Julen ä här, Julen ä här, flickai, gossai dansa igen!

Minun isoisäni, eli iskäni – kuten isoisääni kutsuin, tuota renkutusta joskus jouluna hoilotteli. Ruotsia hän ei kyllä osannut, vaikka usein hänen renkutuksissaan esiintyi ruotsin- tai venäjänkielisiä sanaväännelmiä. Kyllä iskä oikeitakin lauluja osasi. Olinhan hänellä sentään Hermannin nuorisoseurassa tanssikoulu ja sylissään kaksirivinen haitari.  Mitä lienevät opettaneen, varmaan valssin ja polkan lisäksi patukaartia, patespaania ja vengerkaa? Lieneekö niitä sitten Tapaninpäivänä tanssittu Hämeentien varrella Sörnäisten vankilan kohdalla sijainneessa nuorisoseuran talossa.

Jouluna muistellaan edesmenneitä. Panenkin tähän iskän kuvan nuorisoseuran voimistelijavetimissään. Kuva kai otettiin joskus vuosisadan vaihteessa. Valokuvaaja Emil Rundman oli tunnettu tekijä. Hän kuvasi mm. yleislakon 1905 aikaista liikehdintää Helsingissä, teki paljon muotokuvia, muutti myöhemmin Mikkeliin.

Stressi stressin päälle

Nyt on Joulun aika. Kuuntelen autossa istuessani Jussi Putkosen ja Jenny Lehtisen keskusteluohjelmaa joulun stressistä. Tykkään muuten Putkosesta. He sanovat yhden isoimmista jouluperinteistämme olevan joulustressin. Jatkavat vielä: ”Monelle pyhien aika on nautinnon sijaan suorittamista ja hampaiden kiristelyä sekä esimerkiksi riitelyä siitä, miten ja missä joulua pitää viettää”. Akti-keskustelu käy vilkkaana. Lahjojen antaminen ja siitä luopuminen tuntuu olevan tärkeä aihe.  Ehkä ottelu menee tasan, puolet pitävät perinteestä, puolet ovat valmiita siitä luopumaan. Lapsien paketinaukaisua monet pitävät huippuhetkenä. Minusta se tuntuu joskus jopa barbaariselta toiminnalta. Kukaan ei ole kiinnostunut kauniista joululahjapapereista tai hienosti solmituista ruseteista tai korttiin kirjoitetuista hyvän joulun toivotuksista puhumattakaan lahjan antajan henkilöllisyydestä. Näin se menee lasten lahjojen kanssa – lähes kaaoksena.

Itse en ole kokenut joulun stressiä

Tai tuliko se sittenkin tuossa sanottua? Onhan minulla näköjään pakettien purkustressi. Onko muuta joulustressiä? No ehkä sittenkin tunnistan erään stressin. Se syntyi joskus ulkomaantöiden aikana. Oli vaara sen suhteen, ehdinkö kotiin vai jäänkö jouluksi jonnekin vieraan maan lentokentälle aattoiltaa viettämään. Itse asiassa muistankin aatonaattoja Zurichin kentältä Helsinkiin lähtevää lentoa odottelemassa. Tuossa istuu Tane Mäkinen ja tuossa istuu Heikki Koivu ja tuossa Sointu Rajakallio, Erkki Anttilaa vielä odotellaan, hän on poikennut herkkukauppaan jouluostoksille. Rakentajat olivat tulossa kotiin joulua viettämään. Joulu ei näissä töissä useinkaan jäänyt pitkäksi lomanvietoksi. Tapaninpäivänä vuonna 1980 olin menossa Ammanin kautta Bagdadiin. Oli tarkoitus myydä Bagdadin metron suunnittelua. Frankfurtissa Ammanin koneeseen tunkeutui yllättäen suomalaisen rakentamisen koko kerma. Kärjessä tepasteli Kauko Rastas, seurassaan Antero Kallio, Pentti Säynevirta, Harri Hintikka ja Matti Suvanto.  Nuorempana avustajana ja kohteliaasti muille herroille istumapaikkoja osoitellen ja päällystakkeja nostellen oli Harry Lindström. Oli menossa Bagdadin kongressipalatsin loppuselvittely. Hankkeen luovutushetki läheni. Sehän oli vuonna 1982. Joulua ei voinut pyhittää perinteisiin joulutoimiin. Stressit olivat muualla. Olenpa näistä rakennusviennin stressikohteista ja ilon kohteista kirjoittanut aika monta blogia. Tässä yksi malliksi:

http://penttimurole.blogspot.com/2015/11/suomalaiset-rakentajat-irakissa.html

Millaisia ovat olleet Pentin joulut?

Enpä ole asiaa kovin keskitetysti ajatellut, mutta nyt ajattelen. Olin talvisodan alkaessa juuri täyttänyt viisi vuotta. Vuotta aikaisemmin oli isäni kuollut Rauhan junaonnettomuudessa. Olot perheessä olivat ilmeisen surumieliset. Sodan alkaessa ja ensimmäisten pommien pudottua Helsinkiin perheemme siirtyi evakkoon Vääksyn Salonsaareen, kesäpaikallemme. Asuimme kesäpaikkamme läheisyydessä sijainneessa vanhassa torpassa. Yöllä tuijotimme taivaalla kuunvalossa kiiltäviä hopeanharmaita pommikoneita. Joulua vietimme viereisen maatalon suuressa tuvassa. Lahjoja? Yksi paketti, ehkä kaksi? Isoisäni, iskäni – niin kuin häntä kutsuin, säikäytti minut pahanpäiväisesti, kun joulupukki kurkisti tuvan ovesta sisään, iskä hätisti häntä pois, kysyi, mikäs kulkumies te olette? No, pukki ei onneksi pelästynyt ja joulu oli pelastettu.

Sota-ajan joulut olivat Suomen kansalle draamaa, mutta lapselle tärkeä ilonpilkahdus. Stressikeskustelua ei käyty, stressit olivat muualla, naisilla kotirintamalla ja miehillä rintamalla. Yhtä Nokian joulua lukuun ottamatta minun jatkosodan aikaiset jouluni vietettiin kotona Pakilassa. Tapana oli, että mummuni piipahti aina jouluaattona naapurin Miina-mummua tapaamaan.

Miina istuskeli hellansa vieressä juuri tässä talossa, jossa nyt konetta naputtelen. Hellakin on tuossa paikallaan ja talvisaikaan käytössä Liisan aamiaispuuhissa. Kahdella klapilla kiehuu kahvi ja paistuvat munat.  

Niin, joulusta oli puhe: Joulupukki sitten mustassa turkissaan sattui aina saapumaan meille juuri mummun poissa ollessa. Ikävä sattuma - juttu meni täydestä. Joulupukki oli pelottava. Hän hiippaili keppinsä kanssa talon ympärillä aivan kuin epäröiden. Huutelemalla sitten saatiin taloon sisään. Syliin ei kuitenkaan uskallettu. Lahjat tuli jaettua ja piirileikit tanssittua. Joulupukin lähdettyä minä jouduin sitten aina naapuriin mummua kotiin hätyyttelemään. Kunnes kerran havaitsin hippusen pumpulia hänen huuleensa tarttuneena. Silloin alkoi taika haihtua.

Sota-ajan lapselle maidonhaku Pakilassa läheisestä Lindgrenin torpasta oli hieman pelottavaa. Jouluaattonakin se piti tehdä. Kuutamoöinä taivaalla risteilivät valonheittäjien keilat. Vihollisen pommittajat olivat tähtäimessä. Viereisellä Pirkkolan plotin kalliolla kuulokojeet suurine metallikorvineen seurasivat taivasta. Liisa tästä kuutamoyön tunnelmasta teki kuvan. Panin sen tuohon malliksi. Sotatalvien tunnelmista kerrotaan lisää blogissani: http://penttimurole.blogspot.com/2014/01/taysikuu-ja-sotatalvien-varjot.html

Partiopukkina ja teekkaripukkina

Sotien jälkeen joulut rauhoittuivat. Partiopoikana 50-luvun alussa ryhdyin partiopukiksi. Aikanaan partiopukki vaihtui teekkaripukiksi. Tämä virka muutti kymmeneksi vuodeksi joulun vieton. Pukkihommiin lähdettiin kello viiden maissa ja visiittejä riitti kahdeksaan, puoli yhdeksään. Rahaa oli tulevinaan paljon, mutta jouluateriat jäivät väliin. Kun palasin kotiin tiskit olivat jo pesussa. Tavan mukaan miehet olivat panneet maata, ja naiset touhusivat. Lahjat odottivat jakamista. Nälkäiselle kyllä tarjottiin joulupöydästä säästyneitä herkkuja. Mutta syömisen tunnelma, se puuttui. Taskussa pullottavat rahat hieman helpottivat tilannetta.

Kyllä kai joulupukin kantaisä on Pyhä Nikolaus (270-343). Hän oli lahjoja jakeleva Myran piispa ja asui Kreikan saaristossa, nykyisessä Turkissa, silloisessa Rooman valtakunnassa. Hän oli Euroopassa monien eri ammattiryhmien suojeluspyhimys. Mainitaan esimerkiksi merimiehet, kauppiaat, jousimiehet, katuvat varkaat, prostituoidut, lapset, oluen panijat, panttilainaajat ja opiskelijat. Joulupukin ilmiasu on aikojen mukana muuttunut. Tämä monella nimellä kulkeva ukkeli oli ehkä perinteisesti metsästäjän asussa kulkeva turkkimies. Ei meilläkään koskaan joulupukki punaisiin pukeutunut, aina sillä oli joku mustanpuhuva turkki tai sisäturkki nurin päin käännettynä. Näin se silloin ajateltiin. Siinäpä se, tuo punainen pukki ilmestyi laajaan tietoisuuteen vasta vuonna 1931 Coca Cola yhtiön lanseeraamana. Pukin piirsi ruotsalaisamerikkalainen Haddon Sundholm. Värin piti olla täsmälleen Coca Colan perinteinen punainen. Vasemmalla on saksalainen pukki 1800-luvulta ja oikealla Coca Cola -pukki punaisissaan.

Kokemukset joulupukkina olivat hienoja. Joulunvietto suomalaisissa lapsiperheissä oli arvokasta ja lämmintä. Koskaan ei joulupukille jäänyt huonoja muistoja. Perheet olivat köyhiä ja rikkaita ja siltä väliltä. Joulutunnelma oli ihana, rahalla ei ollut painoa muussa, kuin ehkä lahjojen määrässä. Joulupukkina olossa on yhtymäkohtia armeijan alokasaikoihin. Tapaat ihmisiä erilaisista oloista ja havaitset erilaisuuden yhdistävän. Alokkaana tietysti tasavertaisena kaikkien kanssa, joulupukkina taas kummallisena auktoriteettina kaiken yläpuolella. Vai alapuolella? Yleensä, kun lahjat oli saatu jakoon, pukki unohtui.

Olin ilmoittanut luopuvani joulupukin hommista jo vuosia sitten. Haave ei ole toteutunut. Nyt sitten tänä jouluna olin lopullisesti päättänyt siirtyä joulupukkieläkkeelle. Tyttärentyttäreni soittaa. Hei, kyllä kai nyt sentään olet tänäkin jouluna joulupukki. Ei, nyt olen lopettanut, nuoremmat saavat ryhtyä pukkeilemaan. Voi isoiskä kiltti, me niin haluttaisiin, että olisit pukkina. Sinne tulevat kakki neljä lastenlastenlastasi ja me muut. Tulethan? ”No joo, tullaan, tullaan”. Kuvassa joulupukin itsestään ottama selfie ennen matkalle lähtöä. Lotta 6 v kyllä havaitsi pukin tukan muistuttavan isoiskän tukkaa ja äänikin oli kuulemma tutunomainen, mutta sanoi sitten kaiken kyllä sopivan joulun tunnelmaan. Pakilan pukki toivottaa teille kaikille hyvää jatkoa ja onnellista uutta vuotta.

Talvipäivän tasaus

Joulun historia lähtee talvipäivän tasauksesta. Kansat jo kauan ennen Jeesus nasaretilaisen syntymää juhlivat pimeyden kääntymistä valoa kohti. Olipa Stonehenge rakennettu jo 3000 vuotta sitten ja siinä kivet siten aseteltu, että talvipäivän tasauksen auringonnousun säteelle oli tarkka aukotuksensa.  Roomassa kansa juhli aurinkoa ja talvipäivän tasausta. Ruokaa oli tarjolla ja viini virtasi. Saturnalian aikana yhteiskuntajärjestys meni hetkeksi päälaelleen. Orjista tuli herroja ja talonpojat hallitsivat kaupunkia. Aluksi kristityt viettivät pääsiäistä, mutta keksivät sitten 400-luvulla Saturnalian hyväksi ja kansaa ilahduttavaksi juhlakaudeksi. Paavi Julius I päättikin Kristuksen syntymäpäiväksi joulukuun 25. Aluksi juhlaa nimitettiin Voittamattoman auringon syntymäpäiväksi. Christmas sana otettiin historioitsijoiden mukaan käyttöön Englannissa vasta vuonna 1035. Skandinaviassa pakanat polttivat nuotioita ilman puhdistamiseksi kaikesta menneen vuoden harmeista.

Germaanit pelkäsivät Odinin retkiä taivaalla, hän kun kierroksellaan jakeli ihmisille rikkautta tai köyhyyttä - aina ansion mukaan. Odin ajeli harmaalla hevosella tai jopa porolla pohjoisessa liikkuessaan. Kansan oli paras pysyä turvassa villeiltä taivaan jahtimiehiltä. Odinin vaarasta huolimatta kansa kuitenkin juhli rankasti omaa yule-juhlaansa. Tuosta nimestä se sitten juontuu skandinaavien jul ja meidän joulumme. 800-luvulla kristitty joulunvietto oli jo levinnyt kautta Euroopan. Kansa kävi kirkoissa, mutta jatkoi juhlimista karnevaalitunnelmissa. Tuostapa luinkin yle-uutisista 1700-luvun Porin raadin antaneen ankaria ohjeita joulun vieton hillitsemiseksi:

” ...mös caicki häpiälisett dantzitt ja luattåmatt yöreijutt, nijn mös caicki ne cuin pahan menån, kiukulla, riakumisella, kiråuxella, tappeluxella, ambumisella, eli muulla sencaldaisella såpimattåmudella matkan saattavatt.”

Joulunvietto ja joulupuu, niin kuin itse joulupukki ovat joutuneet joskus syrjinnän kohteeksi. Englannissa 1600-luvulla puritaanit saivat aikaan joulun kiellon 20 vuodeksi. Neuvostoliitossa joulu kiellettiin, mutta isännyys annettiin kuitenkin pakkasukolle. Pakkasukon aika on uutena vuotena, mutta myös ortodoksien jouluna eli 7 tammikuuta. Natsit halusivat muuttaa joulutraditiot perinteisen Julfestin suuntaan. Jeesus taisi kilpailla kunniasta itsensä Führerin kanssa. Muutos ei onnistunut, mutta Hitlerin syytökset juutalaisia vastaan Jeesuksen murhaajana johtivat hirmutekoihin. Viimeksi Turkin hallitus on kritisoinut kansaa liiallisesta joulupukki-intoilusta.  Joulua on historian aikana kritisoitu poliittisista syistä, mutta eniten sitä on kritisoitu liiallisen juhlinnan ja ylettömän ryyppäämisen vuoksi. No, tähän on palattu. Ostoskarnevaali pyörii ja Alkon myyntitilastot saavuttavat huippulukemia. Saturnalia näyttää jatkuvan. Mutta ovatko asiat sittenkään niin huonosti? Sitä joulupukki hieman epäilee.

Lauri Viidan joulutorni

Tähän saattaisi sopia nyt joulunvieton iloksi lainaus Lauri Viidan joulutarinasta. Sen tarinan kertoi Ville joulupukin lähdettyä Pispalan rinteille Josefiinan ja Iisakin lapsikatraan luota. Voithan halutessasi lukea lisää tarinaa Lauri Viidasta: http://penttimurole.blogspot.com/2016/12/betonimyllarin-pispala.html

Ville: ”Juu, Joulutorni on Joulutunturin laella. Siinä on yhtä monta kerrosta kuin vuodessa päiviä. Mutta niitä kerroksia ei ole naulattu toisiinsa kiinni; niissä on reikä keskellä ja siinä on teräksinen akseli, ihan kuin oikein pitkä ja paksu leipävarras. Mutta se on pystyssä. Sen alapää on kaksi kilometriä tunturin sisässä ja yläpää Jumalan kainalokuopassa. Kerran vuodessa kerrokset nostetaan helvetin isolla tunkrahvilla ihan maailman kattoon saakka, siihen kainaloon, kattos nääs. Sitten niiden annetaan vuoron perää huristaa alas. Kai arvaatte, että se akseli pyörii vähän vimmatusti, kun se on sillä tavalla järjestetty. Se pyörii niin, ettei sitä näykään! Se pyörittää niitä koneita, kattos nääs!"

Elokuvakerhomme matkusti Tampereelle, Suomen Manchesteriin

Tampere on minulle jotenkin oma kaupunki. Minun isoisäni oli tamperelainen ja monet sukulaisistani ovat tamperelaisia.  Pommitustalvena 1944 olin koulussa Tampereella. Minun kouluni Helsingin Nervanderinkadulla oli saanut pommiosuman. Erityisesti muistelen aina joka-aamuista kävelyä pitkin Hämeenkatua rautatieasemalta yli Hämeenpuiston. Asuin Nokialla ja kuljin junalla Tampereelle. Usein keikuimme matkan aikana junan rappusilla.  Joskus käytin Paunun busseja. Puukaasubussit olivat todella surkeassa kunnossa. Aivan tunnen vieläkin keikkuvani ruskean bussin käryisellä ja ruosteisella takasillalla. No, tämän ymmärtää, kalusto oli rintamalla, kotiin jäivät romut. Lounaan söin serkkujeni kanssa Rongankadulla isoisän talossa. Makuhermoni muistavat vieläkin sen ihanan haudutetun puuron. Tampereelle mennessäni muistan aina nämä maut ja nämä hetket.

Ennen kuin kerron tutustumisesta raitiotiehen, minun on kuitenkin kertailtava hieman oman ammattielämäni Tampere-historiaa. Sehän alkoi osallistumisesta Pyynikin harjun kilpailuun. Vuonna 1959 kaupunginvaltuusto päätti järjestää ”Yleisen aatekilpailun Ratinan sillalta länteen suuntautuvan runkotien suunnittelemiseksi”. Tampereen kaupunki oli tehnyt tiestä Pyynikin rinnettä seuraavan ehdotuksen ja tämä ehdotus herätti ankaraa vastarintaa kansalaisissa. Haluttiin varjella Pyynikin luontoa. Osallistuin kilpailuun yhdessä Paavo Mänttärin ja Kalevi Arimon kanssa. Teimme ehdotuksen, jossa tie vietiin pinnassa terassoituna pitkin harjua. Se oli surkea ehdotus. Kilpailun voittivat kurssitoverini diplomi-insinöörit Alpo Väänänen, Ossi Siponen, Kauko Lehtilä ja arkkitehtiylioppilas Kalle Vartola. Kaikki nämä ystävät jo manalle menneitä. Voittaneen ratkaisun perusideana oli tien johtaminen tunneliin noin 300 metrin matkalla Piispantalolta kohti silloisia rollikahalleja. Tämä ratkaisu oli pinnalla vielä vuonna 1969, silloin kun aloitimme Tampereen liikennetutkimuksen ja -suunnitelman teon kaupungin, seutukaavaliiton ja TVH:n yhteisenä toimeksiantona. Tehdyistä viidestä vaihtoehdosta vain yksi perustui nyt toteutuneeseen Kekkosentien pääväylään. Kekkosentie oli kyllä jo piirustuksissa, mutta – kuten arvata saattaa - nykyisestä kalliotunnelista ei tuolloin ollut ajatuksen poikastakaan. Ehdotin kyllä kaupunginhallitukselle pintatunnelia Petsamon omakotialueen lävistykseen, mutta sellainen ei kaupunginäitejä eikä kaupunginisiä kiinnostanut. (Tuohon aikaan ei äitejä yleensä ollut päätöksenteossa).

Hervanta liittyy keskeisenä tekijänä Tampereen ratikan kuvioon. Herrvannan arkkitehtikilpailu järjestettiin vuonna 1968.Teimme Toke Korhosen ja Lauri Soraisen kanssa kilpailuehdotuksen, jossa ehdotimme kaupunginosan rakentamista Hervannan laakson pohjoispuolelle ja nykyisen Hervannan jättämistä rakentamatta. Siitä tuli kilpailusääntöjen vastaisena vain kunniamaininta. Nykyvirtausta ennakoiden vastustimme lähiörakentamista ja yritimme todistaa jatkuvan kaupunkirakenteen autuutta.  Kilpailun voitti Aarne Ruusuvuoren tiimi. Hervannan rakentaminen alkoi, mutta ilman Ruusun apua. Ruusu hyllytettiin. Ruusun tiimissä mukana ollut Jukka Syvälahti vakuuttaa, että heillä kilpailuehdotuksessa oli varauduttu sijoittamaan ratikka Hervannan valtaväylän keskelle. Että niinkö aikaisin? Oliko vaan bussiväylä?

Vasemmalla ylhäällä 70-luvun alun kaksi päävaihtoehtoa Tampereen keskustan liikenneverkoiksi. Hämeenkatua kaavailtiin jo silloin joukkoliikennekaduksi – tosin busseille, ratikasta ei tuossa suunnitelmassa ollut ajatuksen häivääkään. Alakuvassa miehet viinimaljojen ääressä juhlivat Tampereen liikennesuunnitelmaa ja pohtivat polkupyörän ongelmaa. Vasemmalta Mauri Ilva, Matti Valorinta, Mikko Mänty, Pentti Murole, Heikki Pöntinen, Antero Sirviö, Seppo Hirvonen ja Kauko Reijonen. Kuka on tuo takaapäin näkyvä mies, tukka pörrössä - tuntematon? Antero Sirviön piirtämä kuva on erinomainen, henkilöistä kuvastuu ulkonäkö, mutta myös luonteenpiirteet. Ylpeitä ja iloisia oltiin. Nimikirjoitukset sen takaavat.

Tampereelta puuttui hevosraitiotie!

Aikaa kului. Kuinka pian raitiovaunuliikenne tuli esiin tämän ensimmäisen liikennesuunnitelman jälkeen? Tampereen ratikan nettisivuilla on tiivistetty kehityshistoriaa, minä siihen lisäsin joitain lauseita ja sivulauseita. Tässä kuitenkin aluksi hieman kaukohistoriaa.  Ei liene mikään yllätys, että jo vuonna 1906 Tampereella oli harkittu raitiotien rakentamista. Helsingissä oli ollut hevosraitiotie vuodesta 1890. Vuonna 1900 aloitti sähköraitiotie. Tampereen nimikkokaupungissa Manchesterissa seurattiin melko tarkkaan Helsingin aikataulua: sähköraitiotiet aloittivat vuonna 1901. Turussa sähköraitiotiet aloittivat liikennöinnin vuonna 1908 ja Viipurissa vuonna 1912. Ihme ja kumma ettei hanke lähtenyt Tampereella alulle. Olisiko se hämäläinen hitaus? Ja olihan Tampereella patruunoita joiden olisi luullut aloittavat toiminnan yhteistyössä saksasalaisyhtiöiden kanssa Helsingin, Turun ja Viipurin malliin.

Vuonna 2006 tehtiin Tase 2025

Blogia tehdessä aina tuppaa käymään niin että tarkastelunäkökulma lähtee minusta itsestäni. Niin nytkin. Otanpa tässä nyt esiin suunnitelman, jonka tekemiseen pääsin itsekin mukaan. Vuonna 2006 työstettiin TASE 2025 -suunnitelma. Silloin vertailtiin joukkoliikennejärjestelmän vaihtoehtoja. Julkinen keskustelu kävi vilkkaana. Lehtien palstat täyttyivät näyttävistä lööpeistä. Nyssekaupungin ihmiset eivät herkästi sulautuneet sporakaupunkilaisiksi. Aika oli kuitenkin muuttumassa. Työn toteuttamiseen osallistuivat WSP Finland Oy, A-Insinöörit Oy, Arkkitehtitoimisto A-Konsultit Oy, Tampereen teknillisen yliopiston liikenne- ja kuljetustekniikan laitos ja yhdyskuntasuunnittelun laitoksen Kaupunkitutkimuslaboratorio EDGE. Virpi Pastinen johti konsulttityötä. Kaupungilta oli mukana iso tiimi Esa Kotilahden, Risto Laaksosen ja Mika Periviidan johdolla. Minäkin sain olla kommentoimassa. Nyt tutkittiin paikallisrataverkon ja raitioteiden mahdollisuutta. Paikallisradat yhdistäisivät Nokian, Ylöjärven ja Lempäälän Tampereen keskustaan. Katuraitiotie rakennettaisiin Vuoreksesta Hervantaan ja keskustan kautta Lentävänniemeen.

Kuvassa näkyy Tase 2025 ratojen lisäksi arkkitehti Staffan Lodeniuksen laatima visio Tampereen kaupunkiseudun tulevasta maankäyttörakenteesta. Suositusvaihtoehdossa Hervannan ratikka  tuotiin Kekkosentietä TAYSille saakka ja kiepautettiin sitten Teiskontien, Kaupinkadun ja Kalevantien kautta Sorin aukiolle ja Hatanpään valtatielle ja siitä sitten Hämeenkadulle.

Historian tuoretta havinaa

Tampereen ratikan historiakatsauksen mukaan pikaraitiotien luonnostelu aloitettiin vuonna 2001 ja raideliikenneselvityksen tekemisestä päätettiin seuraavana vuonna. Saman vuoden huhtikuussa selvitys muutettiin seudulliseksi. Aluksi pyrittiin käyttämään hyväksi rautatielinjoja toteuttamalla ns. duosysteemi. Hervannan raitiotielinja on ollut alusta saakka mukana. Keskustan osalta ratkaisua etsittiin tunnelilla. Ajatus Hämeenkadun sulkemisesta autoliikenteeltä ei ollut poliittisesti kypsä. Tase 2025 suunnitelmassa vuonna 2006 olivat vielä mukana duo ja puhdas katuratikka. Asiat etenivät ja vuonna 2010 käynnistettiin Tampereen modernin katuraitiotien alustavan yleissuunnitelman teko. Raitiotien toteuttamiseen tähtäävästä jatkosuunnittelusta tehtiin päätös alkuvuodesta 2012. Kaupunginvaltuusto hyväksyi Tampereen raitiotien yleissuunnitelman 16.6.2014 ja päätti toteuttaa raitiotien. Rakentamisesta päätettiin kaupunginvaltuustossa 7.11.2016. Päätös tuli kuusituntisen maratonkeskustelun jälkeen. Nykyinen pääministerimme johti valtuuston kokousta. Raitiotiehankkeella oli valtuustossa 41 kannattajaa ja 25 vastustajaa. Yksi äänesti tyhjää. Nyt sitten marraskuun lopulla 2019 valtuusto vielä päätti äänin 50-16 ensimmäisen vaiheen täydentämisestä Hatanpään valtatien pätkällä linja-autoaseman, uuden lätkäareenan ja Ratinan stadionin sekä uuden kauppakeskuksen äärelle, joka sitten ennakoi radan jatkamista Messukeskuksen ja Pirkkalan suuntaan. Alkuvaiheessa Hervannan linja jatkaisi Pyynikintorille ja TAYSin linja kiepsahtaisi Sorin aukiolle.

Suunnittelu etenee myös seudullisella tasolla. Yleissuunnitelmassa tarkastellaan raitiotien laajentamista Pirkkalaan, Kangasalaan ja Ylöjärvelle. Pirkkalan suunta vaikuttaisi ykköskohteelta.

Elokuvakerho kokoontui

Nyt olin flunssassa. En voinut osallistua varsinaiseen elokuvakerhon matkaan. En päässyt teatteriin katsomaan Linda Wallgrenin Juhannustansseja. Kerron kuitenkin, että elokuvakerhomme antoi perinteisessä arvioinnissaan asteikolla 1-5 teatteriesityksestä keskiarvon 2,7. Liisa arvioi, että minä olisin antanut ykkösen, jos olisin ollut paikalla. Joten en paljoa menettänyt. Tässä kooste arvostelusta:

en tykänny, aluksi tympeää odotusta, lopuksi kohellusta, surrealismin ja absurditeetin voitto, ristiriitainen oli, hyvä laulaja, hyvä musiikki, ei saisi tehdä pelkästään nuorille/ hyvä että saadaan nuoria teatteriin, nuoret tykkäs, samat asiat pienen ihmisen elämässä; syrjäytyneisyys, tyhjyys, rakkaus, rakkauden kaipuu, rakkauden puute, ulkopuolisuuden tunne, uskonnon kaikkivoimaisuuden ja armahduksen sanoman epäily, mitään en ymmärtänyt, mutta lystiä oli

Leffakerhon väki Tampereen ratikan tiloissa. Vasemmalta: Petri, Silja, Liisa, Saara, Seppo, Ray, Raija, Matti ja Ritva. Oikealla seisoo ylpeänä toimitusjohtaja Pekka Sirviö.

En päässyt Sara Hildenille enkä muihinkaan gallerioihin

Mutta oli eräs tilaisuus, johon halusin välttämättä osallistua. Niinpä ajoin autolla Tampereelle kuullakseni esittelyn Tampereen raitiovaunusta. Pekka Sirviö, raitiovaunuyhtiön toimitusjohtaja piti meille hyvän esittelyn. Hän kertoi allianssimallin toimivan mainiosti. Allianssissa ovat mukana Tampereen kaupunki, Tampereen Raitiotie Oy, NRC Group Finland Oy, Pöyry Finland Oy, Sweco Finland Oy ja YIT Suomi Oy. Tampereen raitiotien liikennöitsijäksi valittiin VR-Yhtymä.

Tampereella käytiin innostunutta taistoa ratikan väristä. Erityisesti pinkki kohosi suureksi suosikiksi. Pinkin kannattajia oli mm. Sanna Marin, pääministerimme ja Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Viralliseen äänestykseen ei sitten pinkkiä päästetty ja voiton peri tiilenpunainen. Se voitti sinisen ääniosuudella 59 %. Tässä kuvassa on Aamulehden äänestyksen tulos. Yllätys, yllätys, miehet kannattavat pinkkiä, naiset sinistä. Punainen jäi molemmilla sukupuolilla kakkoseksi – mutta tiilenpunainen siitä tuli. No, ehkä tuosta ratikasta puuttuu jotain modernia räväkkyyttä. Ehkä se näyttää hieman antiikkiselta. No, hyväksytään muristen, kunhan eivät vaan ryhdy Helsingin tapaan vaunujansa teippailemaa kaiken maailman mainoksilla.

Mitä on tapahtumassa?

Ensimmäisessä vaiheessa ryhdytään ajamaan kahta linjaa Hervanta-Pyynikintori ja TAYS-Sorin aukio. Vuoroväli linjoilla on 7-8 minuuttia ja Hämeenkadulla siten 3,5-4 minuuttia. Varsinaisen liikenteen kyytiin pitäisi päästä 9.8. 20021.  Ratatyöt kaikkine lisukkeineen tulevat maksamaan pyöreästi sanottuna päälle 300 milj. euroa. Kun kilometrejä on 23 km radan hinnaksi tulee knaftisti 15 milj. euroa kilometriltä. Se on normaalia kansainvälistä tasoa. Tavaksi on tullut, että kaupunki ottaa osan katutöistä kontolleen. Hämeensillan korjaus yksin taisi maksaa 60 milj. euroa. Raitiovaunuja tarvitaan alkuun 19 kpl. Tilausta voidaan myöhemmin laajentaa. Kaluston hinta ensimmäisen vaiheen ja toisen vaiheen liikennöintiä varten jäänee noin 100 miljoonaan euroon. Varikko on jo valmiina Hervannassa. Sen kustannukset sisältyvät tuohon 300 miljoonaan plus. Eihän näistä kustannuksista nyt koskaan ota täyttä selvyyttä, ei ennen eikä jälkeen, mutta jos Tampereen ratikkaa vertaa Raidejokeriin, ovathan radat käytännössä lähes saman mittaisia (23-25 km), havaitaan hinnassa eroa: Raidejokeri maksaa varikkoineen 400 milj. kun tamperelaiset tekevät saman 300 miljoonalla. Kalustosta eli 29 vaunusta jokerilaiset maksavat 100 M€. Tamperelaiset maksavat 19 vaunusta 75 M€. Vaunua kohti tämä tekee 3,5 M€ ja 4,0 M€. Tamperelaisten vaunut ovat isompia. Niihin mahtuu 104+160=264 matkustajaa, kun Jokerin vaunuun mahtuu vain 76+180=156 henkeä. Istumapaikkaa kohti hinnaksi tulee manselaisilla 39000 euroa ja jokerilaisilla 46000 euroa.

Hankkeeseen voit tutustua tarkemmin Tampereen ratikan omilla sivuilla: https://www.tampereenratikka.fi/

Hienoja juttu kaiken kaikkiaan! Onnittelut tekijöille. Saattaa olla, että tässä minun pika-analyysissäni jokin heittää – joten korjausehdotuksia otetaan vastaan mielihyvin. Tässä vielä kello joka kertoo, kuinka paljon aikaa on Tampereen ratikan H-hetkeen. Paitsi että nyt tämä kello on jo päivän myöhässä.

Tuliko Tampere nyt tällä taputelluksi? No hieman pintaa hipaisten ja paljolti omiin muistoihin keskittyen. Olen kirjoittanut Tampereesta joitakin blogeja. Panen ne nyt tähän linkiksi, jos sattuisi kiinnostamaan:

http://penttimurole.blogspot.com/2014/08/tammerkosken-kuohuja.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/12/betonimyllarin-pispala.html

http://penttimurole.blogspot.com/2013/09/tunnelissa.html

Lopuksi vielä kaikkien iloksi Joulutervehdyksineen Seppo Vepsäläisen runo tiilenpunaisesta ratikasta. Tämän runon hän kirjoitti leffakerhon retkellä saamiensa tunnelmien pohjalta.

Tiilenpunainen ratikka

kiitää pian Hämeenkadulla

polkupyöräilijöiden vilkutus

radan molemmin puolin

Sorsapuiston kupeessa

nälkäiset jäytävät possunkylkeä

siitä voimistuneina

vilkaisevat roomalaista rantaelämää

punatiilirakennuksen uumenissa

tänne on tultava uudelleen

tulevana syksynä

ehkä jo silloin taideratikassa

varmaan jo raitiovarikolla

voi tunnustella rautahevon

uusinta urbaania helmeä

                                                      sov2119

Onko Sahelin vihreä muuri ratkaisu ilmasto-ongelmaan?

Sain ystävältäni Pekka Korpiselta edelliseen blogiini liittyvän spontaanin kommentin. Hän ei ehkä pitänyt siitä, että nimitin Afrikan Unionin kärkihanketta Grande Muraille Verte – Great Green Wall - pensasaidaksi. Hän kertoi olleensa aikanaan Maailmanpankissa toimiessaan yksi aloitteentekijöistä myönnettäessä 10 miljardia dollaria Tropical Forestry Action Programmen tueksi. Hän kertoi metsittämisen oleva mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallinen hanke. Hänen mielestään Great Green Wall on lupaava hanke, jota EU:n pitäisi kaikin voimin tukea, onhan se afrikkalaisten oma projekti ja ainakin toistaiseksi lupaava. Pekka on oikeassa. Metsitys Afrikassa on vahvasti yhteiskunnallisiin päämääriin pyrkivää toimintaa.

Suuren vihreän muurin idean alkusanat lausui Nigerian presidentti Olusegun Obasanju vuonna 2004. Afrikan Unioni otti hankkeen ohjelmaan vuonna 2007. Kaksi vuotta tuon jälkeen unionin puheenjohtajana aloitti Libyan Muammar Gaddafi. Libya oli tuohon aikaan unionin suurin rahoittaja. Gaddafi oli omassa maassaan aloittanut ikioman Great Man Made River hankkeensa 1980-luvulla. Vesi ryhtyi virtaamaan (pumpattiin) rannikon kaupunkeihin 1990-luvun loppupuoliskolla. Hankkeilla on eronsa, mutta on eräs yhtäläisyys. Molempia ylistetään maailman suurimmiksi ja mahtavimmiksi hankkeiksi. Gaddafi sanoi hankkeensa olevan maailman kahdeksas ihme. Gaddafin hanke tähtäsi kansan ja erityisesti maatalouden tarpeiden turvaamiseen ottamalla maaperästä fossiilista pohjavettä. Ekologisesti arveluttavaa siis, sanovat viisaat. Systeemi toimii tänäkin päivänä, mutta maataloudelle vettä ei ole riittänyt.  Great Green Wall mainosvideoilla vihreän muurin kerrotaan olevan valmistuttuaan maailman suurin elävä organismi. Puhutaan myös maailmanihmeestä Gaddafin tapaan. Hankkeen yhteydessä ei mainita sen olevan erityisesti hiilitasapainoon pyrkivä metsitysprojekti. Afrikan unionin Great Green Wall tähtääkin aavikon leviämisen pysäyttämiseen, kuivuuden torjuntaan sekä paikallisen elämäntavan suojeluun. Viimeisimmissä viesteissä vihreän muurin suhteen on todettu sen olevan jotain muuta kuin vain puilla istutettu kapea vyöhyke. Vanha ajatus on antanut tilaa uudelle visiolle, jonka mukaan se onkin mosaiikki kestävistä maankäytön käytännöistä. Samalla muuri on metafora ilmaistessaan Afrikan maiden ja niiden tukijoiden välistä solidaarisuutta.

Eräs GGW-projektin päätekijöistä viestitti äskettäin näin: “Great Green Wall is not only about trees. The Great Green Wall is about development, it’s about sustainable, climate-smart development, at all levels. The first, biggest achievement of the Great Green Wall is the fact that people of those regions have accepted to work together, for a common goal. The second achievement is that each of those countries developed national action plans. That is the biggest achievement, because now they own it. It’s about ownership, and that has been the failure of development aid, because people were never identified with it. But this time they identify. This is our thing.”

On myös kriitikoita. Eräs Afrikassa toimiva agroforestry-asiantuntija sanoo, ettei ole mitään järkeä istuttaa puita pitkin Sahelia, kuivalle savannille, Saharan erämaan etelärajoille: ”Se ei voi onnistua. Rahaa on liian vähän. Ei ole tieteellistä tutkimusta joka osoittaisi hankkeen onnistumismahdollisuudet. Itse asiassa erämaa ei ollut siirtymässä etelään, sen sijaan ylikäyttö köyhdytti maan. Suurin osa ehdotetun muurin alueesta on asumatonta, eikä siellä ole ketään hoitamassa taimia.”

Mitäköhän ”me” nyt puuhailemme?

Great Green Wall on hieno ja kunnianhimoinen hanke. Sillä on myös kriitikkonsa. Hanke on myös muotoutumassa uudelleen.  Sillä aiotaan luoda miljoonille ihmiselle työtä ja elinmahdollisuuksia. Mutta se ei ole kuitenkaan sama hanke josta ”me” nyt puhumme. Me puhumme 100 km x 100 km metsityksen pilottihankkeesta, joka ennakoisi laajempaa Saharan ja Sahelin ilmastometsitystä keinokastelua käyttäen.  ”Meillä” tarkoitan Sanna Marinille lähetetyn kirjeen allekirjoittajia. Se kirje oli esillä edellisessä blogissani. Meitä ovat Eero Paloheimo, Veli Pohjonen, Eero Kontula ja minä. Lauri Palojärvi on myöskin häärinyt ajatuksen tukijana. Meidän ajatuksemme on jotain enemmän kuin tuo edellä esitelty vihreä muuri. Meidän ajatuksemme vaatii huomattavasti enemmän kaikkea. Se vaatii teknologiaa ja koulutusta. Se edellyttää kouluja ja terveyskeskuksia. Se on paikallisyhteisöille valtava mahdollisuus, mutta se ei toimi paikallisyhteisön perinteisillä ehdoilla. Se ei ole projekti jonka päätarkoitus on kotieläinten hoito ja kotitarveviljely. Sillä ei suurena päämääränä pyritä turvaamaan perinteistä puolipaimentolaiskulttuuria. Meidän projektimme on verrattavissa teolliseen vallankumoukseen. Yhteiskunta hyppää pois vanhasta johonkin uuteen. Kun aikanaan patruunat tai tulevat sellaiset saapuivat Suomeen mukanaan tietoa ja taitoa, he pystyttivät vesivoimalan, he hankkivat koneita, he jalostivat raaka-aineista tuotteita, he kuljettivat hevosilla ja soutuveneillä tuotteitaan tiettömiltä alueilta vientireittien varteen. Tästä kaikesta syntyi yhteiskunta, joka ryhtyi tuottamaan hyvinvointia. Mutkattomastiko, ilman ongelmia? Hetikö kun myllyt jauhoivat? No ei suinkaan. Työkansaa riistettiin, asumisolot olivat surkeat. Lapset olivat paljain jaloin ja rääsyissä. Keuhkotauti piinasi. Mutta sittenkin, vähitellen, kouluja perustettiin, sairaaloitakin, lukutaidoton ei pystynyt koneita käyttämään eikä manuaaleja lukemaan. Maatalousväkeä virtasi patruunoiden leipiin. Kunnallishallinto kehittyi. Poliisejakin tarvittiin, palomiehistä puhumattakaan. Kunnanlääkärit, papit ja kupparit pitivät kansaa työkuntoisina. Ja hitaasti vuosikymmenten jälkeen olimme hyvinvointiyhteiskunnassa.

Meidän ajatellut projektimme, ensin tietysti tämä PILOTTI sijaitsevat Afrikassa. Ne voisivat sijaita Suomessa tai Grönlannissa. Ne voisivat sijaita Uralilla tai Kaspianmeren rantamailla. Ne voisivat sijaita myös Arabian niemimaalla tai Mesopotamian aavikoilla, Kiinasta puhumattakaan. Maailmassa olisi metsitettävä 20 miljoonaa neliökilometriä. Silloin maapallon metsäpinta lisääntyisi viidenneksellä. Metsät söisivät kolmanneksen meidän hiilidioksidipäästöistämme.  Zürichissä ETH ja kumppanit ovat arvioineet maailman metsien luonnollisen uudelleenmetsityksen mahdollisiksi alueiksi 9 milj. km2. Luonnolliset alueet eivät näyttäisi riittävän. Apuun olisi otettava myös Sahara ja Sahel jossa ilmastometsitystä harjoitettaisiin keinokastelulla. Sahelin metsittäminen laajasti vaatisi jo 20-40 mrd. euroa vuodessa ja vain tuon kapean muurin rakentaminen 2 mrd. euroa vuodessa. Koko Saharan ilmastometsittäminen mukaan luettuna siihen liittyvä agroforestry ja yhteiskuntakehittäminen kokonaisuudessaan ovat jo aivan toisilla halsseilla. Puhutaan 300 miljardista eurosta vuodessa 80 vuoden ajan. Mitä siitä tuleekaan? 24 biljoonaa euroa! Nyt heti on muistutettava kaiken tämän metsitystoiminnan olevan kannattavaa ja tuottoisaa. Edellytyksenä tietysti, että kansainvälinen päästökauppa toimii ja metsät kasvavat. Tai onko kaikki vain lopulta täyttä illuusiota? Olisiko parempi olla kuvittelematta. Antaa ajan hoitaa?

Rahaa kyllä on

Tässä meidän Saharan metsityksen pilottihankkeessa on kysymyksessä kokeellinen prosessi. Onneksi se on nopeatempoinen. Sitä rajoittaa vain ihmisen kyky oppia ja omaksua. Yksi sukupolvi ei riitä. Kaksi vähintään – usein kolme. Rahastako se on kiinni? Rahasta tietysti. Mutta se ei ole ongelma. Rahaa on mielettömästi. Se kiertää maapalloa ja ihmiskuntaa jättimäisen laavavirran tavoin. Siitä kun vain nappaa. Jos vain nappaisi pienenkin murusen maailman jäätyneistä pääomista, pystyisi maailman metsityksen hoitamaan kuntoon käden käänteessä. Jäljelle jää ihminen ainoana mahdollisena resurssina ja teon tekijänä. Ei laiska ihminen tai haluton tai sorrettu ihminen. Ei, vaan ylpeä ihminen, ahkera ihminen, tulevaisuuteensa pyrkivä ihminen, vapaa ihminen.

Nyt saatat ajatella, että Murole, tuo paha kolonialisti haluaa uudelleen valkoisen vallan ja rahan riistämään Afrikkaa ilmastonmuutoksen nimissä. No, voithan kyynisesti sanoa noin, mutta kun sanot niin, tuomitset samalla kaiken kehitysavun. Tuomitahan sen voi, sillä se ei ole suinkaan onnistunut toivotulla tavalla. Maailman koko kehitysapu on vuosittain määrältään 150 miljardia euroa. Sehän on mitätön määrä. Se on alle 10 % maailman sotilasmenoista. Sodat, armeijat ja aseiden valmistus kuormittavat ihmiskuntaa noin 2000 miljardilla vuodessa. 

Suuri vihreä muuri kulkee Senegalista Etiopiaan. Matkan varrella on useita maita.  Ne ovat maailman köyhimpiin kuuluvia maita. Maat vastaanottavat vuosittain 11 mrd. euroa kansainvälistä kehitysapua. Toisaalta ne kuluttavat vuodessa noin 5 mrd. euroa sotilasmenoihin. Sotilasmenot ovat kuitenkin pienet, sillä keskiarvo on 20 euroa/asukas vuodessa, kun Suomessa sotaväkeen kuluu 600 euroa asukasta kohti vuodessa.

Nyt puhumme pilotti-hankkeesta ja kysymme mihin sen voisi sijoittaa?

Minä en nyt tässä blogissa puhu koko maailman metsittämishaasteista. Puhun vain hyvin pienestä pilottihankkeesta. Sen pinta-ala olisi 10000 km2 eli 0,01 milj. km2. Se on täsmälleen yhtä suuri pinta-alaltaan kuin Lapin lääni. Alueelle pitäisi istuttaa 2 miljardia puuta. Nämä puut kasteltaisiin tippukastelu-menetelmällä, johtamalla vesitipat jokaisen puun juurelle. Vesi pumpattaisiin pohjavedestä, jota löytyy 50-200 metrin syvyydestä. Pumppua käytetään aurinkoenergialla. Pumppuja tarvittaisiin 2500 kappaletta. Jokainen pumppu vaatisi 700 neliömetrin aurinkopaneelin. Laitteineen, koneineen, kuljetusvälineineen, taloineen, navetoineen, autokorjaamoineen, konepajoineen, vedenpuhdistuslaitoksineen, huoltomiehineen, insinööreineen, metsänhoitajineen, maanviljelijöineen, karjakkoineen ja biologeineen, puhumattakaan opettajista, lääkäreistä, sairaanhoitajista, hallintoihmisistä, verovirkailijoista ja poliiseista - tässä on kysymyksessä kehittynyt yhteiskuntamuoto. Ei perinteiden mukainen puolipaimentolainen kyläyhteisöelämä.

Uskon ja tiedän afrikkalaisten itsekin uskovan tulevaisuuteen. Vaikka myös tiedän, että tulevaisuususko on joskus ollut lujilla. Valtava syntyvyys kasvattaa väestöä. Perinteinen elämänjärjestelmä pienimuotoisessa perheviljelyksessä ja kotieläinten hoidossa ei tarjoa elämänmahdollisuuksia. Niitä pahentavat sääilmiöt ja kuivuus. Toisaalta myös ihmisten oma toiminta, puun poltto ja yliviljely, kotieläinten laiduntaminen sekä kastelun ongelmat, ne ovat perinteisiä ongelmia ilman ratkaisuja.

No, mihin tällaisen pilottihankkeen voisi sijoittaa? Seuraavaan satelliittikuvaan non esimerkinomaisesti näytetty valkoisella 100 km kanttiinsa täplällä mahdollisia alueita. Alueen voisi sijoittaa mihin tahansa alueen keskeisistä maista. Kokemuksia metsänistutusprojekteista on mm. Etiopialla ja Sudanilla. Suomalaisetkin ovat olleet niissä mukana. Hyviä paikkoja olisi muuallakin pitkin suunnitellun vihreän muurin vartta.

  

Growther Lab Zürichin ETH-yliopistosta on tehnyt kuvankäsittelyä ja tekoälyä käyttäen analyysin maailman metsistä. Mikä on muuten metsä? Sahelin alueella suunnitellun muurin tietämissä ei ole suomalaisen mittapuun mukaista metsää. Enemmänkin yksittäisiä puita ja puskia. Pohjois-Afrikan ja Sahelin osalta metsien raja näkyy ylemmässä kuvassa. Mustalla rajauksella on piirretty alkuperäinen Great Green Wall. Alemmassa FAO:n kuvassa näkyvät heidän analyysinsä mukaiset nykyiset metsät. Vihreällä värillä olen osoittanut viimeaikainen hankkeen saatavilla olevan kuvauksen - muuri näyttää siirtyneen hieman etelämmäksi. Nyt tosin puhutaan toimenpiteiden mosaiikista, varsinainen vihreä muuri on ikään kuin unohdettu. Siniset viivat Algeriassa ja Libyassa kuvaavat rakennettuja vesiputkia makean veden pumppaamiseksi rannikolle.

  

Olen tutkinut Google Earthin satelliittikuvista vihreän muurin alueita. Hankkeen hieman sekavilla nettisivuilla sanotaan nyt toteutetun 15 % hankkeesta. En muuten usko tuohon. Rahaa on tähän mennessä myönnetty ehkä 4 mrd. euroa. En löydä satelliittikuvista noita metsitettyjä alueita. Senegal lienee ainoa joka on toteuttanut suuremmassa mitassa istutuksia, kuitenkin sielläkin metsäala on pienentynyt myös viimeisen vuosikymmenen aikana. Senegal on ylivoimaisesti metsäisin maa vihreän muurin alueella.  Oheinen kuva kertoo metsäalan kaikissa GGW-alueen maissa pienentyneen vuodesta 1990. Afrikassa kokonaisuutena metsäala on 1990-2016 pienentynyt noin 10 %. Se on lähes 1 milj. km2. Kuvassa on vertailun vuoksi maailma ja Suomi. Toinen kuva kertoo maailman metsien kasvun mahdollisuuksista illuusion. Viisaat sanovat, että uudelleen metsitystä maailmalla voisi tehdä 9 milj. km2. Siis hieman päälle 20 %. Tämä tarkoittaa metsien luonnollista kasvattamista. Nyt siis kysymme olisiko ilmastometsitystä tehtävissä kastelulla tehostettuna vielä tuo Saharan illuusio 8 milj. km2 lisää? Ehdottamamme pilot-projekti olisi hyvä aloitus asian tutkimiseksi.

Seuraavassa blogissani matkustan Tampereelle. Tutustun Tampereen raitiovaunuhankkeeseen. Se on hieman helpompi kirjoitettava eikä sen hankkeen mukana huku vähäisen tiedon antamaan täydelliseen epävarmuuteen.

Metsiä Saheliin ja Saharaan - kirje Sannalle

Ystäväni Eero Paloheimo on mielipiteissään ehdoton – senhän tiedämme. Entisenä eduskunnan shakkimestarina hän on myös kova strategi. Hän varoittaa meitä ilmastonmuutoksen katastrofaalisilta seurauksilta. Hänen kaatuvan kepin teoriansa ei kuitenkaan näytä vakuuttavan meitä. Hänen aloitteensa armeijoiden valjastamisesta Saharan metsitykseen ei tunnu sekään saavan vastakaikua. Nyt Eero on aloittanut uuden yrityksen. Hän on päättänyt vakuuttaa Suomen viranomaiset toimien tärkeydestä. Suomi on EU:n puheenjohtajamaa. Tämä antaisi mainion tilaisuuden nostaa kissa pöydälle. Kissan nimi on metsitys. Eero ei ole yksin metsityksen kanssa. Asiantuntijat ovat todenneet metsityksen olevan lähes ainoa kustannustehokas keino hiilen sitomiseksi. Maailman CO2-päästöt kasvavat vääjäämättömästi. Viimeisin julkistettu tilasto sanoo koko maailman hiilidioksidipäästöjen määräksi viime vuodelta 37 miljardia tonnia. Suomen osuus siitä on 0,15 %. Maamme asukasluku on maailman väestöstä 0,07 %.

Maittain ja asukaslukuun verrattuna erot ovat suuria. Maailman korkein CO2-vuosipäästö asukasta kohti on 44 tonnia. Se saadaan aikaan Qatarissa. Muutkin öljymaat Gulfin alueella ovat kärjessä tasolla 25 tonnia/asukas. Suomi on maailmantilaston 240 maasta sijalla 39. CO2-päästöjä Suomessa on 9 tonnia per asukas vuodessa. Viro on Suomea paljon heikompi palavan kiven polton johdosta. Norja öljymaana on Suomen tasolla. Ruotsin päästöt ovat vain 4,5 tonnia per asukas. Ruotsi on maailman keskimääräistä tasoa. Kiina on nousussa. Kohta Kiina on Suomen tasolla. Nouseeko sinne Intiakin, joka on vielä alle 2 tonnissa per asukas. Saharan eteläpuoleista Afrikkaa ei juuri voi päästöistä syyttää, sillä siellä ollaan tasolla 0,9 tonnia per asukas.

Tämä kuva kertoo hyvin maiden väliset erot kokonaisuutena ja asukasta kohti. Suomi on pieni tekijä maailman päästöjen suhteen. Tämä ei anna aihetta vähätellä asiaa, sillä se velvoittaa niin suuria kuin pieniäkin. Suomen metsien hiilinielut kiinnostavat. Meillä Metsähallituksen mukaan metsien vuosikasvu sitoo hiilidioksidia 27 milj. CO2 ekv tonnia vuodessa. Se on 48 % maamme päästöistä. Suomen metsät kyllä kasvaessaan sitovat hiilidioksidia 130 milj. tonnia vuodessa, mutta hakkuut pudottavat määrän viidennekseen. Nyt odotamme uusimpia laskelmia. Niiden pitäisi tulla julkisuuteen 16. joulukuuta. Maailmassa on metsiä 40 milj. km2.  Maailman metsien hiilinielu on suuruudeltaan 2,1 mrd. tonnia CO2 ekv. vuodessa. Suomen osuus maailman metsistä on 0,65 % ja maailman metsien hiilinielusta 1,05 %.

Mitä nämä konstit nyt ovat?

Maailmassa puhutaan toivorikkaasti uusista mahdollisuuksista. Uskotaan teknologian kehitykseen ja markkinavoimien mahtiin. Joku sanoo, että BECCS ratkaisee asiat, joku toinen sanoo DACCS:in olevan ratkaisun avain. Mitä nämä ja muut keinot tarkoittavat? Oli pakko tehdä itselleen pikakurssi. Tarjoan sen nyt teille: BECCS tarkoittaa bioenergian tuotannossa tai vaikkapa sellunkeitossa tapahtuvaa CO2-kaappausta ja varastointia. Hyödyiksi lasketaan kehittyvät markkinat, energiariippumattomuus ja teknologiakehitys, haittoina ovat ruokaturvallisuus, terveysvaikutukset ja biodiversiteetin arvellaan kärsivän. DACCS tarkoittaa suoraa CO2-poistoa ilmasta ja edelleen varastointia tai tuotekäyttöä. Hyötyinä ovat kehittyvä bisnes ja ennustettava CO2:n hinta markkinoilla, haittana taas suuri energiankukutus. AFFORESTATION tarkoittaa pitkään tyhjänä olleen maan metsitystä, RE-AFFORESTATION tarkoittaa ennen metsää kasvaneen alueen uudelleen metsitystä. Metsityksen hyötyinä pidetään työtilaisuuksia ja paikallisyhteisöjen elinmahdollisuuksia, haittoina taas maataloustuotannon supistumista ja metsien monokulttuuria. ENHANCED WEATHERING tarkoittaa maan parannusta silikaattikivijauheella. Hyötynä ovat lisääntyneet sadot ja haittana mahdolliset muutokset maaperässä. OCEAN FERTILIZATION tarkoittaa merien rautalannoitusta. Hyötynä ovat lisääntyvät kalansaaliit ja vaarana epäedulliset muutokset meribiologiassa. BIOCHAR tarkoittaa biohiilen lisäämistä maaperään. Hyötyinä ovat lisääntyneet sadot ja haittana lisääntyvä kilpailu biomassoista. SOIL CARBON SEQUESTRATION tarkoittaa viljelymenetelmiä joilla edistetään hiilen sitoutumista maahan. Hyötynä ovat parantunut viljelysmaa ja paremmat sadot, haittoja ei tunnistettu.

  

Sabine Fuss on laajan tutkijajoukon kanssa selvitellyt negatiivisten emissioiden kustannuksia, potentiaalia ja sivuvaikutuksia. Ylempi kuva esittää erilaisten toimenpiteiden vaikutusta maailman CO2-päästöihin, sitten kun nämä asiat on saatu todella käyttöön, ehkä siis vuoteen 2050 mennessä. Kuvassa on sinisellä esitetty minimivaikutus ja oranssilla maksimivaikutus. Suurimpia vaikutuksia uskottaisiin olevan hiilen sitomisella peltoihin (Soil carbon sequestration), maan parannuksella silikaattipitoista kivijauhetta lisäämällä (Enhanced weathering), hiilidioksidin poistamisella suoraan ilmasta (DACCS) ja metsityksellä (Afforestation). Metsittämällä 5 milj. km2 arvellaan poistettavan 0,5-4 mrd. tonnia hiilidioksidia vuodessa. Alempi kuva osoittaa tutkijoiden arvioita CO2-sitomisen kustannuksista. Metsittämällä kustannukset ovat yhtä CO2-tonnia kohti 5-50 euroa. Se on tutkijoiden mukaan selvästi halvin tapa sitoa hiilidioksidia. Mutta tuo metsitykseen arveltu 5 milj. km2- se tuntuu vaatimattomalta. Käytännössä se tarkoittaisi, että maailman metsiä lisättäisiin vain 13 %. Se ei riitä. Oikea tavoite olisi lisäystä vähintään 20 milj. km2 ja 50 %. Silloin metsien hiilinielu olisi hieman parantuneella nykytasolla 4,2 mrd. CO2 tonnia vuodessa. Jos mukaan saataisiin 8 milj. km2 kastelumetsiä nousisi hiilinielu jo 11 miljardiin tonniin vuodessa. Se olisi 30 % maailman päästötasosta.

Sabine Fussin ja muiden tutkimusta on selostettu tässä:  https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aabf9f

Minäkin olen tuosta Saharan metsittämisestä kirjoittanut: http://penttimurole.blogspot.com/2018/01/sahara-sahara-sahara.html

Yritämme markkinoida hankkeen aloitetta Suomen viranomaisille

Olisi siis päästävä asiaan. Asia on se, että olemme Eero Paloheimon, Veli Pohjosen ja Eero Kontulan kanssa pyrkineet tapaamaan ministereitä tai ainakin heidän kansliapäälliköitään. Lauri Palojärvi on omalta osaltaan tehnyt ansiokaita lähestymisyrityksiä. Meillä on missio. Olemme lähettäneet kirjeen entiselle pääministerille. Emme saaneet siihen muuta vastausta kuin sen, että meitä kehotettiin olemaan yhteydessä ympäristöministeriöön. Olimmekin yhteydessä ja tapasimme virkamiehiä. Emme kuitenkaan ministeriä tai kansliapäällikköä. Tapasimme kuitenkin valtiosihteerin. Ympäristöministeriön edustajat totesivat, ettei jonnekin kehittyvään maahan suunnattu toimenpide kuulu heille. Se kuuluu lähinnä ulkoministeriölle. Niinpä sitten kolkutimme ulkoministeriön ovea. Ulkoministerillä oli ja on kiireitä. Kiirettä oli myös tapaamisehdokkaaksi suositellulla kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministerillä. Samoin kansliapäälliköillä ja erityisavustajilla vilskettä riittää. Saimme kuitenkin Afrikan osaston apulaisosastopäällikön kiinnostumaan meidän huolestamme. Esiteltyämme ideaamme saimme kuulla, että hanke voisi edetä vain ottamalla mukaan jokin metsäalan valtiollinen toimija. Ryhdyimme hermostumaan, meihin ei luotettu. Luottamus on Suomessa nykyään kova sana. Mehän olimme juuri ehdottamassa sellaisen pohjapaperin laatimista jonka avulla ministeriö voisi järjestää kilpailutuksen ja valita haluamansa tekijät. Olimme tietysti itsekin kiinnostuneita olemaan mukana ainakin sivustaseuraajan ja kommentoijan roolissa. Asia jäi roikkumaan löysään hirteen. Mutta, mitä kummaa? Hallitus vaihtui ja nyt on uusi pääministeri. Ennen viime vaaleja Sanna Marin kieltäytyi sanomasta omia mielipiteitään eräistä ympäristöön ja ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista. Hän vetosi tieteeseen ja uskoi tieteen antavan vastauksia, kunhan niitä kysytään. Nyt hän on temppelin harjalla. Hän ei voi uskoa saavansa tieteeltä vastauksia. Hänen on luotettava vaistoonsa. Hänen on uskottava aloitteellisuuteen. Otettava riskejä vaistoonsa luottaen. Delegoitava. Näin hän tekee meidän asiassamme. Tämä ei kuitenkaan ole meidän asiamme.  Juna on syöksymässä tunneliin. Tunnelissa näkyy valoa. Vai onko se toinen juna?

Koko Saharan ja Sahelin alueen metsitys olisi maailmanhistorian suurin projekti. Siihen sisältyy suuria epävarmuuksia. Pohjaveden riittävyys, mikroilmaston kehittyminen, alueen poliittiset olot, kansainvälinen rahoitus. Mutta myös suuria mahdollisuuksia parantaa afrikkalaisten elinmahdollisuuksia, poistaa kolmasosa maailman hiilidioksidipäästöitä, luoda työmahdollisuuksia, rauhaa ja turvaa.

Missio elämästä ja yhteisöstä

Mikä missio? Meidän missiomme on pilottiprojektin aikaansaaminen Saharan metsityksen alkupaukkuna. Olemme ideoineet alueen suuruudeksi 100x100 kilometriä. Minne sen tulisi sijoittua tai voisiko sen jakaa osiin? Meidän mielestämme se olisi hyvä sijoittaa Sahelin alueelle varsinaisen Saharan eteläpuolelle. Sen voi jakaa osiin. Nyt alueella on kehitteillä kansainvälisenä yhtyeistyöprojektina Green Great Wall. Vihreä muuri on 7600 kilometriä pitkä ja 15 km leveä. Afrikan mittakaavassa se näyttää pensasaidalta. Tämä aita ei pysty estämään aavikoitumista. Meillä on suurempi visio. Koko Sahara olisi metsitettävä, tai ainakin 8 milj. neliökilometriä. Saharan metsitys olisi maailmanhistorian suurin projekti. Saharan metsityksen myötä 100 miljoona ihmistä saisi ansiotuloja, asuinpaikan, työtä, terveydenhoitoa ja koulutusta. Se ei olisi sosiaalihuoltoa ja kehitysapua, se olisi tuottavaa elinkeinotoimintaa. Sillä saisimme siepattua 30 % maailman CO2-päästöistä.

Pilot-projektin toteuttamiseen tarvittaisiin 10 miljardin euron laina. Sillä rahalla rakennettaisiin kylät ja kaupungit, porattaisiin kaivot, pystytettäisiin aurinkovoimalat ja istutettaisiin metsät. Lainan takaisinmaksu lisättynä käyttökuluilla olisi 500 milj. euroa vuodessa. Hiilidioksidia sidottaisiin vuodessa niin paljon että 35 euron hinnalla per CO2 tonni oltaisiin tukevasti voiton puollella. 100000 ihmistä saisi turvatun elinkeinon alueella. Jos yhden turvapaikanhakijan kustannuksiksi vastaan ottaville valtioille lasketaan 25000 euroa vuodessa, saadaan 100000 asukkaan väestön kustannuksiksi maanpakolaisina 2,5 mrd. euroa vuodessa. Tämä tosiasia lisää hankkeen kannattavuutta huimalla tavalla.

Me emme nyt kuitenkaan puhu koko Saharan metsityksestä, kun yritämme päästä suomalaisten ministerien puheille. Me puhumme pilotista, joka on yksi tuhannesosa koko Saharan metsityksestä. Me emme myöskään puhu siitä, että Suomen valtio rahoittaisi tämän 10 miljardin euron projektin. Me toivomme, että Suomi EU:n puheenjohtajamaana tekisi aloitteen tällaisen hankkeen aikaansaamiseksi. Hankkeena se olisi uraauurtava.  Keinokasteltuna agroforestry-hakkeena se avaisi laajan tutkimuksen ja kehittämisen paikallisdemokratiasta, hallintomallista, rahoitusmallista, elinkeinoista, manttaalijärjestelmästä, pohjaveden käytöstä, aurinkoenergiasta, kasvilajien valinnasta, ekokylien ja ekokaupunkien rakentamisesta, infrastruktuurin malleista, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmästä. On tässä kosolti ongelmia. Eero Kontula pohtii, miten päästökauppa saadaan hyödyntämään itse viljelijöitä. Valtiot ottavat lainat ja saavat tulot kaupasta, mutta liikeneekö valtioilta halua osuuden jakamiseen viljelijöiden kanssa?

Jos kauppa onnistuisi, kaupanpäällisinä tulisi automaattisesti lisäarvona nostetuksi naisten asema ja tyttöjen koulutus keskiöön. Ilman heitä tämä yhteiskuntamalli ei kerta kaikkiaan toimi. Niin, epäilitkö ettei tämä pilot-projekti ole itsekannattava, epäilitkö että joudut maksajaksi. Teimme hieman laskelmia. Havaitsimme hankkeen hyväksi bisnekseksi.  10 miljardin investointi edellyttää lainanottoa. Laina maksetaan takaisin 25 vuoden aikana. Korkotasoksi arvioidaan 1 %. Vuosittain lainaa lyhennetään 450 milj. euroa. Käyttökustannuksia syntyy 50 milj. euron edestä vuodessa. Asukkaat saavat palkkaa ja maksavat vuokraa ja veroja. Tuloja lainan maksuun syntyy kansainvälisestä päästökaupasta. Edellytyksenä tietysti että sellainen saadaan todella toimimaan. Muttia riittää! Nyt CO2 tonnin hinta pyörii 25 euron tietämillä. se ei riitä hankkeen pyörittämiseen omaehtoisesti. On saatava 35 euroa CO2 tonnilta. Kaikkea tätä olisi mietittävä. Voisiko Suomi tehdä aloitteen tai pitäisikö Suomen tehdä aloite? Meidän mielestämme Suomi sopisi hyvin aloitteentekijäksi. Siksipä emme lannistuneet ja lähetimme taas kirjeen. Odotamme innostuneena onko kellään aikaa lukea kirjettä ja sitten vielä keskustella asiasta ja tehdä aloite!

Lähetimme kirjeen uudelle pääministerille

AVOIN KIRJE

Pääministeri Sanna Marin

Valtioneuvosto

Arvoisa Pääministeri,

Onnittelumme valinnastanne.

Me allekirjoittaneet lähestymme Teitä laajemman asiantuntijaryhmän edustajina. Ryhmämme on useiden vuosien ajan selvittänyt mahdollisuuksia Sahelin ja Saharan alueen metsittämiseksi. Metsitystä pidetään ilmastonmuutoksen torjunnan tehokkaimpana keinona. Kirjoitimme samasta asiasta edellisen hallituksen pääministerille, Antti Rinteelle 8.7.2019 ja toivoimme tapaamista asian johdosta. Kirjeemme johti runsaaseen viestittelyyn ja tapaamisiin ympäristöministeriössä ja ulkoministeriössä, mutta ei toistaiseksi konkreettisiin toimiin. Asian yksityiskohdat ja sen käsittely ilmenevät tämän kirjeen liitteen muistiosta. Voidaan ehkä tulkita asian olevan kesken. 

Toivomme kuitenkin, että uusi hallitus suhtautuu asiaan aktiivisesti sen kiistattoman painoarvon vuoksi. Hanketta on edellisen hallituksenkin piirissä pidetty tärkeänä ja ajankohtaisena, mutta siinä on nähty hallinnollisia ongelmia. Sen merkitys maailman ympäristötilanteelle lienee kiistaton, mutta näemme siinä myös mahdollisuuden, joka maamme tulevaisuuden kannalta on keskeinen. Aloitteen tekeminen asiassa saattaisi avata maallemme merkittävän, uuden teollisuuden alan: ilmastometsityksen kärkiaseman maailmassa. 

Tuusulassa, 10.12.2019

Pentti Murole, prof.

Eero Paloheimo, prof.

Veli Pohjonen, prof.