lauantai 4. tammikuuta 2014

Sofiankatu, huokausten silta ja konekiväärit?


Sofiankatu kiinnostaa. Kadun kiinnostava ominaisuus on sen alkuperäisyys – se on Helsingin ensimmäisiä oikeita katuja.  Kadun kohtaloon liittyy myös uudemman ajan kysymyksiä. Ensimmäiset henkilökohtaiset kysymykset tulevat 40-luvulta. Sitten tulee kysymyksiä 60-luvulta. Kysymyslaari selitysyrityksineen täyttyy 80-luvun lopun ja 2000-luvun toisen vuosikymmenen tapahtumista. Olivatko siellä todella konekiväärit asemissa ”vaaran päivänä”? Miksi hieno Helsingin kaupunkikuvaan asettunut huokausten silta purettiin kaupungintalon saneerauksen yhteydessä?  Oliko tuo kaupungintalon väri nyt niin sopimaton kuin Helander ja Sundman väittivät? Miksi työllä ja innolla kaupunginmuseon osaksi rakennettu katumuseo lakkautettiin?


Itäisestä Kirkkokadusta Sofiankaduksi
Sofiankatu on yksi Helsingin vanhimpia katuja, onhan katu ollut olemassa jo 1640-luvulta asti.  Ruotsalaisaikana katu oli nimeltään Östra Kyrkogatan, eikä ihmekään, sillä katu ohitti Ulrika Eleonoran puukirkon sen itäpuolelta, päättyen Hallituskatuun, nykyisten Suurkirkon portaiden eteen. Sofian nimi annettiin kadulle vuonna 1812. Nimen muutos tapahtui samassa yhteydessä kun Johan Albrecht Ehrenströmin laatima asemakaava pantiin toimeen. Nimensä katu sai Württembergin prinsessa Sofia Dorotea Augusta Luisan (tsaarittarena Maria Feodorovna) mukaan. Hän sattui olemaan Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan Aleksanteri I:n äiti. Aleksanterin isoäiti oli Katariina Suuri. Aleksanterin isä oli taas Paavali I, joka taisi tulla murhatuksi poikansa toimesta. Sofia sai kaikkiaan 10 lasta, joista tsaariksi nousi Aleksanterin jälkeen Nikolai L Sekä Aleksanteri (1777-1825), että Nikolai (1796-1855) olivat Suomen ja Helsingin ystäviä. Helsingissä myös Mariankatu on nimetty lapsirikkaan äititsaarittaren mukaan. Nikolai I:n poika oli tuleva suosikkitsaari Aleksanteri II (1818-1881). Hän, joka jalustaltaan saattaa joskus yön yksinäisinä hetkinä vilkaista Sofiankadun suuntaan.


Sofiankadun tärkein ominaisuus on sen tarjoama näköakseli Mantalta Suurkirkolle. Ulrika Eleonoran kirkko olikin kulman takana, eikä siten näkyvissä. Vain vanha päävartio oli ruotsalaisaikana näköakselilla. Kadun nimikyltin vaihtelu heijasti vallan tahtoa. Pikkupoikana kadulla voi ihailla poliisiautojen kavalkadia. Sota-aikana ikkunat oli peitetty hiekkasäkein. Tai tuo poliisiautojen aikahan jatkui aina kaupungintalon saneeraukseen 1965. Asemakaavaosastolla työskentelevän teekkarin lyhin reitti rahatoimikamariin oli pitkin” huokausten siltaa”. Virtuaalista poliisitoimintaa Sofiankadulta voitte katsoa komissaario Palmun legendaarisista seikkailuista. Poliisien 50-luvun reaalimaailman päivystystoimintaa Sofiankadulla voi puolestaan katsoa tästä: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/poliisin_tyota_25453.html#media=25454

 Huokausten silta
Paasikiven sodanjälkeiseen hallitukseen tuli muiden kommunistien joukossa sisäministeriksi Yrjö Leino. Tämä tapahtui vuonna 1945. Myös seuraavassa Eino Pekkalan hallituksessa Leinolla oli sisäministerin toimi. Noista vuosista puhuttiin ”vaaran vuosina”. Pelättiinhän silloin kommunistien yrittävän Suomen muuttamista kansandemokratiaksi. Tuo pelko ei ollut tuulesta temmattu sillä näinhän tapahtui sodan jälkeisinä vuosina useissa itäblokin maissa – kommunistin kaappasivat vallan ja Neuvostoliitto käskyvallan. Leino oli neljäntenä ministeripäivänään omalla päätöksellään luovuttanut valvontakomission ”pyynnöstä” 19 emigranttia ja sodan aikana Suomen puolella toiminutta kansalaista Neuvostoliittoon. Osalla oli Suomen passi ja osalla kansainvälinen passi. Yksi teloitettiin ja kymmenen palasi takaisin Suomeen kun Stalinista aika jätti. Kaksi jäi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Loput kuolivat vankileirillä. Hän oli siis temppunsa jälkeen heikoilla suomalaisten luottamuksen kanssa, mutta hän oli heikoilla myös venäläisten kanssa. He eivät luottaneet häneen ja valvontakomissiota johtava kenraalieversti Andrei Ždanov käski hänen erota. Leino myös varmasti tiesi, että hänen päänsä tulee putoamaan ensimmäisten joukossa jos Suomesta tulee kansandemokratia.



Lisää kuvateksti


Tässä on lähes piilokuva tuosta ”huokausten sillasta”. Sillasta näkyy pätkä kaupungintalon seinässä. Olen varmaan tuntikausia etsinyt netistä kuvaa tai filmin pätkää, jossa paljon puhumani ”huokausten silta” esiintyisi. Ei löydy! Kävin myös kaupunginmuseon myymälässä ja koputtelin kuva-arkiston ovea. Myymälässä olisi ollut yksi kirja, jossa kuva esiintyy, museon itsensä julkaisema ”Kaupungin leijonansydän” vuodelta 1998. Kirja oli loppu. Kuva-arkisto oli joululomalla. Vilhusen antikvariaatissakaan ei kirjaa ollut. Sitten löysin uutiskatsauksen vuodelta 1950. Filmissä näkyi otoksen pätkä, jossa ”huokausten silta” vilahti. Se oli siis olemassa! Lisään tähän paremman kuvan heti kun löydän.

- ja konekiväärit
Niinpä Yrjö Leino tuli osaksi tätä Sofiankadun tarinaa. Nuo asiat ovat muistissa. Luuletteko että silloin 13-vuotias poika ei ollut vaarasta tietoinen. Leinosta oli silloin vallalla urbaani legenda. Kerrottiin hänen määränneen konekiväärit Sofiankadun sillalle, siltä varalta, että vasemmiston mielenosoitus Suurtorilla yltyy vallankumousmittoihin. Väitettiin poliisimestari Erik Gabrielssonin tämän käskyn kuuliaisesti toteuttaneen.

Se on ainakin totta, että Leino kävi puolustusvoimain komentajan Aarne Sihvon luona ja esitti tälle huolestumisensa sekä äärioikeiston että äärivasemmiston vallankaappausta enteilevästä liikehdinnästä. Leino pyysi, että armeija turvaisi järjestyksen Suomessa YYA-sopimuksesta käytävien neuvottelujen ajan. Tieto tästä kantautui kommunisteille ja sen vuoksi heidän suhtautumisensa Leinoon muuttui erittäin kielteiseksi.

Tuo ”huokausten silta” yhdisti Kaupungintalon ja Rahatoimikamarin. Teekkari Murolen ollessa töissä Kiinteistöviraston Asemakaavaosaston liikennesuunnittelijana tuo silta johti tilipussin hakupisteeseen. Se oli Erik von Frenckellin valtakuntaa. Hän oli rahatoimikamarin johtaja vuoteen 1955 saakka. Samana vuonna teekkari Murole taisi astua kaupungin palvelijaksi ”teekkaripiirtäjän” virkaan.

Kulissit pystyssä
Helsingin kaupungintalon saneeraus sattui parhaaseen purkamisaikaan – vuodelle 1965. Ennen noita kohtalokkaita hetkiä talo oli elänyt rikasta elämää runsaat 130 vuotta. Vuonna 1833 valmistunut talo oli itsensä arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelema. Rakennuksen alkuperäinen käyttäjä oli Hotelli Seurahuone. Vesijohto ja kaasuvalo saatiin taloon 1860-luvulla ja sähkövalo 1880-luvulla. Kaupungintalona rakennus on toiminut vuodesta 1913 – ja toimii edelleen – tosin ei enää rakennus, vaan julkisivukulissien sisään rakennettu uudisrakennus.  





Lumièren veljekset järjestivät ensimmäisen filmikiertueen maailmassa. Tämä tapahtui esittämällä alle minuutin mittaisia pikku dokumentteja. He kävivät myös Helsingin Seurahuoneella vuonna 1896, puoli vuotta maailman ensi-iltansa jälkeen. Tästä vierailusta ei yleensä löydy mainintaa, mutta totta se on.

On muuten aika jännittävää, että Lumièren veljekset järjestivät rakennuksessa vuonna 1896 Suomen ensimmäisen elokuvanäytöksen. He olivat juuri vuotta aikaisemmin saaneet patentoitua mahtavan keksintönsä eli ”kinematografin”. Sillä pystyi sekä kuvaamaan, kopioimaan että esittämään reunasta reijitettyjä nykyisen kaltaisia filmejä. Laitteen suuri keksintö oli epäkeskoon perustuva filmin siirtomekanismi. Samalla systeemillä esimerkiksi höyrykoneissa pyörivä liike muunnettiin edestakaiseksi liikkeeksi.

Helsingissä käytiin maailmanlaajuisen kiertueen yhteydessä. Kiertueella esitettiin useita alle minuutin mittaisia filmin pätkiä. Esimerkkinä on kuulu: ”L'Arrivée d'un Train à la Ciotat”.   Filmin pituus on 55 sekuntia. http://www.youtube.com/watch?v=1dgLEDdFddk


Mihin jäimmekään? Kaupungintalon saneerauksesta oli puhe. Niin nuo kohtalokkaat hetket sattuivat vuosille 1965-1970. Engelin suunnittelemasta talosta jäivät jäljelle julkisivut, eteispylväikkö ja juhlasali, kun arkkitehtiprofessori – kunnioitettu ystävä -  Aarno Ruusuvuori  - ajan hengessä – toteutti  talon totaalisaneerauksen. Samalla saneerattiin minun rakastamani huokausten silta yli Sofiankadun. Insinöörinä hyväksyin vielä tuon totaalisaneerauksen, mutta ”huokausten sillan” poistamista en voinut mitenkään hyväksyä. Minusta se oli osa Helsinkiä.

Helander ja Sundman
Ville Helander ja Mikke Sundman ottivat kaupungintalon saneerauksen tiukkaan otteeseen. He kirjoittavat pamfletissaan ”Kenen Helsinki”:

”Kaupungintalo on jo lähes 300 vuoden ajan voinut tarjota tilaa ylhäisöasunnoille, vankilalle, porvariston juhlasalille johon aikanaan mahtui kerralla lähes viidesosa koko kaupungin asukkaista, kenraalikuvernöörin edustusasunnolle, talonmiehen asunnoille, poliisikeskukselle, raastuvanoikeudelle. Ei tunnu uskottavalta että juuri meidän aikamme asettaa niin täysin eri vaatimukset että koko kortteli täytyy yhtäkkiä purkaa.”

”Vastoin suojelupäätöksen periaatteita vanhan korttelin sisukset piti lähes tyystin panna matalaksi pois uuden kokonaissuunnitelman tieltä. Julkisivut saivat jäädä. Nekin on nyt maalattu kirjavin värein; sekin on suunnittelijain oikku. Värisävyiltä puuttuvat historialliset perusteet. Empiren Helsingille olivat luonteenomaisia keltaiset, vaaleanharmaat ja valkoiset seinäpinnat. Uuden kaupungintalon seinät ovat kirkkaan siniset, tummanpunaiset ja vihreät.  Vasta empirekauden jälkeen alettiin kaupungissa käyttää tummanpunaista väriä eikä kaupungintalo tiettävästi koskaan ole ollut sininen. Restauroinnista ei siis ole kysymys. Työmaa muistutti lähinnä raunioita pommitusten jäljiltä. ”saneerauksen”, tervehdyttämisen nimissä korttelin historia pyyhittiin pois. Onko tulos terve kokonaisuus?”

”Avaruutta viiltävät terävät profiilit, prismaattisesti heijastelevat lasipinnat, monumentaalisten hallien virtaavat tilasarjat sisältävät kieltämättä kauneusarvoja. Mutta nämä on saavutettu varsin kalliilla hinnalla sekä taloudellisesti että historiallisesti katsoen. Kaikessa eleganssissaan professori Ruusuvuoren lennokas arkkitehtuuri täysin masentaa lasipintojen takaa näyttäytyvät, vielä korjaamattomat rakennukset, saaden ne näyttämään varsin vaatimattomilta.”

Nyt tuo sininen väri näyttää varsin siedettävältä. Mutta ikävää, että tuo julkisivu Sofiankadulle on sokea. Sokeaksi meni myös Katariinankadun puoli. Samalla Katariinankadulta hävisi ovi, josta teekkaripoika kulki työpöytänsä ääreen puolen vuosikymmenen ajan.

Sofiankatu museokaduksi kunnes katumuseo lakkautettiin!
Sofiankatu muutettiin museokaduksi vuonna 1998. Katu jaettiin kolmeen osaan, joista kukin päällystettiin ja kalustettiin eri aikakauden tyylillä. Siinä työssä me olimme ylpeitä suunnittelijoita. Erityisesti nuo katukourujen mallit kiinnostivat. Kaupunginmuseon henkilökunta oli työssä aktiivisesti mukana Tuula Arkio-Laineen johdolla. Työtä valmisteltaessa ambitiotaso oli korkealla. Tuula Arkio, museonjohtaja, Osmo Torvinen, katupäällikkö ja Liisa Ilveskorpi, suunnittelija matkustivat Kööpenhaminaan esimerkkiä ottamaan. Mahtoiko mukana olla myös Pate Åvist, projektipäällikkö? Köpiksen syrjäisen museokadun ongelmana olivat narkkarit. Meillä ei tällaisia ongelmia ollut näköpiirissä. Täysin arvaamatonta oli tuolloin, että museokadun merkittävin vastustaja – sitten kun se on suurin kustannuksin rakennettu valmiiksi – onkin museo itse. Museokatu lakkautettiin vuonna 2012 osana torikortteleiden uudistusta. Sofiankadulla pitkään toiminut antikvariaatin pitäjä Seppo Hiltunen sanoo museokadun lopettamisen tulleen ajankohtaiseksi silloin kun torikorttelia ryhdyttiin elävöittämään, häneltäkin hävisivät vitriinit ja ulkopenkki. Samainen herra kertoi kaasuvalojen korjaajan valittaneen korjaustoimenpiteitä mahdottomiksi sillä asiantuntijat olivat jo siirtyneet ylemmälle tasolle - Herran huomaan. Museon edustaja Jere Jäppinen näyttää sanoneen HS:lle museokadun ylläpidon tulleen liian kalliiksi – autot kun rikkovat puhelinkoppia. Sen pituinen se!




 
Tämän kadun oli tarkoitus olla pieni ulkoilmamuseo – harvinainen sikäli, että se kertoi eräästä Helsingin vanhimmasta kadusta - KONKREETTISESTI. Katu oli jaettu kolmeen osaan. Kauppatorin puoleinen osa kertoi helsinkiläisten kävely-ympäristöstä 1800 luvun puolesta välissä, keskiosa vuosisadan loppuvuosista ja Senaatintorin puoleinen osa 1900-luvun alkuvuosikymmenistä.. Helsingin viimeiseksi jäänyt puhelinkioski oli käytössä 1930-luvulla. Kaivo ja vesipostit olivat käytössä ennen sotia. Helsinki sai ensimmäiset kaasuvalot vuonna 1860. Sähkövaloja alkoi ilmestyä kaduille vuoden 1880. Tuona vuonna Edison sai markkinoille hehkulampun ja sähköistys voi alkaa. Kaasuvaloja oli kuitenkin käytössä vielä meikäläisenkin kouluaikoina. Viimeiset kaasuvalot olivat kotikäytössä Ali-Hokkalan perheellä 50-luvulla Leppäsuon/Runeberginkadun kaasukellolla. Siellä kävin usein kylässä, sillä kaasukelloa hoitava Ali-Hokkala taisi olla sukulaisia tai muuten tuttavia.




Museokadun lopettamista ei paljoa lohduta Sofiankadulle rakennettu olutpanimo. Vaikka totta puhuen siellä kannattaa käydä. Laitokset ovat huippuunsa hienot – esteettinen elämys. Kurkista kadulta ja mene sisään.



Apulaiskaupunginjohtaja Ilkka-Christian Björklund sanoi vuonna 2002 katumuseon ”istuvan jalkaan” (  http://www.hel.fi/static/hkm/sofialehdet/Sofia2002 ).    Jere Jäppinen sanoi sen liian kalliiksi. Mitäpä siinä – lakkautettiin! On sitten varaa keskustella Guggenheimista - kun ei ole katumuseo rasitteena.

3 kommenttia:

  1. Setä,
    taas kiitos ja kunnia blogille. Siinä olisi juteltavaa ainakin puolen pullon verran, mutta yritän lyhyen kaavan mukaan. Omakin sormeni osoittaa kuuta, mutta _kuten olemme jo havainneet – se lienee Saturnuksen kuu ja toistaiseksi vailla raideyhteyttä.
    1. Taustakirjallisuus: sitaattisi löytyvät minunkin hyllystäni. Alani opettajana jouduin juuri tuon tapaisiin nojaamaan. Arvostan suhdettasi arkkitehtuuriin ja ennen kaikkea sen päivänkohtaisuudet ylittävään otteeseen.
    2. Sofiankatu. Museokatuvaiheessa arvostin suuresti sekä paikan valintaa että suunnittelijan suoritusta. Puhelinkopin sijaintia ihmettelin, nimenomaan suhteessa liikenteeseen. Jäin lohduttautumaan kuvittelemalla että jos se tuossa oli, kuljettiin kaiketi jalan tai hevospelillä (?). En muista oliko autolla läpiajo museovaiheessa sallittu. Tosi vahinko kuitenkin, että museovaihe loppui, mahdollinen lohdutus löytynee erilaisista surkeista vaiheista, joilla Suurtorin/Senaatintorin tienoita on jatkossa elämöitetty.

    3. Toiseen asiaan. Presidentti puheessaan viittasi ammattien katoamiseen. Tässä olen edelleenkin samaa mieltä. Rakennusalan toimijat (halusivat tai ei ) tulevat toimimaan nykyisestä huomattavasti poikkeavassa yhteistyössä, tehtävien ja vallan jaossa ym ym...Koulutussisällöt muuttuvat ajan kuvan mukaisiksi, pikkulapsista koululaisten kautta eteen- ja ylöspäin. Kehitys näyttäisi olevan nopea, tuskin kuitenkaan enää meidän ikäluokkamme iloksi ehtivä.

    Tiedät, mihin suuntaan tämä tarinani jatkuisi. Kirjoittelen siitä vielä jonnekin jotakin, jos voimat riittävät. Toivon että sinulla riittää, vauhti on ainakin luja, niin kuin liikennemiehelle sopii
    Sormi ja kuu: sormeni söhläävät näppäimillä, milloin tämän tavallisen fujitsun, milloin tabletin tai helvetin käyttökelvottoman älypuhelimen.

    Olkaamme lujia uskossa, vaikka Loppiainen on jo ovella
    Mattikoo

    VastaaPoista
  2. Sofiankatu on helmi, joita vain on kaulanauhassa aivan liian vähän. Ymmärrän ja hyväksyn, että kaupungin tulee uudistua,
    mutta sitä eivät saisi “kuuluisat” arkkitehditkään vandalisoida sitä, kuten on niin usein tapahtunut ja tulee myös tapahtumaan.
    Suomalaisilta puuttuu joku finessi, jota löytyy sekä Ruotsista että Venäjältä, puhumattakaan italialaisista ja ranskalaisilta.
    Olemme kai se Pohjolan barbaarikansa, joka on elänyt aina jonkun alaisena eikä ole oppinut tavoille ja jopa niitä henkisesti vastustanut.
    Saku

    VastaaPoista
  3. Sofiankadun huokausten sillasta on kaksi kuvaa,jopa värikuva,Helsingin kaupungintalo,Historiaa ja herkkuja 2008,Laura Kolbe/Pekka Puhakka.Olet tervetullut noutamaan kirjan kaupungintalon aulan nevonnasta.T:Virastomestari Jari Iskanius

    VastaaPoista