Heikki Metsäranta kirjoittaa kivan kirjeen

Terve! Olet tehnyt hienon ja arvokkaan työn koostaessasi kokemuksia ja näkemyksiä mielenkiintoiseksi ja runsaaksi opukseksi! Olen sitä lueskellut vähin erin parisen kuukautta, ja huomannut sen erinomaiseksi teokseksi pelkästään siinä mielessä, että sieltä löytyy kronikkaa ja yksityiskohtia ja nimiä, joita voi tarpeen mukaan innostua penkomaan jostain muualta tarkemmin. Näin ammatillisin silmin. Toinen kiehtova ja kiinnostava puoli on toki monet henkilöön ja henkilöihin ja tapahtumiin liittyvät kuvaukset ja havainnot. Mukavaa kevättalven jatkoa toivotellen, Heikki

Pysäköintiä autottomille

Pienet (tärkeät) asiat synnyttävät valtaisan keskustelun. Suuret kaupunkisuunnittelun kohtalonkysymykset ovat liian vaikeita keskusteltavaksi. Ihailen Ode Soininvaaran blogin keskustelua. Yksi viimeisimmistä koski asukaspysäköinnin järjestämistä. Laskelmieni mukaan mielipiteitä kertyi Jätkäsaaren asukaspysäköinnin kirvoittamana runsaat puolitoistasataa kappaletta. Ode antoi kymmeniä vastauksia. Selvisikö asia? No ei! Asian luulisi olevan helposti hoidettavissa – mutta ei. Asemakaavamääräysten ja rakennustapaohjeen soveltaminen ei onnistu autottomien eduksi. Autottomien on maksettava osa autopaikoista. Olin itse aikoinaan vuonna 1962 perustetun Sisäasiainministeriön Autopaikkatoimikunnan sihteeri. Todistimme silloin autopaikkojen rakentamisen tulevaisuudessa välttämättömäksi. Autopaikkavaatimusten tekohetkellä autoja oli reilusti alle 100/1000 asukasta. Perhekoko oli suuri. Joka neljännellä perheellä oli auto. Meidän ennusteemme arveli automäärän Suomessa kohoavan tasolle 500/1000 asukasta. Kaupunkikeskustoissa ehdotettiin mitoittavaksi automääräksi 350/1000 asukasta. Emme kuitenkaan arvanneet perhekoon dramaattista pienenemistä, silloin Helsingissä 3,0 (koko maa 3,3), nyt 1,8 (koko maa 2,1), emmekä asumisväljyyden dramaattista kasvua, silloin 27 k-m2/asukas, nyt 50 k-m2/asukas. Helsingin keskustakortteleissa autotiheys on kuitenkin nykyisin juuri tuo runsaat 300 autoa/1000 asukasta. Nyt puolella perheistä on yksi tai useampia autoja. Alkuperäisessä normiehdotuksessa suosituksenamme oli 1 autopaikka 90 asuinhuoneistoalaneliömetriä kohti. Tuohan olisi vastannut 1 ap/120 k-m2. Komitea halusi sitoa normin myös asuntojen lukumäärään ja lisättiin tuo kohtalokas vähimmäisvaatimus 1 ap per asunto. Nuo normit olivat hienoviilausta, ratkaisevaa olisi ollut - ja vieläkin on: järjestelmä. Autopaikkatoimikunta ehdotti isompiin kaupunkeihin perustettavaksi kunnallisen pysäköintitaloyhtiön, jotka sitten möisivät parkkipaikkojen vapaaksiostoa rakentajille. Tällöin rakentajan olisi ollut mahdollista vapautua täysin autopaikkavelvollisuuden omakohtaisesta toteuttamisesta. Pysäköintiyhtiö olisi vastannut ”säädetyn” tarpeen tyydyttämisestä liikennepolitiikan mukaisesti. Tämä ei Suomessa toteutunut. Syntyi nykyinen markkinatilanne. Kukin kiinteistö ratkaisee parkkipaikkojen rakentamisen yksilöllisesti. Tapahtui juuri se mitä pelättiin. Byrokratian ja politiikan myllyssä asiat jäivät puolitiehen. Edettiin helpomman kautta vaikeampaan. Toisin oli Göteborgissa. Siellä kunnallinen pysäköintilaitos perustettiin 70-luvulla. Yhtiö on täysin kaupungin omistama. Yhtiö hoitaa 139 000 pysäköintipaikkaa ja omistaa 39 000 pysäköintipaikkaa.. Vuonna 2010 yhtiön liikevaihto oli 25 milj. euroa ja voitto 14 % liikevaihdosta. Yhtiö toimii ajan hengessä. Pysäköinnin hoidon tavoitteiksi on asetettu: • Pysäköintipolitiikka tukee kaupungin kestävää kasvua. • Pysäköintipolitiikka suosii tasa-arvoisesti pyöräpysäköintiä ja autopysäköintiä. • Pysäköintipolitiikka asettaa ympäristön kaikessa suhteessa pysäköinnin edelle. • Pysäköintipolitiikka toimii julkisen liikenteen kehittämisen ja pyöräilyn hyväksi. Göteborgin ideologiasta emme autopaikkatoimikunnan aikoihin osanneet vielä uneksia. Osaammeko nytkään? Noihin kohtalonkysymyksiin palataan myöhemmin.

Haluammeko todella arkea – emme juhlaa?

Ministerien suulla etsimme arjen strategioita. Kun Jumala oli kuudessa päivässä saanut luomistyönsä päätökseen, hän lepäsi. Näin sanoo meidän suuri kirjamme. Näinkö vai toisinko? Vanha raamatunkäännös sen sijaan sanoo, että seitsemäntenä päivänä Jumala juhli: ”Sitten Jumala lepäsi, hän pysähtyi nauttimaan ja juhlimaan kättensä tekoja.” Tämän hetken tilanteessa näemme arkipäivän – emme juhlaa. Olemmeko arjen etsinnässä kadottaneet jotain, joka ennen oli? Onko arkkitehtuuri kadottanut materian ja valon? Onko kaupunkisuunnittelu kadottanut mittakaavan ja harmonian? Onko tekniikka kadottanut koordinaation? Onko liikennejärjestelmä kadottanut toimivuuden? Onko talotekniikka kadottanut fysiikan lainalaisuudet? Suunnittelu muuttuu. Tekniikka katoaa talonpoikaisjärjen ulottumattomiin. Käsitteet sirpaloituvat ja hämärtyvät. Luovuutta perätään. Luovuuden sanotaan olevan ainoa luonnonvara joka meidät nostaa suosta. Luovuutta kuitenkin rajataan – se halutaan tehdä riskittömäksi ja sen resurssit kilpailuttaa minimiin. Suunnittelijat muuttavat turvallisille vesille, heistä tulee tutkijoita. Luovuus on kokeilevaa. Se sisältää väistämättä riskejä. Riskien siirtyessä asiakkaalta suunnittelijalle luovuuden edellytykset kutistuvat. Silloin rakennustaiteesta ja rakennustaidosta saattavat yhdyssanojen jälkimmäiset osat haihtua taivaan tuuliin. Tilaaja ei saa innovaatiota pyynnöistään huolimatta. Innovaatio menee kortille Suunnittelun juhla on lokeroitu arjen laatikoiksi: Tahtotila, elinkaari, visio, strategia, laatujärjestelmä, pääsuunnittelija, tuoteosa, käytettävyys, esteettömyys, kaupunki kaikille, ympäristövaikutukset, sosiaaliset vaikutukset, hyötykustannus ja kaiken pisteenä SWOT. Laatikkoleikki saattaa normittaa ja kahlita. Uskotaan, että nykyinen prosessisysteemi toimii takuuvarmasti. Byrokratia on siihen - itseensä - tyytyväinen. Saattaa myös olla, että suuret teokset jäävät syntymättä. Syntyy prosessilaatua. Prosessilaadun tason määrää heikoin lenkki. Saattaa olla, että kriisiin ajetusta suunnittelusta tulee juuri heikoin lenkki. Suunnittelusta on tehty arjen draamaa – juhla on eliminoitu, samalla on poistettu luomistyön suurin palkinto. Lokeroidut sanat kertovat. Ne kertovat kriteereistä, normeista, standardeista, suunnitteluohjeista ja itsekontrollista. Ne kertovat pyrkimyksestä yhtenäistää ja kontrolloida. Ne saattavat lisätä tuoteturvallisuutta, mutta ne saattavat estää innovaatiota. Rengas suunnittelijan ympärillä kiristyy. Nyt olemme nimettömiä. Firmanimiä. Pörssiyhtiöitä. Sankarisuunnittelijoista on tullut digitaalikonsultteja, joilta palautevirkamiehet tilaavat asukasvuorovaikutteiset SWOT -analyysit rakentamisen visioista! Hyvät viisaat – antakaa meille tilaisuus luomisen juhlaan!

Vanha SYK kohtalon käsissä jälleen – aineeton perintö koetuksella (kohtalo = ihmiset, päättäjät ja asiantuntijat)

Aineeton kiinnittyy aineeseen – joskus tai aina! Hyvä rakennus on kuin hyvä kaupunki. Ne molemmat säilyttävät aineetonta perintöä. Aineeton perintömme on uhattu luonnonvara. Aineeton perintö uhkaa kadota jos se ei löydä kiinnityskohtaa. Aine antaa aineettomalle perinnölle elinvoimaa. Se voi syntyä kosketuksen, puusta putoavien lehtien tai tuoksun kautta. Sen voi synnyttää kirkon aidan messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti. Harvemmin se on pelkästään – miltä näyttää. Pelkkä talojen fasadien säilyttäminen ei riitä – niin syntyy vain elottomia kulisseja. Tai ehkä sekin on tyhjää parempi. Vai mitä ajattelemme vanhan Wulffin kulman Stokkan seinästä tai Helsingin kaupungintalon julkisivukuorista? No, sovitaan, että nekin ovat parempia kuin totaalisaneeraus!

Kuorisaneerauksen kohteeksi joutui aikanaan myös koulumme Nervanderinkadulla. Käyttöikää ei kertynyt kuin runsaat 30 vuotta. Talo edusti 30-luvun koulurakentamista parhaimmillaan. Se oli onnistuneesti istutettu Töölön ”sitteläiskeskiaikaiseen” kaupunkirakenteeseen. Uusi ja vanha viihtyivät yhdessä - harmoniassa. Me viihdyimme koulun ympäristössä.

60-luvulla Museoviraston käyttövaatimukset tuhosivat koulun sisäisen arkkitehtonisen rakenteen - ajan rationalisointihengessä. Arkkitehti Vähäkallion luoma taidokas sisätilan ja ulkotilan yhteys katosi arkkitehti Laurilan käsissä. Normituksen taustalla oli ilmeisestikin Rakennushallitus suhdelukuineen. Samaan välinpitämättömyyteen katosivat myös koulun juhlasali näyttämöineen, urkuineen ja parvekkeineen, aulasta puhumattakaan. Muistattehan sen tunnelman!

Mutta sitten, yhtäkkiä kuin salaman taivaalta, kuulimme armon vuonna 2012, koulurakennuksemme uudesta tulemisesta. Musiikkikulttuuristaan vahvasti perinteinen koulumme oli saamassa Sibelius Akatemian asukikseen. Aine ja aineeton olivat jälleen yhtymässä. Olimme suuren mahdollisuuden äärellä! Niinpä meidän kerran kuussa kokoontuva vuoden 1953 ylioppilasluokkamme - eräiden matkanvarren luokkatovereiden vahvistamana – havaitsi tarpeekseen tehdä jotain. Eeva Somerto liitti nimemme koulun ennallistamisen puolesta tehtyyn nettiadressiin. Nyt loppiaisena adressissa on 776 nimeä. Se on paljon ja vähän. Laadimme myös oman kirjeemme. Se ei ylittänyt julkisuuskynnystä, joten se pääsi nyt tähän minun kirjablogiini.

Vetoomus Nervanderinkatu 13 saneeraajille Helsingissä 28.11.2012

Arvoisat päättäjät, virkamiehet, rakennuttajat, arkkitehdit ja insinöörit, te jotka uudistatte vanhaa kouluamme Nervanderinkadulla. Me, SYK:n vuoden 1953 ylioppilasluokka, juuri välirauhan aikana koulumme aloittaneet, haluamme esittää tämän vetoomuksen teille, rakkaan koulurakennuksemme muokkaajille.

Sukupolvet syntyvät, elävät ja poistuvat. Kaupungit ja rakennukset ovat osa kiertokulkua. Muurit ja niissä olevat aukot ovat kuitenkin ihmistä pitkäikäisempiä. Ne ovat osa perintöämme. Aineellisena perintönä ne saattavat kertoa arkkitehtuurista ja menneiden aikojen käsityötaidosta. Aineettomana perintönä ne palauttavat mieleemme menneen arvokkaita hetkiä, ihmisiä, tuoksuja, ääniä ja materian kosketusta. Suomalaisen Yhteiskoulun koulurakennus Nervanderinkadulla on luonut kehykset meidän aineettomalle perinnöllemme – olihan se opinahjomme 11 vuotta. Haluaisimme vahvistaa aineettomuutta, mahdollisuudella kokea jotain siitä vanhasta, joka meidät ympäröi elämämme nuoruusvuosina. Olemme hyvinkin tietoisia, ettei meille voida antaa samaa mahdollisuutta tuntea, katsoa ja koskettaa, kuin on eräillä naapurikoulujemme entisillä oppilailla. Heidän koulutalonsa eivät joutuneet kulttuurihistoriallisen tuhon kohteeksi – niin kuin meidän koulullemme kävi. Mutta nyt näemme pienen valon pilkahduksen. Koulumme vapautuu Museoviraston käytöstä ja sitä uudistetaan. Nyt on tilaisuutemme anoa ja vaatia. Anomme ja vaadimme, että entisen koulumme merkittävät tilat palautetaan entiselleen. Juhlasali ja juhlasalin aula ovat näitä tärkeitä tiloja. Nämä tilat olivat koululaisten keskeisten tapahtumien kehyksenä. Ne edustivat loistavalla tavalla aikansa yksinkertaista tyylikkyyttä. Jatkosodan aikana sali ja aula tuhoutuivat pommituksessa. Koulu suljettiin ja me etsiydyimme evakkoon. Nyt alkavassa koulun uudistamistyössä on tilaisuus korjata juhlasali ja aula entiselleen – tämä oli mahdollista sodan ankeina aikoina – miksei siis nyt! Sibelius-Akatemian oppilaat voivat sitten jatkaa aineettoman perintönsä kartuttamista perinteen rikastuttamissa tiloissa – entisöitynäkin.

Allekirjoittajina vuoden 1953 ylioppilasluokan oppilaita: Meri Saikku, Antti Melajärvi, Päivi Kalistaja, Aivi Gallen-Kallela-Siren, Irma Sulonen, Irmeli Kaario, Pirkko Mäki, Mariaana v. Knorring, Tuula Spolander, Sakari Almi, Eeva Kentala, Eeva Somerto, Kalevi Ant-Wuorinen, Leila Kara, Matti Multamäki, Pentti Murole

Tällainen oli koulumme pommituksen jälkeen 1944. Juuri tämä pihalle ja puistoon aukeava korttelirakenne ja kaartuvat sivukäytävät sekä kattopuutarhan luoma kerroksellisuus olivat Wälikankaan rakennuksessa kiehtovinta arkkitehtuuria – tärkeämpää kuin Nervanderinkadun julkisivu

.

Halusin vielä lisätä muistin virkistämiseksi nämä laadultaan heikot kuvat juhlasalista, uruista ja aulasta. Kuvat ovat peräisin Minkun, Anna-Liisa Sohlbergin kirjasta SYK - elämäni koulu, Otava 1976. (Kirja on muuten huippuhieno, kannattaa kaivaa pölyiseltä hyllyltä ja lukea).Urkuja muuten soittelee Arja Sohlberg.

Kun olemme ihmetelleet miksi koulu hylkäsi Nervanderinkadun, tässä Minkun antamat syyt: "Samalla (kokeilukoulua kehitettäessä) osoittautui välttämättömäksi toteuttaa uuden koulutalon rakennussuunnitelmat yhä tehostuvan kokeilutyön jatkamisen mahdollistamiseksi. Vanhasta koulusta oli pakko siirtyä pois tukalaksi käyneen ahtauden ja vanhentuneiden sisustusratkaisujen tähden."

Micke Sundman antaa tunnareita ja tarkentaa "He suunnittelevat Suomea"

Olen lähes toiveikkaasti odottanut kriittisiäkin kannaottoja kirjassani esitettyihin tarinoihin. Mikäänhän ei ole totta - vaikka asioita totena esitettäisiinkin. Totuuden paljastamiseksi tehdyt kommentit antavat hajua ja makua itsestäänselväksi luullulle totuudelle. Micke Sundman ja Ville Helander kirjoittivat alle kolmekymppisinä paljon luetun pamfletin "Kenen Helsinki". Tuo kirja puhuu sen ajan todellisuutta, mutta myös tämän päivän todellisuutta. Micke halusi täydentää pamfletin syntyhetkeä ja lähetti tämän viestin: "Mahtava modernin suunnittelun historia. Imponoiva kuvakavalkadi. Näin freesiä kaupunkisuunnittelun kuvakoonnosta ei ole koskaan julkaistu pohjoismaissa. Pieni lisätieto ”Suomi rakentaa 4” -jutusta. Jouko Koskinen halusi järjestää "virallisen vastanäyttelyn" ja otti yhteyttä Ville Helanderiin ja minuun. Hanke kariutui, koska emme halunneet taipua museon vaatimuksiin. Simo Rista tuli mukaan ajatukseen tehdä ”He Rakentavat Suomea” -näyttely Vanhalle. Se koostui nonstop diakavalkadista ja Simpan ironisista Finlandia-talon avajaiskuvista, joita rinnastettiin Sköldvikin parakkitodellisuuteen. Näyttely sai hyvin paljon julkisuutta ja sitä katsottiin paljon: olihan se ihan ydinkeskustassa. Pekka Suhonen ehdotti sen perusteella meille pamfletin tekemistä ja siitä se ”Kenen Helsinki” sitten lähti." terv Micke Sundman