Dniepr – virta läpi Ukrainan

Olen aiemmin kirjoitellut paikoista, jonne en voi nyt mennä. Tällaisia paikkoja ovat Bagdadin olutkapakat Tigrisin varrella, Damaskoksen Suora katu kylpylöineen, Tripolin Medina Kadiman ihanat teehuoneet, Kairon Eiffelin sillalta lähtevät vanhan kaupungin korttelit vesipiippukahviloineen, Algerin Kasbahin jyrkät kujanteet tai nyt tämä yhteinen murheenkryynimme Ukraina.  Muistot Ukrainan reissulta ovat lähellä. Teimme Dnieprin purjehduksen vuonna 2010. Ja nyt en voi sinnekään mennä! Monia syitä olisi olemassa tuon hienon maan nostamiseksi.

  

Tilastojen valossa Ukrainalle ei kuulu hyvää. Keräsin tähän katsaukseen muutamia vertailumaita. Ukrainan kansantulo on vertailuaineiston heikoin, selkeästi alle Valko-Venäjän ja Bulgarian. Väestön väheneminen on dramaattista, lähes 300000 henkeä vuodessa. Työttömiä on 4 miljoonaa henkeä. Syntyväisyys on vertailuaineiston alhaisin. Näistä aineksista on vaikea rakentaa tulevaisuutta. Klikkaa kuvaa, saat sen suuremmaksi.

Dnieprille Kaarinan kaitselmuksessa

Matkanjohtajamme toimi viehättävä suuren luokan daami Kaarina Kaurinkoski. Kaarina on luokkatoverini Jaakko Kaurinkosken leski. Jaakko taas oli suurlähettiläs ja toimi Tallinnassa niihin aikoihin kun suoritin osittaisen majoittumisen tuohon (tähän, olen nimittäin juuri nyt Toompean mäellä) ihanaan kaupunkiin. Matkaoppaanamme toimi sympaattinen Masha. Hänen repertuaarissaan me edustimme ennen kokematonta matkaälymystöä. (Heh-heh!) Matkaseurueemme koostui nimittäin paristakymmenestä suomenruotsalaisesta, sananmukaisesti ”ankkalammikon” väestä. He koettivat houkutella meitäkin mukaan iloiseen ja seuralliseen joukkoonsa. Enimmäkseen onnistuimme säilyttämään eristyneisyyden. Laivan muut matkustajat olivat ranskalaisia viininviljelijöitä ja tanskalaisia olutihmisiä. Ranskalaiset muuten pudottivat loisteliailla juomalauluillaan pohjoismaisen ”helan går” -snapsilaulukulttuurin kakkosluokkaan.

  

Purjehdusreitti kulki läpi teollisen Ukrainan. Dnieprin jokiosuuden pituus oli 900 km. Mustanmeren avomeripurjehduksen osuus oli 800 km. Satamassa käytiin seuraavissa kaupungeissa: Kiova, Kaniv, Krementshuk, Zaporozhie, Herson, Sevastopol ja Odessa. Krimin niemimaalla käytiin vielä bussilla Jaltalla, jossa vierailukohteena olivat Tshehovin huvila ja Livadian palatsi. Kyseisessä tapahtumahetkellä mikrofonein vuoratussa palatsissa käytiin 70 vuotta sitten Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin toisen maailmansodan perinnönjakokonferenssi.

  

Ukraina on kautta historian ollut taistelujen kenttänä, Kiovan Rus – viikingit pohjoisesta, Liettua ja Puola koillisesta, Venäjä ja Mongolian Kultainen Orda idästä, etelästä ottomaanit, lounaasta Itävalta-Unkari ja vielä meidän rakas Kaarle XII. Kasakkavaltion päällikkö Hetmanni Mazepa liittoutui Ruotsin Kaarle XII kanssa tarkoituksella irrottaa Ukraina Venäjästä. Kaarlen surkea sotaretki päättyi kuitenkin tappioon Pultavalla 1709.  Ja nähtyään Ruotsi-Suomen armeijan heikon tilan kasakatkin luopuivat taistelusta meidän kuninkaamme puolesta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa taistelumenestykseen. Tällä taistelupaikalla seurueemme ihmiset vierailivat hartaudella. Olihan noille tantereille jäänyt esi-isiä sukupolvien takaa. Onhan minullakin joku suhde tuohon taisteluun, sillä asun Tallinnassa talossa jonka omisti aikanaan Pultavalla taistellut ruotsalaisarmeijan kenraali Wolmar Anton von Schlippenbach. Kirjoitinkin eräistä Pultavaan liittyvistä asioista blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/pietarin-suuren-hevonen-minun.html .

Pietari Suuri teki merkittäviä valloituksia, kaappasi mm. Viron Ruotsilta ja liitti sen Venäjään. Kasakkavaltiot olivat vielä hänen aikanaan olemassa keskeisessä nykyukrainassa. Tanskalaissaksalainen prinsessa Katariina Suuri ne sitten liitti Venäjään. Katariinan toimesta päättyi turkkilaisten valta Krimillä. Katariinan reissulla Krimille Potjomkin, Katariinan rakastaja, rakensi kuuluisat kulissit komeita kyliä markeeraamaan.

Ilja Repinin maalaus vuodelta 1891 kuvaa kasakoita kirjoittamassa kirjettä Turkin sulttaani Mehmedille. Vuosi oli 1676. Silloin kasakat olivat venäläisyyden symboli Ukrainan alueella:

Zaporižžjan kasakoilta Turkin sulttaanille! Te, turkkilainen perkele ja perkeleen kirottu veli ja ystävä, Luciferin itsensä sihteeri. Mikä pirun ritari te olette, kun ette pysty edes nujertamaan siiliä paljaalla perseellänne. Paholainen paskoo ja teidän armeijanne syö. Te, te nartunpenikka, ette tee alamaisia kristityistä pojista; me emme tunne pelkoa armeijaanne kohtaan, maalla ja merellä me taistelemme teitä vastaan ja naimme äitiänne…

Näin julistavat zaporogit, senkin lurjus. Te ette pääse edes paimentamaan kristittyjen sikoja. Me päätämme tähän nyt, koska me emme tiedä aikaa emmekä omista kalenteria; kuu on taivaalla, vuosi on kirjassa, päivä on sama täällä kuin se on sielläkin; siksi voitte pussata persettämme! Yliatamaani Ivan Sirko, koko zaporogiporukan puolesta.

Oltaisiinko kirjettä nyt lähettämässä muuhun ilmansuuntaan?

Kievan Rus – viikinkien luomus

Mutta tuo aikaisempi historia nyt taitaa kiinnostaa enemmän. Mitä tarkoittaa se, että varjaagit itse asiassa perustivat Kievan Rus –valtion. Kievan Rus on nyt ollut venäläisten ja etenkin Putinin sanailussa tukena väitteelle, että Ukraina on itse asiassa venäläinen, ”se on Kievan Rus”. Mutta Kievan Rus olikin varjaagien luomus. Keitä olivat varjaagit? Varjaagit olivat viikinkejä. Heidän merkittäviä kaupunkejaan olivat Gotlanti, Vanha Laatokka (Pähkinälinna), Novgorod, Smolensk ja Kiev. Taisipa heidän joukoissaan liikkua finnejä, -meikäläisiä, vaikka Rurik oli kyllä finnit ja slaavit kukistanut. Venäjän Vladimir Suuri sitten vuoden 1000 tienoilla istutti kristinuskon tälle seudulle. Muuten näistä varjaagien ja muiden viikinkien reissuista löytyy Lennart Meren loihtimaa kivaa historiaa mm. minun blogistani: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/12/ultima-thule-lennart-meri-haaveilee.html .

Ei ole ensimmäinen kerta kun skandinaavit noita Dnieprin matkoja tekevät. Kuuluisa matkailija oli Rurik, joka itse asiassa oli Novgorodin valtias. Hän purjehti joella 9. vuosisadalla. Hänen sukulaisensa sitten perusti Kievan Rus –valtion. Sen saman, jota Putin nyt väittää venäläiseksi luomukseksi ja samalla antavan historiallisen oikeuden Ukrainan suhteen. No, Rurikin valtio tuli voitettua ja kristinusko asennettua venäläisen Vladimir Pyhän toimesta jo 1025 vuotta sitten.

Asetumme laivaan. Dniepr avautuu edessämme, sinisenä ja tyynenä. Silmiin sattuu läheinen siltatyömaa. Kahteen päivään nosturi ei liikahda, eikä ruostuneesta teräksestä päätellen ole liikahtanut vuosiin. Tuollainen pysähtynyt näky tuli matkan aikana tutuksi.

Matka alkaa Kiovan satamasta

Tästä maasta ja kulttuurista emme tienneet muuta kuin oranssin vallankumouksen - ja poliittiset juonittelut. Odotimme syväsukellusta historiaan, idän ja lännen murtokulttuurin juurille. Unohtamatta neuvostoaikaa. Ukrainan historia osoittautui kuitenkin niin monivivahteiseksi ja monisyiseksi, että sen selkeä ymmärtäminen oli ja on mahdotonta. Eri ilmansuunnista valtaa havittelevien valtioiden ja allianssien voimakenttä ympäröi ja on ympäröinyt tätä maata, etten ihmettele, etteivät he itsekään tunnu tietävän minne he kuuluvat.

Kun katsot tämän kuvasarjan, havaitset Ukrainan yli pyyhkineet vallan kuviot, tai sen, ettei tuota valtiota kokonaisena ja itsenäisenä ole ollut olemassa ennen vuotta 1991: http://www.dailymail.co.uk/news/article-2602799/Amazing-time-lapse-video-shows-constantly-changing-borders-Europe-past-1-000-years-shaped-continent-know-today.html

Klikatkaa myös tuolta sivustolta aukeavaa ”time-lapse” videota. Se kertoo Euroopan rajojen muutoksista havainnollisesti vuosituhannen ajalta. Siinä on ihmettelemistä.

Pyhän Sofian katedraali Kiovassa rakennettiin 1000-luvun alussa Jaroslav Viisaan aikana. Kirkko rappeutui 1600-luvulla ortodoksien ja katolisten kahinoissa. Se rekonstruoitiin 1700-luvulla italialaisen arkkitehdin Octavio Mancinin johdolla. Ulkopuoli tuli ortodoksiksi, sisäpuoli jäi bysantiksi. Rakennus huipentuu 13 kultaiseen kupoliin. Muoto ja väri ovat vaikuttavia. Katedraalin nimen sanotaan tulevan Konstantinopolin Hagia Sofia katedraalista. Rakennus puolestaan imitoi Novgorodin Pyhän Sofian katedraalia.

Pyhän Mikaelin luostarikirkko tuhottiin Tshingis Khanin mongolivallan aikana 1200-luvulla. 1700-luvun version Stalin räjäytti 1930-luvulla. Kirkko restauroitiin 1990-luvulla.

Luostarikirkko on suosittu hääkirkko. Tiesittekö ukrainalaisten naisten olevan hyvin kauniita? Miesten komeudesta en ole aivan niin varma, mutta enhän olekaan mieskauneuden asiantuntija.

Matkaseurueemme taiteentuntijalta saimme tietää Kiovan kirkkotaiteen helmistä. Niitä on nähtävillä  Pyhän Vladimirin kirkossa. Adrian Prakhov entisöi vanhan kirkon 1800-luvun lopulla ja kutsui maalareiksi ajan tunnetuimmat kirkkomaalarit. Vaikuttavin ja tunnetuin on Viktor Vasnetsov, jonka toistakymmentä raamatun tapahtumien kuvitusta art deco -tyyliin ovat hämmästyttävän puhuttelevia. Juoksemme kirkkoon pariksi minuutiksi – vahinko, olisi tarvittu pari tuntia.

Kiovan vanhassa kaupungissa seinät ja katukiven puhuvat historiaa. Viihtyisää, hyvää mittakaavaa, sitä on vierailijan nautittavaksi. Sattumien summana löydämme vanhasta kaupungista Bulgakovin kotimuseon. Asunto on rekonstruoitu valkoiseksi, vain Bulgakovien aidot esineet erottuvat todellisina. Ollaan yhtä aikaa romaanin ja kirjailijan perheen elämässä. Kekseliästä. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksella on aivan erityinen merkitys.  70-luvulla Moskovassa sen voi löytää vain tuttujen luona salaisena ja repaleisena -ties kuinka monentena salaisena kopiona.

Neuvostoliiton parhaita puolia oli lasten huolenpito. Kremenchukissa on aivan mainio lastenpuisto satuhahmoineen. Minä huilaan lasten suurten idolien, krokotiili Genan ja Tsebureikan seurassa. Tsebureika taisi olla myös Moskovan olympiakisojen maskotti – muistatko?

Pienessä kylässä meille esitellään mallikoulu, niin kuin neukuissa oli tapana. On koulun alkamispäivä, ”Tiedon päivä”, oppilaat ovat mustavalkoisissaan, isot rusetit, polvisukat – ja vähänkin vanhemmilla tytöillä piikkarit! Lastentarhakin on kuin parhaaseen neuvostotyyliin. Sympaattista, vaikka rahankeruu onkin tarmokasta. Annamme mielellämme.

Yöllä ohitamme mahtavat terästehtaat ja valimot. Pimeydessä näkymät ovat mahtavia, masuunit loistavat punahehkuista valoa ja tupruttavat sakeita savupatsaita. Tehdasaluetta on kymmeniä kilometrejä. Tekniikan romantiikkaa, henkeä salpaavan kaunista ja komeaa. Millaista olisi olla työssä noissa helvetin esikartanoissa?

Liisa kirjoittaa: ”Sulkujen tilakokemus on ahdistava korkean ja ahtaan paikan kammoiselle. Alan kuitenkin tottua toistuvaan näytelmään. Sulkukammiossa on aivan erityistä kauneutta, veden kuluttama teräs, valon ja varjon heijastukset vedessä ja ihmeellinen kKokemus välitilasta. Takana totaalisesti eletty. Edessä uusi ja tuntematon.”

Zaporozhien kaupunki perustettiin 1770-luvulla. Täälläkin on pato ja voimala. Lenin julisti: ”Kommunismi on neuvostojen valta plus koko maan sähköistäminen”. Pato rakennettiin suuren sosialismi-innostuksen aikaan heti vallankumouksen jälkeen. Tuhannet vapaaehtoiset asuivat teltoissa ja tekivät töitä ruokapalkalla. Stalin halusi Zaporozhiesta mallikaupungin. Kaupunkikuva onkin poikkeuksellisen komea, Stalinin ajan komeata kaupunkisuunnittelua parhaimmillaan. Pääkatujen risteyksessä on komeat tornirakennukset kadun kahta puolta. Se oli kuitenkin liikaa. Stalin kielsi jossain vaiheessa tornien rakentamisen. Hänen mielestään tuollainen komeus työläiskaupungissa oli turhuutta. Kuvassa näkyy kaksi noista torneista. Ne kerittiin rakentaa ennen generalissimuksen asiaan puuttumista.

Tässä istun penkillä vanhan ihanan mummon kanssa.  Ensin tuli kissa viereeni kehräämään. Sitten tuli virkeä koira kissan kanssa telmimään. Ja kruununa kaikelle viereeni istahti mummo. Hän oli kissan ja koiran emäntä. Jutun juurta syntyi saksan kielellä. Mies oli kuollut muutama kuukausi sitten. Kissa saattoi kuvitella minua uudeksi sulhaskandidaatiksi. Olihan ukko poltellut piippua juuri samalla tuolilla, jonka minä olin valinnut istuinpaikaksi. Mummo oli iloinen mutta yksinäinen. Puutarhaa ei jaksa hoitaa ja talossa pelottaa. Mummo, kukkahuivissa ja kretonkimekossa, ryhtyi esittelemään puutarhaa. Mullassa makaa valtava vesimeloni, sitruuna- ja päärynäpuissa kypsyvät hedelmät, vihanneksia on suurempaankin tarpeeseen. Puutarha on pikku paratiisi.  Olen iloinen, kun sain kurkistaa juuri tämän mummon ehtoopuolen elämään.

Sevastopol on ihana kaupunki. Sevastopolin kohtalo on tällä hetkellä kaikkien tiedossa. Krimin niemimaan anneksointi Venäjään muistutti Itävallan Anschlussia Hitlerin aikaan. Kansa ei vastustanut ja maailma ikään kuin joutui hyväksymään tapahtuneen. Krimi on ollut Venäjän merkittävin laivastotukikohta jo Katariina Suuren ajoista lähtien. Meidän matkallamme 4 vuotta sitten laivaston soittokunta juhlisti satamaan saapumista. Satelliittikuva satamasta kertoo sotalaivojen määrästä. Tunnelma oli outo, sillä julkisten rakennusten katoilla liehui Venäjän Federaation lippuja. Lehdistä saimme lukea Moskovan pormestari Lutzkovin uhanneen: ”me tulemme vielä”. Niin tulivat, vaikka tuon pormestarin Putin erotti samaisena vuonna 2010. 

Krimin muistoista jäi erityisesti mieleen Tshehovin huvila. Huvilan puutarhassa pääsimme kokeilemaan kuuluisaa penkkiä, jolla Tshehov ja Gorki istuivat ja paransivat maailmaa. Matkalle osui toinenkin kuuluisa tuoli. Se on kylläkin Odessassa. Kulkijakin voi istahtaa – kas vain, tuoli keinahtaakin ilkeästi. Tuoliveistos on kunnianosoitus Ilja Petrovin veijariromaanille Kaksitoista tuolia. Hyvä muistaa, että tuoli voidaan viedä alta

yllättäen.  

Odessan portaat ovat kuuluisat Eisensteinin filmistä ”Panssarilaiva Potemkin” vuodelta 1925. Alkuaan portaita kutsuttiin ”Bulevardiportaiksi”. Vasemmassa kuvassa on portaiden nykyinen ongelma: ratapiha erottaa portaat meren rannasta. Oikealla näkyy uljas tilanne postikortissa vuodelta 1900. Hiekkakiviportaat valmistuivat vuonna 1841 britti-insinööri Uptonin rakentamana. Hän oli paennut kotimaastaan petoksien vuoksi ja sai nyt kunniakkaan tehtävän.  Eroosio kuitenkin kalvoi portaita ja graniittiportaat rakennettiin vuonna 1933.

Odessan portailla tapahtunut verilöyly tuli tunnetuksi todellisuudeksi Eisensteinin filmistä. Todellinen todellisuus oli toisenlainen. Mitään Odessan verilöylyä ei ollut tapahtunut. Vallankumouksen verilöylyjä tapahtui tietenkin laajassa mitassa, sillä Venäjän vallankumouksen jälkeisessä sisällissodassa sai surmansa ehkä noin 10 miljoonaa ihmistä. Mutta Odessan portaat olivat verestä puhtaat.

Matkamme päättyi aikanaan ja nyt olen mielissäni siitä että matka tuli tehtyä – silloin kun se vielä oli mahdollista. Valtaa ja rikkauksia tavoittelevat viittoilevat itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, tekevät meidän maailmastamme turvattoman ja suppean. Näin on käynyt Ukrainalle.