Juo pois, juo pois, juo herran tähden pois!

Nyt erehdyit. Olen jo juonut maljat lätkävoitolle. Ansaitulle ja ihanalle. Nyt on kysymyksessä teekkarimaljat. Minut kutsuttiin mukaan akateemisiin juhliin. Kysymyksessä oli Ammattiainekerho Linkki ry. Tuntuuko arkipäiväiseltä? Outo nimi, eikö olekin? Et varmaan ulkopuolisena pystyisi arvaamaan tuon rekisteröidyn yhdistyksen olemusta. Linkki viittaa kyllä tietotekniikkaan, mutta se viittaa myös yhteyksiin. Sanakirjan mukaan linkki on: yhteys, tietoyhteys, radiolinkki, kontakti, keskinäinen kommunikointi. Käytännössä tuo yhdistys on liikenneasioita opiskelevien teekkareiden ja samoilta linjoilta valmistuneiden diplomi-insinöörien yhdistys. Nyt tuo yhdistys täytti 25 vuotta.

Minä satun olemaan yhdistyksen kunniajäsen. He kutsuivat minut juhliinsa juuri tämän ominaisuuden vuoksi. Tiesin sielussani, että minun on pidettävä juhlapuhe muiden puheiden joukossa. Juhlapaikkana oli punainen talo Ensilinjalla. Helsinki nimittää taloa yrityslinnaksi. Yrittänyttä ei laiteta, tunkeuduin siis sisään ja katselin uteliaana juhlayleisöä. Kaikki olivat minuun nähden hyvin nuoria. Miehet olivat pukeutuneita tummaan pukuun, naisilla olla viehätyksensä takeena iltapukuja, juhlapukuja sekä näiden yhdistelmiä. Teekkarilakit olivat valkoisia ja tukevasti päässä. Toista se oli vanhuksella. Pää on ihmeellisellä tavalla iän mukana suurentunut, eikä ruskeaksi raunioitunut lakki pörröisine tupsuineen mahdu enää päähän. Kunhan hieman killuu päälaella.

Aloitin puheeni kertomalla teekkarilakista. Kun sain sen vuonna 1954 olin rakastunut bussin 52 rahastajaan. En koskaan rohjennut puhua hänelle, mutta matkustin aina bussin takasillalla voidakseni ihailla hänen lumoavaa kauneuttaan. Lakin saatuani ajoitin itseni juuri hänen bussiinsa. Toivon lakin tekevän vaikutuksen. Tekikö se? Asia jäi arvailuksi.

Valittelin myös kunniajäsenyyteni kunniattomuutta. Kerroin aina vastustaneeni yhden asian liikkeitä. Kerroin vastustaneeni aikanaan Liikennesuunnitteluseuran perustamista, silloin kun Pekka Rytilä ja Pekka Kettunen sitä puuhasivat. Ei ole liikennettä ilman yhteiskuntaa. Ne ovat yhtä.

Juhlat pääsevät alkuun. Väki istuu pitkiin pöytiin. Ohjelma vyöryy vilkkaasti erilaisten sponsoreiden onnitteluesitysten myötä. Välillä lauletaan ns. teekkarilauluja. Syödään ja juodaan. Vihdoin koittaa kunniajäsenen puheen aika.

Puhe siirtyi asiaan. Nyt puhuin muutoksesta. Muutos on nyt, mutta se taitaa olla jatkuva ilmiö. Sitä oli myös ennen. Niinpä luettelin 20 vuotta sitten pitämäni esitelmän muutostekijöitä: kasvihuoneilmiö, kansainvälistyminen, verkottuminen, internet, urbanisoituminen, väestön ikääntyminen, logistiikka, elinikäisen oppimisen tarve, työttömyys, etätyö, alueellinen eriytyminen, rasismi, turvattomuus, tuloerojen kasvu, huumeet, yöväsymys, elämän sirpaloituminen ja itsemurhat. Tuntuuko tutulta? Aina on uskottu ratkaisujen olevan käsillä. Monimutkainen älylukko on yritetty avata yksinkertaisella kyläsepän takomalla tiirikalla. Tällä hetkellä tiirikkana on digitalisaatio. Sen sanan, kun tunkee taloon, vaatteisiin, koulunkäyntiin, autoon, ilmastoon, terveyteen, rakkauteen, ikääntymiseen ja luontoon – silloin ollaan voiton puolella. Onko näin?

Olen elämäni aikana joutunut tekemään tulevaisuusennusteita. Vain harvat laatimani ennusteet ovat toteutuneet. Tai ainakin tulevaisuus on toteutunut huomattavasti ennustamaani myöhemmin. Väri-TV ja video tulivat käyttöön yli kymmenen vuotta ennustettua myöhemmin. Näköpuhelin meillä on. Sen piti tulla vuonna 1980. Milloin Skype tuli? Sekin 25 vuotta myöhemmin.  Telefax-sanomalehden tai telefax-yhteyden tietokoneeseen piti ennusteen mukaan ilmestyä vuonna 1990. No, tulipa sitten Internet joka oli alkavaa todellisuutta 90-luvun lopulla, tai oikeastaan2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, eli 15-20 vuotta ennustamaani myöhemmin. Sähköauton piti olla vallitsevaa todellisuutta vuonna 1980. Hupsista, siinä on mennyt jo 40 vuotta, eikä vieläkään olla todellisuudessa. Ainoa ennuste joka kutakuinkin toteutui, oli yliäänikoneiden käyttöönotto matkustajaliikenteessä. No, missä ne nyt lentävät? Että siis kaikki ennusteet jäivät toteutumatta kohtuullisessa ajassa. Taitaa olla niin että olemme samassa tilanteessa. Rakennamme yhteiskuntaamme virheellisillä ennusteilla? Vai tuntuvatko elämä ja tekniikka nyt olevan varmemmalla pohjalla. Minä en taida kokemuksesta viisastuneena tuohon uskoa, mutta minähän katson menneisyyden uneen, te katsotte tulevaisuuden kaleidoskooppiin.

Tulevaisuusennusteeni vuodelta 1970. Asiat muuttuvat hitaasti. Tulevaisuutta näyttää olevan mahdotonta ennustaa. Kuvassa turkoosilla on merkitty oletettu todellisuus, punaisella todellisuus. PS. Katselin muuten juuri vanhan Blade Runnerin vuodelta 1982. Siinä kerrottiin vuodesta 2019. Eipä aivan kolahtaneet tulevaisuus ja todellisuus siinäkään. Aihe oli kuitenkin ajankohtainen – joskus tulevaisuudessa.

Puheen loppuosa siirtyi työyhteisöön. Nuori katsoo vanhaan ja vanha katsoo nuoreen, eikä kumpikaan ymmärrä. Tämä aihe oli puheeni pääteema ja lopputeemana. Asia on ehkä tärkeämpi kuin luulisikaan. Nyt on tapana puhua työyhteisön ongelmista. Johtajuuden sanotaan olevan lamassa ja tutkijat kaipaavat uudistumista. Joku tutkija oikeasti väittää, että meillä työntekijöiden sisäinen motivaatio tuhotaan hierarkioilla, käskyttämisellä, kyttäämisellä ja informaation pimittämisellä? Minä en tuhon usko. En usko, että nyt on niin ja tiedän ettei ennenkään ollut niin. Mutta yksi juttu!  Työyhteisössä on aina nuoria ja vanhoja. He eivät näe työtänsä ja maailmaansa samalla tavoin. Meillä oli firmassamme kolmen ärrän strategia: RAKKAUS, RUNOUS JA ROHKEUS. Siihen liittyi iskulause: nuori katsoo vanhaan, vanha katsoo nuoreen! Mitä nuo sanat tarkoittavat? Rakkaus on huolenpitoa ja välittämistä, runous on tunkeutumista kohti tuntematonta jonka olemassaolosta ei ole varmuutta, rohkeus on nöyryyttä mysteerin edessä. Niinpä meillä oli strategian osana tällainen runo:

elämme yhteisössä

vanhat ja nuoret yhdessä työpaikalla

vanha katsoo nuoreen eikä ymmärrä

nuori katsoo vanhaan eikä ymmärrä

vanha ei ymmärrä että

nuori katsoo kaleidoskooppiin:

näkee sirpaleita!

nuori ei ymmärrä että

vanha katsoo elämäänsä:

olinko osa tuota unta?

vanhan rukous:

rakkaus, katson uneen, todellistako?

rohkeus, annatko uuden tilaisuuden?

runous, onko myöhäistä kokea tuntematon?

nuoren rukous:

rakkaus tai rohkeus - tarvitsenko?

elämäni runo, uskallanko?

Juhlayleisö tuntui kuuntelevan. Menikö perille? Uskon niin. Mutta yksi puhe jäi puuttumaan. Se on puhe naiselle. Sellainen puhe on tavallisesti kuulunut akateemiseen traditioon. Nyt en sitä kuullut. Tai ehkä se pidettiin jatkoilla, joihin en osallistunut. Tai onko niin että tasa-arvo on syönyt pois tällaiset puheet? Vanha ajattelee, että tilaisuuden kansoittanut vahva naispuolinen edustus olisi sen ansainnut.

Juhla päättyi lauluun: ken ompi fuksi 2018 hän ylös nouskohon ja lasin käteen ottakoon ja huulilleen sen nostakoon, juo pois, juo pois, juo pois, juo pois, juo herran tähden pois. Väki oli nuorta.  Suorastaan säälin heitä, kun joutuivat kelaamaan laulua vuoteen 1953. Join sitten herran tähden pois. Juhla oli komea. Onnea 25-vuotiaalle Ammattiainekerho Linkille ja varsinkin teille tulevaisuudentekijöille.