Täysikuu ja sotatalvien varjot

Täysikuu ei ole aivan mikä tahansa juttu. Joku saattaa löytää mielleyhtymäkseen Olavi Virran ”Täysikuun” ja kaipauksen. Joku taas miettii uhkaavaa kuuhulluutta. Ihan totta, netistä on luettavissa sveitsiläisten tiedemiesten todella havainneen kuuhulluuden olemassaolon.

Minulle täysikuu on toisenlainen mielleyhtymä. Se tuo aina mieleen sotatalvet, pilvettömän yön ja pommitusten uhan. Nyt on lähes tasan 70 vuotta Helsingin suurpommituksista vuosina 1944. Kun katselen nyt, armon vuonna 2014, ihanan täysikuun aikana, taivaalla hehkuvaa hopeista palloa ja sen metsiin luomia varjoja - mikä tulee mieleeni? Sanoinhan sen jo! Pommitusten uhka! 

Liisan pastellikuva kertoo pihanäkymästä täysikuun valossa 19/1 2014. Helsingin suurpommitukset olivat helmikuun alun kuutamossa. Maidonhakuun Lindgreniltä lähdettiin tuollaisessa valossa. Pimeys ei pelottanut, vain nuo taivasta pyyhkivät valokeilat…

Tänä vuonna tammikuussa täysikuu oli 16. päivänä eli puolisen viikkoa sitten. Helmikuussa täysikuu on 14. päivänä. Vuonna 1939 tammikuun täysikuu oli 5/1 ja helmikuun täysikuu oli 4/2, vuonna 1944 tammikuun täysikuu oli 10/1 ja helmikuun täyskuu 9/2. Helsingin vuoden 1944 suurpommitukset tapahtuivat 6-7/2, 16-17/2 ja 26-27/2. Kaikki pommitukset tapahtuivat kirkkaassa kuunvalossa. Miksi? Koska tähystys ja suunnistus perustuivat silloin kompassin lisäksi näköhavaintoihin. Tuo kaikki tarkoittaa, että nykyisin ja aina suositun ohjelmanumeron – säätiedotuksen – sisältöön sisältyi jotain muuta kuin vesisateen toivo tai sen pelko. Oli vaarana saada teräksen tai fosforin ryydittämiä sadekuuroja.

Helsingin yöllinen taivas pommikoneiden lähestyessä oli sulkutulen valovanojen peittämä, valonheittimet etsivät kohteita, kuvassa etualalla häämöttää kuutamossa Isosaari. Kuva on minun tekemäni – ei siis todellinen, vaikka valoheittimien paikat ovat kyllä oikeita.

Olimme äitimme kansaa kylässä Lauttasaaressa, siskoni ja minä. Oli helmikuun kuudes päivä 70 vuotta sitten. Olin hiihtolomalla Tampereelta, jossa kävin  1 luokan koulua siirto-oppilaana pommituksia paossa. Se oli muuten isäni koulu: Tampereen suomalainen yhteiskoulu. Pommitus alkoi18:51. Yöllä hyökkäyksessä oli tauko ja lähdimme pikaisesti mummulaan Nervanderinkadulle. Lönnrotinkadulla Hietalahdentorin kulmassa paloi (vasen kuva.) Katu oli täynnä rojua ja hätäisiä ihmisiä. Marssimme käsi kädessä. Ehdimme perille ennen uutta pommitusaaltoa. Seuraavana aamuna mummulan – ja myös kouluni – naapurissa, Lutherinkadulla, olin katsomassa romahtanutta taloa (oikea kuva). Siinä oli raakaa tragiikkaa. Kirjoitin siitä: ”Temppeliaukio on muistojen paikka. Se oli koululaisen kiihottavan vuoristoinen temmellyspaikka, mutta se oli myös rajun todellisuuden paikka. Sota-ajalta muistan kirkkaan selvänä sen aamun, kun luokkatoverini kanssa menimme tuijottamaan edellisen yön pommituksessa tuhoutuneita taloja Temppeliaukion reunalla. Talot olivat kuin nukkekoteja: kadunpuoleiset julkisivut romahtaneina, tapetit roikkuen riekaleina, huonekalut osittain kadulle särkyneinä, osa tauluista retkottaen seinillä ja keittiökalusteet kuin rihmoilla kiinni säröisissä sisäseinissä. Talon kolme miestä eivät malttaneet pommisuojassa. Naisväen vastustuksesta huolimatta he halusivat katsoa vintiltä ilmapommituksen välkehtivää draamaa. Kaksi heistä sai surmansa, kolmas loukkaantui. Heidän jäänteitään oli kadulla. Nyt tuo paikka on valaistu pehmeällä valolla. Opiskelutovereiden -Timo ja Tuomo Suomalaisen - ihana kirkko häämöttää kallion takaa. Katson pehmeätä valoa.” Muistin väärin, taloja oli vain yksi, mutta näin kirjoitin tuosta tapauksesta aiemmin.

No ei aikaakaan, omaan kouluun, mummulaan, tuli pommi. Korjaus kesti sodan oloissa alle vuoden ja kaikki saatiin entiselleen. Samaan eivät pystyneet myöhempien aikojen huippuarkkitehdit.

Tuosta ajasta, noista äänistä antaa pienen kuvan seuraava videon pätkä: Russians Bombing Helsinki During WW2  http://youtu.be/ZIwsSSCNk8M

Löytyykö tuon ajan jälkiä?

Ilmapuolustukseen liittyviä laitteita oli ja vieläkin on lähiympäristössä. Muutaman sadan metrin päässä oli valonheitinasema. Sokkelit ovat jäljellä. Suurempi valonheitinasema oli Komentajakalliolla. Väestönsuoja oli Pirkkolan plotin äärellä olevassa bunkkerissa. Bunkkeri on kyllä 18-luvun tsaarinaikaisen Helsingin maalinnoituksen osa. Näitä laitteita ovat lähimetsät täynnä. Lähin ilmatorjunta patteristo oli Käpylässä, Taivaskalliolla. Siellä oli Taivas-patteri. Käpylän patteristo ei sinänsä tullut tutuksi minulle, paitsi äänen perusteella ilmahyökkäysten aikaa, mutta sen paremmin se tuli tutuksi koirallemme Rexille. Koira oli ollut sodassa partiokoirana kaksi vuotta ja palasi sitten kotirintaman leipiin - tai pikemminkin perunankuoriin ja muuhun pula-aikana koiralle sopivaan tähteeksi jääneeseen. Koira katosi. Laitoimme lehteen ilmoituksen ja pian Taivaskalliolta otettiinkin yhteyttä, koira oli todennut tutuksi tulleet armeijan rokat kotirintaman tarjontaa paremmiksi ja olihan seurassakin puolensa: armeijakoirana ei tarvinnut viettää päiväkausia yksin isäntäväen ollessa töissä tai koulussa. Sittemmin jatkosodan loppuvaiheissa inkeriläinen Sonja Bokkojev, ihana nainen, oli kodin hoitajana ja siinä ohessa koirankin.. Hän odotti ”penttiherraa” koulusta korvikepannun kanssa. Sonja lähti sodan päätyttyä Neuvostoliittoon äitiänsä etsimään. Kirjeitä piti sitten lähetellä tiuhaan tahtiin. Ei tainnut löytyä äitiä - eikä tullut yhtään kirjettäkään.

PS. Liittyen ajan jälkiin: Nytkin kulkiessani keskuspuiston pyörätietä yritän silmilläni löytää kohtaa, jossa sijaitsi desantin maja. Se oli korkealla kalliolla Pohjois-Haagan ja keskuspuiston välissä. Pohjois-Haagaa ei tuolloin ollut vielä rakennettu, eikä ollut Hämeenlinnan väyläkään. Paikka oli otollinen tarkkailulle. En vain löydä sitä kallionkoloa, jossa maja sijaitsi. Näen sen silmissäni – pieni kolo laudoilla suojattuna. Ehkä se jäi valtatien alle. Mikä on desanttien kohtalo – se tiedetään.

  

Täysikuun aikaan Helsingin ilmapuolustus joutui aktiivitoimintaan. Helsingissä oli 33 patteria, 6 tutka-asemaa ja 30 valoheitinasemaa. Kuvassa on ilmatorjuntarykmentin raskaat patterit ja muut asemat. Suomalaisten upseerien kehittämä ilmapuolustus säästi Helsingin suurilta vaurioilta vaikka lentohyökkäysten määrä oli täysin verrattavissa Saksan kaupungit totaalisesti tuhonneisiin lentopommituksiin. Vuoden 1944 kolmessa suurpommituksessa Helsinkiin hyökkäsi joka kerralla useita satoja pommikoneita.

Maidonhakumatka ja valopyramidit

Pikkupojan tehtävänä oli maidon osto naapurissa asuvalta Lindgreniltä. Hänellä oli kaksi lehmää. Korttiannosten lisäksi äiti halusi pienen määrän kermakuorittavaa ”oikeaa maitoa”, eikä vain kaupasta ostettavaa laihaa ”kurria”. Polku lähti kotitalolta Alkutieltä pohjoista kohti. Matka ei ollut pitkä, vain puoli kilometriä. Lindgrenin torppa oli Puistotien päästä. Nyt tien nimi on Lepolantie. Aiemmin taas nykyinen Pakilantie oli Lepolantie.

Polku meni synkän metsän läpi. Ylitti vuoden 1918 muhkeat juoksuhaudat, ohitti betoniset konekivääripesäkkeet  ja päätyi torpalle. Tuo maidonhakumatka ei normaalissa säässä ollut mainittava. Mutta kirkkaana yönä, täysikuun aikaan, sotatalvina, siihen sisältyi draamaa. Draaman tekivät taivasta pyyhkivät valoheitinten keilat. Ne synnyttivät huojuvia pyramidimaisia valorakenteita. Mutta ne eivät olleet nykyisen valotaiteen iloista leikittelyä – niiden keskeinen sisältö oli uhka. Uhka vihollisen lentokoneista ja alkavasta pommituksesta-

Muistan elävästi – aina, keilojen tavoittaman hopeana hehkuvan ilmojen sikarin. Se ei silloin kerran ollut viholliskone, mutta hetken se oli uhka. Tämä uhka tuntui maitomatkalla puiden varjossa kapeata metsäpolkua kulkevan pikkupojan iholla. Nyt juuri tätä kirjoittaessani halusin käydä katsomassa tuota polkua. Onko se vielä olemassa? Torppa on olemassa. Siellä olen käynyt. Torpan emäntänä on ystävämme. Mutta polku, tuo muistoja kiihottava? Taas jouduin ajattelemaan minulle koitunutta onnea: mahdollisuutta elää lapsuuteni aikoja ja paikkoja – nyt.

Polku Lindgrenin torpalle etenee suurten kuusien varjossa. Nuo kuuset olivat olemassa silloin kun pikkupoika Pentti kävi maitomatkoilla. Vasemmassa kuvassa polku ylittää 18-luvun juoksuhaudan. Outoa muuten, että nuo Helsingin maalinnoitukset oli rakennettu vain parikymmentä vuotta ennen toista revohkaa.

Sota-ajan muistot eivät katoa kotirintaman lapsilta. Aika outoa muuten, että niin paljon puhutaan rintamalla tai armeijan hyntteissä olleista sotaveteraaneista. Aika vähän puhutaan kotirintaman ”veteraaneista”, yksin jääneistä naisista tai ”sotaveteraanien lapsista”. Ajattelen usein Syyrian lapsia, Bagdadin lapsia, Gazan lapsia, Kongon lapsia, Afganistanin lapsia. Ajattelen pölyä, kirskuvia ääniä, huutoja, liekkejä, maan tärinää, rakennusten sortuvia seiniä. Ajattelen Suomen lapsia sodan vuosina – ja kuinka hyvin nyt on? Ajattelen jopa maidonhakumatkaa Lindgreniltä.