Miriamin pyhiinvaellus Lontoon kaduilla

Lapsenlapsenlapseni äiti on tekemässä väitöskirjaa. Aiheena on maahanmuuttajien terveys suhteessa heidän elinympäristöönsä. Pidin ja pidän aihetta huippuunsa mielenkiintoisena, mutta lähes mahdottomana toteuttaa – johtuen juuri meistä – kaupunkisuunnittelijoista ja tutkijoista.. Eihän meillä yhdyskuntasuunnittelun tai kaupunkisuunnittelun tai miljöösuunnittelun alallakaan ole ympäristölle mitään todellisia kriteereitä tai mittaustapoja. Tai onhan meillä BREEAMit ja LEEDit. Mutta ovatko ne todellisia?? Ovatko yleensä arvoanalyysit ja pistelaskumenetelmät sitä todellista? Vai onko asukasvuorovaikutus sitä todellista?

Siis, mitä ”todellista”? Todellista luovuuden ja inspiraation käyttövoimaa!

Vai ovatko ne kaikki vain luokittelua?  Eivät sulje pois nollavaihtoehtoa tai eivät havaitse heikointa lenkkiä? Onko niissä jokin ohjaus kokemuksen kautta, tai tiedon kautta, tai viisauden kautta, tai näkemyksen kautta? No, varmaan tiedon kautta, mutta miten on kokemuksen, näkemyksen tai viisauden laita?

Kokemus kaupungista

Oikeastaan minua kiinnostaa tuo kokemuksen kautta. Mistä saa tietää miten ihminen kokee asioita ja erityisesti ympäristöä? Miten tällaisia kokemuksia saisi suunnittelijan tai päätöksentekijän tietoisuuteen? Heidän tehtävänsä olisi sitten sisällyttää ja painottaa kokemusten tuottama merkitys tai arvo osaksi ratkaisua. Mutta mistä niitä kokemuksia saa? Kasaan eteeni muutaman kirjan, jotka nyt ovat kotihyllyssä käden ulottuvilla.

  

Toivorikkaasti kirjakasaan kertyy Alpo Ruuthin Stadi (1994), Jan Gehlin Life Between Buildings (2006), Tila, paikka ja maisema – tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen (1997), Ingrid Olaussonin Människor i Staden (1970) sekä Laura Honkasalon gradu The Experience of London in Dorothy Richardson’s Pilgrimage (1999) ja vielä huippuunsa monipuolinen Matti Suurpään Kuljin missä kuljin (2008).

Arvelen että Alpo Ruuth saattaisi kertoa stadilaisen kokemuksia omasta kaupungistaan. Hän kertookin, mutta juuri tämän minun ajatusmaailmassani pyörivän ympäristökokemuksen, siis tilan ja liikkeen kannalta ei löydy helmiä. Kirjan viimeinen kappale on kuitenkin mielenkiintoinen, siinä kerrotaan kaupungin ja maaseudun toisiaan täydentävästä kokonaisuudesta – siis  jotain hyvinkin ajankohtaista:

”Vaikka Helsinkiä pidetään kivierämaana, niin Helsingissä ei ole montaakaan seinän tai asfaltin rakoa, josta ei tunkisi esiin kukkaa tai muuta rikkaruohoa ikuisen elämän merkkinä tai merkkinä siitä, että kaupunki on yhtä mielekäs asuinpaikka kuin maaseutukin. Niissä tehdään vain hiukan eri asioita. Toista ei voi kuitenkaan korvata toisella, vain yhdessä niistä tulee kokonaisuus niin kuin vanhasta avioparista. Joku viisas on joskus sanonut, että ihminen on vasta silloin ihminen kun on löytänyt puoliskonsa. Kaupungin ja maaseudun laita on samoin.”

Nykymaailmassa tuo puoliskon uusioetsintä tuntuu hyvin intensiiviseltä, toivoisi että tuo kaupungin ja maaseudun kokonaisuuskin löytyisi.

Helsingissä tehtiin vuonna 1971 jalankulkututkimus. Katuhaastattelussa kysyttiin paikkojen miellyttävyyttä ja epämiellyttävyyttä. Miellyttävimmiksi paikoiksi ihmiset totesivat Aleksanterinkadun, Esplanadin ja Kauppatorin. Epämiellyttäviä taas olivat Asema-aukio, asematunneli ja Mannerheimintie. Miellyttävien paikkojen pääkriteerit olivat: ostospaikat, näyteikkunat, puut ja istutukset sekä värikkyys ja toiset ihmiset. Epämiellyttäviä asioita olivat: epämääräiset ihmiset, vilkas liikenne ja jalan liikkumisen ahtaus. Kuvassa vihreät ympyrät kuvaavat miellyttäviä paikkoja ja punaiset neliöt epämiellyttäviä paikkoja. Jalankulkututkimus oli ainutlaatuinen yritys kartoittaa jalankulkijan maailmaa. Tutkimus oli kuitenkin hyvin pragmaattinen jos sitä vertaa Miriamin kokemuksiin Lontoossa.

Nuo muut kirjat kertovat kyllä ajan ja paikan etsinnästä enemmänkin staattisena kokemuksena, mutta Richardson’in tajunnanvirtakirjaa käsittelevästä gradusta löytyy sellaista kaupunkikokemuksen kuvausta, jonka toivoisi olevan osa jokapäiväistä elämää suunnittelijan illuusioissa ja jalostuvissa teoissa. Matti Suurpään kirja on myöskin mainio. Kirjan takakannessa sanotaan: ”Se on flaneeraajan tunnustuskirja, kulkua Esplanadilla ja Piazza San Marcolla, Buharassa ja Prahassa.”

Miriam Lontoon kaduilla

Pilgrimage -kirjan sankarittarena esiintyy Miriam. Hänen kokemuksensa Lontoon kaduilta ja liikenteestä ovat vuosilta 1890-1905. Nuo kokemukset liittyvät Miriamin olemukseen, elämään ja kehitykseen. Meillä kaikilla täytyy tapahtua jotenkin samoin. Tila ja siinä liikkuminen muokkaavat meitä, tarjoavat meille tilaisuuden lentää, mutta voivat myös nujertaa meidät. Nyt siis tarjoillaan eräitä otteita Miriamin kokemuksista runsaan sadan vuoden takaa. Luulitteko muuten ettei tällä hetkellä olisi käynnissä samankaltainen meitä muokkaava ilmiö? Eikö? Erehdytte!

Miriamin muutto kotoa kaupunkiin on samanaikainen ja samansuuntainen naisten yleisen liikkumisvapauden lisääntymisen suhteen. Katuvalaistuksen paraneminen ja poliisin laajempi läsnäolo, polkupyörän ja maanalaisen käyttöönotto sekä löysemmät moraalikoodit yhdessä naisten emansipaation kanssa tekivät keskiluokan naisten liikkumismahdollisuudet vapaammiksi. Niinpä siis nyt seuraamme muutamalla otteella Miriamia Lontoon kaduilla. Otteet ovat joko Laura Honkasalon tekstiä tai suoria sitaatteja.

Miriamin asenteet muuttuvat hänen muutettuaan Lontooseen: hän ei ole enää hiljaisessa ja rajoitetussa tilassa, vaan jatkuvassa liikkeessä pitkin aukioita, katuja ja portaita, sekä fyysisesti että metaforien tasolla. Kaupunki ei ole merkityksellinen vain siksi että se auttaa ratkaisemaan hänen identiteettinsä ja perimänsä; ei, vaan kaupunki sitoutuu koko hänen ajatusmaailmaansa. Miriamin ajatuksen juna kulkee urbaanissa tilassa: aukiolla, poluilla, teillä, tyhjissä paikoissa, korkeudessa ja syvyydessä. Hänen ajatuksensa rytmi on samanlaista kuin kaupunkiliikenteen rytmi:

”Pitkän kadun pää oli näkyvissä. Sen laajeneva suu kohti mykistyttävää kummallisuutta ei antanut merkkiäkään pakotiestä. Katu johti avoimelle läpikulkuväylälle, jota syötti lukematon joukko liikennekaistoja. Väylän pinnalle sirotelluilta liikennesaarekkeilta nousi tornimaisia valaisinpylväitä ojennellen käsivarsiaan. Edetessään meluisasti pitkin kivipäällystettä he joutuivat ylittämään useita raitiovaunukiskoja ja sekoittumaan läpi toistensa risteilevien liikennevirtojen. […] Vasemmalta harmaa kirkontorni tuli heitä kohti, kiertyen taivaalle. Se purjehti ohitse näyttäen Miriamille torniinsa rakennetun kivipilareiden ympyrän. Tuuheat puut lipuivat ohi.”

http://www.youtube.com/watch?v=lQV1_B63LTM England Edwardian Era 1900

Laura vertailee Miriamia Pariisin kulkijaan: ”Baudelairen (1821-1867) flâneur ei koskaan joudu kohtaamaan seksuaalisuuden peruskysymyksiä. Hän voi astua ilotaloon tai nautiskella vieraiden naisten seurasta ilman niitä ongelmia jota vaikuttavat Miriamin eroottiseen elämään ja rakkaussuhteisiin. Toinen asia, joka erottaa Miriamin ja Baudelairen flâneurin on liikkumistapa. Pariisilainen ei koskaan nouse polkupyörälle - se kai on luonnollistakin, sillä turvallisuus polkupyörää ei vielä oltu siinä vaiheessa keksitty, oli vain isolla etupyörällä varustettuja pyöriä, joilla ajaminen vaati pienoista akrobatiaa.

Vasemmalla 1870-luvun ”ordinary” tai ”penny farthing”, oikealla ”safety bicycle”. “Turvallisuuspyörät” tulivat käyttöön 1886 jälkeen, sen jälkeen kun John Kemp Starley oli lanseerannut Rover-merkkisen ketjuvetoisen pyörän. Pyörässä oli mielenkiintoinen runkorakenne. Lusikkajarru vaikutti etupyörään. ”Penny farthing’in aika oli ohi. Tehtaalla oli myös naisten malli. Miriam ryhtyi pyöräilemään. Pyörä antoi “täydellisen vapauden”. Roverin polkupyörätehdas on sittemmin moottoripyöriä ja autoja valmistaneen tehtaan alku.

.  

Rover-tehtaan naisten malli on tarkasti nykyaikaisen polkupyörän malli. No tuo epäsuora ohjaus oli alkuun harmina, mutta sekin pian poistui. Ja renkaisiinkin tuli ajan mittaan ilmaa, tämä malli taisi hieman täristää, mutta onhan satula mahtavasti jousitettu. Miriamilla kaupunkikokemukset laajenivat radikaalisti hänen ostettuaan polkupyörän. Pyörästä tuli pian synonyymi ”Uudelle Naiselle”.

   

Bloomsbury Square sijaitsee keskeisessä Lontoossa. Se on yksi Lontoon ensimmäisistä puistoaukioista - rakennettu 17.vuosisadan puolivälissä. Tämän kunnianarvoisan aukion ympäri Miriamin ystävät ajoivat polkupyörällä keskiyöllä uskaliaasti - asusteenaan shortsit.

Kaiken kaikkiaan liikenteen merkitys kaupungin kokemisen välineenä on suuri. Jo tuon kertomuksen aikaan Lontoo oli kuuluisa joukkoliikenteestään. Miriamilla kaupunkikuva on erilainen hänen pyöräillessään verrattuna bussimatkalla tai raitiovaunussa koettuun kaupunkiin.  Kävely kaupungissa kuvastaa vapautta. Pyöräily kaupungissa kuvastaa äärimmäistä vapautta. Raitiovaunut taas kertovat tungoksesta. Miriamin eläessä Pohjois-Lontoossa jopa raitiovaunun ääni ahdistaa häntä. Bussit liittyvät myös surullisiin kokemuksiin. Hevosten vetämät umpivaunut kertovat kadonneesta vallasta ja yksityisyydestä. Vaikka kirjoittaja on hyvin kiinnostunut uusista keksinnöistä, hän ei kuitenkaan kertaakaan mainitse maanalaista Miriamin kulkuvälineenä. Eipä ihmekään, sillä tunnelissa on vaikeata kokea ympäristöä.

   

Ensimmäiset sähköraitiovaunut tulivat Lontooseen vuonna 1901, hevosvetoisia vaunuja oli ollut käytössä vuodesta 1860 ja höyrykoneella varustettuja raitiovaunuja vuodesta 1885. Lontoossa oli 1880-luvun alussa myös muutaman vuoden paineilmalla toimiva raitiotie. Paineilmaratikoita ei kuitenkaan ollut Miriamin aikaan. Tässä kuvassa näkyvän raitiovaunun kolina aiheutti Miriamille ahdistusta.

  

Kaupungin rytmi ja liikenteen rytmi

Richardson kirjoittaa kaupungin rytmistä ja liikenteen rytmistä. Miriamin kulkiessa kaupungilla hän mietiskelee monenlaisia aiheita, esimerkiksi perheensä historiaa. Hänen ajatustensa rytmi on linjassa kaupungin rytmiin ja hänen jalkojensa rytmiin katukiveyksellä.

Palataan hieman siihen miten Baudelairen flaneeraaja ja Miriam eroavat toisistaan. Miriamille ympäristön yksityiskohdat, liikenne ja äänet ovat ajatuksen innoituksen lähteitä. Baudelairen Pariisin flâneur haluaa samaistua väkijoukkoon:

”Se, joka helposti yhtyy joukkoon, tulee tuntemaan kuumeisia iloja. Niistä jää ikiajoiksi osattomaksi egoisti, joka on sulkeutunut kuin kirstu, ja laiskuri, joka on kuin nilviäinen kotelossa. – se mitä ihmiset sanovat rakkaudeksi on kovin pientä, rajallista ja heikkoa verrattuna tähän orgiaan, tähän pyhään prostituutioon, jossa henki antaa kaikkensa, runoutensa ja lähimmäisenrakkautensa, odottamattomalle joka näyttäytyy, tuntemattomalle joka menee ohi.”

Minua tuo Pariisin flâneur, ”urbaanibotanisti”, ”havainnoitsijavaeltaja”, ei kiinnosta samalla tavoin kuin Miriam, Lontoon flâneuse. Vaikka toisaalta Charles Baudelaire keksikin tuon ”havainnoitsijavaeltajan” (Klinge) juuri Pariisin suurten kaupunkimyllerrysten aikaan – se oli Haussmanin bulevardien syntyaikaa. Baudelairen ajatuksissa flâneur oli modernin metropolin tietäjä - muutoksessa olevan metropolin tulevaisuudennäkijä. Ilkeämielisisti – todenmukaisesti – Baudelairen taiteilija-tietäjä-runoilijaa sanottiin myös tavaratalojen vakiokalustoksi, joka itse asiassa muuttuu itsekin tavaraksi. Olipas outoa, tuon uskoin aina kuuluneen shoppailevien naisten etuoikeuksiin, mutta yhteiskunnallisen muutoksen, kuluttajayhteiskunnan ja kapitalismin alkujuuri onkin juuri mies – flâneur. Naiselle ei tuohon aikaan sallittukaan moisia vapauksia. Ne vapaudet tulivat vasta vuosisadan lopulla. Eräs naiskirjailija väitti, ettei nainen voi olla flâneuse, koska hän on osa flâneurin kaupunkielämän näyttämöä – analoginen näyteikkunalle. Kuitenkin viktoriaanisena aikana tiettyjä naisia pidettiin näkymättöminä. Erityisesti yksinäiset naiset ja työtätekevät naiset joutuivat näkymättömien ryhmään. Näkymättömiä olivat myös prostituoidut. Miriamin suurin pelko hänen yksinäisillä kaupunkikävelyillään oli pelko tulla leimatuksi seksuaalisilla syillä. Hän ei siis suinkaan tuntenut itseään täysin näkymättömäksi.

http://www.youtube.com/watch?v=fGs_WaxLMao 1890s Traffic Scenes

Vielä siunatuksi lopuksi Miriamin yksinäisen joulun kaupunkikävely, se kertoo ihanalla tavalla Miriamin reagoinnista kaupunkitilaan:

”[…] valon virta alas katua […] loppumaton ilo, jolla rakennusten enkelit leikkaavat kuvansa vasten taivasta, suorastaan loistavia jos hän pysähtyi niitä tutkimaan […] hahmojen muuttuvat labyrintit, virtaavat tilat, toisiaan vasten kallistuvat hahmot, loppumattomasti uudelleen ryhmittyen, terävinä vasten valoa, laulaen samaa säveltä Lontoon liikenteen kanssa; postitoimistojen ja rautatieasemien autuus, taksit kulkien jatkuvana virtana kohti tuntemattomia paikkoja, bussit rymistellen vakaasti paikasta toiseen, kaikki tämä Lontoon maagisessa ympäristössä.”

Miriam oli toista maata. Hän voisi olla kaupunkisuunnittelijan suojeluspyhimys.