Nuo mainiot miehet pussihousuissaan – häviävä luonnonvara?

Kuluvalla viikolla viimein onnistui kauan toivottu tilaisuus tutustua Helsingin seudun uuteen kiskokalustoon. Junakalustoyhtiön toimitusjohtaja Yrjö Judström oli taikonut itselleen vapaata siitä kaikesta sopimusväännöstä jota metron automatisointi ja muut hankintatouhut byrokratian armoitetulle juristille matkaan saattavat.

Suomi ei taida muuten olla hankintataidon mestarimaa, vai mistä johtuu, että joudumme näkemään epäonnea lähes putkeen peräkkäisissä hankkeissa. Onko syy tilaajan vai onko syy toimittajan? Ovatko puutteet tarjouspyyntöasiakirjoissa, vai ovatko puutteet sopimusasiakirjoissa? Vai onko kysymys siitä, että kansainvälisten suurfirmojen myyntistrategian olennainen osa on tiettyjen tekniseen spesifikaatioon liittyvien ”lupausten” jättäminen neuvotteluissa sovittaviksi? Kysymys jää usein epäselväksi.  Oma kokemukseni rakennusalan kansainvälisistä välimerenmaiden jättifirmoista viittaisi tuohon viimeksi mainittuun menettelytapaan!

Markkinaoikeuskäsittelyä ja muutakin oikeuskäsittelyä näyttää tapahtuvan huomattavassa määrin joukkoliikenteen ja liikennekaluston suhteen - vai ylittävätkö nämä asiat erityisen selkeästi uutiskynnyksen? Pendolinot, Suomenlinnan lautta, Variotram ratikat, uusien metrovaunujen hankinta Espanjasta, metron automatisointi – no nämä nyt päällimmäisinä tulevat mieleen.  Suurena mörkönä tietysti kummittelee Olkiluoto! Mutta sehän ei olekaan liikennehanke. Ovatko tässä nyt insinöörit syyllisiä? Vai ovatko juristit pahimpia sopankeittäjiä?

Liikennealaan hankintaproblematiikkapakettiin kuuluu myös joukkoliikenteen kilpailuttaminen. Kaikki lähtee tietysti EU:n lainsäädännöstä, jossa pääideologiana on korruption kitkeminen kilpailua kehittämällä. Suomessa isiltä pojille periytynyt perheyrityksiin perustunut linja-autoliikennöinti on joutunut kehityksen kouriin.  Jotenkin minua tämä tilanne, jos nyt ei varsinaisesti sureta - mutta ajatteluttaa. 

Suomalaisella linja-autoliikenteellä on hienot perinteet ja historiallista arvoa. Perheyritykset ovat perinteisesti olleet kunniassaan. Nyt juuri tällä alalla on tapahtumassa murros – joka hieman surettaa. Minulla se on pelkkää tunnetta – ei ekonomiaa.

Nuo mainiot miehet pussihousuissaan ja koppalakeissaan - värikkäine busseineen

Kirjoitin asiasta nostalgisesti blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/suomen-suuriruhtinaskunnan.html : ”Maaseudun joukkoliikenteessä on totuttu oman kylän busseihin. Nyt halutaan kuitenkin luoda joukkoliikennemarkkinat ja vapaa kilpailu. Markkinat tähtäävät aina suuruuden voimaan, ne keskittävät ja luovat tehoa. Tuotteet halpenevat. Mutta kivijalkakauppiaat, nämä mainiot saapasjalkaiset miehet koppalakeissaan ja  värikkäissä busseissaan – ne häviävät. Menestyksen takaa kansainvälinen tuotemerkki ja taustalla olevat resurssit. Sillanpääaseman voittamiseen kannattaa uhrata - se uhraa kenellä on varaa.
Uskon uhkakuvien todellisuuteen. Virkamiehillä on armoton kiire ja suuri vastuu. Virheitä varmuudella tehdään tulevassa kilpailutuksessa, pyörää ei kuitenkaan voi kääntää takaisin, eikä lakisääteistä prosessia voi pysäyttää - ja ihanat miehet busseissaan ovat menneisyyden nostalgiaa. Rakkaat ”toimivaltaiset viranomaiset” käsitelkää hellävaraisesti tuota isien ja poikien perintöä, sillä on ainakin aineetonta arvoa - jos on aineellistakin, vai eikö linja-auto olekaan maantien ässä?”

Tuosta perinteisen yritteliäisyyden ja paikallisen palvelun tarjonnan, pienten yksiköiden, liikenteen ”kivijalkakauppiaiden” ajasta ollaan siirtymässä globalisaatioon.  Tunteet ovat kuumina. Olivat jo aiemmin! Kun naapurini Tarmo Laine Espoon Friisilässä oli hankkinut omistukseensa Espoon Auton, menimme Matti Lahdenrannan kanssa  keskustelemaan Tarmon kanssa busseissa suoritettavien haastattelujen toimeenpanosta. Tarmo lähes tyrmäsi neuvottelun - koska minulla oli punainen kravatti! Nyt ei enää ole värillä paljon väliä. Kokoomus kannattaa venäläistä ydinvoimalaa, vasemmistoliitto vastustaa!

Whiskyn huuruja kilpailuasetelmaan

Lisää huuruja linja-autoliikenteen kilpailuasetelmaan tuli pari päivää sitten tyrmäävällä tavalla. Se tapahtui kun orastavan kilpailun uutena pelastavana enkelinä hellityn Onnibus-yhtiön omistajat Lauri Helke ja Pekka Möttö myydä pamauttivat Jyväskylän liikenteen hoidon alkuperäiselle ”omistajalleen” Koiviston Auto Oy:lle tai oikeammin Jyväskylän Liikenne Oy:lle. Yhtiön pääluottamusmies Jukka Hämäläinen sanailee Keskisuomalaisessa: ”Tämä puolen vuoden hirressä roikkuminen loppui, mutta se (hirressä roikkuminen) oli tässä kaikista rajuinta. Tässä pelattiin ihmisten mielenterveydellä. Onnibussin pelaaminen oli anteeksiantamatonta. He varmasti tiesivät hyvissä ajoin, etteivät pysty aloittamaan liikennöintiä. Mutta silti tätä tilannetta jatkettiin, se on minusta käsittämätöntä.” No tilanne on kyllä sellainen, että ”Lonka-sopimuksen” perusteella Onnibus olisi joutunut palkkaamaan työntekijät vanhoista Jyväskylän Liikenteen duunareista, mutta henkisesti ymmärrän tuon löysän narun kaulan ympärillä.

Onnibus Oy:n toimitusjohtaja Pekka Möttö taas syyttää mediaa, hän ei ota kantaa tuohon pääluottamusmiehen kuvaamaan työntekijöiden epävarmuuden tilaan, vaan syyttää tavan mukaan mediaa: "On tainnut mopo karata käsistä ihan joka mediassa. Joku puupää kirjoitti, että olemme myymässä kaukoliikennettä ja muut mediat Yleä myöten tekevät 'uutisen' tästä ankasta. Kerroin mm. Ylelle, että keskustelemme kansainvälisen toimijan kanssa, mikä oli suomennettu neuvottelemiseksi. Yrityksen myymisen ja yrityksen 'ei myymisen' välimaastossa on monta harmaan sävyä, joita talousslangilla kutsutaan sijoittamiseksi tai lainoittamiseksi.” Hän kieltää myös Sir Brian Souterin skottiwhiskyn huurut. Mainittu aateloitu miljoonamies on halpabussiliikenteen kehittäjä ja bisnesnero Skotlannista. Tuota miestä odotellaan Suomeen lompakkonsa kanssa. 

Sir Brian Souter on noussut Onnibussista keskusteltaessa pahaksi pojaksi. Kerrotaan hänen aateloimisensa aiheuttamasta suuttumuksesta ja hänen hyväntekeväisyystoiminnastaan ja puoluetuestaan skottien nationalistipuolueelle. Hän on kuitenkin varsinainen joukkoliikenteen monitoimimies. Stagecoach on hänen laajan bisnesimperiuminsa keskiössä .Tuo firma tunnetaan 90-luvulla Swebussin ostajana – myös myyjänä. Hänen firmansa on Britannian suurin ratikkaoperaattori ja merkittävä junaoperaattori. Hän operoi USA:ssa, Aasiassa  ja Afrikassa – muun ohella. Sir Brianilla on sijoituksia yli 200 firmassa. Hänellä on operoitavanaan13000 bussia, junia ja raitioteitä. Hän on kehittänyt vihreätä liikennettä ja bussi – polkupyöräkonseptia etc. Lukekaa tuosta linkistä ja ihmetelkää: http://www.stagecoach.com/about.aspx   Nyt kysytään tuleeko hän Suomeen?

Ollaanko nyt alussa vai lopussa?

Ollaanko nyt palattu kilpailutilanteessa alkupisteeseen? Yritän tuota nyt kysyä eräiltä tuttavilta. He sanovat että veret on pantu liikkeelle, markkinoihin on tullut virtaa. Lauri Helkeä kiitellään uudistajana. Jotkut pitävät häntä rahastajana. Markkinat on avattu – tilanne tällä suljetulla sektorilla on muuttunut EU-lainsäädännön vaikutuksesta. Mitään tällaista muutosta ei olisi tapahtunut ”itsenäisessä Suomessa”. Nämä minun haikeudella muistelemat sukuoikeuksin suojatut yritykset olivat ikään kuin aatelisia privilegioineen. Näitä privilegoita suojasi vielä viime vaiheessa työn ja pääoman liittouma, kunnes yhtäkkiä ollaan nykyisessä tilanteessa. Merkantilismi Suomessa on jatkunut ja jatkuu siis vain vähän aikaa linja-autoliikenteessä. Taksiliikenteessä ja apteekkilaitoksessa ollaan varmaan pidemmässä putkessa. Maistellaan siis vielä hetki entisaikojen nostalgiaa ja kiltalaitoksen mahtia.

Nyt ekskursiolle, flirttailemaan ja transuilemaan

Varsinainen iloinen aihe oli siis Yrjö Judströmin kutsu tutustumaan Flirt-junaan ja Artic-raitiovaunuun. Varsinaisina kutsuvieraina olivat Juha Leiviskä ja minä. Juha on suunnitellut aikanaan Helsingin pysäkkikatokset.  Niinpä isäntäväkeen kuului myös pysäkit ”omistavan” JCDecauxin Matti Viitala. Ehtoisan isännän tukena olivat vielä Matti Vesanen, Rain Mutka ja Olli-Pekka Heikkilä.

Flirt
Ensimmäisenä tutustumisen kohteena olivat Flirt-junat Ilmalan varikolla. Nyt flirttailtiin. Junasta saatiin hieno esittely. Oli erityisen iloista havaita, ettei tämän junan suhteen ollut mitään tavanomaista käyttöönottohässäkkää. Kaikki oli mennyt hienosti. Junat toimivat hyvin talviolosuhteissakin. Ainoa murheen aihe on matkustajainformaatioon liittyvä tekniikka. Yllättävää että se voi olla tuollainen juttu.  Mutta kun toisaalta ajattelee Finnairin uusien koneiden kelvotonta – täysin kuulumatonta kovaäänistekniikkaa – niin saattaa uskoa tuollaisenkin ongelman olemassaoloon. Mielenkiintoista oli Matti Vesasen huoli henkilökunnan koulutustarpeesta. Junassa on useita tietokoneita joiden pikainen resetointi tuottaa kuljettajille ongelmia. Kaikki on kuitenkin hyvin. Nostetaan hankkijoille hattua! 

FLIRT on Sveitsissä valmistettu juna. Valmistaja on Stadler Rail. Niitä on nyt maassa 31 kappaletta. Yhden junayksikön pituus on 75 metriä ja siinä on neljä vaunua. Junan huippunopeus on 160 km/h. Junassa on 260 istumapaikkaa. Yhden junan hinta on runsaat 6 milj euroa. Istumapaikkaa kohti siis 22 000 euroa. Henkilöautoissa hinta istumapaikkaa kohti on 3 000-5 000 euroa. Junan kilohinnaksi saadaan 61 euroa. Henkilöautossa tuo on 20-30 euroa per kg. Junan moottoreiden jatkuva teho on 2000 kW. Siitä riittää matkustajaa kohti 8 kW. Henkilöautossa teho matkustajaa kohti on noin 30 kW. Juna painaa istumapaikkaa kohti 500 kg. Henkilöautossa vastaava paino on 300-400 kg.

Artic
Helsingin testiajossa oleva uusi raitiovaunu on toinen ilon aihe.Ratikan lempinimi on ”transu”. Erityisen iloiseksi tulee vaunun suomalaisuudesta. Suunnittelu on täysin suomalaista ja valmistus on täysin suomalaista. Tämähän on lähes uskomatonta. Onhan tässä yleisesti luettu madonlukuja Suomen tulevaisuudesta. Tämä raitiovaunu on esimerkki oikeasta asenteesta. Asenne ratkaisee.

Raitsikan suunnittelusta on vastannut Olli-Pekka Heikkilä. Hän on iloinen ja ylpeä! Aiheesta! Hän katsoo vaunuaan hellästi. Hän kutsuu sitä SELF MADE –vaunuksi. Tuo kuulostaa ihanalta. Insinööri voi ja hänen kuuluu olla työnsä lumoissa. Sellaista me juuri tarvitsemme.

Istumme Juha Leiviskän kanssa vaunun takapenkillä sen kulkiessa läpi Helsingin keskustan. Juha on vaunuun tyytyväinen. Se ei ole vieraskoreutta. Hän on raitiovaunumiehiä. Hän tuntee raitiovaunuhistoriaa. Hän keskustelee Olli-Pekan kanssa vanhasta raitovaunurakentamisen aatelista – mallikappaleita seisoo luonnollisessa koossa Koskelan varikolla. Nyt Olli-Pekka oli onnistunut myymään vaunut Puolaan. Se vähän harmittaa Juhaa. Hän olisi halunnut pitää vaunut helsinkiläisten ilona. Tuota keskustelua on kiehtovaa kuunnella. Raitiovaunu keinuu pehmeästi. Olli-Pekka kertoo innovaatiosta runkorakenteessa, jousituksessa, teleissä, lattiarakenteissa, ulkoseinien ja ikkunoiden vaihdettavuudessa, sisustuksessa ja penkkien korkeudessa. Kaikki kiitoksin hyväksytään. Vain pari pientä kommenttia: Juha Leiviskä haluaisi niskatukiin hieman enemmän punaista, minä taas haluaisin katon harmauteen hieman sinistä. Carta Zucchero olisi kivampi! 

Artic on Kajaanissa valmistettu raitiovaunu. Valmistaja on nykyisin suomalaisomisteinen Transtech Oy. (Ihanaa, että edes jokin firma on suomalaisomisteinen!) Vaunuja on nyt testiajossa 2 kappaletta. Ensivaiheessa hankitaan 40 vaunua, tilauskirjoissa on optiona lisäksi 50 vaunua. Yhden raitiovaunun pituus on 28 metriä. Huippunopeus on 80 km/h. Raitsikassa on 88 istumapaikkaa. Seisomaan mahtuu vielä 75 henkeä. Yhden vaunun hinta on 2,8 miljoonaa euroa. Istumapaikkaa kohti siis 32 000 euroa. Vaunun kilohinnaksi saadaan 67 euroa /kg. Raitsikan moottoriteho istuvaa matkustajaa kohti on 6 kW. Laitteen paino on vajaat 500 kg istumapaikkaa kohti. Erikoista muuten, tuo paino on lähes sama kuin Flirt-junassa, eikä paljoa jää jälkeen henkilöautosta. No, kaikki riippuu kuormituksesta!