Suunnitelmat särkevät pään

Kansaa istui Lasipalatsin Bio Rexissä tuvan täydeltä. Oli kysymyksessä Helsinki Design Week -arkkitehtuuri- tai oikeastaan muotoilutapahtuma. Muodin mukaan järjestetyt ”pecha kucha” -luennot antoivat tilaisuuden etupäässä nuorille, mutta hieman myös vanhemmille suunnittelijoille mainostaa innovaatiotansa. Esitelmät eivät saaneet aikaan mitään suurempaa ahaa-elämystä. Sen sijaan tuo kansan määrä maksullisessa luentotilaisuudessa – se oli positiivinen yllätys.

  

Minä jouduin mukaan pienessä sivuroolissa. Olli Hakanen – Helsingin kehittämisen Don Quijote, hän oli kutsunut minut kommentoimaan laatimaansa Pasila-suunnitelmaa. Suunnitelma kuului ARMI - säätiön suojissa kehiteltyyn ”Entä jos?” -sarjaan. Tilaisuuden aluksi saimme nähdä filmin. Filmin tekijänä oli Antti Auvinen, mutta ajatuksen isänä ja paatoksellisena guruna oli Olli itse. Tuo filmi oli jo netissä, mutta nyt käyttäjä on sen poistanut, pannaanpa sitten vain traileri http://vimeo.com/104009119 .

  

Olli Hakanen yrittää armottomalla tarmolla kääntää maailmanpyörää Helsingin tasolla. Hän on oikealla asialla, mutta liianko myöhään? Hän ei myöskään tyydy pelastamaan sitä mikä pelastettavissa olisi - vaan haluaa kaiken. Mitä olisi pelastettavissa? Ollin suunnitelmia löytyy vaikka täältä: https://www.facebook.com/EntajosHelsinki

Mitä Olli haluaa: Olli siis haluaa toisenlaisen silmukkamuotoisen Pisaran ja sen lisäksi Pasilan huoltoratapihan pois siirrettäväksi. Näin voitaisiin koko Pohjois-Pasila rakentaa – ja hänen iskulauseittensa mukaan rakentaa 100000 asukkaan puutarhakaupunki. Hän haluaa myös poikittaisen junaliikenteen (esim. Turun ja Kouvolan välinen) pois Helsingin rautatieasemalta. Ne junat ajaisivat rantaradalta pääradalle Pohjois-Pasilassa tulematta Helsingin keskustaan. Ihmiset siirtyisivät sieltä keskustaan silmukkana ajavalla Pisaralla. Tuossa Ollin suunnitelmassa olisi paljon kommentoitavaa – ja olenhan jo sitä kommentoinutkin. Erityisesti olen kommentoinut mitoitusta. Mutta olisi kyllä muutakin kommentoitavaa. Esimerkiksi se miten erittäin tärkeä Lentorata tähän systeemiin liittyy?

Enhän minä noita Ollin suunnitelmia hulluina pidä. (Vasemmalla Ollin kuva). Olinhan itsekin laatinut Helsinki GHV -kilpailuun tuon oikeanpuoleisen kuvan mukaisen ehdotuksen Pasilan kehittämisestä. Se ei kuitenkaan palkintolautakuntaa miellyttänyt.

Pää räjähtää

Omassa kommenttipuheenvuorossani sanoin filmiä pään räjäyttäväksi. Pää räjähti toisaalta siksi, että esitys oli täynnä paatosta ja toisaalta siksi, että tuon mielikuvituksellisen paatoksen sisään kätkeytyi hyviä ajatuksia. Sanoin vielä byrokratiaa liian kovaksi vastustajaksi. Väitin etten koskaan elämässäni ollut ollut kykenevä byrokratian muuria murtamaan. Byrokratian linnoitusmuuri on yksi niistä kolmesta muurista, jotka meitä ympäröivät. Suunnittelijoina olemme näiden muurien ulkopuolella. Pyrimme sisään, yhteyteen yhteiskunnan kanssa. Se on sisällä, vai onko se muurien ulkopuolella? No, leikitään että se on sisällä ja rosvot ulkopuolella. Byrokratian lisäksi meidän esteenämme on ihmisten luoma välinpitämättömyyden muuri ja vielä normien ja standardien muuri. Byrokratia asettelee omat sääntönsä ja laatii myös nuo normit ja standardit – joskus ja usein poliitikkojen tuella. Sääntöihin alistuvalle byrokratia on hyvä. Sääntöjä rikkovaa rangaistaan. Byrokratian muurin voi joskus ylittää, mutta se onnistuu vain jos ratsastaa kullalla lastatulla aasilla. Vaarana kuitenkin on että muuttuu itsekin aasiksi. Kultaa ei Olli Hakasella ollut, tiedä oliko aasiakaan?

  

Maija muistuttaa vanhasta menestyksestä

Rakas ystäväni Maija Kairamo, hänpä käyttikin ensimmäisen yleisöpuheenvuoron. Maija, Viipurin kirjaston sankaritar, milteipä papitar, hän halusi muistuttaa nuoruuden töistä. Hän ei uskonut minun pessimismiini byrokratian muurin valloittamattomuuden suhteen. Hän kertoi jostain tälle sukupolvelle ja Bio Rexin kuulijajoukolle tuntemattomasta menneisyyden taistelusta.

Se taistelu voitettiin. Siis mitä? No kysymys oli Katajanokan kanavan säästämisestä. Byrokratia oli laatinut suunnitelman Katajanokan kanavan täyttämisestä ja muuttamisesta nelikaistaiseksi kaduksi. Tämä katu oli osa ns. keskustan kehäväylää, joka jatkui edelleen Kauppatorin läpi (tai ali) Tehtaankadulle. Hienot perspektiivikuvat oli piirretty. Kuvan tekijänä oli asemakaavaosastolta kanadalainen arkkitehti John Williams, Toronton poika, kansantanhujen harrastaja. Syylliseksi tähän suunnitelmaan Maija leimasi Smith-Polvisen ”suuren liikennesuunnitelman”. Totta puhuen Katajanokan kanavan täyttäminen näkyi ensimmäistä kertaa Lindegren-Kråkströmin keskustasuunnitelmassa vuodelta 1954. Smith-Polvisen liikennesuunnitelmaa taas alettiin työstää vuonna 1965 ja se valmistui vuonna 1968. Katajanokan täyttämisidea syntyi jo ennen ”suurta liikennetutkimusta”.

  

”Nuorten arkkitehtien ryhmä” täydennettynä yhdellä nuorella insinöörillä ei voinut hyväksyä tuota kuvassa (asemakaavaosaston kuva tammikuulta 1964) esitettyä Katajanokan kanavan täyttämistä ja esitti kirjelmän kaikille valtuutetuille. Prosessi pysähtyi, kanava säästyi. Tästä tempusta Maija halusi muistuttaa suurta Bio Rexin audienssia. Byrokratian selättäminen on siis mahdollista – tästä Maija halusi kertoa.

Taistelun melskeessä valtuustossa pidettiin hauskoja puheenvuoroja. Vai mitä sanotte tästä: Nils-Eric Procopé ruotsalaisesta kansanpuolueesta oli meidän puolellamme. Hän syytti esittelevää virkamiestä Amerikalla pelottelusta. Amerikassa kuulemma kaupungit ovat joutumassa ”liikenneitsemurhan” kohteeksi. Tähän Procopé vastasi, että emme elä Amerikassa ja että meillä auton merkitys ei tule 20-30 vuoden jaksolla olemaan sama kuin Amerikassa. Hän muistutti, että sivistyksellinen itsemurha - cultural suicide - on vähintään yhtä suuri vaara kuin liikenteen aikaansaama itsemurha - traffical suicide.

Niin kumpaa itsemurhaa olemme nyt tekemässä? Luurangot nousevat kaapista.

Margho eli Markku Annila, eli itsekin vetoomuksen allekirjoittanut arkkitehti teki tämän kuvan ja kysyi ”saa nähdä kuinka valtuustossa käy”.

Mikko Aho ja vasta-aallokko

Ystäväni Mikko Aho, omnipotentti virastopäällikkö, hän lohdutti Maijaa. Nyt ei eletä noita aikoja. Nyt vallitsee vuorovaikutus ja sereeninen suunnittelurauha. Nyt eivät tuollaiset keinot ole tarpeellisia! Asukasvuorovaikutus toimii ja kaikki on laillisessa kontrollissa. Tuostapa jäin hieman äimäksi. Niinkö se on? Muistelin sitten lähettäneeni Mikolle toivomuksen ns. vastasuunnitelmien asiallisesta käsittelystä. Se tapahtui blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/05/olli-hakanen-aikamme-don-quijote.html

Vasta-aallokko 2014

”Pitäisikö tehdä kriittinen läpileikkaus käynnissä olevista hankkeista? Sen nimi voisi olla VASTA-AALLOKKO - projektikokonaisuus, jossa hakijat, kansalaiset, tutkijat, yhteisöt voivat ehdottaa määrittelemiensä hankkeiden sosiaalisten, teknologisten ja taloudellisten vaikutusten tutkimusta. Oleellista olisi, että hankkeissa voitaisiin tuoda esiin kriittinen ja kriisitietoinen lähtökohta. Siinä toteutuisi EU:n vanha imperatiivi sosiaalitieteiden ja teknologiatieteiden vuoropuhelusta.

Tyypillisiä ohjelmaan hyväksyttäviä hankkeita olisi mm. tässä blogissa esillä ollut Olli Hakasen ja ARMI – yhteisön hankekokonaisuus, kasvihuoneilmiön vaikutukset meren pinnan tasoon ja ilmastoilmiöihin, kritiikki metropolialueen laajuudesta ja pyrkimys todelliseen verkostoyhteiskuntaan, asukasyhdistysten kriittinen suhtautuminen bulevardisointiin ja täydennysrakentamiseen, maahanmuuttokriittisten olettamusten vaikutusanalyysi suhteessa kaupungin voimakkaaseen kasvuun, robottiautouskovaisten ajatusmaailman verifiointi nykyisen liikennepolitiikan suhteen, kaupunkitiivistämisen ekologisten hyötyjen kriittinen tarkastelu, seudullisen joukkoliikennejärjestelmän kehittämisessä vallitsevan epävarmuuden sosiaalisten ja taloudellisten vaikutusten arviointi, jne. jne.

Tässä istuessa keksii paljonkin hankkeita – nämä tässä luetellut ovat aika suppeita kaupunkisuunnitteluun liittyviä asioita. Ne eivät puhu mitään kulttuurin osuudesta kaupunkikehittämisessä kilpailukyvyn rinnakkaisilmiönä. Siitä nimenomaan olisi puhuttava. Mutta tämä ei olekaan ohjelma. Ohjelma syntyy kun Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto panee tämän liikkeelle. Valitsee yhteistyökumppaninsa ja kehittää rahoitusmallin, valintamenettelyn ja panee toimeksi. Ajattelen rahan tarvetta. Paljonko sitä vuosittaisin tarvittaisiin näihin ”vasta-aallokko projekteihin? Luulen että 1,5 miljoonaa vuodessa antaisi hyvän potkun. Mukana voisi olla TEKES, Sitra tai muita kehityksestä kiinnostuneita. Naapurikunnat ehkä? HSL?

Kriittisen tarkastelumallin – VASTA-AALLOKKO 2014 - KRIITTISEN LÄPILEIKKAUKSEN – hyödyt ovat ilmeiset. Syntyvä ”virallisesti” hyväksytty vasta-aallokko pääsee esille, arvioitavaksi ja tasapuoliseen käsittelyyn niin mediassa, byrokratiassa kuin bisneksessä. Mikko Aho ja virasto – miten olisi?”

Mikko vastasi runsas viikko sitten: ”Vasta-aallokko, olisiko tosiaan meidän hommia? Nyt kun kerrankin porskuttelemme myötäisessä. Kansalaiset tukena ja poliittinen päätöksenteko. Aika auvoista. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen ja antaa aihetta pohdiskella, minkälaisessa roolissa pystyisimme olemaan. Väitän, että vuoropuhelua käydään, varjokaavoja viuhaa ja niitä arvioidaan monelta kantilta, olemme avoimia. Rahaa ei toki ole niin kuin ennen vanhaan. 0-budjetilla (siis käytännössä n. 4 % miinusta vuosittain) viimeisten kuuden vuoden ajan. Kerrosalaodotukset "tuotannon" osalta kiristyvät jatkuvasti. Tässä muututaan tuotantokoneeksi… En tiedä irtoaako juuri nyt. Mutta mietitään.”

Mikko aavistelee muutosta tuotantokoneeksi. Tämän hetken keskustelu on keskittynyt liiaksi tiiveyteen, tuotantoon ja tavoitettavuuteen – muut tavoitteet ja keinot unohtuvat – onko tämä niin yksinkertaista, että voi sanoa: kompakti kaupunki on kontaktikaupunki? Olin jo tuon unohtanut – melkein!

Ongelmana suunnitteluttaminen

Suunnittelukeskustelumme käy vilkkaana. Mutta! Mutta, on eräs ongelma. Suunnitteluttaminen. Nykyään ne organisaatiot, jotka aikaisemmin johtivat suunnittelua ja suunnittelivat, ovat muuttuneet tilaajaorganisaatioiksi. Tilaajaorganisaatiot palkkaavat rakennuttajakonsultteja ohjelmoimaan ja johtamaan. Tilaajaorganisaatiot ja usein rakennuttajakonsultit palkkaavat sitten konsultteja suunnittelemaan. Valvonta on jäänyt itsevalvonnaksi. Toisin sanoen sitä ei ole. Tämä kaikki on virheellisesti tulkitun hankintalainsäädännön seurausta. Hankintalainsäädäntö on laadittu korruption estämiseksi. Tilaaja ei voi palkata konsulttia luottamuksen perusteella. Tilaajan on palkattava konsultti hinnan perusteella. Näin estetään korruptio. Mikä korruptio? Näin estetään myös suunnittelijan tekijänoikeuksien jatkuvuus ja henkinen vastuu. Tekninen vastuu katkeaa, kun ei tiedetä onko se rakennuttajakonsultilla, suunnittelijankonsulttien ketjulla tai mahdollisella valvontakonsultilla. Missään tapauksessa se ei ole tilaajaorganisaatiolla. Juuri tuo vastuu oli ulkoistettu. Näin sitten syntyy sekundasuunnitelmia. Niitä on näköpiirissä!

Katajanokan kanavan säilyminen oli lähes oljenkorren varassa. Se säilyi ulkoisen painostuksen ja vaihtoehtosuunnitelman voimin. Byrokratia ja politiikka olivat jo kantansa valinneet. Olisiko mahdollista, että nytkin olisi tilaa pysähtyä, harkita, uudistua. Vai onko byrokratian muuri voittamaton? Niin mitä tarkoitan? Tarkoitan, että vasta-aallokon kohinaa on kuunneltava herkällä korvalla ja ajoissa.

Sota – miten nopeasti kaikki käy!

Sota tai sen mahdollisuus on nyt puheen aiheena. Kukaan sodan kokenut ei halunne sotaa. Sotaa saattavat haluta monen kehitysmaan nuoret. Sitä saattavat haluta myös rikkaiden maiden syrjäytyneet nuoret. Syrjäytyneet ovat usein kotoisin paikoista, joissa puolet kansasta on alle 20-vuotiaita ja vailla minkäänlaista mahdollisuutta uneksia oikeasta työstä, perheestä ja elämästä. Sota on siis optioista ainoa - jos ei tyydy peräkammarin pojan elämään. Sotaa saattavat haluta myös diktatuurien turhautuneet nuoret – diktaattori lupaa heille kunniakasta tulevaisuutta – suurimmalle osalle sankarivainajuutta ja pienemmälle osalle sodan veteraaniutta, mutta kunniakasta sellaista kuitenkin - itsensä diktaattorin nimeen.

Pieni hyppäys diktatuuriin ja kansan tahtoon

Kuuntelin eilen radiosta ”Politiikan arkipäivää” -ohjelmassa virolaisen veteraanipoliitikon Andres Tarandin haastattelua. http://areena.yle.fi/radio/2341916 Tarand oli kommunistiaikana Viron kasvitieteellisen puutarhan johtaja. Sitä ennen hän oli yliopistoprofessori ilmastotieteen alalla. Sittemmin itsenäisyyden jälkeen hän oli Viron ympäristöministeri, Viron pääministeri ja Euroopan parlamentin jäsen. Puutarhaan hän joutui yliopistolta, pyrkiessään liiaksi kansainvälisyyteen. Kansainvälisyys oli Eestin Sosialistisessa Neuvostotasavallassa pahasta. Puutarha oli ihastuttava. Kävimme siellä ekskursiolla.

Noihin aikoihin järjestimme firmassa Studia Generalia -tilaisuuksia. Puhujiksi kutsuttiin eri alojen johtavia ajattelijoita aivan muilta aloilta kuin millä meidän organisaatiomme työskenteli. Puhujina oli mm. yleisradion silloinen pääjohtaja Reino Paasilinna, filmiguru Pirjo Honkasalo, kansanedustajia, pääjohtajia ja taiteilijoita. Mutta eräs järisyttävä puhuja oli Andres Tarand. Elettiin vielä aikaa ennen Viron itsenäisyyttä, noin vuotta 1990. Andres Tarand järkytti silloin meidät. Me olimme suomettumisen ilmapiirissä eläviä ihmisiä. Hän puhui venäläisistä pahaa. Hän puhui heistä pahaa vallan pitäjinä, mutta myös työtovereina. Oli pakko pitää lujasti tuolin käsinojista, niin kovaa oli teksti, kun Andres Tarand puhui.

Mutta mitä hän nyt eilen sanoi yleisradion haastattelussa? Hän puhui jatkuvasti Putinista. Putin tekee. Putin ajattelee. Putin puhuu. Putin hyökkää. Putin nyökkää. Putin sekoaa. Putin pelkää. Tuo kummastutti. Kyllähän aikanaan Saksan tahto näytti synonyymilta diktaattori Hitlerin tahdon kanssa, puhumattakaan Mussolinista, hänhän edusti Italian kansan yhteistä tahtoa. Neuvostoliiton tahto oli synonyymi diktaattori Stalinin tahdon kanssa. Espanjan tahto oli synonyymi diktaattori Francon tahdon kanssa. Sittenpä Euroopan diktaattorit kukistuivat ja kansan tahto muuttui hieman epäselvemmäksi. Entisissä siirtomaissa tahto siirtyi siirtomaavalloilta paikallisiin käsiin. Iraqin tahto oli synonyymi diktaattori Husseinin tahdon kanssa ja Libyan tahto oli sama kuin diktaattori Gaddafin tahto. Myös Tunisiassa diktaattori Alin tahto oli kansan tahto, puhumattakaan Egyptistä, jossa diktaattori Mubarakin tahto oli täsmälleen kansan tahto. Sudanin kansan tahto ja Somalian kansan tahto – missä lienevätkään? Onko edes diktaattoria siitä huolehtimassa?

Kun nyt Tarand puhuu noin, ikään kuin nykyisen Venäjän tahto on sama kuin Putinin tahto – niin kummastun ja ryhdyn ihmettelemään. Voiko näin olla pilvimaailman aikana? Nuo nykypäivän diktaattorit ovat kaatuneet juuri pilvitiedon takia. Ai, siis totuudenko takia? Pilvitieto ei ole totta, sen paremmin kuin mikään tieto. Siis totuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Kysymys on uudesta aseesta vallankäytössä. Mutta siis Tarandin puheisiin vielä. Kyllä kai Venäjällä täytyy olla jotain muutakin tietoa kuin nuorten hallitsema pilvitieto. Ja Venäjällä kun ei ole näitä nuoriakaan. Ihmettelenkin Tarandia ja kysyn onko todella niin, että nykypäivän maailmassa Venäjällä vallitsee sellainen yksimielisyys sodan ja rauhan asioissa, että Venäjän kansa jää kokonaan mainitsematta kun tahdosta puhutaan? Mainitaan vain "diktaattori" Vladimir Putin. Nyt kysyn: hyväksyykö tuo kansa tämän?

Sodan syttyminen ja sen esimerkki

Aluksi minun piti ihmetellä ääneen sotien syttymistä. Tai yhtä niistä, eli Suomen jatkosodan syttymistä. Eihän sellaista asiaa näytä kukaan muistavan, ei edes vanhat minun ikätoverini - mukana lapsina eläneet. Minä, sen paremmin, en muista mitään! No, muistan tietysti paljon pikkupojan sielunelämään vaikuttaneita tapahtumia, pommitukset, sankariristit, koneet taivaalla, valonheittäjien keilat, sotilaspojan tunteet, mutta en tietysti muista mitään tuosta poliittisesta prosessista. Ja jouduinkin harhapoluille tuon Tarandin ja Putinin kanssa. Palataan siis päiväjärjestykseen. Kädessäni on Suomen Kuvalehti N:o 31 1941. Kun nykyisin pilvitieto on tietoa, oli tuohon aikaan tunteilla jalostettu tieto löydettävissä aikakausilehdistä. Suomen Kuvalehti Ilmari Turjan päätoimittamana edusti hyvinkin Suomessa valtaapitävien ”virallista” tietoa. Suomen Kuvalehdestä löydän ”ajan hengen”. Sitten voin samalla vilkuilla hieman historiaa. Sukulaiseni ja hyvä ystäväni Maikki sanoi juuri minulle, että sodasta ei pitäisi puhua. Hänen mielestään pahoista asioista puhuminen yllyttää niistä kiinnostuneita. Pahoista asioista olisi vaiettava. Sodan syttyminen on paha asia. Minua kiinnostaa tuon pahan yllättävän nopea eskalaatio. Siksi halusin sitä hieman tutkiskella. Varsinkin kun sen vielä tunnen omissa pikkupojan tunnoissani.

  

Lehden kannessa kerrotaan nuorison iskujoukoista: ”Nuorison iskujoukot ovat tämän päivän kotirintaman tunnus. ”Iskupoika” pystyy elonkorjuutyöhönkin.

Olavi Paavolainen on rintamakirjeenvaihtaja. Jatkosota on alkanut. Lehti julkaistiin 2. elokuuta 1941. Jatkosota alkoi 26.6.1941. Lehden ilmestyessä sotaa oli käyty yksi kuukausi. Olavi Paavolaisesta keskustellaan juuri tänään.  Panu Rajalan kirja Olavi Paavolaisesta on juuri ilmestymässä. Paavolaisen moniulotteinen persoona on valokeilassa.

Olavi Paavolainen: ”Korpisotaa, kun tuliesirippu nousee”, T.K. - rintamakirjeenvaihtajalta.

”Täällä käydään ikisuomalaista korpisotaa. Sisukasta, häikäilemätöntä, nerokasta, vaarallista sokkoleikkiä… Täällä tapasivat korskeat venäläiset divisioonat talvisodassa aavojen arojen poikien kauhun – ”valkoisen kuoleman”, pakkasen ja hiihtopartiot. Täällä syntyi suomalaisen sotilaan maailmanmaine. Täällä on tämän kansan sotataidon klassillinen maasto.

Haamuvaaraa tulittaessaan on ryssä runsaasti käyttänyt suhteellisen vaarattomia, jo ilmassa räjähtäviä shrapnelleja. ”Tuollahan ne kolisevat pusikossa kuin piimäkannut”, huomauttaa eräs parroittunut ikämies rauhallisesti ja vetäisee pitkän ryypyn mustaa kahvia toteamisensa päälle.

”Leikki” alkaa

”Seitsemännen päivän aamuna olemme odotukseen kyllästyneinä lähteneet käymään viitisenkymmentä kilometriä rajalta sijaitsevassa keskuspaikassamme. Kello kaksi sivuuttaa meidät kylän raitilla pölyinen auto, josta kiireesti hyppää alas tuttu luutnantti. Viivyttelemättä matkaan! – nyt alkaa leikki. Hyökkäys rajan yli alkaa kolmen tunnin kuluttua.”

Kaikki se mikä oli alkamassa, oli ”leikki”. Tuossa leikissä kuoli Suomen puolella 64000 sotilasta ja 1500 siviiliä. Suomalaisia haavoittuneita oli 158000. Neuvostoliiton puolella leikkiin sortui 265000 sotilasta ja 5000 siviiliä. Haavoittuneita oli 385000. Saksalaisia kaatui Suomen rintamalla 14000 ja haavoittui 37000. Suomalaisia vangittiin 3000 ja Neuvostoliittolaisia 64000. Yhteensä kuolleita oli siten 345000 henkeä ja haavoittuneita yli puoli miljoonaa ihmistä. Toisessa maailmansodassa eniten ihmisiä Euroopassa sai surmansa Puolassa, Liettuassa ja Latviassa. Näissä maissa kuoli 13-16 % väestöstä. Saksalaisista kuoli 10 %. Suomalaisista menehtyi hieman alle 3 % ja virolaisista runsaat 4 %. Kaikista sotaan osallistuneista maailman maista 4 % ihmisistä sai surmansa. Yhteensä heitä on 80 miljoonaa ihmistä.

  

Suomen Kuvalehti julkaisi kuvasarjan ”Jäämereltä Mustallemerelle”. Se kertoo Saksan ja liittolaistensa loistavasta menestyksestä. ”Maailmanhistorian suurimmat taistelut ovat käynnissä. Euroopan itärintamalla on 9 miljoonaa miestä aseissa. Pietarin päivät ovat luetut. Kremlin punaiset lyhdyt sammuvat. Tulta ja tulikiveä on satanut Moskovan miljoonakaupungin ylle. Suomen motorisoitu tykistö on loistavasti selviytynyt maastovaikeuksista, se ajaa hellittämättä takaa pakenevaa vihollista kaukana Karjalan korpimailla.” 

Olimme piirtämässä miekalla rajaa.

Jatkosota alkoi Suomen sodanjulistuksella 26.6.1941. Ennen varsinaista sodanjulistusta oli tapahtunut mm. seuraavia asioita:

Molotov ja Ribbentrop sopivat Euroopan etupiirijaosta, talvisota ja "tapporauha"

Salaisessa Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi ja Baltian maat kuuluivat Neuvostoliittoon. Tämä johti talvisotaan. Molotov sanoi keväällä 1940 Liettualaisille: ”Teidän täytyy olla siinä määrin realisteja, että käsitätte pienten maiden tulevaisuuden tulevan häviämään, teidän Liettuanne yhdessä toisten Baltian kansojen kanssa, Suomi mukaan luettuna tulee liitettäväksi Neuvostokansojen kunniakkaaseen perheeseen.” Elokuussa 1940 Baltian maat liittyivät osaksi Neuvostoliittoon, Neuvostoliiton lait tulivat voimaan lokakuussa. Suomi aloitti sodan. Talvisodan aseet vaikenivat 13.3.1940 klo 11, tehtiin Moskovan rauha, sitä nimitettiin meillä ”tapporauhaksi”. Suomen kontolle tuli 24000 kaatunutta ja 45000 haavoittunutta, Neuvostoliitolla 125000 kaatunutta ja 188000 haavoittunutta.

  

Vasemman puoleisessa kuvassa on talvisodan jälkeisen 12.3.1940 solmitun Moskovan rauhan alueluovutukset. Oikean puoleisessa kuvassa on Moskovan välirauhan eli aseleposopimuksen 19.9.1944 luovutukset. Varsinainen rauha solmittiin Pariisin rauhansopimuksessa 10.2.1947.

Lopullisen rauhan alueluovutukset olivat vielä talvisodan rauhaa ankarammat. Suomi luovutti Viipurin, Laatokan Karjalan, Karjalan kannaksen, Suomenlahden ulkosaaret, Kuusamon ja Sallan itäosan sekä Kalastajasaarennon, Hankoniemi vuokrattiin 30 vuodeksi. Armeija vetäytyi uudelle rajalle. Uuteen sotaan varauduttiin, sotasensuuri jäi voimaan. Suomi päätti rakentaa Salpalinjan, työmaalla oli 35000 miestä, Ruotsi maksoi viidenneksen Salpalinjasta. Työmaa oli pohjoismaiden suurin rakennustyömaa.

Neuvostoliitto halusi Petsamon nikkeliä. Kaivosta hoiti silloin kanadalais-englantilainen yhtiö. Neuvostoliitto halusi kaivoksen osaomistajaksi. Suomi halusi jakaa nikkelin Saksan ja Neuvostoliiton kesken. Neuvostoliitto lopetti viljan toimitukset Suomeen. Sallan rata oli sovittu rakennettavaksi Suomen poikki Ouluun. Suomi viivytteli. 14.6.1940 Neuvostoliitto ampui alas Aero Oy:n Kaleva-matkustajakoneen Tallinnan edustalla. Kesäkuussa 1940 Suomi teki kauppasopimuksen Saksan kanssa. Sopimukseen ei sisältynyt asetoimituksia.

  

7.9.1940 järjestettiin yleisurheilun kolmimaaottelu Suomi-Saksa-Ruotsi. Tässä kuvassa saksalaiset tekevät tervehdyksensä.

Suomen ja Neuvostoliiton ystävyysseura järjesti mielenosoituksia ja poltti halkopinoja. Seura myös uneksi sosialistisesta Suomesta, joka saattaisi olla totta jo saman vuoden syksyllä. Seura lakkautettiin.

Väinö Tanneria sanottiin neuvostovastaiseksi ja hän joutui eroamaan ministerin virasta. Nälänhätä uhkasi. Suomi ei saanut polttoaineita, viljaa eikä voiteluaineita. Vienti oli supistunut minimiin. Neuvostoliitto asetti tiukkoja pakotteita.

Toukokuussa 1940 Saksa hyökkäsi länteen

10.5.1940 päivänä Saksa hyökkäsi länteen ja valtasi parissa viikossa Hollannin ja Belgian. 300000 liittoutuneiden miestä vetäytyi Dunkerqueen. Evakuointioperaatio onnistui odotettua paremmin. 14.6.1940 Hitler tepasteli Champs Elyseellä. Göring lupasi ilmaherruudellaan tuhota Englannin. Churchill astui remmiin ja ilmoitti: ”En voi tarjota teille mitään muuta kuin verta, hikeä ja kyyneliä. Saksa miehitti 9.4.1940 Tanskan ja jatkoi Norjaan, jonka valloitti 10.6.1940 taistelujen jälkeen. Olympiakisat 1940 peruuntuivat.

Hitler näki Saksalle elintilaa idässä. Suuressa sotilaallisessa strategiapäätöksessä Saksa päätti luopua Englannin miehityksestä ja suuntautua itään. Hitler esitti myös ajatuksen Suomen rajan työntämisestä Vienanmerelle. Myös Suomi oli varusteltava. Saksa tiedusteli mahdollisuutta kauttakulkusopimukseen. Suomi antoi suostumuksen Ruotsin malliin 17.8.1940. Seurauksena Suomi ryhtyi saamaan käytettyjä aseita Saksasta.

Akselivallat, Saksa ja Italia allekirjoittivat 27.9.1940 keskinäisen avunantosopimuksen Japanin kanssa. Siihen liittyivät myös Unkari, Slovakia ja Romania. Stalin sanoi: ”Kun tulevaisuudessa syntyy sota imperialististen valtioiden välillä, me pysymme siitä erossa mahdollisimman pitkään ja liitymme siihen heittäessämme vaakaan ratkaisevan painon.”

29.7.1940 Hitler antoi käskyn valmistella idän sodanretkeä.

Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat kireät. Syyskuun lopulla ensimmäiset saksalaiset joukot tulivat Vaasaan ja Ouluun. Ehdotettiin Ruotsin ja Suomen yhteistä puolustusliittoa. Sitä eivät Saksa, eikä sen paremmin Neuvostoliitto hyväksynyt. Joulukuussa 1940 kenraalimajuri Paavo Talvela lähetettiin Saksaan tapaamaan valtakunnanmarsalkka Göringiä. Talvelalle kerrottiin Suomelle suunnitellusta kohtalosta Saksan liittolaisena. Hitlerillä oli nyt Suomen suhteen uudet tavoitteet. Stalinilla oli edelleen aikeena vanha Saksan kanssa sovittu Baltian malli.

Ulkovallat määrittelivät Suomen presidentin sopivuutta, Suomi tiivistää saksayhteyttä

Risto Ryti valittiin presidentiksi 19.12.1940. Neuvostoliitto ilmoitti, etteivät presidentiksi sovi Tanner, Mannerheim, Kivimäki eikä Svinhufvud. Saksa piti lisäksi Paasikiveä sopimattomana. Englantikin pani lusikkansa soppaan, heille ei sopinut Svinhufvud tai Kivimäki.

18.12.1940 Hitler allekirjoitti Barbarossa-suunnitelman. Kevään mittaan 1941 upseerivaltuuskunnat sukkuloivat Saksan ja Suomen välillä. Suhtautuminen Saksaan muuttui kun tuli selkeäksi Saksan aiottu sota Neuvostoliittoa vastaa. Saksan armeijaan värvättiin suomalaisia. 13.1.1941 eversti Horn kirjoitti Heinrichsin Saksan vierailun yhteydessä saaneensa selville Saksan aikeita. Saksa toimitti kevään aikana Suomelle huomattavasti lentokalustoa. Suomalaiset toimittivat vastavuoroisesti huhtikuussa 1941 Saksaan testattavaksi mm. amerikkalaisen Brewster hävittäjän, englantilaisen Bristol Blennheim pommikoneen ja venäläiset Polikarpov I-16 -hävittäjän ja Iljušin Il-3M pommikoneen. Keväällä sovittiin myös että Suomen yleisradion asemilta annettiin tunnuksia saksalaisille pommikoneille.

Huhtikuussa 1941 Stalin aloitti liennytyksen Suomea kohtaan. Stalin möi Suomelle 20000 tonnia viljaa.  Stalin ei halunnut työntää Suomea Saksan syliin.

Erilaiset huhut kiertelivät kevään kuluessa. Saksa ilmoitti mm. aikovansa vuokrata Ukrainan. Tilanne oli epäselvä. Hitler ilmoitti, ettei hän aio hyökätä itään. Sen sijaan hän ilmoitti pelkäävänsä, että Molotov hyökkää Suomeen ja Baltiaan ottaakseen oikeutensa Ribbentrop – sopimuksen (23.8.1939) mukaisesti. Vaaran torjumiseksi Hitler ehdotti yhteistyökokousta suomalaisten kanssa. 25.5.1941.

Suomi esittää Saksan vastuulle Hankoa, Ahvenanmaata ja Lappia, Saksa vaikuttaa voittamattomalta

Saksassa järjestettiinkin Hitlerin toivoma/käskemä sotilaallinen yhteistyökokous. Suomea edusti kenraali Eric Heinrichs kolmen muun upseerin kanssa. Saksaa edusti kenraali Jodl. Mahdollisessa puolustusyhteistyössä suomalaiset halusivat työntää Saksan vastuulle Hangon tukikohdan, Ahvenanmaan ja Lapin. Kreikan sotaa käytiin huhtikuun alussa ja Kreeta vallattiin toukokuun lopulla. Rommel eteni Pohjois-Afrikassa ja piiritti Tobrukin satamakaupunkia Libyassa. Saksan voiman tunto oli korkealla. Saksan armeijaa pidettiin voittamattomana. Saksa ilmoitti suomalaisille hyökkäävänsä joka tapauksessa Norjasta Murmanskiin. Tarkkaa hyökkäyspäivää ei ilmoitettu. Suomi päätti luovuttaa Saksan käyttöön Malmin ja Utin lentokentät. 7.6.1941 ensimmäiset hyökkäykseen tarkoitetut saksalaisjoukot saapuivat Suomeen. Mannerheimille tarjottiin saksalaisten joukkojen ylipäällikkyyttä. Mannerheim kieltäytyi, sillä hän ei halunnut ottaa vastaa ohjeita Berliinistä.  10.6.1941 Suomi teki liikekannallepanon. Suomen eduskunnassa esiteltiin mahdollisuus saada Karjala takaisin. Suomen puolustusvalmius oli muutettava hyökkäysvalmiudeksi. 15.6.1941 Mannerheim alisti Pohjois-Suomen Siilasvuon armeijan saksalaisten komentoon. 18.6.1941 suomalaisiin lentokoneisiin maalattiin Saksan itärintaman tunnukset.. 20.6.1941 rajan pinnan siviiliväestöä ryhdyttiin evakuoimaan. 21.6.1941 Ryti arveli Saksan hyökkäyksen alkavan parin päivän kuluttua.

Barbarossa ja jatkosota

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Saksa käytti Suomen ilmatilaa, suomalaiset alukset toimivat yhdessä Saksan miinalaivaston kanssa. Neuvostoliitto pommitti suomalaisia laivoja, myös Hanko ampui Suomeen. Kaikki ikään kuin kevyenä varoituspommituksena. Hitler piti sodan alkaessa puheen, jossa ilmoitti Suomen hyökänneen rinnan Saksan kanssa. Suomen ulkoministeriö kielsi yhteistyön ja väitti Suomen olevan puolueeton ja jatkaa diplomaattisia suhteita Neuvostoliiton kanssa. 25.6.1941 Neuvostoliitto pommitti 19 paikkakuntaa Suomessa. Kuolonuhreja oli paljon. Suomi julisti sodan Neuvostoliitolle. Kansa nimitti sotaa ”kesäsodaksi”. Elonkorjuuksi piti tultaman kotiin.

https://www.youtube.com/watch?v=Nf7a7SLkuJo Youtube Suomen tie jatkosotaan.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana saavutettiin nopeasti suuria alueellisia tavoitteita. Ei kuitenkaan Hitlerin ideoimaa rajan piirtoa Vienanmerelle. Erityisesti Saksan saavutukset pohjoisessa jäivät vaatimattomiksi. Tässä tilanteessa elettiin asemasotavaihe. Jotkut sanovat tätä erillissodaksi.

Syntymästä kuolemaan - taidetta Kivistön asemalla!

Leonhard Lapin, vanha tuttavamme Tallinnasta ja kaikkien arkkitehtuuria (ja hieman insinööritieteitäkin) 50-luvulla opiskelleiden tuttava silloisesta Eestin Sosialistisesta Neuvostotasavallasta. Hän sai tehtäväkseen Kivistön Kvartsiraitin satoja metrejä pitkän seinämaalauksen. Leo väitti virolaisten lentävän takalistolleen kun kuulevat tästä. Hän piti hauskan avajaispuheen taideteoksen äärellä.

  

Leonhard Lapin kertoi väriopistaan. Syntymässä ihminen näkee valkoisen, kuollessaan hän jälleen näkee valkoisen, siihen väliin mahtuu elämän purppura ja kaikki muut värit. Pyöräillessään tai kävellessään Kvartsiraittia ihminen kokee maalauksen kautta koko elämänsä. Kiva tarina. Harvinaisen hauska puhe arkkitehdin ja taiteilijan esittämäksi. Lapin ei muuten pelkää graffitien tuhoavan teostaan. Hänen mukaansa ne ovat osa prosessia.

  

Sankka kansanjoukko ilmestyi Open House tapahtumaan Kivistön asemalle. Maan alla oleva laitos kiinnosti, miksei myös maanpäällinen tulevaisuus. Kansaa oli niin paljon että kypärät ja liivit loppuivat. Ystävämme Lea Varpanen siinä pitää innostunutta esittelypuhetta yhdessä Jussi Murolen kanssa.

  

Kivistön asema on mahtava laitos. Laitureiden pituus on 230 metriä. Asemalle on kolme sisäänkäyntiä liukuportaineen ja hisseineen. Maanpäällisiltä osiltaan niillä on ollut työnimenä kameleontti. Ne kun vaihtavat väriä eri suunnista katsottaessa. Esteettömyys on turvattu. Aseman arkkitehtina on Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy. Projektista on vastannut Mika Lundberg. Hän on saanut vahdittua betonitöihin korkeata laatua. Se on kiinnostavaa nykyisen laatuvajeen aikoina.

  

Kansalaiset marssivat asemalaiturilla valkoisine kypärineen ja keltaisine liiveineen. Lapset olivat kiinnostuneita merkillisen suuresta asemahallista maan alla, ajattelivat ehkä näkevänsä menninkäisiä.. Olipa siellä ainakin kaksi menninkäistä: Leo Lapin ja minä. Hetkinen, olihan siellä myös Jorma Hautala ja Kari Huhtamo – vanhoja kavereita, mutta jo menninkäisiä.

Hieman historiaa

Se olisi sen arvoista, onhan tämä rata suomalaisen suunnittelun ja päätöksenteon eräs suuri saavutus. Kehärata ei suinkaan ole ikivanha asia, mutta ei uutuuttaan kiilteleväkään. Jussi Kautto muistelee törmänneensä, Vantaan tuoreena yleiskaava-arkkitehtina, Kirsti Kasnion piirtämään ratakuvaan vuodelta 1972. Kasnio myöntää tehneensä tämän ansiokkaan innovaation. Hän piirsi ”yhdysradan” vaihtoehtoineen ajan tapaan teipillä. Kasnio käytti punaista teippiä. Joku väittää Veikko Saartoa (SKDL) radan vahvaksi sankariksi. Hän oli liikenneministerinä kolmeen otteeseen. Väite ei ole väärä, sillä Saarto oli mukana kuntasuunnittelun asiaa valmistelevassa toimikunnassa radan syntyvaiheissa. Minun firmastani nuoret miehet saivat myös jo alkuvaiheessa panna käpälänsä ratasuunnitteluun. Heikki Turunen ja Matti Holopainen tekivät silloin seutukaavaliitolle selvityksen ratalinjauksesta. Silloin myös keksittiin radalle nimi: "Marja-rata". Nimen keksi Matti Holopainen kansionsa selkämyksestä: "MARtinlaakson radan JAtkaminen". Sittemmin tämä mukava nimi muutettiin poliittisella päätöksellä Kehä-radaksi. Mielikuvituksellista!

80-luvun alussa yleiskaavaa kehiteltäessä väitettiin Marja-radan sijaitsevan liian pohjoisessa, se haluttiin siirtää Kehä III:n varteen. Tällainen rata merkittiin yleiskaavaluonnokseen. Tuossa vaiheessa Espoo teki kielteisen metropäätöksen ja tämä pani tuulta Vantaan purjeisiin.

Liikenneministeri Pekka Vennamo tuki radan rakentamista: ”Marja muodostaisi hyvän poikittaisyhteyden pääkaupunkiseudun liikenteeseen, auttaisi lentoaseman liikennejärjestelyissä ja loisi lenkin, jolla kalustokin saataisiin tehokkaampaan käyttöön. Marja ei ole liikennetaloudellisesti yhtä kannattava kuin länsimetro, mutta pääkaupunkiseudun joukkoliikennettä on nyt pakko kehittää.” (HS 2.12.1988).

Aatos Erkko rakensi Sanomalaa ja suunnitteli suurta areenaa Vantaankosken aseman päälle. (Olimme muuten mukana tässä Pekka Helinin arkkitehtuuroimassa hankkeessa, tai ainakin sen jatkokehittelyssä). Luokkatoveri Aatos Erkon mielestä Vantaan tulisi vapautua kylämentaliteetista: ”Vantaa on Suomen viidenneksi suurin kaupunki ja tarvitsee elävät ja arvokkaat, myös viihteen ja kulttuurin palvelut.” (HS 2.12.1988). Myös Erkko lupasi kiirehtiä omaa aikatauluaan, jos valtio ja Vantaa saisivat päätöksen aikaiseksi. Paineet kasvoivat, Vantaa ei halunnut kylämentaliteettia. Valitettavasti Aatos Erkko ei enää ole näkemässä omankin haaveensa toteutumista – ja toivon mukaan kylämentaliteetista irtoamista..

Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmäsuunnitelmaan Marja-rata pääsi vuonna 1994 ja säilyi siellä vuonna 1998 ja edelleen. Noina aikoina usko radan nopeaan toteuttamiseen oli kuitenkin heikko. Moni uskoi länsimetron ajavan edelle. Kukaan ei uskonut raideliikenteen renessanssiin, jonka seurauksena molempia suurhankkeita toteutetaan samanaikaisesti.

  

Marja-radan ja sittemmin uudelleen ristityn Kehäradan kehittelyssä oli monia vaiheita. Oheisessa kuvassa esiintyvät tärkeimmät niistä. Kuvassa ei kuitenkaan näy päänavausta, eli Kirsti Kasnion 70-luvun alussa punaisella teipillä piirtämää ratalinjausta. Mutta siinä näkyy keltaisella viivalla Ilaskiven selvitysmiestehtävässään, vuonna 1989, esittämä pohjoinen Marja-rata, punaisella merkityn laajan maankäyttökehityksen ympäröimänä. Eteläisin vaaleansinisellä merkitty Kehä III:a seuraava linjaus oli Vantaan yleiskaavaluonnoksessa 80-luvun aikana. Valkoisella viivalla on osoitettu Kehäradan YVA:n kolme vaihtoehtoa vuodelta 2001. Lopullisen linjauksen asemat ja asemavaraukset on merkitty palloilla. Viimeisin suunnitelma kiteytyi vuonna 2010. Ilaskivi-raportin ajatus Kehä IV -väylästä näkyy ohuena keltaisena viivana lentokentän pohjoispuolella. Etelässä Tammiston - Kartanonkosken alue on toteutunut Ilaskiven raportin suositusten mukaisena, lukuun ottamatta Helsingin puolella sijaitsevaa Nisulan aluetta. Joenvarsikaupunkia ei muodostunut.

Kehä-rata ja Kivistö. Kun seisot Kivistön asemalaiturilla voit ottaa itään tai länteen menevän junan. Molemmat menevät Helsinkiin. Aikanaan vuonna 1989 ns. Ilaskivi-suunnitelma näytti oikeanpuolisen kuvan mukaiselta. Marja-Vantaata ehdotettiin huomattavasti nykyistä laajempana kaupunginosana pääosin nykyisen Kivistön pohjoispuolelle. Aluetta palveli Martinlaakson radan jatkeena oleva Klaukkalan rata, se piti johdettaman pääradalle Hyvinkäällä. Jumbon aluetta ja lentoasemaa taas palveli Pasilasta Järvenpäähän menevä päärataan yhtyvä nopeiden junien tunnelirata. Rengasmetro Mellunmäestä Tikkurilaan, lentoasemalle ja Kivistöön sekä edelleen Leppävaaraan hoiti ”poikittaisliikennettä”.

Raideliikenteen jättipotti

On hauskaa nähdä, että sellainen hanke jossa on saanut olla mukana lähes kaikissa suunnitteluvaiheissa, on kohta päätöksessä. On myös hauskaa muistella ristiriitaisuuksia. Kun Simo Järvisen kanssa laadimme Ilaskiven selvitysmiestehtävän raporttia, uskoimme vahvasti lentokenttärataan. emme niinkään Marja-rataan. Raportissa ehdotettiin rengasmetroa ja lentokenttärataa ykkösoptiona, Marja-rata tuli vasta kakkosena. Ja jos tulisi, niin se tapahtuisi maankäytön voimakkaasti tukemana. No nyt se sitten tuli, mutta ilman tuota voimakasta maankäytön tukea. Sääli, mutta ollaan silti iloisia. Hyvä joukkoliikenne paras keino  ylläpitää kaupunkiemme elinvoimaa (myös kilpailukykyä – sehän on nykyajan mantra.).

  

Kivistön asema näytti suunnittelijan kuvissa usean vuoden ajan tällaiselta. Aseman lasikattoinen lippuhalli ylitti Vanhan Nurmijärventien. Uusi Kivistö rakentui taustalla. Tuo kuva tuntuu niin tutulta – miltei rakkaalta. 

Vuonna 2008 Kivistöstä järjestettiin kutsukilpailu, jonka voitti Arkkitehtitoimisto Harris-Kjisik. Me jäimme Jussin kanssa erityismaininnalle, mutta ollaanhan nyt asemaa tekemässä. Muuten ensimmäinen Kivistöä koskeva arkkitehtikilpailu järjestettiin jo parikymmentä vuotta sitten. Virolaiset pärjäsivät tuossa kilpailussa hyvin. Nyt sitten Leo Lapin on päässyt kentälle vihonviimeisessä vaiheessa. Onneksi Kivistön toteuttaminen on hyvässä alussa (valitettavasti liian myöhään, mutta parempi niinkin!). Ensi vuonna järjestettävät asuntomessut tulevat varmasti herättämään kiinnostusta uutta kaupunginosaa kohtaan. 

Klikkaamalla tuohon voit tarkastella tulevien asuntomessujen asioita: http://www.vantaa.fi/fi/asuminen_ja_rakentaminen/asuntomessut_vantaalla/messualue_kivistossa

Kihlaajat lännestä

Entisaikaan lipeväkieliset shemeikat ja Karjalanneidon ryöstäjät tulivat idästä. Nyt on suunta muuttunut – ainakin Moskovan suunnalta katsottuna. Lipeväkieliset puhemiehet tulevatkin lännestä. Heidän tarkoituksenaan on ollut kihlata Ukrainan neito. Vai mitäpä kirjoittaa Peter Saramo, valiokuntaneuvos, suuren valiokunnan sihteeri (EU-asiat) ja EU-sihteeristön päällikkö kolumnissaan ”Mitä uskoa, kun kaikki valehtelevat? – Ukrainan kriisi ja maailman ymmärtäminen”, 30/06/2014:

”Periaatteessa EU-myönteisenä henkilönä minulle on vastenmielistä sanoa, että EU ja länsi ovat Ukrainassa myötävaikuttaneet enemmän ongelman syntyyn kuin sen ratkaisemiseen. Tämä ei merkitse, että EU olisi yksin tai pääsyyllinen. Tärkeimmät syyt löytyvät Ukrainan sisältä. Venäjän operaatio Krimillä ja sapelinkalistelu länsirajalla ovat nekin myötävaikuttaneet konfliktin kiristymiseen. Silti on tunnustettava, että EU hoiti sopimusneuvottelut Janukovytshin kanssa luokattoman huonosti: ei ymmärretty eikä kuunneltu Ukrainan tarpeita eikä huomioitu edes sellaisia Venäjän intressejä, joita itsestään selvästi otetaan huomioon kaikissa muissa kauppasopimusneuvotteluissa, kun sivullismailla on intressejä.”

Karhu hermostuu kun kihlamiehet ovat asialla. Piirros: Carlos Latuff.

Kannattaa muuten lukea koko juttu: http://simeonjahanna.com/2014/06/30/mita-uskoa-kun-kaikki-valehtelevat-ukrainan-kriisi-ja-maailman-ymmartaminen/

Sotapropagandassa mikään ei ole totta – puolin ja toisin

Rakkaudessa ja elämässä on vaikeata pysyä aina totuudessa. Politiikassa ja bisneksessä on totta vain toinen puoli, sodassa ja propagandassa mikään ei ole totta. Ukrainan kriisin yhteydessä lobbarit, propagandistit, konsultit, toimittajat, sensuurit ja ”viralliset” tiedotustoimistot on maksettu ja valjastettu muodostamaan toivottua totuutta. Useiden välikäsien kautta kulkeva tieto myös muuttuu entistä toivotummaksi totuudeksi. Peter Saramo kirjoittaa että kaikkeen uutistietoon pitää suhtautua skeptisesti. Hän kehottaa miettimään perustuuko tieto toimittajan omaan havaintoon, vai tuleeko tieto joltakin osapuolelta?: ”Mikä osa tiedosta on havaintoa, ja minkä osan täytyy olla päättelyä? (”Pommi iski kylään” on yleensä havainto. ”Sen ampuivat xxx…” voi olla joko havainto, päättely tai oletus. ”Se ammuttiin kostoksi…” on melko todennäköisesti päättelyä.”) Saramo näkee Ukrainassa kaksi uutisointia vääristävää ilmiötä. Hän kutsuu niitä multiplikaatio-harhaksi ja selitysharhaksi. ”Selitysharha on psykologinen ilmiö: hahmottaaksemme maailman, me herkästi lisäämme faktojen jatkoksi päättelyitä syy-yhteyksistä, joita emme tiedä, vaan päättelemme oman maailmankuvamme perusteella. ”Venäjä painostaa Ukrainaa” on usein fakta. Jos lisäämme lauseeseen järkeen käyvältä tuntuvan selityksen ”koska Venäjä haluaa laajentua” tai ”koska Putin kosii kansansuosiota” me emme enää välitä tietoa, vaan oman arviomme. Käsi sydämelle, kuka oikeasti tuntee Venäjän tai Vladimir Putinin ajatukset?”

Sotilaallisesti Naton eteneminen näyttää uhkaavalta, jos sitä Moskovasta katsoo. Kaikki mikä on joskus valloitettu, ja myös verellä takaisin otettu, se on menetetty. Ukraina olisi viimeinen naula kirstussa.

Saramon tektissä Sofi Oksanen joutuu pienoiseen tulitukseen: ”Oksasen johtopäätös on ehdottomuudessaan karmaiseva: Venäjän kanssa ei Oksasen mukaan tule neuvotella eikä sopia – Sofi Oksanen jättää sanomatta, että tämä merkitsee, että on sodittava. Kaunokirjallisuudella on paljon annettavaa politiikalle, mutta toimintaohjeeksi siitä ei ole.” Sofi Oksanen on muuten tällä viikolla opastamassa ukrainalaisia putinilaisten kataluudesta Lvivissä, Länsi-Ukrainassa.

Putin nousee keskiöön

Virolaisilla ystävilläni on muuten mielipiteitä, jotka ovat lähellä Sofi Oksasen kantaa. Peeter, hän edustaa monien kommunismin vallan alla kasvaneiden ja Neuvostoliiton armeijassa aikanaan palvelleiden virolaisten kantaa. Peter epäilee Putinin jotenkin järkkyneen tai tulleen oligarkien järkyttämäksi. Uutisissa tulee tähän teoriaan valitettavan usein vahvistuksia. Viimeksi juuri eilen kuultiin juttu mannertenvälisistä ydinohjuksista ja niiden tarpeellisuudesta.

  

Julia Tymosenkon ja Vladimir Putinin yhteistyö lupasi hyvää. Vuonna 2009 he solmivat kaasusopimuksen, joka lopetti Euroopan kahden viikon kylmyyden. Hehän näyttivät miltei lemmenparilta. Nytkin Julia taitaisi olla mieluisampi Ukrainan johtaja kuin suklaaoligarki Porosenko.

Vai onko hän kuin Konstantinopolin valloittaja, nuori sulttaani Mehmed? Mika Waltari kirjoitti teoksessaan Johannes Angelos (WSOY, 1952) tuosta valloittajasta, joka nyt väkisinkin hieman muistuttaa entistä ystäväämme Putinia. Nuori sulttaani oli valmistautumassa Konstantinopolin valloitukseen. Konstantinopolin väestö oli kahtia jakautunut. Suuri osa kreikkalaisesta väestöstä, papisto mukaan luettuna, huusi iskulausetta: ”Parempi sulttaanin turbaani kuin paavin mitra! Miksi näin? No siksi, että Konstantinopolin keisari oli tehnyt puolustusliiton paavillisten latinalaisten kanssa. Niitä olivat frankit, genovalaiset ja venetsialaiset. Paavi oli kaiken pahan ja vääräuskoisuuden symboli. Tuo tapahtuma muistuttaa Kiovan kehitteillä ollutta liittoa frankkien ja muiden latinalaisten kanssa ja tästä seurannutta kriisiä.

Näin Waltari kirjoitti nuoresta sulttaanista: ”Hän oppikin kohtuuttomuuden ollakseen kohtuuton, oikeamielisyyden käyttääkseen sitä väärin, itsensä hillitsemisen ollakseen hillitön. Hän suorittaa rukoukset, mutta sisimmässään hän on uskonnoton. Kaikki uskonnot ovat hänelle yhtä arvottomat. Hän lukee kreikkaa ja latinaa, arabiaa ja persiankieltä. Hän tuntee matematiikan, kartat, historian ja filosofian. Konstantinopoli on hänen koetinkivensä. Pokavuosista asti tämän kaupungin valloitus on ollut hänen unelmansa. Kukistaessaan tämän kaupungin hän todistaa itselleen olevansa kaikkia esi-isiään etevämpi. Joko tunnet merkit? Hän on se, joka on tuleva.”

”mu aadress on Nsv Liit”

Obaman vierailu tosin poisti virolaisten pahimpia pelkoja Venäjän ja Putinin aikeista. Peeterin mielestä Venäjälle ei saa missään tapauksessa antaa Donetskia tai Luhanskia - itsenäisyyttä kylläkin. Jos niin samalla konseptilla sitten menisivät Narva, Peipsijärven vanausuiset, Settumaa, Latvian osia kuten Latgale, Valkovenäjällä on myös vastaavia alueita. Tässä on kuitenkin selvä ero ”vanhavenäläisten” ja ”tuuliviirivenäläisten” välillä. Narvassa venäläiset ovat ”tuuliviirikansaa”. Tuuliviirikansaksi sanottiin niitä, jotka menivät sinne mihin puolue käski. Vanha laulu kuului: ”En asu minä talossa enkä kadulla, minun osoitteeni on Neuvostoliitto.”

Ei ela ma majas, ei tänaval,
mu aadress on Nsv Liit,
ei ela ma majas, ei tänaval,
mu aadress on NSV Liit

Kyllä meilläkin monet tuon laulun oppivat. Siitäpä vain kuuntelemaan: https://www.youtube.com/watch?v=Vum-hsHy3Gk

Youtube: My address is Soviet Union.

Virolaiset eivät ollenkaan pidä Unkarin, Tsekin ja Suomen viivyttelystä sanktioiden suhteen. Peeterin mukaan Venäjä tunnustaa vain voiman, vastustajan heikkous innostaa uusiin tekoihin. Naton toimia ei kuitenkaan pidetä luotettavina. Niin pahasti on epäonnistuttu Irakissa, Afganistanissa ja Libyassa. No lienee se niin että amerikkalaisten toimia leimaa täydellinen tietämättömyys kohdemaan kansasta, kulttuurista ja tavasta elää. Kerran, muutama vuosikymmen sitten virolaiset odottivat lännestä apua ensin Saksaa vastaan, sitten Neuvostoliittoa vastaan. Apua ei tullut. Tilanne muistuttaa Ukrainaa. Saramo kirjoittaa, että länsimaiden tuli selkeän kirkkaasti ilmoittaa Ukrainalle, ettei sotilaallista väliintuloa tapahdu. Vitsissä Obama puhuu Ukrainan kansalle: ”…to the people of Ukraine, I say if you like your country, you can keep your country.”

  

Moskovan suunnasta katsottuna tilanne näyttää uhkaavalta. Varsovan liiton alue on kuvassa violetilla. Silloinen linnoitus länttä ja Natoa vastaan kulki punaisten kolmioiden mukaan. Suomenkin länsirannalla kulki aikoinaan YYA-linnoitus. Nyt Nato-alueen raja on valkoisten kolmioiden mukainen. Miltä vaikuttaisi jos Ukraina liittyisi Natoon? Sen kertoo valkoisten pikku-kolmioiden linnoitus. Linja lähestyy Akselivaltojen valloitusrajaa toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Vihreä linja on rintama ennen Neuvostoliiton vastahyökkäystä. Turkoosi linja on rintama Stalingradin jälkeen elokuussa 1943. Punainen linja on tilanne joulukuussa 1944. Lännessä turkoosi linja on tilanne sodan päättyessä. Linja on suunnilleen sama kuin Varsovan liiton ulkoraja.

Itä Ukrainassa ei ole kysymys väestöstä vaan aseteollisuudesta

Hitler tavoitteli Ukrainan mustaa multaa. Suur-Saksan elintarviketuotannon turvaamiseksi Hitlerillä oli suunnitelmat raideleveydeltään 4 metrin rautatieyhteyden rakentamiseksi Ukrainan Kiovaan ja Odessaan. Kiovasta rata olisi jatkunut Rostoviin, Stalingradiin ja Bakuun. Venäjällä musta multa ei nyt ole pääfokus, vaikka juuri vilja saattaakin olla sanktioiden vakavin ongelma Venäjän kannalta. He haluavat säilyttää tai olla osallisia Neuvostoliiton aikaisesta sotateollisuudesta Itä-Ukrainassa. Suuri osa Neuvostoliiton ja nyt Venäjänkin tankkitehtaista, helikopteritehtaista ja rakettitehtaista on ollut ja on vieläkin Ukrainan itäosissa. Tehtaat ovat perintöä Neuvostoliiton valtaisasta aseteollisuudesta. Itä-Ukrainassa nämä tehtaat työllistävät lähes 3 miljoonaa ihmistä.

  

Motor Sich on yksi alueen tärkeistä sotateollisuustoimijoista.

Ei ole kovinkaan outoa, että nämä strategiset teknologiateollisuuden alueet halutaan pitää venäläisukrainalaisessa hallinnassa, eikä missään tapauksessa natoukrainalaisessa hallinnassa. Donetsk on terästeollisuuden ja hiilikaivostoiminnan keskus. Donetskin kaupunkiseudulla asuu 2 miljoonaa ihmistä. Alueen väestöstä puolet on venäläisiä ja puolet ukrainalaisia. Venäjän kieli on 90 prosenttisesti valtakieli. Koulut ovat kaikki venäjänkielisiä. Tunnettuja donetskilaisia ovat Sergei Bubka, seiväshypyn olympiavoittaja ja Nikita Hrutshov, neuvostojohtaja. 

Dniepr virtaa Ukrainan halki. Pohjoisessa joki kulkee kielellisesti ukrainaenemmistöisellä alueella. Etelässä sijaitsevat joen varrella suuret terästehtaat ja tuotantolaitokset. Punaisella tähdellä merkityt kaupungit ovat tärkeitä teollisuuskeskuksia. Ei ihme, että jännitystä syntyy Kiovan ja idän välillä.

Ratkeaako jännitys sotimalla tai tuumaamalla? Televisiossa suomalainen sotaveteraani esitti eilen tuumaamista. Tätähän Erkki Tuomiojakin on yrittänyt ja Ike Kanerva säestänyt. Onnea matkaan. Dnieprin virta soluu läpi kansallisen identiteetin kiista-alueiden. Tämä Dnieprin kanavaportti on raollaan. Viisi vuotta sitten matkustin laivalla tuota mahtavaa virtaa pitkin Kiovasta Jaltalle ja Odessaan. Palaan tämän hienon matkan tunnelmiin myöhemmin.

Tjudan Guggenheim

Haluatko nähdä kissan, joka on tehty pajunkissoista? Sinulla on kiire! Tjuda Pedagogin Konstrundan alkoi tänään ja päättyy huomenna. Kysymyksessä on jokavuotinen taidetapahtuma – avoimien ovien päivä. Tjuda pedagogio sijaitsee Kemiönsaarella. Olen kertonut paikan historiaa ja Konstrundan tapahtumia jo aiemmissa blogeissani. Siltä varalta että vielä ehdit kiinnostua tässä linkki:  http://penttimurole.blogspot.fi/2013/09/konstrundan-pitkin-rannikkoa.html

  

Sara Ilveskorven pajunkissakissa katselee tarkkaavaisena navetan taidenäyttelytilaan saapuvia. Ilmiö on niin hämmästyttävä, että naapurin koira oli kissan nähtyään saanut haukkumakohtauksen. (Sara Ilveskorpi, ”Minä piilotan sinut pehmeisiin sanoihin”, pajunkissat, sekatekniikka, 2014).

Avoimien ovien päivästä kertovat julisteet lepäävät tässä vielä vajan nurkalla. Nyt ne johtavat kulkijan perille tieltä numero 111. Tie johtaa Paimiosta Sauvon kautta Kemiönsaarelle. Sinä käännyt Lappdalin tienhaaran kohdalta Tjudaan.

Navigaattorisi sanoo: ”Olet perillä!

Aino Toivettulan fotoetsaukset ovat äärettömän koskettavia. Niissä on sanoma lapsen viattomuudesta, lapsen tunteesta, lapsen kaipauksesta, lapsen rakkaudesta. Ilmassa tuntuu roikkuvan suuri vaara. Säilyykö hyvä? (Aino Toivettula, ”Miettii”, fotoetsaus, 2013).

Tjudassa on taidearpajaiset. Joka toinen arpa voittaa. Tiedossa on ”oikeata taidetta” pilkkahintaan. Ostan toivorikkaasti kaksi arpaa. Arvat maksavat 5 euroa kappale. Voitan! Voittoni on Aino Toivettulan ihana teos. Aino sanoo tästä työstä: "Tämä on minulle tyypillinen työ, siinä satu muuttuu todellisuudeksi”. (Aino Toivettula, ”Havsfrubarn”, puupiirros, 2011).  

Teija Puranen ei ole graafikko. Hän on tekstiilitaiteilija. Hän on kuitenkin ainoa Tjudan taiteilijoista, joka asuu vanhassa koulurakennuksessa. Hän ei asu talossa yksin. Siellä asuu kummitus. Kummituksen sanotaan kulkevan yläkertaan johtavissa portaissa. Moni on hänet kuullut, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt. Kysymyksessä on tietysti harmaa nainen - yleisin havaittu kummitusrotu. Teija ei puolestaan ole harmaa. Hän on lähes yhtä värikäs kuin teoksensa. Tämä teos on nimeltään: ”Suoja”. Teija ei piirrä, etsaa, vedosta – hän siis ei ole graafikko. Tekstiilitaiteilijana hän käyttää saksia. Tämäkin teos on – uskokaa tai älkää – se on kaikessa vaikuttavuudessaan kontaktimuovista saksittu ja kokoon liimattu. Sellaisia ovat kaikki Teijan taidokkaat kuvat. Hän sanoo työtapansa kautta kuuluvansa vanhaan käsityöläisperinteeseen. Näin hän tuntee. Erityisesti hän ajattelee kuuluvansa juuri naisten tekemisen ja tunteiden jatkumoon – naisten, jotka ovat kautta historian kankaiden kanssa tehneet luovaa työtä. (Teija Puranen, ”Suoja”, kontaktimuovi, 2014).

Yhtä ihmeellinen kuin on tuo äskeinen teos, on tämäkin kollaasi – tai osa siitä. Nimen unohdin. Teija sanoo ihailevansa kuvantekijöitä. He voivat välittää kuvan avulla viestin. Hänen työnsä tekstiilitaiteilijana on erilaista. Kyse ei ole viestistä. Minusta tässä kuvassa on kuitenkin viesti. Eikö se säily silloin kun siitä tehdään kangas? Mielenkiintoista. Tai eikö vaatteen, verhojen, lakanan tai maton kuulukaan viestiä? (Teija Puranen, kontaktimuovi, 2014). 

Teija esiintyy suunnittelemassaan Marimekon painamassa kangaspuserossa. Seinällä on kankaanteon teoriaa. Teijan mukaan yläkuvat kertovat jatkuvuudesta kaikkiin suuntiin. Tekstiilisuunnittelussa on otettava huomioon materiaali ja käyttötapa. Suunnitelma on kuva, joka muuttuu valmistuksessa materiaksi. Alimman kuvan on selvästikin liityttävä asemakaavoitukseen. Teijan mukaan se kertoo tyhjän tilan suunnittelusta – kuinka tyhjää tilaa voidaan täyttää jatkuvalla ornamentiikalla. Todellisuudessa asemakaavoitus harvemmin tapaa tuota herkkyyttä. Pikemminkin asemakaavoissa esiintyy yläkuvien geometriaa – jatkuvuutta kaikkiin suuntiin – ei pysähdystä ja kohtaamista. 

Kauniiksi lopuksi vielä Tjudan navetan valojen ja varjojen kehystäminä kaksi Liisa Ilveskorven - armastetun vaimoni – Tallinna-sarjan työtä. (Liisa Ilveskorpi, ”Heijastuksia Rutulla I, Pikk”, akvatinta, 2014).

Nyt on lauantai 6.9. Jos olet lähettyvillä, kerkiät vielä arpajaisiin ja kahville Tjudan pedagogioon sunnuntaina 7.9. klo 12:00 -18:00. Ehkä näet tai kuulet kummituksen.