Kaksi elämystä ja kaksi pyöräily-ympäristöä - Helsingin keskuspuisto ja Manhattan

Joka päivä käymme Liisan kanssa pyöräretkellä keskuspuistossa. Ei voi muuta kuin hattua nostaa puiston kunnossapitotiimille. Raitit ovat loistavassa kunnossa kevään aikaisuudesta huolimatta. Mutta mikä tärkeintä, ne ovat asettuneet luontevasti maiseman osaksi niin vaakakaarteilultaan kuin mäkisyydeltään. Ennen, 50-luvulla sanottiin suomalaisten teiden olevan lehmien suunnittelemia, lehmipoluista aikojen kuluessa muotoutuneita. Sellaisia ne ovat keskuspuiston raitit. Joskus moitiskelin liikuntaviraston, tai oliko Staran väkeä ja keskuspuiston metsistä huolehtivaa ystävääni Tiinaa siitä, että mutkien nurkkapuita kaadellaan kunnossapitovälineiden helpomman liikkumisen vuoksi. En ole tällaista ilmiötä viime aikoina havainnut. Puut ja mutkat ovat hienosti paikallaan.

Mutta nostalgia! Nostalgia herää keskuspuiston mutkittelevia metsäteitä ajellessa. Nostalgia liikkumisesta suomalaisilla teillä muinoin 50-luvulla. No, lapsena hiljakseen meijeriin apumiehenä hevosen jolkotellessa, nuorukaisena pyörällä tanssilavalle kiihkeästi polkiessa tai sitten autoaikaan tieuraa syöksyessä. Nuo keskuspuiston tiet ovat juuri sellaisia kuin kylätiet vanhaan aikaan. Välillä tullaan pellolta synkkään kuusikkoon, tie mutkittelee, valoa tunkeutuu tielle varjostuneina laikkuina, vihreä sammal hehkuu, puun rungot kuin kreikkalaisen temppelin pilarit. Mutta luonnon järjestyksessä, ei ihmisen siihen asettelemina. Liikkeen edetessä rungot muodostavat jatkuvasti elävän valon ja varjon seinän. Harjulla, kalliolla valoon aukeavassa tilassa, siellä seisovat suorat salskeat petäjät tai tuulen muotoilemat hehkuvan harmaat kelot tai männyn käkkyrät. Keskuspuistossa harvemmin tapaa koivikkoisia hakamaita, mutta juuri sen verran, ettei tämäkään valkokylkisten maisema pääse unohtumaan. Kaikki on siis koossa nostalgian mahtavaan tunteeseen.

Keskuspuiston draama ei lopu teihin ja raitteihin. Sitä riittää korpimaisemineen, ketunkoloineen ja arboretumeineen puhumattakaan Vantaan uomasta, nyt juuri kohisevine koskineen. Vantaan uoma oli Liisan ja minun suosima hiihtoympäristö silloin kun meikäläinen vielä pystyi suksilla liikkumaan. Nyt se on mennyttä aikaa. Ja eipä tänä talvena suksikelejä ilmestynytkään.

Minä olen kirjoitellut keskuspuistosta useita juttuja. Ystäväni Olli Lehtovuori ja Pekka Salminen, molemmat keskuspuiston suunnittelijoita, he ovat pitäneet minua vanhojen tekemisten tasalla. Tässä blogissa muistutankin siitä, että kaiken hyvän takana on toteutukseen johtaneiden päätösten lisäksi innovatiivinen suunnittelu.

100 vuoden kehityksen tulos

Keskuspuiston sanotaan syntyneen ajatuksena jo 100 vuotta sitten. Keskuspuiston alkio Pakilan etelä-reunaan saakka syntyi yleisasemakaavassa 1911. Pro Helsingfors -suunnitelma käytännössä katkaisi keskuspuiston jatkuvuuden pohjoiseen. Tuossa aivan minun naapurissani, Pirkkolan kohdalla, se katkesi ja myös Muurimestarintien pohjoispuolella. Tontunmäen kohdalla rakentaminen tunkeutui pohjoiseen nykyisen golf-kentän alueille. 1932 yleisasemakaavassa keskuspuisto Haagan pohjoispuolella oli lähinnä valtatien suoja-aluetta. Vuoden 1960 yleiskaavassa keskuspuisto vietiin jatkuvana Pakilan ja Pohjois-Haagan välistä Vantaanjoelle saakka. Silloin ensimmäistä kertaa luotiin viheralueiden toisiinsa kytkeytyvä verkosto. Seuraavissa yleiskaavoissa keskuspuistoon ei koskettu, kunnes vuoden 2015 yleiskaavassa bulevardiaatteen nimissä keskuspuistoa ryhdyttiin kaventamaan. Hallinto-oikeus asettui keskuspuiston puolelle maakuntakaavaan vedoten.

Tein kerran kuvan keskuspuiston kehitysvaiheista kaavoituksen pyörteissä. Ei haitanne, jos panen sen uudelleen tähän. Kuva kertoo keskuspuiston jatkuvasti vahvistuneen, kunnes sitä uhattiin. Se tapahtui nykyisen kaupunginvaltuuston toimesta. Tosin sama valtuusto oli alkutöikseen hyväksynyt suojaavia asemakaavoja Pirkkolan urheilupuiston alueella. Mutta mieli muuttui, kunnes hallinto-oikeus pelasti.

Keskuspuisto on ainutlaatuinen luomus. Se on orgaaninen ilmiö osana elävää luontoa. Se antaa kävijälleen sammaleen tuoksun, metsän ja tuulen äänet, teiden poikki hyppelevät mustarastaat, alituisen veden solinan, keskiaikaista kaupunkia muistuttavan teiden ja polkujen verkoston, eksymisen tunteen, elämyksen paikan hengestä ja vapaan liikkeen riemun. Kysyy itseltään: miten tämä saattoi syntyä keskelle suurta kaupunkia?  Tuossa kuvassa se näyttää eläimeltä. Aivan kuin se selittelisi syntynsä ihmettä. Kaupunkipuistojen dinosaurus.

Tässä Pekka pohtii syntyjä syviä luovutettuaan minulle keskuspuistoraporttinsa. Siitä taitaa olla aikaa pari vuotta.

Osayleiskaava 1973

Keskuspuiston osayleiskaava valmistui 1974. Tekijänä oli arkkitehtitoimisto KSS Oy.  Nimen takana ovat Juhani Koivisto, Esko Siivola ja Pekka Salminen. Pekka sanoo pitävänsä työtä yhtenä päätyönään. Hänen pääavustajaan oli Raimo Airamo. Työn teettäjänä oli arkkitehti Matti Eronen kaupunkisuunnitteluviraston yleiskaavaosastolta. Raportissa näkyy lausunnonantajina useita tuttuja nimiä, sen ajan tekijöitä. Aivan tuntuu historia havisevan. Taustatyötä oli tehty laajasti. Raportissa esitellään maailman tunnetuimpia kaupunkien käyttöpuistoja. Esillä ovat mm. Hyde Park, Bois de Boulogne sekä New Yorkin Central Park. Osayleiskaavassa tutkittiin monipuolisesti niin puistoalueen ja metsien kehittämistä kuin alueeseen liittyvän tai sen lävistävän infrastruktuurin vaatimuksia. Pekka kertoo heidän toimistossaan työskennelleen silloin neljä maisema-arkkitehtia. Epäilee sen olleen Suomen ennätys. Soitan Pekalle ja kehuskelen raporttia. Hän ihmettelee, että vastako nyt olen havainnut tämän tosiasian. Aiemmin olin kyllä kirjoitellut Olli Lehtovuoren 1969 laatimasta keskuspuiston esisuunnittelusta, mutta Pekan osayleiskaavaselvitys jäi mainitsematta.

Osayleiskaavaraportissa esitetystä kuvista kaksi otosta. Vasemmalla Pikkolan urheilupuiston alue ja oikealla koko alue ja sitä uhkaavat valtatiet. Pasilan pohjoispuolella ns. Pasilan orsi vanhassa muodossaan ja pohjoisessa Kehä II Paloheinän pohjoispuolella.

Pyöräillään keskuspuistosta keskuspuistoon Patolan ja Vantaanjoen kautta

Blogi kertoo pyöräilystä keskuspuistossa. Nyt kun olen lukenut keskuspuiston osayleiskaavan laatimista koskevan raportin vuodelta 1973 katselen puistoa uusin silmin. Puiston ainutlaatuisuus saa uusia ulottuvuuksia. Tänään tosin pyöräilimme Pakilasta Maunulan läpi Patolaan ja sieltä Vantaanjoen varteen ja edelleen Tuomarinkylän kartanon kautta Paloheinään ja sieltä keskuspuiston läpi kotiin. Matkaa tuli 15 km ja aikaa meni 1 tunti. Patolan metsän läpi johtaa Helsingin uusimmassa yleiskaavassa tärkeimmäksi poikittaiseksi viherkäytäväksi mainittu reitti Malminkartanon huipulta Vuosaaren huipulle. Eräs Helsingin tärkeimmistä viherkäytävistä – kaupungin itsensä lausuman mukaan – on muuttumassa urbaaniksi pyörätieksi. Kaivinkoneet möyrivät metsän reunassa. Liittyisikö möyrintä tekeillä olevaan Tuusulanväylän bulevardirakentamiseen? No, ei nyt sentään. Sitä pitkin nyt siis ajelimme. Nyt en räksytä, laitan vaan yhden kuvan muistutukseksi. Ja olenhan juuri tässä blogissa siirtymässä New Yorkin pyöräteille ja siellä ihailen juuri tuota ympäristöä, jota en Helsinkiin enemmälti kaipaa. Tämä Helsingin tärkein poikittainen viherkäytävä vain jäi päähän pyörimään. Olisiko kuitenkin myönnettävä tämän viherkäytävän jo poistuneen kuvioista, sillä se katkeaa auttamattomasti niin Vihdintien varrella kuin Tuusulantien varrella. Terminologiaa olisi hyvä selventää. Pyörätie ei ole sama asia kuin viherkäytävä!

http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/haikailen-vihdintien-ja-tuusulanvaylan.html

Pyörällä Manhattanille

Nyt tapahtuu totaalinen miljöön vaihdos. Metsien mahtavista varjoista siirrymme pilvenpiirtäjien varjoihin. Siirrymme Manhattanille. Tai oikeammin siirryimme, sillä kaikki tämä NYC.in vierailu tapahtui jo keväällä 2008.

Jotain kummallista tässä on. Liisa piirsi NYC:n vaikutelmista rinnastuksina metsiin. Mitäs näistä kuvista sanotte? No, olkoonkin ettei Liisa tiennyt piirtävänsä metsiä, niin siltä ne minusta näyttävät. Oma kokemukseni taas oli, että yöllä ajaessani pitkin arabianmaiden aavikoita näin aina metsän molemmilla sivuilla. Sen täytyy olla suomalaisen aivoihin porattu. Pääasiassa Manhattanin metsät ovat kyllä terästä ja kiveä. Siellä on myös yllättävän paljon ruostetta ja romua.

Kaupunkikuvien sekoittuminen ja samanaikaisuus ovat niin yllättävän vahvaa ja jännittävää: ruostetta ja rosteria, juuri rakennettua ja juuri raunioituvaa, välkehtivää ja täysin sameaa – sitä ei väsy ihmettelemään.

Pyöräily Manhattanilla ja Brooklynissä on helppoa. Rantoja kiertävät uudehkot pyöräväylät. Robert Mosesin ”elevated highways” huitelevat ylhäällä, joskus pyöräväylien kattoina. Liisa alkuun pelkäsi niiden romahtavan päälle tai vähintään teräsristikoiden kätköistä ponnahtelevan esiin ryöstäjiä tai raiskaajia. mitään sellaista ei ollut. New York ja Manhattan olivat turvallisia kaupunkeja pyöräillä.

On pantava päähän aivan uudet kiikarit.

Etninen segregatio on ilmeinen. Se on juuri ominainen, eikä siitä pyritä eroon. Me asuimme Brooklynissä latinokaupungissa, kaduilla puhuttiin espanjaa, kaupoissa palveltiin espanjaksi, kilometrin päässä oli puolalaiskaupunki. Kaduilla puhuttiin puolaa ja kaupoissa palveltiin puolaksi. Toiseen suuntaan kilometrin päässä oli juutalaisten kaupunki. Kaduilla puhuttiin hepreaa ja kaupoissa oli hepreankieliset kyltit. Mitäpä sitten China Town. Samat elkeet, mutta kieli vaihtuu kiinaksi. Joskus Harlemia pidettiin paikkana jonne valkoisen ei ole syytä mennä. Pyöräretki Harlemin läpi osoittaa aikojen muuttuneen. Tämä pahamaineinen segregaatio on kaupungin suola. Joskus se pettää. Italialaiskortteleissa Manhattanilla ajattelimme saavamme parhaan pastan. Petyimme, tuote oli miltei yhtä huono kuin pastamme Italian Caprilla. Mutta siellä emme olleetkaan pyöräretkellä.

  

Central Park syntyi 1857 pidetyn suunnittelukilpailun voittaneen ehdotuksen pohjalta. Tekijöinä olivat maisema-arkkitehti F. Olmsted ja arkkitehti C. Vaux. Puistossa käy noin 37 miljoonaa vierailijaa vuodessa. Se on New Yorkin toiseksi suosituin vierailukohde Times Squaren ja jälkeen. Maailmantilastoissa turistikohteena se on kolmosena.

Central Park

Harlemista saavutaan Central Parkin pohjoispäähän. Suorakaiteen muotoinen puisto on pituudeltaan 4,2 kilometriä ja leveydeltään 0,9 kilometriä. Keskuspuistoon tultaessa sukelletaan laajaan kumpuilevaan maisematilaan, joka jatkuu ja jatkuu. Kuitenkin koko ajan silmänurkassa vilahtelee Manhattanin rakennettu silhuetti. On vielä varhainen kevät, luonto vasta harkitsee heräämistä. Voimakas raikkaan ilman ja heräävän luonnon atmosfääri ympäröi meitä. Puut puistossa ovat maiseman ydin, mustarunkoisina ja graafisina ne piirtyvät näkymään, minne tahansa katsookin. Puistossa on jokaiselle jotakin: hölkkääjiä, pikapyöräilijöitä viuhahtelee ohi, sunnuntaipyöräilijöitä, perheitä kaksosrattaiden kanssa. Jazzbändi soittelee sydämen kyllyydestä aurinkoisella katuvierellä, ihmisjoukko jammailee. Kaikilla on hyvä ja rento mieli, suut hymyssä. Niin meilläkin. Keskuspuisto on urbaania virkistysympäristöä. Kaikki on rakennettua, mutta taitavasti, niin että luulet olevasi luonnonmaisemassa. Puistossa kulkee erilaisia liikenneväyliä, jopa autotie, siitä vähän loitolla pyörä- ja hikilenkkeilyväyliä ja rauhoitettuina sorapintaisia kävelyraitteja. Valitse mitä kulloinkin haluat!

Manhattan on valtaisa pyöräily-ympäristö. Brooklynistä lähtevät päivittäiset retkemme olivat 15-20 kilometrin mittaisia. Värilliset viivat kuvaavat reittejämme. Kaukana taustalla häämöttää Central Park Matka sinne etualalla näkyvästä Manhattanin eteläkärjestä on 8 kilometriä.

Meidän kävelyretkemme ja pyöräretkemme, yhteensä 500 kilometriä kahden kuukauden aikana, eivät rajoittuneet pelkästään keskuspuistoon. Sinne tehtiin vain kaksi retkeä. Matkat risteilivät kaikkialla. Aina oli ylitettävä silta yli East River -salmen. Siltoja on 6 kappaletta, toinen toistaan mahtavampia riippusiltoja niitattuine teräshärveleineen. Kaikkia siltoja ylitettiin. Yhdellä silloista pyörät jouduttiin kantamaan pitkiä portaita ylös ja alas. Liisan lemmikki on vuonna 1883 valmistunut Brooklyn Bridge, se ensimmäinen ja vanhin. Manhattanilla oli helppo liikkua rantoja pitkin rakennetuilla pyöräteillä, mutta sisällä kaupungissa oli vaativampaa. Vain harvoilla kaduilla on maalattuja pyöräkaistoja ja katukuva näyttää varsin sekavalta. Hyvin kuitenkin pärjättiin osin ajamalla jalkakäytävillä. Se on kiellettyä, mutta niin tekevät muutkin, eikä poliisi puutu asiaan.

  

Kuvassa Manhattanin ja Brooklynin nykyiset pyörätiet tai kaistat. Rantoja seuraavat vihreällä merkityt sikäläiset baanat, siniset viivat ovat pyöräkaistoja. Oikeanpuoleisessa kuvassa meidän reittimme sarjassa 500 km Manhattania kävellen tai pyörällä.

Nyt pyörän selkään ja kohti Haltialaa

Manhattanin ja Brooklynin pyöräily oli suuri elämys. Sitä kokemusta voi suositella jokaiselle. Alue on liian laaja vain kävellen koettavaksi. Pyörä on mahtava keksintö. Kirjoitinkin joskus blogin nimeltä: http://penttimurole.blogspot.com/2014/01/miriamin-pyhiinvaellus-lontoon-kaduilla.html  Siinä Miriam, Pilgrimage-kirjan päähenkilö saa äärimmäisen vapauden pyöräillessään Lontoon kaduilla. Kävellessään hän saa vapauden, mutta pyöräillessään äärimmäisen vapauden. Me saamme joka päivä keskuspuistossa pyöräillessämme äärimmäisen vapauden. Sen saimme myös vuonna 2008 pyöräillessämme Manhattanilla ja Brooklynissä. Nyt taas vartin päästä hyppäämme pyörän selkään ja suunnistamme kohti Haltialaa.