Vanha SYK kohtalon käsissä jälleen – aineeton perintö koetuksella (kohtalo = ihmiset, päättäjät ja asiantuntijat)

Aineeton kiinnittyy aineeseen – joskus tai aina! Hyvä rakennus on kuin hyvä kaupunki. Ne molemmat säilyttävät aineetonta perintöä. Aineeton perintömme on uhattu luonnonvara. Aineeton perintö uhkaa kadota jos se ei löydä kiinnityskohtaa. Aine antaa aineettomalle perinnölle elinvoimaa. Se voi syntyä kosketuksen, puusta putoavien lehtien tai tuoksun kautta. Sen voi synnyttää kirkon aidan messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti. Harvemmin se on pelkästään – miltä näyttää. Pelkkä talojen fasadien säilyttäminen ei riitä – niin syntyy vain elottomia kulisseja. Tai ehkä sekin on tyhjää parempi. Vai mitä ajattelemme vanhan Wulffin kulman Stokkan seinästä tai Helsingin kaupungintalon julkisivukuorista? No, sovitaan, että nekin ovat parempia kuin totaalisaneeraus!

Kuorisaneerauksen kohteeksi joutui aikanaan myös koulumme Nervanderinkadulla. Käyttöikää ei kertynyt kuin runsaat 30 vuotta. Talo edusti 30-luvun koulurakentamista parhaimmillaan. Se oli onnistuneesti istutettu Töölön ”sitteläiskeskiaikaiseen” kaupunkirakenteeseen. Uusi ja vanha viihtyivät yhdessä - harmoniassa. Me viihdyimme koulun ympäristössä.

60-luvulla Museoviraston käyttövaatimukset tuhosivat koulun sisäisen arkkitehtonisen rakenteen - ajan rationalisointihengessä. Arkkitehti Vähäkallion luoma taidokas sisätilan ja ulkotilan yhteys katosi arkkitehti Laurilan käsissä. Normituksen taustalla oli ilmeisestikin Rakennushallitus suhdelukuineen. Samaan välinpitämättömyyteen katosivat myös koulun juhlasali näyttämöineen, urkuineen ja parvekkeineen, aulasta puhumattakaan. Muistattehan sen tunnelman!

Mutta sitten, yhtäkkiä kuin salaman taivaalta, kuulimme armon vuonna 2012, koulurakennuksemme uudesta tulemisesta. Musiikkikulttuuristaan vahvasti perinteinen koulumme oli saamassa Sibelius Akatemian asukikseen. Aine ja aineeton olivat jälleen yhtymässä. Olimme suuren mahdollisuuden äärellä! Niinpä meidän kerran kuussa kokoontuva vuoden 1953 ylioppilasluokkamme - eräiden matkanvarren luokkatovereiden vahvistamana – havaitsi tarpeekseen tehdä jotain. Eeva Somerto liitti nimemme koulun ennallistamisen puolesta tehtyyn nettiadressiin. Nyt loppiaisena adressissa on 776 nimeä. Se on paljon ja vähän. Laadimme myös oman kirjeemme. Se ei ylittänyt julkisuuskynnystä, joten se pääsi nyt tähän minun kirjablogiini.

Vetoomus Nervanderinkatu 13 saneeraajille Helsingissä 28.11.2012

Arvoisat päättäjät, virkamiehet, rakennuttajat, arkkitehdit ja insinöörit, te jotka uudistatte vanhaa kouluamme Nervanderinkadulla. Me, SYK:n vuoden 1953 ylioppilasluokka, juuri välirauhan aikana koulumme aloittaneet, haluamme esittää tämän vetoomuksen teille, rakkaan koulurakennuksemme muokkaajille.

Sukupolvet syntyvät, elävät ja poistuvat. Kaupungit ja rakennukset ovat osa kiertokulkua. Muurit ja niissä olevat aukot ovat kuitenkin ihmistä pitkäikäisempiä. Ne ovat osa perintöämme. Aineellisena perintönä ne saattavat kertoa arkkitehtuurista ja menneiden aikojen käsityötaidosta. Aineettomana perintönä ne palauttavat mieleemme menneen arvokkaita hetkiä, ihmisiä, tuoksuja, ääniä ja materian kosketusta. Suomalaisen Yhteiskoulun koulurakennus Nervanderinkadulla on luonut kehykset meidän aineettomalle perinnöllemme – olihan se opinahjomme 11 vuotta. Haluaisimme vahvistaa aineettomuutta, mahdollisuudella kokea jotain siitä vanhasta, joka meidät ympäröi elämämme nuoruusvuosina. Olemme hyvinkin tietoisia, ettei meille voida antaa samaa mahdollisuutta tuntea, katsoa ja koskettaa, kuin on eräillä naapurikoulujemme entisillä oppilailla. Heidän koulutalonsa eivät joutuneet kulttuurihistoriallisen tuhon kohteeksi – niin kuin meidän koulullemme kävi. Mutta nyt näemme pienen valon pilkahduksen. Koulumme vapautuu Museoviraston käytöstä ja sitä uudistetaan. Nyt on tilaisuutemme anoa ja vaatia. Anomme ja vaadimme, että entisen koulumme merkittävät tilat palautetaan entiselleen. Juhlasali ja juhlasalin aula ovat näitä tärkeitä tiloja. Nämä tilat olivat koululaisten keskeisten tapahtumien kehyksenä. Ne edustivat loistavalla tavalla aikansa yksinkertaista tyylikkyyttä. Jatkosodan aikana sali ja aula tuhoutuivat pommituksessa. Koulu suljettiin ja me etsiydyimme evakkoon. Nyt alkavassa koulun uudistamistyössä on tilaisuus korjata juhlasali ja aula entiselleen – tämä oli mahdollista sodan ankeina aikoina – miksei siis nyt! Sibelius-Akatemian oppilaat voivat sitten jatkaa aineettoman perintönsä kartuttamista perinteen rikastuttamissa tiloissa – entisöitynäkin.

Allekirjoittajina vuoden 1953 ylioppilasluokan oppilaita: Meri Saikku, Antti Melajärvi, Päivi Kalistaja, Aivi Gallen-Kallela-Siren, Irma Sulonen, Irmeli Kaario, Pirkko Mäki, Mariaana v. Knorring, Tuula Spolander, Sakari Almi, Eeva Kentala, Eeva Somerto, Kalevi Ant-Wuorinen, Leila Kara, Matti Multamäki, Pentti Murole

Tällainen oli koulumme pommituksen jälkeen 1944. Juuri tämä pihalle ja puistoon aukeava korttelirakenne ja kaartuvat sivukäytävät sekä kattopuutarhan luoma kerroksellisuus olivat Wälikankaan rakennuksessa kiehtovinta arkkitehtuuria – tärkeämpää kuin Nervanderinkadun julkisivu

.

Halusin vielä lisätä muistin virkistämiseksi nämä laadultaan heikot kuvat juhlasalista, uruista ja aulasta. Kuvat ovat peräisin Minkun, Anna-Liisa Sohlbergin kirjasta SYK - elämäni koulu, Otava 1976. (Kirja on muuten huippuhieno, kannattaa kaivaa pölyiseltä hyllyltä ja lukea).Urkuja muuten soittelee Arja Sohlberg.

Kun olemme ihmetelleet miksi koulu hylkäsi Nervanderinkadun, tässä Minkun antamat syyt: "Samalla (kokeilukoulua kehitettäessä) osoittautui välttämättömäksi toteuttaa uuden koulutalon rakennussuunnitelmat yhä tehostuvan kokeilutyön jatkamisen mahdollistamiseksi. Vanhasta koulusta oli pakko siirtyä pois tukalaksi käyneen ahtauden ja vanhentuneiden sisustusratkaisujen tähden."