Kemiönsaarta kiertämässä

Ystäväni Timo lähetti minulle viestin juuri kun olin kiertämässä Busterilla Kemiönsaarta. Hän kertoi Kemiön saaren kierrosta kovasti kehutun. Hän myös ihmetteli, ettei sellaista kierrosta ole järjestetty veneettömille kesävieraille ja muille turisteille. Minä olen sellaisen kierroksen tehnyt lukuisia kertoja ja siis jälleen olin saarta kiertämässä. Syynä on tietysti se tosiseikka, että olen jo parikymmentä vuotta viettänyt kesiäni tällä saarella. En ole mikään varsinainen merenkulkija. Teinipoikana sain kuitenkin tuntuman mereen, kun vierailin kesäisin Lyökin luotsiaseman tuntumissa serkkujeni luona. Se oli suurta hurmaa. Kanoottiretket Kräkön saaren ympäri ja purjehdukset Kare-nimisellä pienellä matkaveneellä ovat mielenmaiseman suuria hetkiä. Sain myös tilaisuuden osallistua meripoikaleirille Säpin majakalla heti sodan jälkeen. Leirin johtajana toimi kuuluisa merikapteeni Martti Juutilainen. Hän oli ollut mukana kahdella Suomen Joutsenen valtameripurjehduksella 30-luvulla. Ajattelin itsestäni merenkulkijaa ja purjehtijaa. Monet opiskelutoverini harrastivat purjehdusta kilpapurjehdukseen saakka. Minun kohtalokseni tuli autokerho. Outoa että tuo veneily jäi.

Pentti Kemiönsaaren kierroksella. Lalla otti kuvan.

Ehkä syynä oli kesämökki leppeissä Tammelan tunnelmissa. Purjehdus suoritettiin soutuveneen peräpurjeella tai optimistijollalla. Myöhemmin kyllä purjeet hieman kasvoivat, kun ryhdyin intohimoiseksi surffaajaksi. Nyt jalkapuolena surffauskin jäi. Merenkulkuvälineeksi tuli Buster. Olemme tehneet Liisan kanssa pitkiäkin retkiä. Olemme kiertäneet laajalti Saimaata ja olemme kiertäneet Ahvenanmaan. Siliön saari Lyökin ulkopuolella on ollut useankin retken kohde. Mutta nyt kierrämme Kemiönsaarta.  Tässä kiva linkki: http://www.sagalund.fi/interaktivt/?vs=2&ln=2&pg=17

Kemiönsaari on Suomen toiseksi suurin saari. Saaren pinta-ala on 524 km2. Suurin saari on Ahvenanmaa pinta-alaltaan 685 km2. Soisalo ja Sääminginsalo ovat kyllä näitä kahta suurempia, mutta ovatko ne oikeasti saaria – siitä on mielipide-eroja. Kemiönsaaren erottaa mantereesta kapeimmillaan Strömman kanava, tai aikoinaan vuolas kivikkoinen salmi.

Strömman kanava

Kanavan rakentamista selvitteli aluksi noin vuonna 1820 Robert Bremer Teijon ruukin silloinen omistaja. Hän oli löytänyt rautamalmia Kiskonjoen varrelta. Sama mies joka rakensi itselleen ja perheelleen ”arkin”, proomun, jossa he odottaisivat kyyhkysen kuljettamaa öljypuun oksaa merkkinä vedenpaisumuksesta. Vedenpaisumuksen päivämääräksi hän ennusti tähtitieteilijän ja alkemistin tiedoillaan helmikuun 15. päivän vuonna 1826. Kun vedenpaisumus ja maailmanloppu jäivät sitten tulematta, Bremer käytti arkkiaan kaupallisiin tarkoituksiin proomuna. Kiitollisena ennusteensa toteutumattomuudesta Bremer rakensi Teijon kirkon. Kirkko valmistui 1840. Olimme juuri Liisan kanssa nautiskelemassa maamme pienimmässä ja eksoottisen oloisessa kivikirkossa musiikkijuhlien tunnelmista.

Vanha kanava rakennettiin sitten  1840-luvulla Teijon ruukin uuden omistajan, Robertin pojan Viktor Bremerin toimesta. Suostumuksen töihin antoi tsaari Nikolai I. Kanava oli lähes 10 metriä leveä ja 3 metriä syvä. Kanavan yli pääsi aluksi rullasiltaa pitkin. Vuonna 1898 kanavaa laajennettiin 17 metriin ja syvyyttä lisättiin metrillä. Rullasilta korvattiin veivillä käännettävällä kääntösillalla. Se on nytkin paikallaan – tosin kulku- ja kalastuskiellossa. Uusi kanava on saaren puolella puolen kilometrin päässä. Kanava on maassamme ainoita paikkoja, jossa vuorovesi-ilmiö on selvästi havaittavissa. Vesi virtaa neljä kertaa päivässä suuntaan ja toiseen.

Yritin etsiskellä kuvaa Strömman rullasillasta.  En löydä. Tämä on vieläkin paikallaan oleva käytöstä poistettu kääntösilta vuodelta 1898. Suunnittelijana oli K Lindberg. Kanava ympäristöineen kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittäviin rakennetun ympäristön kohteisiin RKY.

  

Dalsbruk

Taalintehdas on merkittävä teollisuuskohde. Siellä on mukava pysähtyä. Taalintehtaan kaunottaria ovat teollisuusajoista kertovat hiiliuunit kylän keskellä. Ne ovat mahtavaa teollisuusrakentamistaidetta, niillä on todellakin tarina kerrottavanaan. Ihmettelen, miten tuollainen taideteos on voinut säilyä? Raudanvalajien monumentti. Kirjoitin Taalintehtaasta blogissani http://penttimurole.blogspot.com/2013/09/konstrundan-pitkin-rannikkoa.html . Onhan Taalintehtaalla ollut aikaa kehittyä, sillä raudan valanta alkoi jo vuonna 1686. On muutakin mainittavaa: Engelin piirtämiksi arvioidut satamamakasiinit ja vielä kruununa huipulla tsaarittaren Högsåran huussi. Kaikki tämä sen keskellä minkä meidän sukupolvemme on saanut aikaiseksi. Sukupolvellamme on ollut käsittämätön kaupunkikulttuurivaje. Taalintehtaan käynti avaa silmiä ja pakottaa sulkemaan ne. Ei synny kiehtovaa kontrapunktia, syntyy riitasointu. Anteeksi nyt Taalintehdas. Ei tuo ole teidän asukkaittenne syytä, se on meidän suunnittelijoiden kyvyttömyyttä. Nyt on kuitenkin hypättävä veneeseen ja jatkettava matkaa.

Taalintehtaan masuunit, satamapaviljongit ja sivukäytävätalot herättävät ihastusta.

Högsåra

Taalintehtaan jälkeen on pysähdyttävä toiselle saarelle. Matkalla sinne voi ihailla Jungfrusundetin vanhaa mutkittelevaa laivaväylää ja kuvitella mielessään Ruotsin laivaston ankkuroitumista sulkemaan väylä venäläisiltä Suomen sodassa 1808.  Högsåran saaren havaitsee valtavista tuulimyllyistä. Ne tuottavat tuulisina päivinä 6 MW sähköenergiaa, Saaren Farmors Cafe on ehdoton pysähtymiskohde. Vanhastaan tulee mieleen ihana saaristolaisleipä, salaatit ja jälkiruokakakut. Saarella on vierailuperinteitä. Suuriruhtinas Aleksanteri III oli saaren ihailija. Hän vietti väkensä kanssa saarella useita kesälomia ankkuroiden huvijahtinsa saaren pohjoispoukamaan, joka sittemmin nimettiin Keisarisatamaksi.   Myös Nikolai II purjehti keisarijahdillaan saaren seutuvilla, mutta hänen jahtinsa karahti karille. Se tapahtui vuonna 1907 eli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin koko valtakunta sai saman kohtalon.  No sielläpä se ystäväni Teemukin karautti hienon vanhan purtensa karille keskellä Västerfjärdeniä. Mahtoiko olla sama kari?

Farmors Café herkkuineen on jokakesäinen Högsåran vierailukohde.

Vene pysäytetään hetkeksi Purunpään kallioiden äärellä. Katse on suunnattu länteen Gullkronan selälle. Tuuli puhaltelee puuskissa. Purjeveneet ohittavat paikan yleensä moottorilla.

Nyt veneretken matkakertomus muuttuu sotaisammaksi

Tulemme ohittamaan puolustusvoimien logistiikkakeskuksen Skinnarvikin kallioon louhitut miina- ja ohjusvarastot sekä hetken päästä ohitamme myös Sandöstömin meritaistelupaikan. Aluksi pyörähdämme Sunnanån laiturissa.

Sunnanå ja Skinnarvik

Sunnanå on vanha kyläyhteisö Kemiönsaaren länsirannalla.

Aikoinaan höyrylaiva Nystad matkallaan Turusta Taalintehtaalle perjantaisin ja takaisin lauantaisin pysähtyi Sunnanån laiturissa ”om från platsen signal gifves och minst 6 mark till båten erläggs.”

Sunnanån pohjoispuolella on Skinnarvik. Alue herättää veneilijässä kummallisia tunteita. Kallioon on tunneloitu merisodankäyntiin tarvittavia aseita. Vain pienehkö laituri ja tunnelin sisäänkäynti kertovat ”paikan hengestä”. Kieltotaulut rannalla kieltävät maihinnousun. Armeijan omat reimarit kertovat joistain reiteistä väylien ulkopuolella. Paikka ikään kuin henkii sotaan varustelun outoa tunnelmaa. Muistamme viime vuosilta kertomukset alueen välittömässä läheisyydessä sijaitsevista kesämökkitonteista, jotka oli myyty ukrainalaelle bisnesmiehelle, joka oli edelleen myynyt Tallinnassa tontit tuntemattomille venäläisille. Tontit ovat vieläkin rakentamattomia. Joidenkin tietojen mukaan niille mantereen puolelta pääsy edellyttää puolustusvoimilta kulkulupaa.  

Skinnarvikin suoja-alueita. Suomessa ei kuulemma voi estää ulkomaalaisia hankkimasta maita mistä tykkäävät. Ihmetyttää vain miksi nuo alueet kiinnostavat juuri venäläisiä?

Kohti pohjoista

Näitä miettiessä suuntaamme veneen keulan kohti pohjoista. Peimarin selkää ajetaan noin 10 kilometriä pohjoiseen ja saavutaan Tallholmenille. Vasemmalla on Stora Tjuvö. Se on asumaton saari, jonka rantaan lähes aina veneretkillämme kiinnitämme veneen. Saari soveltuu hyvin rantautumiseen, sillä tuulten mukaan sopivia kalliorantoja löytyy puolelta jos toiselta. Kunhan välttelee lukuisia karikoita. Saaren rannoilla voi panna sotaisan mielikuvituksensa liikkeelle.

Juuri tässä käytiin Ruotsin laivaston 22 tykkiveneen ja Venäjän laivasto 55 tykkiveneen välinen meritaistelu. Olen yrittänyt käännellä kuvaa selvittääkseni taistelupaikan sijainnin. Se selvittely ei nyt täysin onnistunut. PS. Kyllä onnistui, siinä se on keskellä Rövari ja vasemmalla Sandö. 

Sandöströmin meritaistelu käytiin 2-3. elokuuta 1808. Venäläiset olivat kiertäneet Kemiönsaaren pohjoispuolitse, sillä eteläinen reitti Taalintehtaalta Jungfrusundetin kautta oli ruotsalaisten hallussa. Venäläisten päämääränä oli Turku. Ruotsalaiset olivat ryhmittyneet Sandön saaren ympäristöön. Venäläisillä oli 11 tykkisluuppia ja 44 tykkijollaa. Heidän johdossaan oli Fredrik Vilhelm von Buxhoevden. Ruotsalaisilla oli 22 tykkisluuppia everstiluutnantti Önnert Jönssonin johdolla. Venäläisillä oli lisäksi 1000 miestä rannikolla tykkipattereineen. Taistelua käytiin aluksi Rövarholmenin saaren läheisyydessä Breikunninselällä. Sieltä ruotsalaiset joutuivat vetäytymään pohjoiseen. Venäläiset voittivat taistelun ja pääsivät tavoitteeseensa Turkuun. Ruotsalaiset vetäytyivät Ahvenanmaalle.

Kaikilla veneretkillämme ohitamme Rövarholmenin ja muut mainitut saaret. Mielikuvitus laukkaa. Kuvassa taistelukartta vuodelta 1808 ja vieressä satelliittikuva paikalta. No, eivät nuo kartat nyt aivan yksiin mene, mutta onpa vedenpintakin noussut taisteluajoista. Sandö on nykyisin niemi, ennen se oli saari.

Kokkilan lossi ja Angelniemen kirkko

Matka jatkuu Kokkilan lossille Kemiönsaaren pohjoispuolisia selkiä pitkin. Ehdoton vauhdin hiljennys tapahtuu ennen lossia Angelniemen kirkon kohdalla. Punamullalla värjätty kirkko seisoo ylväänä kallion laella. Se katsoo suoraan merelle.

Kirkko on rakennettu vuonna 1772. Kirkon kellotapuli sijaitsee rakennuksen päädyssä Kirkon kellot ovat vuosilta 1738, 1824 ja 1844. Kellotapulin läpi avautuvat ovet merelle.  Mieleen tulevat monet Italian rannikon kirkot. Angelmiemen kirkko ympäristöineen kuuluu museoviraston määrittelemiin rakennetun ympäristön kulttuurikohteisiin.  Kirkolla on laituri johon veneen voi kiinnittää vierailun ajaksi.

Kokkilan lossi on juuri sellainen pieni lossi, joita rakastan. Onneksi maasto Kokkilan lossilla on sitä maata, että emme ikuisen tehokkuuden ja kustannussäästöjen vuoksi tule sitä korvaamaan sillalla.  Kokkilan lossiin liittyy vuosien takainen järkyttävä murhenäytelmä. Angelniemen kirkkoon matkannut kirkkovene upposi kovassa tuulessa ja vei meren syvyyksiin useita ihmisiä, naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kokkilan lossilta käännän veneen kapeaan salmeen Angelansaaren ja Kemiönsaaren väliin. Salmessa on alitettava 140 cm korkuinen silta-aukko. Kutsun salmea Kemiön thaimaaksi.  Ihmiset viettävät rantaelämää veden pinnan tasolla olevilla hiekkarannoilla. Ihmeellinen paikka jylhän meren äärellä. Salmen jälkeen avautuvat Kemiön saaren itäiset selät. Tai vielä pieni sivuhyppäys. Tuosta pisteestä 12 km koilliseen on Salon kaupunki ja sen tori. Saloon ajetaan hiljakseen Uskelan jokea. Veneen voit kiinnittää aivan torin kupeeseen. Sieltä löytyy normaalin toriannin lisäksi ihania munkkeja.

Vastatuuli hieman roiskii vettä tuulilasiin.

Olemme nyt reitillä kohti Teijoa ja Mathildedalia. Ne eivät ole Kemiönsaaren puolella. Ne ovat vastarannalla. Molemmat ovat hienoja vierailukohteita monipuolisine palveluineen. Mathildedalin satamaan on viime vuosina investoitu paljon ja jopa bensan jakelu on jälleen aloitettu. Nämä molemmat kohteet ovat olennainen osa Kemiönsaaren kiertoa. Tällä veneretkellä emme nyt pysähtyneet näissä paikoissa. Ohitimme ne vilkuttamalla Teijon maailmalopun kirkolle.

Lopuksi ajoimme veneen Gammelbyn rantaan läpi kaislikkoon ruopatun väylän. Siellä se Busterini odottaa Dalkarbynpuron rannalla seuraavaa veneretkeä. Kemiön kirkon ensimmäisten vaiheiden rakennusaikaan 1300-luvulla vesi oli 6 metriä nykyistä korkeammalla. Silloin olisimme voineet ankkuroida veneen aivan kirkon äärelle.

Mari saatettiin taivasmatkalle

Enoni vaimo Marita, tai Mari, niin kuin häntä kutsuimme, kuoli 94 vuoden karttuisassa iässä ja hänet siunattiin haudan lepoon.  Hautajaiset sujuvat yleensä kiinteän kaavan mukaan. Onhan kirkko sanellut tämän kaavan. Vain joitain muutoksia on tapahtunut ja ne yllättävät. Minä en ole vielä tottunut kukkien laskemiseen ennen siunausta. Oudolta tuntuu myös vainajan jättäminen kirkkosaliin tai kappeliin. Hänet saatetaan hautaan vasta tuhkauksen jälkeen. Kukat jäävät jonnekin puolitiehen. Harvoin enää näemme raavaitten miesten juhlavaa lapiointia heidän täyttäessään haudan vainajan turvaksi. Hautajaisia on montaa lajia. Nuoren ihmisen hautajaiset ovat surun tapahtuma. Ihmiset kyselevät kohtalon tai korkeimman tahdon epäoikeudenmukaisuuden perään. Vastausta ei tule. Vanhan ihmisen hautajaiset ovat toista maata. Aika päättyy aikanaan ja Marin aika oli nyt. Vanhan ihmisen hautajaiset ovat sekoittuneen kaihon ja ilon juhla. Nyt olimme menossa hautajaisiin, joissa voimme iloisina muistella vainajaa.

Pakilan Hurjat kesäviihteessään Päijänteellä. Vuosi taisi olla 1946. Mari on kuvassa viides oikealta. Tuosta hetkestä oli nyt hautajaispäivänä kulunut 72 vuotta.

Muistopuhe

Ennen hautajaisia pohdiskelin muistopuheen aiheita. Niitä on runsaasti, sillä kohtasin Marin ensimmäistä kertaa 10-vuotiaana. Sota jyrisi vielä päällämme. Lehtien sivut täyttyivät sankarivainajien hautausilmoituksista. He olivat uhreja, jotka olivat vielä täydessä nuoruusiässä. Heidän uhrinsa ansiosta meillä on Suomi. Heille itselleen se oli kaiken loppu. 20-vuotias Mari saapui taloomme tuulitakissa, nuorena ja iloisena, käveltyään Haagan H-ratikalta esittäytymään uudelle perheelleen. Hän sanoi juuri olleensa mottitalkoissa Raken väen kanssa. Mari työskenteli Raken kosmetiikkaosaston vastaavana. Enoni oli ylpeä nuorikostaan. Heidän hääjuhlansa vietettiin vuonna 1947 SYK:n ruokasalissa. Koulutalo Nervanderinkaduilla oli tuttu paikka, sillä mummuni oli koulun keittolan emäntä, isoisäni koulun vahtimestari ja mummuni veli koulun talonmies. Itsekin sain oppini siinä talossa. Aviopari asettui Pakilan talomme yläkertaan. Heille syntyi lapsi – minulle läheinen. Muistopuheessani aioin kertoa Marista, joka oli minun liittolaiseni. Kun teini-iässä koulutanssit kiinnostivat, haasteena oli äitini lupaus. Silloin kuurasin keittiön kaikki kuparit ja pyysin Maria neuvottelemaan äitini kanssa. Hän hoiti aina asian diplomatialla. Mari oli tanssin ja laulun ihminen. Pakilan talossa viikonlopun vakio-ohjelma oli tanssi. Aikuisten ja teini-ikäisten yhteinen karkelointi oli mieleen myös kavereilleni. Nuoret opettivat vanhemmille jiveä ja vanhemmat taas nuoremmille sulavia tangon askeleita.  Outoja asioita tulee mieleen.  Poikana katselin kadehtien Marin painonnostaja-veljen jänteviä ja suonikkaita käsivarsia. Hän myös veti sisarensa luona kyläillessään Chattanooga Choo Choon. Arvaatko Marin ylpeyden veljestään. Ja minun ihastukseni.

Glenn Miller edusti Marin nuoruuden aikaa. Jos sinulla on aikaa, niin voinet eläytyä hetkeksi Chattanooga Choo Choon rautatiematkaan.

Glenn Miller - Chattanooga Choo Choo - Sun Valley Serenade (1941)

https://www.youtube.com/watch?v=V2aj0zhXlLA

Elämä elettiin Marin kanssa läheisessä kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa. Hän oli aina läsnä perheessämme. Partioliike oli Marin sydämessä ja työssä. Hän työskenteli useita vuosia Partiotalon palveluksessa. Kalevan laulajien naistoimikunta oli suuri harrastus ja työ. Viimeisinä vuosina Mari oli säännöllinen vieras Liisan ja minun vappujuhlissani. Häneltä sujuivat kaikki laulut maakuntalauluista työväenlauluihin. Lasten laulattaminen oli myös Marin lempipuuhaa. Viime aikoina laulut kääntyivät helposti ruotsinkielisiksi ”Morsgrisar är vi allihopa”. Olihan Mari Eerikinkadun tyttöjä kaksikielisestä perheestä.

Olen juuri nyt Kemiön saarella. Istun ladossa auringonpaahteelta suojassa. Kirjoitan tätä blogia. Katselen pientä työkalumuseotani. Otan siitä kuvan. Kuvassa näkyy Marin isän jenkapakkoja, puhalluslamppu ja ruustukki. Siinä näkyy myös minun isoisäni liimapannu, höyläsarja ja vatupassit. Nämä kaksi miestä olivat kaveruksia. Marilta salassa heillä oli viikonloppuisin koskenkorvapullo piilotettuna vanhan Kastor-kiukaan luukkuun. Muisto sekin.

Mutta sitten tapahtui

Hautajaisista tuli pieni spektaakkeli. Mari, vainajamme hän oli huolellisesti suunnitellut koko seremonian. Aluksi soitettiin Bachin Air. Urkurin lisäksi siunaava pappi soitti viulua. Juhlava tunnelma virittyi. Naapurissani istuvat naiset kaivoivat esille nenäliinansa, vaikka tullessaan olivat kuvitelleet säilyvänsä heille tutuksi tulleen vainajan siunauksesta kuivin silmin. Mari oli tavallinen ihminen. Hän oli myös aktiivinen ja elämäniloinen ihminen – ahkera kirkossakävijä. Emme odottaneet hänen hautajaisissaan edes pientä spektaakkelia.

Kukkien lasku sujui tavanomaiseen tapaan. Jotkut mumisivat muistosanoja, jotkut laskivat kukkansa aivan äänettöminä. Joku hipaisi kädellään arkkua viimeisenä kosketuksena. Kukkien laskun aikana siunaava pappi valmistautui puheenvuoroonsa sivustalla. Näytti siltä, että hän oli hermostunut ja kiihtynyt. Kukkien laskun jälkeen veisattiin virsi 555: ”Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on”. Pappi aloitti siunauspuheensa puhuen nopeasti ja kovalla äänellä. Hän ei puhunut meidän Maristamme. Hän puhui Maritasta. Hänen sanoistaan oli vaikea saada selvää, niin nopeasti hän puhui. Hän keskittyi kuvailemaan kohtaamisiaan Maritan kanssa. Hän sanoi jonkun verranneen ihmistä lasiin. Lasiin voi tulla säröjä, mutta ihminen silti kestää. Maritan lasin säröjä olivat hänen vanhempiensa kuolema kohtalaisen nuorina, miehensä kuolema ja lapsensa kuolema. Kun pappi puhui Maritasta ihmisenä, hän puhui kuin omasta ihmisestään. Hän puhui minullekin tutuista asioista. Marin suuresta järjestelmällisyydestä kahvipöydän kattamisesta, niistä vuosikymmeniä tutuiksi tulleista porsliinikupeista, kakku- ja piirakkalautasista ja kahvipöydän antimista. Hän ei kuitenkaan maininnut meidän kaikkien yhteistä herkkuamme: Marin mantelikakkua.

Spektaakkelimaiseksi lopuksi hän toivoi taivaaseen päästyään kohtaavansa Maritan nuorena ja kauniina. Ja hän purskahti itkuun. Katsoin edessä istuvien selkien suoristuvan. Vaikutti siltä, että joku nousee pystyyn ja huutaa: lopeta! Siunauksen jälkeen kuunneltiin Kari Rydmanin ”Niin kaunis on maa”. Seurasi rukous ja Herran siunaus sekä virsi 30: ”Maa on niin kaunis”. Loppusoittona kuuntelimme pappimme viululla soittaman Järnefeltin ”Kehtolaulun”.

Muistotilaisuus

Muistotilaisuuteen kuljettiin läpi kauniin hautausmaan. Jotkut veivät kukat valmiiksi haudalle odottamaan kukka-asetelmien taituria ja kukkien ystävää.  Marin lepopaikassa häntä odottavat mummuni, isoisäni, hänen miehensä ja hänen lapsensa. Hauta oli aina Marin erityisen huolenpidon kohde. Muistotilaisuudessa vallitsi haikeaniloinen juhlatunnelma.  Maritan seurakuntaystävät musisoivat. Kaikki muistelivat vainajaa ilolla ja myötäelämisen ajatuksin. Seurasi vielä papin puheenvuoro. Hänellä näytti olevan vahvat tunnesiteet meidän Mariimme. Pitikö noista jo tulla hieman mustasukkaisiksi. Pappi kuvasi Maritaansa aristokraattiseksi ja yleväksi, hän sanoi Maritan olleen järjestyksen ihminen, hän puhui helsinkiläisyydestä ja Maritan Helsinki-tuntemuksesta. Kyllä, minä yhdyn tuohon mitä hän sanoi. Karistin olkapäiltäni mustasukkaisuuden ja olin iloinen.

Nyt alkaa keskustelu

Hautajaisten jälkeen perhepiirissäni virisi vilkas keskustelu uskosta ja tuosta siunauspuheessa mainitusta kohtauspaikasta – taivaasta.  Raamatussa sanotan taivaan muodostuvan silloin kun Uusi Jerusalem laskeutuu maan päälle. Se tapahtuu suurten mullistusten jälkeen.  Kirjoitin aikanani blogin taivaan ja helvetin asioista. Minulla oli keskustelun alkaessa tämä mielessä:

http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/maailmanloppu-ja-bang-nyt-on-kylla.html

Uusi Jerusalem

Johanneksen kirjeessä 2:18 sanotaan: ”Lapseni, viimeinen aika on käsillä. Te olette kuulleet, että on tulossa Antikristus, ja niin onkin nyt monia antikristuksia ilmaantunut. Tästä me tiedämme, että viimeinen aika on käsillä. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan " (3:10). Ilmestyskirjan toiseksi viimeisessä luvussa 21. kerrotaan ensimmäisestä taivaasta, maa ja meri ovat hävinneet, ja kirjoittaja näkee uuden taivaan sekä uuden maan. Taivaasta laskeutuu Uusi Jerusalem, jossa Jumalan on tarkoitus asua ihmisten keskellä. Kuolemaa ja murhetta ei enää tule olemaan.

Uusi Jerusalem laskeutuu taivaasta. Kaupunki oli neliön muotoinen, yhtä leveä kuin pitkä. Enkeli mittasi kaupungin kepillään.  Kaupungin korkeus, pituus ja leveys olivat kaikki 12 000 vakomittaa eli 2 304 kilometriä. Muuri oli rakennettu jaspiskivestä, ja kaupunki oli kimmeltävää, lasinkirkasta kultaa. Porttitorneina oli kaksitoista helmeä -- kukin kahdestatoista tornista oli tehty yhdestä helmestä. Kaupungin valtakatu oli kultaa, puhdasta kuin läpinäkyvä lasi. Kaupungissa ei ollut yötä, ja sen valaisi Jumalan kirkkaus.

Ylevä päämäärättömyys

Toisaalta jotkut keskustelijat, minä mukaan luettuna, uskovat enemmän Spengleriin. Oswald Spengler (1880-1936) sanoo, että joukko suuria, ylihenkilöllisiä yksilöitä, jättiläismittaisia henkisiä yhteyksiä – joita me nimitämme kulttuureiksi – luo maailmanhistorian. Nämä suuret historialliset persoonallisuudet ovat jotakin mitä ”ihmisyys” ei ole. Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys. Spenglerin ennuste on hyvin todentuntuinen. Ei suunnitelmaa, ei päämäärää, mutta ylevästi!

Musta tuli

Vielä kun pohdin tuota Marin mahdollista taivasta, on pakko soittaa ystävälleni Rogerille. Hän on minun valaistukseni, kun ylimaallisista asioista on kysymys. Hän on tutkinut renessanssivisionääri Jacob Böhmen kirjoituksia. Jacob sanoo Jumalasta, ihmisestä ja taivaasta näin: ”Nyt rakas lukijani, huomaa: Jos haluat tietää Taivaasta ja mikä Taivas on ja missä se on, sinun ei tarvitse heittää ajatuksiasi monien tuhansien kilometrien päähän, sillä tuo paikka, tuhansien kilometrien päässä ei ole sinun Taivaasi. Oikea Taivas ei ole luotu paikka vaan luomatta syntynyt paikka, eikä sitä löydy jossain erityisessä paikassa vaan kaikkialla, jopa juuri siinä paikassa jossa nyt seisot tai kuljet. Sillä koska henkesi sinussa itsessäsi kykenee tunkeutumaan sinun ruumiisi ja elämäsi läpi ja liikkumaan sen ulkopuolella ja kykenee saamaan otteen Jumalan liikkeistä, silloin olet selvästi Taivaassa.

Vielä jos silmäsi olivat avoinna sinun tulisi nähdä Jumala kaikkialla hänen Taivaassaan, sillä Taivas on kaikkialla. Esimerkiksi kun Pyhä Tapani näki Taivaan aukeavan ja  Jeesuksen Jumalan oikealla puolella, hänen henkensä ei kuljettanut häntä äkisti ulkoavaruuteen, vaan Tapanin henki liikkui sisäänpäin sisimpään paikkaan, josta Taivas löytyy kaikkialla. Sinun on ymmärrettävä, että tämä maailma kaikkine fysikaalisine ominaisuuksineen on liitossa laajojen taivaallisten tilojen kanssa maan yläpuolella.  On vain yksi Sydän, yksi Tahto, yksi Jumala. Kaikki kaikessa.” Tulkitsenko siis oikein, jos uskon minun taivaani, minun helvettini ja minun jumalani olevan vain minussa itsessäni? Jos näin olisi, olisi hyvä. Böhme kirjoitti myös mustasta tulesta, valosta ja meidän maailmastamme kolmiyhteytenä. Hänen mukaansa elämä on kuluttava tuli. Kun polttoaine loppuu, tuli sammuu.

Minun taivaani

Me olemme Liisan kanssa pakanoita. Emme usko taivaaseen emmekä helvettiin. Ajattelimme taivaan ja maan (helvetin) valtakuntaa globaaliksi ylimaalliseksi kollektiiviksi, jota suuri valtias johtaa. Sellaisessa taivaassa emme haluaisi asua. Tätä pohtiessamme törmäsimme uuteen ajatukseen. Kuulimme sen tyttäreltäni yllättäen ja tuoreena. Taivas tai se jokin kuolemanjälkeinen onkin yksilöllinen. Kaikki on kohtalon alaista. Jokaisella ihmisellä on oma taivaansa. Hän itse päättää niistä astraaliolennoista joiden kanssa hän haluaa elää. Hups! Ei siis elää, vaan mitä? Hän itse päättää minitaivaansa ihmisten iästä. Hän ei halua seurustella juuri hautaamaamme Marin kanssa vanhuusiässä, hän haluaa tavata parhaassa kunnossa olevan kahdeksankymppisen Marin. Minä taas olen kuin pappimme, haluaisin tavata juuri tuon sirkeäsilmäisen kaksikymppisen Marin. Tuollainen taivas ryhtyi ajatteluttamaan. Siis olisiko mahdollista, että taivaassani olisi vain minun kaverini? Ja sukulaiseni. Kaikki rakkaani. Miksipä ei myös minun kiistakumppanini. Voisin sitten kiistellä ajattomassa ajassa. Eikä mitään ylivaltaa, ei kaikkivaltaa, ei Jeesusta tai Muhammedia, vain minun oma taivaani. Marille toivon hyvää taivasmatkaa. Hänen hautajaisensa viritti kiintoisan keskustelun. Hän elää ajatuksissamme.

Nuori Laura talvisodan melskeessä

Kaksi yhdeksästä maailmanlopun napinpainajasta vieraili juuri maassamme. He edustavat 92 prosenttia maailman ydinasearsenaalista. Ja ovat ylpeitä siitä. Venäjällä on tällä hetkellä 4350 taistelukärkeä. Niistä 1600 strategista ydinkärkeä on sijoitettu ballistisiin ohjuksiin tai pommikonetukikohtiin. USA puolestaan hallinnoi noin 4000 käyttövalmista ydinkärkeä, joista 1650 on laukaisuvalmiin ballistisissa ohjuksissa tai pommittajiin kiinnitettävissä. Tasoissa ovat siis ydinkärkien määrät. Ydinkärkiä on myös ei-strategisiin taistelutarkoituksiin. Yhteensä ydinaseiden määrä näillä kahdella valtiolla on 6500 asetta kummallakin. Muut maat tähtäilevät toisiaan 1000 ydinaseella. Minkälaista tuhoa noilla aikaansaataisiin? No arvaa. 

Ihmiskunnan tuhoa on kyllä kirkon ja eri uskontokuntien ennusteissa hahmoteltu. Kun opetuslapset Öljymäellä kyselivät Jeesukselta maailmanlopun ajankohtaa, sanoi hän näin: "Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä."  Matt 24:6-7. Kirkko lupailee kyllä oikeauskoisten ylöstempausta. Napinpainajien maailmanloppuun ei sisälly tällaista optiota.  Oikeastaan ydinaseistuksesta ja ydinaseuhkasta puhuminen on kuin puhetta keitetystä lampaanpäästä. Siksi juuri siitä niin paljon ikään kuin vakavassa mielessä puhutaan. Siksi en siitä nyt enempää puhukaan. Jos maailmanlopun mielipiteet kiinnostavat voit vilkaista blogiani  http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/maailmanloppu-ja-bang-nyt-on-kylla.html

Minä haluan lainata Laura Ilveskorven päiväkirjaa

Sitä päiväkirjaa ei ole missään julkaistu, joten julkisuuden suhteen tämä on ikään kuin kantaesitys. Teksti on kirjoitettu kauniilla käsialalla punakantiseen päiväkirjaan. Tarina alkaa noin vuodesta 1920 (Laura Henriksson synty 1916) ja päättyy vuoteen 1945. Edellisessä blogissani siteerasin hänen ihanaa tarinaansa lapsuuden leikeistä. Nyt siirryn talvisotaan ja Sairasjuna 2:n elämään. On kaksi eri maailmaa. On poliitikkojen ja presidenttien maailmanloppua hivelevät keskustelut, mutta on myös tavallisen ihmisen tietämättömyys siitä mikä on totta, tai siitä miten heidän päidensä yläpuolella spekuloidaan vallasta. Tämä Laura Ilveskorven tarina kertoo talvisodan tunnelmista, silloin kun toisen vierailijamme edeltäjien edustama valtio oli päättänyt vapauttaa Suomen kansan kapitalismin ilkeästä ikeestä.

Minun talvisotani alkoi 8.11.1939

"Olin ollut vain reilun kuukauden ensimmäisessä työpaikassani Puumalan kunnansairaalassa, johon Erland Laukka oli minut houkutellut, hän pyysi, että lupautuisin ainakin 3 vuodeksi. Ajatteli kai, että kotikylän tytöstä saa ikuisen työntekijän. Olin juuri alkanut päästä työhöni sisälle, kun tuli liikekannallepanomääräys jossa veloitettiin ilmoittautumaan 8.11.-39 Viipurin sotilasesikuntaan lääkintäosastoon. Siihen päivään mennessä ei sodan uhka ollut tullut mieleen henkilökohtaisena asiana. Olin tosin käynyt lottajärjestön puitteissa ilmavalvontakurssin Savonlinnassa kesällä 1935. Kurssi kesti 2 viikkoa ja sisälsi teoriaa lentokoneiden tunnistuksesta, hälytyksen käytännöistä, taistelukaasuista ym. Lisäksi oli käytännön harjoituksia, valvonta-asemien nopeaa perustamista kenttäoloissa ja yönpimeässä ym. ym. Asiassa oli hyväkin puoli, ei tarvinnut tehdä ratkaisua henkilökohtaisesti, eikä pohtia mitä tehdä, eikä kantaa huonoa omaatuntoa vasta tuskin kuukauden vanhan työpaikan jättämisestä vaikeaan tilanteeseen ilman hoitajaa. Olihan minut jo opetettu tottelemaan ja määräys oli ehdoton. Niinpä palasin Viipuriin ilmeisen sodanuhkan varjossa. Jouduin työryhmään, johon kuului 2 lääkäriä, 4-5 hoitajaa, 5-6 lääkintälottaa, lääkintämiehiä, paarinkantajia, apusuorituslottia, apumiehiä ja lottia, sekä junan kuljettajat ja lämmittäjät. Meidän oli määrä valmistaa toimintakuntoon pitkä vanha tavarajuna jossa henkilökunnan asumiseen II ja III luokan makuuvaunut ja umpinaisia tavaravaunuja joihin oli sijoitettava keittiötilat kenttäkeittiöineen ja kamiinoineen plus ruokatila pitkine pöytineen ja penkkeineen. Lisäksi olivat tärkeimmät: tavaravaunut potilaita varten. Niihin tuli laverit pitkin seiniä ”siskonpeti-idealla”, niihin olkipatjat ja tyynyt. Pari päivävaunua oli parempikuntoisille.

Sairasjuna II

Juna oli tuotu Viipurin lahden rannalle lastausraiteelle ”Kassinhäntään”, linja-autoaseman viereen, nykyisen Druzhba-hotellin alueelle lähelle rautatieasemaa. Siinä tehtiin varsinainen likainen työ. Koko juna pestiin katosta lattiaan, vaunut jotka olivat pikimustia kymmenien vuosien patinoituneesta liasta. Niissähän oli kuljetettu kaikkea mahdollista eläimistä kivihiileen. Vesi saatiin linja-autoaseman hanasta (siellä oli myös ilmainen vessankäyttöoikeus) ja vettä kului paljon, samoin juuriharjoja ja mäntysuopaa. Siinä olivat kaikki mukana ikään ja sukupuoleen sekä arvoon ja ammattiin katsomatta, eikä käytetty valkoisia vaatteita. Illalla olimme aina kaikki saman näköisiä, mustia. Kun se oli tehty, miehet rakensivat lavereita ja naiset ompelivat käsin kiinni mistä lie tuotujen olkipatjojen ja tyynyjen päitä. Arvojärjestyskin näkyi jossakin, lääkärit ja hoitajat asuivat II luokan vaunuissa ja apuhenkilökunta ja junahenkilökunta III luokassa. Lääkäreillä oli yksin koko hytti, hoitajat asuivat kaksittain, joten ”kotiolot” olivat melko ahtaat ja yksinkertaiset.

Kaupungissa oli voimassa pimennysmääräys, joten iltaisin kadut olivat pimeät. Minkäänlaista kauhua tai pelkoa en kuitenkaan muista tunteneeni. Eihän meillä ollut käsitystä siitä mitä sota todellisuudessa on, enempää tai oikeastaan paljon vähemmän kuin nykyajan nuorilla, emmehän me olleet nähneet tai kokeneet sitä, eivätkä vanhemmat ihmiset siitä puhuneet. Tiedotusvälineet eivät vielä olleet vallanneet ja alistaneet tavallisen kansan sielua. Radioita oli harvassa ja televisio uinui vielä kohdussaan.

Elokuvateatterit, kahvilat ja hotellit toimivat, joten illalla saattoi käydä joskus rentoutumassa, jos onnistui saamaan enimmät liat naamasta. Erkki ”Natius” Ilveskorpi, johon olin tutustunut jo 1 1/2 vuotta sitten ja olimme lumputelleet paljon yhdessä, oli vielä Viipurissa Merijoella lentorykmentissään. Hän kävi joskus iltaisin hakemassa minua ulos. Hänen kaverinsa irvailivat, että ”Natius” on taas jäänyt sairasjunan alle. Tässä kuvassa ”Natius” on kuitenkin ilmassa Fokker CX koneella.

Marraskuun alussa meidät siirrettiin Talin asemalle Viipurin ulkopuolelle. Postiosoite oli meille vain Sairasjuna 2 ja kun varsinainen työ alkoi, olimme melkein yhtä mittaa liikkeellä ilman ennalta määrättyä reittiä, joten postin, puhelimesta puhumattakaan oli vaikea tavoittaa meitä. Jännitys alkoi tihentyä, kun meille jaettiin saappaat, manttelit, nappilakit, vyöt, kaasunaamarit, lapiot ym. rekvisiittaa. Siinä vähän naureskeltiin ja pelleiltiin niiden kustannuksella ja kokeiltiin, miten poteron kaivaminen routaiseen tallattuun maahan epäonnistuu. Varpaat olisi ehkä saatu suojaan.

Ensimmäiset tehtävät olivat sairaaloiden, lastenkotien ja vanhaikotien evakuoimista. Länteen päin meno oli työaikaa, olipa yö tai päivä, itään päin meno lepo- ja vapaa-aikaa. Se mitä me näiden ihmisten hyväksi voitiin tehdä, oli kovin vähäistä niissä oloissa, mutta ruohonjuuritason apua toki tarvittiin täyteen ahdetuissa vaunuissa.  Matkat olivat usein pitkiä ja matkan teko hidasta. Kyllä sen ihmisten hädän ja pelon joutui aistimaan ja tuntemaan omassa sisimmässään, vaikkei itse samassa ahdingossa ollutkaan. Työ antoi itse asiassa turvallisuutta ja suojasi epävarmoilta muutoksilta Tulevaisuus ei ahdistanut, kun ei onneksi ollut sellaisia huollettavia, jotka olisivat olleet suoraan ja ainoastaan minun vastuullani. Jokainen kelasi omaa elämäänsä.

Juna kulkee Suomea siksakiin

Pian alkoivat varsinaiset sairaskuljetukset ja kävi myös käytännön tilanteissa ilmi alkuperäisen kaluston hankaluus ja epäkäytännöllisyys. Potilaiden siirtely ja sijoitus vaunuihin ovien kautta oli tuskallista ja raskasta. Härkävaunut poistettiin ja tilalle saatiin tavallisia matkustajavaunuja, joihin oli suunniteltu kätevät  telineet, joiden varaan voitiin potilas nostaa ikkunan kautta suoraan paareineen, niin ettei itse potilasta tarvinnut lainkaan liikutella.

Lääkintämiehet oppivat hoitamaan lastauksen ja purkamisen nopeasti ja kätevästi. Se oli tärkeää, jos sattui lastausasema pommituslinjalle tai hävittäjien toiminta-alueelle. Oli päästävä nopeasti pois alta. Selvästi merkityt suuret punaisen risti tunnukset eivät ikävä kyllä olleet varma tae hyökkäämättömyydestä. Kajaanissa seisoimme tyhjiltään asema-alueen ulkopuolella, kun vihollisen hävittäjälentue pyyhälsi yli. Kaupunkiin tuli myös pommeja. Heti hälytyksen alettua livahdimme kaikki junan alle, koska se oli todettu nopeimmaksi ja parhaaksi suojautumispaikaksi. Konekivääri alkoi laulaa ja ammuksia rapisi junan kattoon ja ympärille, mutta junan alla oli täysin turvallista.

Nyt meillä oli koko maa toiminta-alueena. Viipurista Hyrynsalmelle, idästä länteen ja lännestä itään, terävää siksakia. Kaikki Suomen kaupungit Maarianhaminaa lukuun ottamatta tuli kai käytyä, tosin vain rautatieasemat ja mahdollisesti sauna. Sauna oli oikeastaan ainoa ylellisyys, jota todella kaipasimme. Hygienian puoli jäi pakostakin puutteelliseksi, koska vettä oli käytettävissä kovin rajallisesti, vain kouramitalla lautasen kokoisessa altaassa.

Myöhemmin sotatoimien hieman hiljennyttyä saatoimme seisoa jossain tunteja, joskus jopa päivän pari. Esimerkiksi kerran Torniosta käsin käytiin Haaparannassa syömässä oikeata ruokaa hotellissa sotamuonan vaihteeksi. Ruotsissa oli vielä hedelmiä, suklaata, salaatteja ym. Loviisassa sen sijaan parasta mitä löytyi italiansalaatilla päällystetty voileipä ja sekin maistui taivaalliselta vanikan vastapainoksi.

Rauhansopimus

12.3.40 kuultiin että Moskovassa allekirjoitetaan rauhansopimusta, mutta taisteluja oli vielä 15.3.40. Radiossa tiedotettiin sopimuksen sisältämät rauhanehdot.  Se oli helpotus ja pettymys. Pääkaupungin lehdissä oli kuulemma mustat sururaidat ilmoituksen ympärillä ja liput puolitangossa. Ei siksi että tuli rauha, vaan siksi että menetettiin Karjala ja Viipuri, muiden raskaiden sodan aiheuttamien menetysten lisäksi. Olimme ajossa läpi Pohjanmaan kevätankeiden sumuisten lakeuksien jossa vain harmaat ladot ja heinäseipäät tyhjillä harmailla pelloilla raapivat kurkkua. Itkimme, kukaan ei hurrannut.

Ylioppilastalon liput puolitangossa 13.3.1940 Moskovan rauhanehtojen tultua tietoon.

Mieleen on jäänyt myös Sortavala sen viimeisenä päivänä suomalaisena kaupunkina. Olimme tulleet sinne kai evakuoimiskomennukselle. Kadut olivat aavemaisen tyhjät, kaikkialla oli kiireisen lähdön merkkejä. Tavaroita oli hujan hajan, kauppojen ovet olivat auki, eikä ihmisiä missään. Kurkistimme lähellä olevaan kirjakauppaan ja silmiini osui Yrjö Jylhän runokirja. Otin sen muistoksi koska pidin hänen runoistaan. Meidät komennettiin lähtemään välittömästi, koska veli venäläinen saapuisi ottamaan omansa aivan pian.

Olimme lähtövalmiudessa vielä koko toukokuun. Kuljetuksia oli vielä sekä potilaille että evakoille. Evakkomatkat olivat raskaampia koska alueiden luovutus vaadittiin niin pian, että sen järjestäminen oli melkein ylivoimaista. Kuljetuskalustot olivat kattoon saakka kuormitettuja, tiet ja raiteet ruuhkautuivat. Juna (meidänkin) oli niin täynnä, että enempää ei olisi parhaalla tahdollakaan sopinut.  Ihmisiä istui lattioilla, käytävillä, toistensa sylissä ja portailla, lapsia nukkui tavaraverkoissa ja penkkien alla. Mukana ei ollut muuta kuin vaatteet päällä, eikä harmainta aavistustakaan mihin mennään ja kauanko matka kestää. En vieläkään käsitä kuinka he sen kestivät niinkin tyynesti. Ihmisestä löytyy tarvittaessa arvaamattomia, sekä fyysisiä että henkisiä voimavaroja.

Vangit vaihdetaan

Viimeisimpiä tehtäviä oli vankien vaihto rauhanteon seurauksena.  Veimme rajalle Suomessa olevia sotavankeja, terveitä sekä haavoittuneita ja rajalla saimme vastaavasti suomalaisia, omia poikia. Tällä matkalla oli mukava tunnelma. Ei ollut mitään uhoamista eikä vihoittelua. Oli tyytyväisiä kasvoja, hiljaista rupattelua. hillittyä käyttäytymistä, ei mitään ”uraa”-huutoja.  Joukossa oli Suomea puhuvia karjalaisia, joille paluu saattoi olla ristiriitaista. Esimerkiksi yksi nuori poika kävi sääliksi. Hän olisi halunnut jäädä Suomeen, mutta toisaalta hän ikävöi omaisiaan ja kotiseutuaan Karjalaa. Hän kyseli eikö hän sittenkin voisi jäädä. Rajalle tultuamme hän katsoi taakseen ja käveli sitten terveempien mukana toiselle puolelle pää painuksissa. Vaihdettavissa oli sekä käveleviä että paaripotilaita. Koska miehet olivat päällysvaatteissaan, oli meiltä vietävillä paareilla vain tyyny ja huopa, mutta vastapuolen paareissa oli komeasti valkoiset lakanat.

Ei tämä meidän työmme ollut pelkästään masentavaa tai surkeaa. Me olimme koko Suomen kanssa kasvaneet isänmaalliseen näkemykseen ja talvisodassa oli innostus oman maan vapauden puolustamiseen vielä korkealla. Pitkäksi venyvä jatkosota kyllä näännytti miehet ja koko Suomen kansan ja hillitsi intoa ja hyvää uskoa tulevaisuuteen. Ihminen on itse asiassa uskomattoman mukautuvainen ja sitkeä, kestävä otus tarpeen vaatiessa. Nämä haavoittuneet, vaikeastikin, olivat mahtavia, lähes toivepotilaita. Ei mitään turhaa valittelua tai tuskailua. Enemmän tyytymättömyyttä löytyy hienoista nykyaikaisista sairaaloista. Nämä eivät uhonneet sankaruutta, eivätkä odottaneet tai vaatineet hyysäystä ja surkuttelua. Hiljainen huumori ja leppoisa rupattelu osuivat korvaan silloin tällöin vaunussa valvoessa.”

Tanner analysoi

Jos haluat kuunnella Suomen ulkoministeri Väinö Tannerin radiopuheen rauhansopimuksen jälkeen 13.3. 1940, niin klikkaa tähän linkkiin: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/tannerin-radiopuhe-talvisodan-rauhan-ehdoista. Tannerin kriittinen puhe kuviteltuja liittolaisia kohtaan saattaa olla sopiva analyysi tämän hetken keskusteluun. Sinun on kuitenkin varattava 19 minuuttia Tannerin puheen kuunteluun. Sellaiseen ei ehkä nykypäivänä ole aikaa.

Sota on mieletöntä

Sodan tekijöiksi ja sankareiksi joutuvat pienet ihmiset. He eivät sotaa halua. Sotaa haluavat taloudellista ja poliittista valtaa tavoittelevat. Alistamista tavoittelevat. Sodat eivät koskaan ole tuottaneet aloittajilleen pysyvää hyötyä. Ihmiset ja kansat nousevat aina uudelleen.

Leikeistä tietokonepelien kautta addiktioon?

Taipalsaaren Kyläniemessä 1923

”Talvella tallattiin polku pellon yli suoraan, mutta kesällä kierreltiin pientareiden kautta. Siinä puolivälissä oli riihi ja puimala. Se oli salaperäinen ja vähän pelottava paikka. Yksin kulkiessa ei sinne uskaltanut kurkistaa, piti mennä kiireesti ohi. Riihitontut, maahiset ja kummitukset olivat sen ajan lapsille tuttua hengenravintoa, vaikka ei satukirjoja ollutkaan. Aikuiset niistä iltapuhteella kertoivat ja varmaankin puolittain uskoivat itsekin ja lapset kuuntelivat suut ja silmät levällään, joskus salaa ja joskus luvan perästä ja imivät kuin imupaperi jokaisen sanan itseensä.

Lapsen elämästä puuttui kaikki ulkopuolinen paine, kasvaminen ja kehittyminen eteni hiljaa ja tasaisesti vain luonnon ja kotoisten ihmissuhteiden antamien ärsykkeiden ja virikkeiden varassa. Oman perusluonteen mukaisesti kantapään kautta. Ei olut liikaa tarpeetonta tavaraa vain se mikä oli välttämätöntä. Ei tarvinnut aina tehdä valintoja. Ei ollut kuvia, ei sarjakuvia, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, eikä postia, ei elokuvia, ei televisiota, ei ympärillä parveilevia ihmisiä. Ei ollut ääniä. Ei levysoitinta, ei puhelinta, ei radiota, ei autoja, ei junia, ei lentokoneita, ei soittimia, ei rokkia, vain isän tai äidin hyräily silloin kun elämä tuntui mukavalta. Taustaääninä oli vain puiden suhina tuulessa, sateen ropina tai linnunlaulu, veden liplatus veneen airoissa tai rantakivillä. Oman tehosteensa sinfoniaan antoi lehmän ammu ja kellon kalahtelu, hevosen hirnahdus ja kukon laulu aamuvarhaisella. Hiljaa ja huomaamatta ne kaikki syöpyivät lapsen mieleen ja alitajuntaan osaksi elämän todellisuutta.

Aluetta halkoo toinen Salpausselkä, jonka merkittävin muodostuma on yli kymmenen kilometriä pitkä Kyläniemi. Alueella on useita kaakkoisluode -suuntaisia harjujaksoja, jotka muodostavat erikoisen näköisiä saaria. Kyläniemeen rakennettiin myös Salpalinjan asemat, mutta se olikin jo 20 vuotta sen jälkeen, kun nuori Laura Henrikson (Jatakari ja myöhemmin Ilveskorpi) oli jo jättänyt kotitorppansa. Kyläniemen itäpäässä on Kutveleen avokanava. Se kuului osana Suvorovin 1700-luvun lopulla rakentamaan sotakanavaan.

Kello, jos sellainen oli, sai rauhassa laskea minuuttejaan ja tuntejaan tuvan seinällä tai piirongin päällä.  Harvoin sen neuvoa kysyttiin. Aika oli elämässä itsessään, sisäänrakennettuna.

Kesällä juosta lippastiin paljain jaloin ja talvella huopikkaat jalassa talosta mökkiin ja mökistä taloon. Siinä puolivälissä niityn keskellä kumpareella oli suuri tuulimylly.  Se herätti mystistä kunnioituksen sekaista uteliaisuutta ja pelkoa, kun sen pitkät siivet liikkuivat naristen tuulessa.  Sinne oli tosin kielletty pienempiä menemästä, mutta aina ei jaksanut vastustaa kiusausta, jos oli kaveri mukana. Yksin ei olisi uskaltanut. Se oli sen paikkaseudun tivoli.

Leikit muuttuivat iän mukana. Oli kuurupiilo, viimeinen pari, hippanen, karttu, karhunmaa, naurisvaras, kotileikit, lehmät, hevoset ym. elikot, häät, vihkimiset, hautajaiset, rengit, piiat, riihenpuinti ja viljapellossa piilosilla olo, tosin kielletty ym. Minun suurin onneni oli rantaniityllä kukkaan puhkeavat kylmäkukat.  Niiden ihanat lumivalkeat posliinikukat toivat aina mieleen enkelit ja keijut.

Usein kuitenkin illan pimentyessä ja seinävierien ja nurkkien jäädessä pimeään pienen öljylampun valopiirin ulottumattomiin jutut kääntyivät ”ihmeellisiin tarinoihin”, Kuikka Koposeen, haamuihin, kummituksiin ym. Silloin lapset jättivät piiloleikkinsä ja meluamisensa ja hivuttautuivat kuulolle.

S- ja R-kirjaimet vaarallisia

Lapsen uni.  Olin noin 6v.  Päivällä olimme lähteneet Elina serkun kanssa rantaan kahdestaan. Leikimme hietikolla rantakivillä, mutta sitten lähdimme pajain jaloin metsään ja kiipesimme ns. ”Paholaisen kalliolle” johon oli kielletty menemästä. Puhua lätystimme ilman s- ja r-kirjainta koska oli kerrottu, että siellä ei saa kirota.  Jos suhahtaa s:n voi tulla käärmeitä ja r taas voi kuulua kiroukselta (perkele tai piru), jolloin voi itse paholainen tulla. Jännitti ja pelotti, mutta joku kumma veto sai kumminkin jatkamaan. Korkeimmalla kohdalla on äkkijyrkkä, aivan pystysuora seinämä joka putoaa suoraan Saimaan kirkkaaseen veteen. Siellä selvästi näkyvällä kivisellä pohjalla näen kirkkaan veden läpi, kuinka joku kyntää järven pohjaa. Auran edessä on kaksi komeaa hevosta, punainen ja musta ja minä en voi irrottaa silmiäni niistä. Miksi joku kyntää järven pohjaa? Äiti lohdutta minua ja sanoo: Älä enää koskaan mene sinne, se tietää pahaa.”

Lapset maalla elivät maalaiselämää erikseen ja omissa oloissaan. Laura Ilveskorpi, rakkaan Liisani äiti syntyi vuonna 1916 ja hän edellä kertoi maalaislapsuudestaan Taipalsaaressa Riihimäen talon torpassa. Siteerasin tähän blogiin hänen kertomuksiaan. Erityisesti halusin löytää lapsen mielikuvitusmaailman ilmiöitä.  Päätyyhän tämä blogini nykypäivän lasten pelimaailman uudenlaisiin leikkeihin.

Miten oli kaupunkilaisten laita ja poikien leikit?

Kirjoitin aikoinaan blogin Väinö Tannerin kertomuksista kaupunkilaispoikien elämästä. http://penttimurole.blogspot.com/2014/05/vaino-tanner-kirjoitti-vankilassa.html . Hän kertoo kirjassaan: ”Näin Helsingin kasvavan, Tammi 1947, ruoholahtelaispoikien ja tyttöjen leikeistä 1800-luvun lopulta. Hän oli 10-vuotias, kun hän lainasi Rikhardinkadun kirjastosta ensimmäisen kirjansa. Lainattu kirja oli Defoen Robinson Crusoe. Sitten seurasivat intiaanikertomukset. ”Nahkasukka, Haukansilmä, Unkas ym. olivat poikajoukossa jatkuvan keskustelun ja väittelyn aiheena. Ne panivat mielikuvituksen liikkeelle ja nostattivat halun saada elää samanlaista seikkailevaa elämää.” Välskärin kertomuksien jälkeen seurasi jo moninaisempaa luettavaa, yhtenä esimerkkinä Walter Scott ja Ivanhoe. Tanner kirjoittaa myös: ”Aikanaan heräsi luonnollinen tiedonhalu yleensä salassa pidettyihin asioihin ja sen tyydyttämiseksi oli luettava niitä selostava teos ’Miesten siitinelo’. Mutta kun pyysin sen jälkeen vastaavaa kirjaa ’Naisten siitinelo’, ei kirjoja antava neitonen suostunutkaan sitä antamaan. Sanoihan vain, että ’se ei ole pikkupojille’.” Luettu kirja oli kuitenkin ilmeisen hyvä siitinelon kannalta, sillä Väinö Tanner teki Linda-vaimonsa kanssa 8 lasta.

Nuori Väinö oli innokas kalamies. Hänen kalastuspaikkansa olivat Helsingin edustalla. Ahvenia saatiin Saukkosaaren kareilta ja Lauttasaaren eteläkärjestä Hattujen kareilta. Keväällä ahvenkudun aikaan soudettiin Laajalahdelle Munkkiniemen seutuville. Laajalahti oli tuohon aikaan hyvin kalarikas. Vielä pitempiä kalaretkiä tehtiin Rysäkarille ja Koiraluodolle. Vielä käytiin Harmajan lähistöllä Enskärillä ja läheisillä kalliosaarilla. Kalamatkoilla kerättiin myös ajopuita kodin polttopuuksi. Linnunmunien keräys oli myös poika-Väinön harrastus. Munia kerättiin kokoelmaksi, ei syötäväksi. Kerran pienet kalamiehet joutuivat tsaarin armeijan Lauttasaaren patteriston sotilaiden varoituslaukauksen kohteeksi. Stoi -huutojen kaikuessa sotilaat työnsivät kahdeksansoutuisen veneen vesille ja lähtivät takaa-ajamaan Väinön, Marsion Akun, Vähäkallion Plurin ja Strangin Antin venekuntaa. Pojat keksivät Pihlajasaaren kapeikossa ovelan sotajuonen ja onnistuivat karistamaan takaa-ajajansa.

Kaupungin voimakas kasvu loi asuntokurjuuden. Tanner siteeraa 1880-luvun lehtikirjoitusta kaupunkielämän varjopuolista: ”Näiden asuntojen ikävyys ajaa miehet kapakoihin, ahtaus saa naiset torailemaan keskenään ja aiheuttaa lasten siivottomuuden, harmaa puolihämärä masentaa mielen, riistää rohkeuden, toivon ja työhalun; siveellinen kurjuus kulkee käsi kädessä ruumiillisen kanssa.”

”Pojat pelasivat fyraslagia ja tvåslagia. Paljasjalkaisten Ruoholahden poikien intohimo oli nappipeli. Erilaiset univormuista ratkotut napit olivat pelivälineinä. Lähimmäksi seinää heittänyt eli kryypannut voitti. Hän helisti sitten kaikkien napit kädessään ja heitti maahan. Katsottiin, paljonko oli bobloja tai ygloja. (Kruunat ja klaavat). Heittonappeina parhaiksi olivat osoittautuneet eldsbombarit eli palokuntalaisten vormunapit. Paremman tarkkuuden saavuttamiseksi heittonappeja muovattiin litteämmiksi asettamalla niitä raitiovaunukiskoille. Mutta tämä tapahtui vasta raitiovaunujen ilmestyttyä kaupungin kaduille. Ja sehän tapahtui vuonna 1891. Iän kasvaessa siirryttiin pallopeleihin. Pienemmät pojat pelasivat bitjareina. Leikittiin vielä piilosta ja naattaa. Röövari ja fasttaagari oli myöskin suosittu leikki. Jos oli pakko ottaa tyttöjä mukaan, leikittiin yleensä naattaa tai viimeiseen pariin ulos.”

Tämä oli Tannerin lapsuudenympäristö Ruoholahdessa. Ehkä juuri tuossa kuvassa pojat pelaavat ”fyraslagia ja tvåslagia”, vai onko alkamassa tyttöjen ja poikien yhteinen ”viimeiseen pariin ulos”?

Ampuma-aseina käytettiin ”stritsaa” ja jousipyssyä. Jokaisella pojalla oli jousipyssyn kaaria kotonaan käyttöä odottamassa. Niitä käytettiin yleensä saariretkillä. Oman talon pojat eivät yleensä tapelleet keskenään, mutta jo naapuritalon pojat kuuluivat vihollisheimoihin. Tapa vaati, että tappelua hierottaessa harjoitettiin erinäisiä muodollisuuksia. Ilman sodanjulistusta ei hyökätty vihollisen kimppuun. Uhkailtiin kaikilla niillä seurauksilla, joita vastapuolelle voi koitua. Saatettiin heristellä nyrkkiä vastapuolen nenän edessä ja sanoa: ”den här mucklar, och den här kucklar, om den här vill, så slår den här till”. Ruotsin kieli oli vielä vahvasti vallalla. Kuolleen rotan nähdessään oli sylkäistävä ja lausuttava: ”tphyi klåda, kom int’ på mej, gå på den, som ha döda dej”.

Yritän miettiä omia leikkejäni

Minulla on vaikeuksia muistaa. Tietysti muistan lankarullista ja kuminauhasta tehdyt traktorit kiipeämässä matosta tehtyä mäkeä, muistan myös tulitikkulaatikoista tehdyt junat ja käpylehmät. Isoisän tekemän polkuauton tietysti muistan. Ainoa jonka todella muistan, olivat hevoset maalla Salonsaaressa, mutta silloinhan oltiin jo päälle kymmenen ikäisiä. Kotipihalla Pakilassa järjestettiin pienimuotoisia urheilukilpailija, estejuoksua pihapenkkien yli hyppien. Pumsodat varmasti muistan. Rosvon ja pollarin myöskin. Pallopelejä ei pelattu, tai joskus kyllä pesäpalloa. Sota-aikana leikit muuttuivat sotaisemmiksi. Signalista leikeltiin Stukan kuvia. Niillä taisteltiin Migin kuvien kanssa. Naapurin isompien poikien Matti Karin ja Seppo Kuusiston johdolla rakennettiin pahvikaupunkeja taloineen ja katuineen. Ilmapommitukset uhkasivat palavin pommein. Ilmapuolustus yritti pudottaa hyökkääjät. Taistelun päätteeksi osa kaupungista oli poroksi palanut. Ihailemani ison pojan Olla Pilzin kanssa kehittyneempänä leikkinä oli ”uutisia laittamassa, paperinpaloja taittamassa” – meidän oma uutislehtemme. Sekä Matti että Olla kuolivat traagisesti teini-ikäisinä. Olla kuoli tukinuitossa saamaansa kurkkumätään ja Matti hukkui uimareissulla Pikkukoskella.

Nyt kyselen seuraavalta sukupolvelta

Kyselen keski-ikäisiltä nuorilta heidän leikeistänsä ja mielikuvitusmaailmoistaan. Lähimpänä tällä hetkellä ovat Liisan tytär Lalla ja Liisan poika Timppa. Lalla sanoo nukkeleikkien loppuneen tytöillä noin kahdentoista ikäisenä. Silloin tuli tietty tyhjyys. Eräänlainen mitääntekemättömyyden tila. Tuo mainittu tyhjyyden tila liittyy tietysti murrosikään. Hormonit ryhtyivät jylläämään. Siitinelo oli aluillaan.

Nukkeleikit ja paperinuket muuttuivat, tilalle tulivat Michael Jackson ja Diana Ross. Heidän muassaan vinyylit, kuvat ja kansainväliset faniklubit.  Tässä Lallan itsensä piirtämiä kuvia suosikeistaan.

Timppa taas kertoo tuossa iässä pelanneensa innokkaana roolipelejä. Kaupasta sai ostaa rooliukkoja (akkoja?). Niitä väritettiin sopiviksi. Joku taisi kelvata varsinaiseksi avattareksi. Pelin johtaja laati tarinan. Valloitettiin ja asutettiin toista planeettaa tai etsittiin aarretta hyljätystä kummituksia vilisevästä linnasta. Algoritmeja ei ollut, ne tehtiin itse. Pelaajia oli viidestä kymmeneen. Yhteisöllisyys kasvoista kasvoihin oli pelaamisen tärkeä suola ja sokeri. Yksi peli saattoi kestää viikkoja. Pelit olivat larppaamisen esiaste.

Muutosvaihe neppariautoista ja paperinukeista roolipelien kautta nykyiseen älypuhelinmaailmaan on ollut kymmeniä vuosia. Televisioruudulla pelattava Pong-tennis, futis- ja squashpeli 70-luvun lopulla, siitä kaikki alkoi ja paisui mahtavaksi viihdeteollisuudeksi.   Kuvassa Pong ja Saloran playmaster.

Kirjoitin muutama vuosi sitten blogin virtuaalimaailmoista ja peleistä: http://penttimurole.blogspot.com/2013/06/clash-of-minds-angry-mothers.html

Kyselin silloin, onko lasten ja nuorten ja varhaiskeski-ikäisten virtuaalimaailmoissa jotain yhteistä?

Nuo maailmat ovat nyt aivan uusia -tai melkein uusia. Ne ovat tietokoneella luotuja virtuaaliympäristöjä. Niissä voit olla sisällä, koukussa, mutta turvallisesti napinpainalluksen päässä ulkona. Tuo virtuaalimaailmasta irrottautuminen ei ennen vanhaan ollut yhtä helppoa. Kuljit metsäpolkua illan hämärtyessä. Ympärilläsi vilisi toisenlainen virtuaalimaailma. Metsä olivat täynnä kiinnostavia ja pelottavia hahmoja. Kulkija tunsi vahvan uhkan läsnäolon. Se oli metsätonttujen, käärmeiden ja menninkäisten läsnäoloa. Saattaa olla, että punahilkka mietti sudenkin hiiviskelevän lähistöllä. Sadut olivat täynnä virtuaalimaailman tarinoita. Ne kulkivat mukana ja ajatuksissa. Yksisilmäiset mummot saattoivat ilmestyä sammaleisen kiven takaa tai naavaisen kuusen kätköistä. Tuo kaikki on mennyttä. Meidän lapsillamme ja nuorillamme on nyt toiset maailmat. Maailmat joihin voi pelottomasti siirtyä ja sitten irtautua. Niissä maailmoissa ei tunne tuulen viileyttä, ei sadepisaroiden valumista poskea pitkin kaulalle eikä männynkävyn pistoa paljaan jalan alla. Ne maailmat muodostuvat aivojen ja kuvaruudun välissä, sormia näppärästi liikuttaen.

Olin tuossa blogissani selvittänyt kaikkien lastenlasteni ja lastenlastenlasteni peliaddiktiota. Nyt teen päivityksen nuorimmista vanhimpiin. Tässä ne ovat pienten lasten ja varhaisteinien suosikit.

Päivitän pelitilanteen

Oliver 2v, hän haluaa katsoa puhelimesta vain paloautojen kuvia. Lotta 5v, hän katselee My Little Phony-lastenohjelmia. Ilona 5v, hän rakastaa Pipsa Possua. Paavo 6v, hän on Minecraftin pelaaja. Niilo 11v, hän on antautunut Overwatchin pauloihin. Joonaksen 28v ja Juuson 26v pelihommat ovat jo mennyttä aikaa. Matias ilmoittaa sentään hieman pelaavansa seuraavia pelejä: Horizon Zero Dawn, Rocket League ja Final Fantasy.  Liisan lastenlapsista Antti 11v, hän on addiktoitunut Overwatchin ”liigapelaaja”. Eemeli 15v, on jo jättänyt pelit, häntä kiinnostavat vain kokkausvideot. No Liisa ja minä, pelaammeko jotain? No emme aivan varmasti, meidän pelitaitomme, mutta myös pelihimomme ovat nollan tasolla. No, pajatsoa olen elämässäni muutaman kerran pelannut, mutta rahani välittömästi menettänyt. Yksikätisen sarveen en ole elämäni aikana koskaan tarttunut. Niin se käy, kun pelihimo täysin puuttuu.

Overwatch

Joskus tuntuu olevan vaikeata saada nuorta miestä liikahtamaan läppärin vierestä. Kuulokkeet korvissa hän tuntuu käyvän englanninkielistä keskustelua pelitiimiläistensä kanssa. Kuka on Virosta, kuka on Britanniasta, kuka lienee kautta maailman. Overwatch-pelin alkuteksti on mahtava - kaikessa typeryydessään: 

”In the time of global crisis, an international task force of heroes banded together to restore peace to a war-torn world: OVERWATCH. Overwatch ended the crisis and helped maintain peace in the decades that followed, inspiring an era of exploration, innovation, and discovery. But, after many years, Overwatch’s influence waned, and it was eventually disbanded. Now, conflict is rising across the world again and the call has gone out to heroes old and new. Are you with us?”

Haluan nyt nähdä vilauksen tuosta pelistä. Peli on “First-person shooter.” Tämä tarkoittaa, että pelaaja on itse omien aseidensa tähtäimen takana. Pelillä on tällä hetkellä 40 miljoonaa käyttäjää. Pelissä on useita hahmoja joista voi valita aseveljensä. Osa hahmoista on naisia. Tilastojen mukaan naistaistelijat ovat hyvin suosittuja.

Erityisen suosittu on Widowmaker. Hän tekee selvää toisista robottiolioista. Ihmisiähän nuo ammuttavat eivät ole. Robotteja he ovat. Ihmisiä ei taisteluareenoilla näy. Heidät on kai neutronipommilla hävitetty ennen Overwatch-sankareiden taistelua.

Räiskintä on sanoin kuvaamatonta. Sankarirobotteja lentää taivaalla, kiipeilee seinillä, juoksee pitkin katukujanteita, lymyää katoilla, heitä on kaikkialla. Jokaisella on mitä mielikuvituksellisimpia aseita. Jotkut tyypit suorastaan muuttuvat tykeiksi tai konekivääreiksi. Moira heittää keijupölyä, sillä voi saada aseveljen tai asesiskon heräämään henkiin. Toisessa kädessään hänellä on taikapalloja, joiden violetti osuma varastaa kuolleen vihollisen sielun. Ammukset suihkivat, lasersäteet viuhuvat, ruoska välähtää, kaikkialla kuvaruudussa tapahtuu uskomatonta sähläystä. Pelaajan toinen käsi on hiiressä. Toisella kädellä hän näppäilee. En ymmärrä mitä tapahtuu tai mitä hän tekee. En tajua kuka on aseveli ja kuka vihollinen.  Kaikki on minun silmissäni kaaosta.

Kaupungit ovat vaikuttavan kvasihistoriallisia. Yksi taistelupaikoista on Venetsia-muunnelma. San Marcon torni ja kanavat vilahtelevat, mutta se ei ole kuitenkaan oikea Venetsia. Paikkoja on parisen kymmentä. Minä onnistuin näkemään vain historiallisia miljöitä. Penäsin kyllä Manhattania tai jotain vastaavaa, mutta sellaista ei saatu esiin.  Yleensä kaupungit eivät näytä vahingoittuvan tässä kauheassa räiskinnässä. No, jos eivät ihmiset taistele, eivätkä kaupungit tuhoudu, niin eipä kai tuosta voi niin paljon haittaakaan olla?

No, mitä nyt sitten?

Nyt olisi ryhdyttävä arvioimaan pelaamisen vaikutuksia nuoren ihmiseen. Olin jo näitä arvioita laittanut edelliseen pelaamista koskevaan blogiini. Sanovat pelaamisen kolme tärkeintä ominaisuutta myönteisellä sektorilla olevan: autonomia, kuuluminen yhteisöön ja pätevyys. Nuo asiat havaitsin Antin reaktioissa. Voitettuaan pelin hän huudahti riemuissaan: I am the best!  Kyselevät vielä itseltään -asioita pohtivat- olisiko pelaaminen terveellinen tapa rentoutumiseen ja stressin purkamiseen? Tuohon en usko lainkaan. Väitän pelaamisen juuri olevan stressin aiheuttaja. Tai mitä? Stressaudunko minä tässä blogeja kirjoittaessani? Onhan sekin jonkinlaista pelaamista. No en varmaan. Tämähän on ikääntyneen ihmisen hyasintin torjuntaa. Vai mikä se nyt olikaan se sana? Ai niin, dementian torjuntaa.   Väittävät vielä pelaamisen kohottavan aivojen prosessointinopeutta – tuohon uskon kyllä ilman muuta ja uskon siihen että pelaaminen nostaa merkittävästi visuaalista adaptointikykyä. Kielteisellä puolella keskustelevat paljon siitä aiheuttaako pelaaminen aggressiota ja väkivaltaa.  Amerikan kouluammuskeluiden yhteydessä sekä Obama että Trump ovat tähän vihjailleet.  Minä uskon heidän ajatuksiinsa. Mutta mitään ei voi muuttaa. Tässä suhteessa olemme ajopuu. Olemme ajan virrassa. Markkinoiden virrassa. Ihmismielen virrassa. Voimattomia.