkin erilaisista ranking-listoista. Simon Anholt on brittiläinen brändinkehittäjä ja poliittinen neuvonantaja, joka vuonna 2020 julkaisi kirjan: The Good Country Equation: How We Can Repair the World in One Generation. Siinäpä juttu. Että yhdessä sukupolvessa.

Simon Anholt kehitti ”Good Country Indexin”, jolla on brändätty maailman maat sen mukaan miten paljon hyvää ne tekevät muille maille ja kansoille, ei itselleen. Maat joissa poliitikot katsovat ulospäin, arvioivat kokonaisuuksia, ei yksityiskohtia. Ja arvatkaapa mitä? Suomi on ollut sitkeästi kärkijoukossa. Vuonna 2018 Suomi arvioitiin maailman ykköseksi. Uudemmat versiot eivät tunnu löytyvän. Onkohan vertailu pantu boikottiin? Tai ei. Löytyyhän sieltä vuosi 2021. Suomi on pudonnut kuudenneksi. Ruotsi johtaa.

Simon Anholtin TED-puheenvuoro hyvistä maista vuonna 2017 oli niin hyvä, että parhaita osia on nyt pakko hieman lainata:

”Jos katsomme globalisaation haittapuolia, havaitsemme että se on päässyt yllättämään meidät ja olemme vastanneet siihen hitaasti. Jos katsomme globalisaation haittapuolia, ne tosiaan vaikuttavat ajoittain musertavilta. Kaikki suuret haasteet, joita kohtaamme nyt, kuten ilmastonmuutos ja ihmisoikeusongelmat, väestöongelmat, terrorismi ja pandemiat, huumekauppa ja ihmiskauppa, lajien kuoleminen sukupuuttoon, voisin jatkaa vielä, emme juuri saavuta menestystä monia näistä haasteista vastaan. Meidän täytyy ryhdistäytyä jotenkin ja keksiä, miten voisimme globalisoida ratkaisut paremmin, ettei meistä tulisi lajia, joka on sortunut ongelmien globalisaation uhriksi. Miksi sitten olemme niin hitaita saavuttamaan näitä edistysaskeleita? No, syitä on tietysti useita, mutta perimmäinen syy on kenties se, että olemme järjestäytyneet lajina samalla tavalla kuin olimme järjestäytyneet kaksi- tai kolmesataa vuotta sitten. Maailmassa on jäljellä yksi ainoa maailmanlaajuinen supervalta: sen seitsemän miljardia ihmistä, me seitsemän miljardia, jotka aiheutamme kaikki ongelmat, samat seitsemän miljardia, jotka myös ratkaisemme ne. Mutta miten nuo seitsemän miljardia ovat järjestäytyneet? Edelleenkin noin kahteensataan kansallisvaltioon ja näillä valtioilla on hallinnot, jotka keksivät säännöt ja saavat meidät käyttäytymään tietyllä tavalla. Se onkin melko tehokas järjestelmä, mutta ongelma on se, että tapa, jolla nuo lait tehdään ja jolla nuo hallinnot ajattelevat, ovat täysin vääriä maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuun, sillä ne suuntautuvat vain sisäänpäin. Poliitikot, jotka valitsemme, ja nekin, joita emme valitse, katsovat yksityiskohtia. He eivät näe kokonaisuutta. He katsovat sisään. He teeskentelevät ja käyttäytyvät kuin uskoisivat, että jokainen maa on saari, joka elää onnellisena ja erillään kaikista muista omalla pikku planeetallaan omassa pienessä aurinkokunnassaan. Ongelma on tämä. Maat kilpailevat keskenään. Maat sotivat keskenään. Tämä ei ole hyvä järjestely. Meidän on muutettava se. Meidän on keksittävä keinot, joilla saadaan valtiot työskentelemään yhdessä. Miksi ne eivät tee sitä?

Olen käyttänyt 10-15 viime vuotta yrittäessäni keksiä, mikä olisi sellainen oma etu joka rohkaisisi paitsi poliitikkoja, myös yrityksiä ja tavallista väestöä, meitä kaikkia suuntaamaan ajatteluamme ulospäin, ajattelemaan kokonaiskuvaa, katsomaan välillä ulospäin sisäänpäin katsomisen sijaan. Tässä kohtaa tajusin jotain tärkeää. Vuonna 2005 aloitin tutkimuksen, jota kutsutaan maabrändi-indeksiksi. Se on laaja-alainen mielipidetutkimus, joka kohdistettiin suurelle joukolle ihmisiä, joka vastaa noin 70 prosenttia maapallon väestöstä. Suosimme hyviä maita. Emme ihaile ensisijaisesti maita, jotka ovat rikkaita, voimakkaita, menestyviä, nykyaikaisia tai teknisesti kehittyneitä. Ihailemme ensisijaisesti maita, jotka ovat hyviä. Mitä tarkoitamme hyvällä?  Tarkoitamme maita, jotka tekevät jotain maailman hyväksi, Maita, jotka tekevät maailmasta turvallisemman, paremman, rikkaamman tai oikeudenmukaisemman. Sellaisista maista me pidämme. Tämä on tärkeä havainto. Nyt voin sanoa mille tahansa hallinnolle, että menestyäkseen sen täytyy tehdä hyvää. Jos tahtoo myydä enemmän, saada lisää sijoituksia, tulla kilpailukykyisemmäksi, täytyy alkaa käyttäytyä hyvin, koska silloin saa arvostusta, ja sen myötä kauppakumppaneita. Mitä enemmän siis tekee yhteistyötä, sen kilpailukykyisemmäksi tulee. Tätä kutsutaan hyvä maa -indeksiksi. se mittaa, tai ainakin yrittää mitata, kuinka paljon hyvää kukin maa tuottaa muulle ihmiskunnalle oman väestönsä sijaan. Thomas Anholt kehottaa käyttämään sanaa hyvä. Hyvä, itsekkyyden vastakohtana. Lyömäaseena poliitikkoja vastaan. "Olen ylpeä, koska tulen hyvästä maasta.” No sanotaan nyt sitten niin: ”Olen ylpeä, kun tulen hyvästä maasta, eikä pelkästään hyvästä vaan maailman parhaasta”! Hymyilyttääkö?

Suden näkökulma

Ryhdyin puhumaan kaupunkien hyvyyden mittaamisesta ja käytettävistä kriteereistä Jennille. Jenni on arkkitehti ja vielä lastenlasteni äiti. Lähisukulainen siis. Ja menestynyt suunnittelija. Hän ryhtyy uhoamaan. Hän pitää ihmisten näkökulmaa rajoittuneena ja tyhjänpäiväisenä. On vaihdettava näkökulmaa. On otettava suden näkökulma! Jenni: ”Jotenkin suden-näkökulma on minulla ollut tapetilla nyt…mutta pitää vielä hetki muotoilla sitä vinkkeliä jotenkin kirkkaammin… joka tapauksessa! Tämän päivän keskustelu pamfletteineen ärsyttää…se on niin kovin pientä piiperrystä ja taipuvaista niin muodikkaaseen vastakkainasetteluun. Ei pidä mennä helppoon, vaan nyt pitää osata ja uskaltaa ajatella isosti ilman mitään syyttäviä osoittelevia sormia ja ’arkkitehtuurisotia’ yms… -mistä media kiittää ja kumartaa. Maailmassa on ’minä olen oikeassa’- älykkyyttä ihan liikaa, mutta ihmiset yhteen keräävää, kuuntelevaa ja rakentavaa viisautta ihan liian vähän.”

Jenni on vakavissaan. Puhuuko tuossa nyt Linkolan haamu, vai puhuuko siinä ystäväni Paloheimon etiäinen? Niin, Paloheimo lähetti minulle juuri kirjoituksensa, jossa hän kirjoitti näin: ”Olettakaamme, että järki ja oikeudenmukaisuus planeetallamme lisääntyisivät parin seuraavan sukupolven aikana niin, ettei ihmiskunta ajattelisi vain itseään, vaan myös kymmeniä tulevia sukupolvia ja maapallon elollista rikkautta kaikkiaan. Silloin tehtäisiin päätös, että puolet maapallon vesien ja maiden pinta-alasta varattaisiin kaikille muille – tuossa vaiheessa ehkä 5 miljoonalle lajille - maailmassa. Niin turvattaisiin myös ihmisen tuleville sukupolville rikas ympäristö ja kauniit elinolot.” Hänkään ei mainitse ajankohtaisia arkkitehtuurikohteita erityisen suojelun kohteina. Osa tuosta Eeron pinta-alasta kuuluisi ilman muuta myös sudelle. Mitähän Eero tarkoitti, kun hän kirjoitti 5 miljoonasta lajista? Havaitsen juuri, etten tiedäkään montako eliölajia meillä on saatikka että tietäisin, paljonko elollisia olentoja on kaikkiaan. Eihän minulla ole alkuunkaan käsitystä siitä mikä on ”luonnon monimuotoisuus”. Vaikea ymmärtää suden näkökulmaa. Ryhdyn tutkimaan asiaa tyypillisellä wikipediatasolla. Eliölajeja on vähintään 10 miljoonaa, ehkä 100 miljoonaa. Kuka tietää? Ei kukaan. Joku arvioi, että Suomessa olisi 50000 eliölajia. Niistä uhanalaisia on noin 10 %. Joku toinen arvioi, että ihmisen uhkaamia eliölajeja olisi maailmassa nyt miljoonan verran.

Oletko koskaan ajatellut maailman biomassan jakautumista. Pääosa biomassan hiilestä eli 82 % on kasveissa ja erityisesti puissa. Biomassaan on sitoutunut 546 miljardia tonnia hiiltä. Kasvien osuus on 450 miljardia tonnia. Suomen metsiin on sitoutunut 8 miljardia tonnia hiiltä. Se on 1,7 % kaikesta maapallon kasveihin sitoutuneesta hiilestä. Äskettäin tekemässäni Sahara-blogissa jättimäisen Saharan metsittämisprojektin metsään sidotun hiilen lisäykseksi vuoteen 2060 mennessä arvioitiin 90 miljardia tonnia ja vuonna 2100 sidotun hiilen määrä olisi noin 160 mrd. tonnia. Tämähän tarkoittaisi vuonna 2060 maailman kasvustoon eli pääosin metsiin sidotun hiilen lisääntymistä 20 %, vuonna 2100 lisäys olisi 36 %. http://penttimurole.blogspot.com/2018/01/sahara-sahara-sahara.html

Eläinten osuus on 0,4 % kaikesta biomassasta. Ihmisten osuus eläinten biomassasta on 2,5 % ja kotieläinten osuus vastaavasti 4 %. Maailmassa on 2,5 miljardia eliötä yhtä ihmistä kohti. Niitä on 20 triljoonaa. Triljoonassa on 18 nollaa. Ihmisiä on 8 miljardia. Siinä on 9 nollaa. Susia maailmassa on ehkä noin 200000 yksilöä. Suomen susimäärä on noin 200 yksilöä.

Mistä saa olla huolestunut?

Saako pienistä asioista olla huolestunut silloin kun on isoja asioita, joista on syytä olla huolestunut. Onko väärin, että Eteläranta ja Elielin aukio kiinnostavat ja ärsyttävät kun koko ajan päässään tietää, että ilmastonmuutos uhkaa meidän planeettamme elämää ja konkreettisesti meidän lastenlastenlastemme elämää. Minä sanon, että ihmisillä täytyy olla oikeus huolestua pienistä asioista. Elielin aukiosta ja Etelärannasta saa ja pitää olla huolestunut. Ilmastonmuutos ei ole pieni asia.  Tietoisuus ongelmasta ei riitä. Tarvitaan tekoja. Ei ole kysymys oikeudesta vaan velvollisuudesta. Tuhannet tiedemiehet ja Greta Thunberg ovat varoittaneet vaarasta. Kansalaisten on nyt äänestettävä valtaan poliitikot jotka toteuttavat velvollisuutensa. https://academic.oup.com/bioscience/advance-article/doi/10.1093/biosci/biab079/6325731

Aristoteles sanoi: ”Yhteiskunta, joka menettää otteen menneisyydestä, on vaarassa, sillä se tuottaa ihmisiä, jotka eivät tiedä muusta kuin nykyisyydestä ja jotka eivät ole tietoisia siitä, että elämä oli ollut ja voisi olla erilaista kuin se on.”

Paloheimo sanoi: ”Ihmiskunta elää historiansa ainutkertaista hetkeä. Mennyttä on arvioitava avoimen kriittisesti. Historiasta ei nyt ole samaa apua kuin aikaisemmin.”

Anholt sanoi: ”Mutta miten ihmiskunta on järjestäytynyt? Edelleenkin noin kahteensataan kansallisvaltioon ja näillä valtioilla on hallinnot, jotka keksivät säännöt ja saavat meidät käyttäytymään tietyllä tavalla. Se onkin melko tehokas järjestelmä, mutta ongelma on se, että tapa, jolla nuo lait tehdään ja jolla nuo hallinnot ajattelevat, ovat täysin vääriä maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuun, sillä ne suuntautuvat vain sisäänpäin.”

Jenni sanoo: ”Jotenkin suden-näkökulma on minulla ollut tapetilla nyt. Maailmassa on ’minä olen oikeassa’- älykkyyttä ihan liikaa, mutta ihmiset yhteen keräävää, kuuntelevaa ja rakentavaa viisautta ihan liian vähän.”

Että kesämietteitä kerrakseen. Jäi muuten tuo ihannekaupungin mittausjärjestelmä kehittämättä, kun sotkeuduin noihin suden näkökulmiin.