Taulukaupoilla kirpputorilla

Liisa meni Perniön vanhalla asemalla sijaitsevaan Maurin makasiiniin. Mauri itse on valitettavasti siirtynyt ajasta ikuisuuteen, Liisa ei siis voinut myhäilevää Mauria tavata. Maurin kuoltua Maurin makasiinin rakastajat elivät pelossa. Loppuuko tämä ihanuus? Säilyykö tämä ihmeellinen runsauden sarvi? Muuttaako uusi omistaja kaiken järjestystä? Järjestys? Ei sitä ole koskaan ollut ennenkään tavaranpaljouteen uppoamista häiritsemässä. Syntyykö kaaokseen järjestys? Muuttuuko löytämisen suuri illuusio? Nyt makasiinin rakastajat huokaavat helpotuksesta. Järjestys ei ole tuhonnut illuusiota. Ja jälleen se toteutui, tuo illuusio. Liisa tonki epämääräistä taulukasaa. Oli kukka-asetelmia joka lähtöön. Oli kehystettyjä painokuvia tutuista tuntemattomiin. Vilahtikohan siinä ohimennen kuva taistelevista metsoista? Tai oliko siinä Eetu Iston ”Hyökkäys”. Kaksipäinen kotka repimässä lakikirjaa Suomi-neidon käsistä. Niin se on, kirpputorit edustavat kansallista muistia. Monenmoista.  Tärkeätä identiteettikamaa. http://penttimurole.blogspot.com/2014/08/kirpputorit-yhteiskunnallinen-muisti.html

Yllätys, se mikä varsinaisesti löytyi, oli oikeata grafiikkaa. Siis Liisan taideharrastuksen kohde parhaimmillaan. Teoksen kehyksistä oli lasi rikkoutunut. Se näytti taiteelta eikä ollut painoprintti. Se oli kuivaneulagrafiikkaa. Signeeraus puuttui.  Kuvassa oli pinjapuun puunrunkoja. Niiden joukossa kadunlakaisijan mieshahmo. 

Taulun takaa löytyi sinne liimattu paperilappunen, johon oli kirjoitettu kryptinen teksti: ”Henry Ericsson xxxx xxxxx Ericsson”. Siellä oli myös lyijykynällä merkitty vuosiluku -24. Tämä on jotain. 

Liisa tutki taulua edestä ja takaa. Pian selvisi, että tekijä oli juuri tekstilapussa esiintyvä Henry Ericsson. Kuka oli Henry Ericsson? Hän oli tunnettu vuonna 1898 syntynyt taiteilija joka sai traagisesti surmansa vuonna 1933 auton syöksyttyä Porvoon jokeen.

Neljä henkeä saa surmansa auton syöksyttyä jokeen. Surmansa saivat Henry Ericsson ja hänen vaimonsa Marquita, myös autossa mukana olleet kirjallisuudentutkija Erik Kihlman ja vaimonsa Gunnel jakoivat saman traagisen kohtalon. Ericssonin omistama ja ajama auto oli lähestynyt suurella vauhdilla joenrantaa pitkin nykyistä Mannerheiminkatua, silloista Nikolainkatua. Miksi? Se ei selviä. Nykyistä siltaa ei vielä ollut. Se rakennettiin vasta 1957. Kuljettaja törmäsi ensin varoitusmerkkiin, pysähtyi ja jatkoi sitten oikealle kohti Simolinin kauppahuoneen tiilirakennusta ja ajautui sivuttain rantaportaille ja kaatui veteen kylki edellä. Auto saatiin ylös nopeasti, mutta tekohengitys ei enää auttanut uhrien elvyttämiseksi. Suomi menetti onnettomuudessa taiteen merkkihenkilöitä. Quita ja Henry Ericssonilla oli poika nimeltä Cristoffer. Hän jäi orvoksi 13-vuotiaana. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1836075?page=1

Henry Ericssonin elämäntarinaa

Henry Ericsson syntyi Mikkelissä vuonna 1898. Hän opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa vuosina 1915–1919 ja sittemmin Roomassa ja Pariisissa. Henry Ericsson ansioluettelossa mainitaan erityisesti Pariisin vuoden 1925 kansainvälinen taideteollisuusnäyttely Exposition internationale des Arts décoratifs et industriels modernes.  Näyttelyssä esiteltiin sodan jälkeisen ajan inhimillisen nerouden tuotteita. Muutakin tapahtui tuohon aikaan. Nainen muuttui. Josephine Baker hurmasi. Jazzin rytmi muutti naisen silhuetin. Korsetin muokkaama kohtalokas nainen ”femme fatale” hävisi. Tilalle tuli trimmattu tyyppi. Naiset halusivat ryhtyä muistuttamaan miehiä. Heidän piti uida, polttaa tupakkaa, juoda kuplivaa, tanssia foxtrotia ja charlestonia, ajaa autoa ja vieläpä ohjata lentokonetta. Heille piti olla tarjolla keskiyön partyja, Rolls Royce -autoja sekä miljonäärejä. Näin kertovat viisaat.

Tällainen aika oli siis Henryn esiinmarssin aikaa.

http://penttimurole.blogspot.com/2014/11/naiset-charlestonin-pyorteisiin-1925.html

Minna Harjunpää kirjoittaa Jyväskylän yliopiston gradutyössään Pariisin näyttelystä hyvin seikkaperäisesti (JUMALHAHMOJA, HEDELMÄNPOIMIJOITA JA KARHUNKAATAJIA, huhtikuu 2014).  https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/43398   Henry Ericsson on hänen tekstissään vahvasti esillä. Hän kirjoittaa Suomen kansallisromanttisesta osastosta mm. näin: ”Suomen osastossa viitattiin taideteollisuustuotteiden kautta suomalaisen kansallisen identiteetin kirjallisiin kivijalkoihin, Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Pariisissa yhteys Kalevalaan muodostui Henry Ericssonin kattomaalauksen kautta.

Katso kuvaa. Melko nostalginen tila ryijyineen, olisiko silloista nykytaideteollisuutta? Väitöskirjassaan Minna Harjunpää analysoi laajasti Pariisin näyttelyä ja Barcelonan näyttelyä. Pariisissa Gustaf Strengell oli suunnittelussa ja näyttelyn rakentamisessa pääroolissa ja Henry Ericsson hänen apulaisenaan. Minna pohtii mm. sitä miksi Ericsson omissa puuteoksissaan ja lasiteoksissaan oli muuttanut Seisemän veljeksen tuliaseet keihäiksi. Niinpä myös Akseli Gallen-Kallelan karhunmetsästystä kuvaavassa piirroskuvassa veljekset hyökkäsivät karhun kimppuun keihäin aseistettuna, vaikka Kiven tekstissä heillä oli käytössään tuliaseita.

Ennen kuin näyttelyn rakentamiseen varsinaisesti päästiin, oli käyty pitkällinen riitely ministereiden, suurlähettiläiden ja taideteollisuustoimijoiden välillä. Aluksi oli tarkoitus järjestää vain ryijynäyttely, mutta sellainen ajatus modernia aikaa kuvaavan maailmannäyttelyn yhteydessä olisi ollut suorastaan sopimatonta. Lopuksi sitten Strengell ja Ericsson saivat ohjeet ja lisämäärärahat näyttelyn rakentamiseksi. Kuitenkin kävi niin että monelta kävijältä osasto jäi huomaamatta, koska he luulivat olevansa vain läpikulkuhuoneessa, jonkinlaisessa suuressa näyttelypalatsin eteisessä tai tuulikaapissa. Näin epäilee väitöskirjan tekijä luettuaan näyttelyarkkitehti Harry Röneholmin raportteja.

Henry Ericssonin ”Barcelona pokaali” ja ”Yöllinen lentohyökkäys”. Pokaali oli Helsingin kaupungin lahja Barcelonan kaupungille. Maljakko tuo elävästi mieleen pommitustalvet 40-luvulla. 

Vuosina 1931-1932 Ericsson toteutti sarjan sisällissotaa koskevia teoksia. Ericsson oli sodan lopulla määrätty Hennalan vankileirille vartijan tehtäviin, joten hänellä oli aiheesta omakohtaista kokemusta. Kuvassa akvatinta ”Mielenosoituskulkue” (1931). Ericssonin kuvat ajoittuvat oikeistoradikalismin ja Lapuan liikkeen keskeisimpään aikaan, mutta ne kuvaavat lähtökohtaisesti punaisten tuskaa. Joku väitti makaaberiksi ristiriidaksi sitä, että Henry Ericsson toimi kaksikymppisenä vanginvartijana Hennalan vankileirillä ja sitten ryhtyi kuvaamaan punaisia myönteiseen sävyyn.

Nyt Henry Ericssonin teos on nostettu kunniapaikalle Kemiönsaaren Tallkullan navetassa. Kysymyksiä herää. Miksi siinä ei ole signeerausta? Laatta on tietysti jäänyt olemaan taiteilijan kuoleman jälkeen. Se on voitu jälkeenpäin vedostaa. Miksi siinä lappunen liimattuna taulun taakse? Nämä kysymykset eivät häiritse meitä, kun katselemme taulua. Se maksoi Maurin makasiinissa 10 euroa. Se on taidokas ja kaunis. Kuvan katsominen palauttaa mieleen taiteilijan ja hänen vaimonsa traagisen kohtalon. Ainakin nyt vielä se tulvahtaa mieleen. Minun oli vielä ryhdyttävä niinkin arkipäiväiseen toimintaan kuin etsimään Ericssonin auton mallia. Se oli Nash 1933 Sedan. Yritimme vielä löytää antikvariaateista taitelijan pojan, meriarkeologian dosentin ja yliopistomiehen Christoffer Ericssonin kirjoittamaa Henry Ericsson, Min far -teosta. Sitä emme vielä löytäneet.

Muitakin löytöjä

Maurin makasiinin taideanti meidän kotiimme ei suinkaan rajoitu Henry Ericssoniin. Kaksi vuotta sitten Liisa oli penkomassa Maurin aarteita. Silloin vielä itse Mauri seurasi pengontaa katseella. Myhäili tyytyväisenä. Kauppa käy. Aivan samoin kuin nyt tapahtui, tapahtui silloinkin. Liisan käteen osui grafiikan työ, joka herätti mielenkiinnon. Kuvassa musta mies tanssii pariisilaisravintolassa orkesterin soittaessa. Kuvan taakse oli kirjoitettu ”Pariisi 1982”. No, senhän arvaa, kemiöläinen kesäturisti oli Seinen rantaa kulkiessaan osunut bukinistin kojulle ja havainnut sopivan hintaisen tuliaisen, ehkä muistona Montmartrella tai Pigallella vietetystä illasta. Vedoksen tunnistaa Henri de Toulouse-Lautrecin (1864-1901) työksi. Se on Intian musteella ja liidulla vuonna 1896 toteutettu ”Chocolat dansant dans un bar”. Baarimies Ralph tarkkailee tanssin kulkua. Baari oli amerikkalaisirlantilainen baari lähellä Place de la Concordea. Alkuperäinen mainosposteria varten valmistettu litografia oli kooltaan 65x50 cm.  Meidän vedoksemme on pienempi. Se on vain 21x16 cm.  Teos on kunniapaikalla kaapin päällä Pakilassa. Sen ympärille voi kehittää tarinoita.

Pariisi on aikoinaan ollut minun lempikaupunkini. Nyt koronat ja oman liikkuvuuden rajoittuneisuus ovat rajoittaneet Pariisin käyntejä. On vain katseltava Chocolatin tanssia ja muisteltava omia tekemisiään. Jos haluat tietää jotain vanhan ajan Pariisin reissuista ja suutelevasta taksikuskista lue: 

http://penttimurole.blogspot.com/2015/03/katu-kulttuurikeskuksena.html

http://penttimurole.blogspot.com/2014/02/smart-milano-kandinsky-ja-taksikuskit.html

Kirpputorien anti ei lopu tähän. Meillä on vielä Kemiön Gesterbyn Talkullassa ainakin kolme kirpputorien helmeä. Varmaan niissäkin hinta on ollut viiden ja kymmenen euron välillä. Tunnettu salonkitaide ei ole kallista, kun sen oikeasta paikasta ostaa. No, eivätpä nämä taidetuotteet muutenkaan hinnaltaan miljooniin yllä. Näyttävät samojen taiteilijoiden teokset lähtevän taidekauppiailtakin parilla sadalla eurolla. Vasemmalla on Liisan (miksei minunkin) lempikuva, tekijä Ursula Bollman-Holmlund, oikealla ylhäällä on tunnetun ruotsalaisen Rudolf Granbergin (1828-1903) ”omakuva ateljeessa” ja oikealla alhaalla Ville Boijer-Poijärven (1899-1975) akvarelli vuodelta 1947.

Hassu juttu oli, kun Liisa löysi oman nuoruudessaan piirtämänsä kuvan Kemiön kirpputorilta. Sillä oli kova hinta, 50 euroa. Ennakoiko se rahakasta taiteilijan uraa?

Minullakin on jotain henkilökohtaista Maurin makasiinista

Aivan henkilökohtainen esine – kyllä. Kävelykeppi. Lastenlastenlasteni suosima esine. Ohut, kevyt, tarpeeksi pitkä, pihlajasta tehty. Pihlaja on sitkeä ohuenakin sauvana. Kestää hyvin meikäläisen runsaan painon. Soveltuuhan pihlajapuu vaikkapa vasaranvarreksi tai taltanpääksi. 

Pihlajalla uskottiin olevan suojelevaa ja onnea tuovaa voimaa. Keväisin karja laskettiin laitumelle pihlajaveräjän läpi. Kalaonnea saatiin vetämällä kalaverkot halkaistun pihlajavitsan läpi. Pihlajanmarjojen voimalla voitiin parantaa taioilla pellot ja vieläpä lisätä naimaonnea. Tuota viimeksi mainittua ei meikäläinen kuitenkaan enää tarvitse. Nyt kuitenkin odottelen, että Liisa pääsee käsiksi puissa notkuviin pihlajanmarjoihin – ennen närhiä ja tilhiä -  ja ryhtyy hyytelön keittoon. Jo nyt suussa tuntuu ihanan kirpeän lempeä maku.