Koulutuspäällikkö Jouko Riipinen pyysi minua kommentoimaan kaavoitusjohdon neuvottelupäivillä ikääntyvän yhteiskunnan asiaa käsittelevän koulutustilaisuuden kolmea esitelmää. Esitelmien pitäjinä olivat Esteettömyyskeskuksen johtaja, arkkitehti Kirsti Pesola, Invalidiliitosta, Tapio Räsänen, Kuopion kaupungin suunnittelujohtaja sekä yleiskaavapäällikkö Kaisa Yli-Jama Sipoon kunnasta. Tehtävä oli kiinnostava. Enhän ollut kerinnyt niin paljon tuota ikääntymistä ajatella. Mutta kun Riipinen sanoi, että minulla täytyy olla siitä kokemusta, niin täytyipä sitten ryhtyä asiaa selvittelemään.
Luin aluksi Bo Karpelanin ihanan kirjan: ”Lehtiä syksyn arkistosta”, Otava, 2011. Hän kirjoittaa ikääntymisestä mm. näin:
”…jalkani pyrkivät vasemmalle ylös metsään, kun taas minä ponnistelin suoraa eteenpäin. Kävely oli epävakaata kuin olisin ollut hiukan humalassa. Kevyt huimaus, siihen olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Puut suhisivat lävitseni, ja lahden vesi tuntui melkein suolana huulillani. Yhtä ja toista pyrkii nykyään kulkemaan suorana lävitseni. Minusta on tulossa sekatavarakauppa. Ne muutamat ihmiset, jotka tunnen, katsahtavat tarjolla olevaa, ja minä yritän myydä, enimmäkseen vanhoja pölyisiä muistoja. Ei ole minkäänlaista aikajärjestystä, muistot loikkivat omia aikojaan äkkinäisinä kuin kengurut… Entä jos kulkisin sinne minne jalat vievät, ja haistattaisin viivasuoralle tielle. Suunnitellusta poikkeaminen tarjosi minulle myöhemmin parhaat elämykseni. Sattuma ja satunnaisuudet toivat eteeni kultajyviä. Improvisaatiot olivat onnenkantamoisia, tai katastrofeja. Vasta seuraavassa vaiheessa kuvaan astuivat rajoittaminen, rakentelu, arkkitehtuuri. Nyt jäljellä on enää ruudullinen muistikirja salakuoppineen. ”
Osloa, Kuopiota ja Sipoota – pelkkää plussaa
Oli hienoa kuulla ja nähdä suunnittelun sisältöön jalkautunut ajattelu ikäihmisten ja heikommin liikkuvien tarpeista. Tapio Räsänen ja Kaisa Yli-Jama pitivät kumpikin hienot esitelmät, joihin ei ollut kommentoitavaa, pelkkää plussaa. Tilaisuudessa kuultiin ja nähtiin myös Irma Karjalaisen intomielinen esitelmä Oslosta. Oslossa tehtiin hienoa työtä poliittisesti valittujen kaupunginjohtajien johdolla. Bagatellina jäi mieleen kaupunkisuunnittelujohtajan ja satamajohtajan välinen kilpailuasetelma oikean kaupunkiarkkitehtuurin sisällöstä. Irma osaa olla aina niin huippuunsa innostunut, että posket hehkuvat. Se on hyvä!
Kaupunki kaikille, fyysinen esteettömyys on tavoitteemme
Kirsti Pesola piti asiaa pursuvan esitelmän esteettömyydestä. Hän oli niin innostunut asiastaan, että unohti ajan kulun. Minun esteellisyyteni liittyy siihen, että hermostun heti kun ihminen innostuu omaan asiaansa niin, että aikataulu repeää. Nuoret naiset, Ilona Mansikka ja Kaisa Yli-Jama, pitivät Pesolan esitelmää kuitenkin ”tuhtina pakettina”. Minua jäi tuo asuntojen fyysinen esteettömyys ja sen manifestointi hieman arveluttamaan. Tiedän hyvinkin Kalle Könkkölän tiukan kannan mm. uusien asuntojen vessamääräysten suhteen. Vessassa pyörätuolin täytyy mahtua pyörähtämään ja pytyn viereen. Vaatimus liittyy vammaisen tasa-arvoisiin oikeuksiin. Kotona asuminen edellyttää, että voi käyttää keittiötä, vessaa, kylpyhuonetta, saunaa ja vielä olohuonetta ja makuuhuonetta. Suomalaisessa rintamamiestalossa tämä ei pyörätuoli-ihmiselle onnistu – eikä onnistu kuin murto-osassa suomalaisia asuntoja yleensäkään. Kuinka moni ihmisistä on pyörätuoli-ihmisiä? Kalle Könkkölä arvelee heitä olevan 20 000 – 25 000 henkeä. Se on paljon ja kuitenkin vähän. Kysymys jää ilmaan. Selvyyden vuoksi: olen esteettömyysajattelun ja ”Kaupunki kaikille” – ajattelun ehdoton kannattaja. Anteeksi vaan tuo asuntojen vessaskeptisismi. Keppi-ihmisenä itsekin ihmettelen julkisten rakennusten ulkotiloissa olevien portaiden kaiteiden puuttumista – portaista tulee uhkaava seikkailu.
Hybridi sosiaalitieteiden ja teknologiatieteiden välillä on imperatiivi
Sosiaalinen esteellisyys, mitä se on?
Minua kiinnostaa tuo sosiaalinen esteellisyys. Se ei liity yksin vammaisiin, se liittyy itse asiassa kaiken ikäisiin, mutta erityisesti yksin jääneisiin vanhuksiin. Suomalainen ja eurooppalainen yhteiskunta jättää vanhukset yksin. Vanhuuteen ei meidän kulttuurissamme ajatella sisältyvän erityistä viisautta - elämänviisautta, jota olisi hyvä kuunnella. Vanhukset eivät meidän kulttuurissamme luo yhteyttä esivanhempiin ja heidän henkimaailmansa ylläpitämään aineettomaan perintöön. Tuo aineettoman perinnön katoaminen ihmisten jokapäiväisestä elämästä – se milteipä yllättää. Kun olen koettanut muodostaa omaa käsitystäni siitä, mitä kulttuuri on, päädyin siihen, että kulttuuri on perinteen jalostamista. Kulttuuri on jalostavaa suhdettamme neljään asiaan: suhdettamme aineettomaan perintöön, suhdettamme luontoon, suhdettamme yhteisöön ja suhdettamme ihmisten kätten töihin. Ovatko nuo sisäkkäisiä? Ovat kyllä, mutta silti. Nykykulttuurissa on kaikkien noiden ”suhteiden” kannalta vakava puutostauti. Suhteemme tuntuu liittyvän enemmänkin aikaan ja rahaan – ei merkityksiin. Time is money. Jalostuuko tuossa suhteessamme jotain uutta ja merkittävää? Ehkä. Kuka tietää? Pitäisikö asettaa selvitysmies?
Merkitysten ja rahan asetelma painottuu nykytietoisuudessa ja nykysuunnittelussa rahan puolelle
Yhteisöllisyys heikkenee kaupungistumisen myötä ja entinen perheyhteisö korvautuu aateheimolaisuudella
Kansainvaellukset kaukohistoriassa ja massiivinen maaltamuutto lähihistoriassa ovat repineet ihmisiä irti sukupolvien aikaisesta kotiseudusta. Kaupunkielämä ja maailmanlaajuiset kaupunkislummit hajottavat perheiden ja sukujen sosiaaliset rakenteet. Ihmisten jääminen yksin omien ongelmiensa kanssa, ”oman onnen ideologian” ja ”uuden tarinan” toivossa, johtaa kumuloituvaan ilmiöön, jossa yhden hengen ”perheet” ja yksinhuoltajuus muodostavat hyväksytyn ja vapautta korostavan sosiaalisen käytösmallin. Sosiaaliset esteet näyttävät olevan niin vaikeita ylittää, että valitaan mieluummin yksinäisyys. Yksinäiset ja heidän joukossaan ikääntyneet ovat kloonautuneet erityisryhmäksi toimivan yhteiskunnan irrallisena osana.
Kuvanveistäjä Marjukka Korhosen veistoksessa biologiset, otto-, uus- ja sijaisvanhemmat muodostavat värikkäitä ryppäitä lasten ylle.
Harmaat pantterit, nuo laulavat ihmiset
Palataan ikääntyvään yhteiskuntaan. Asia on globaali. Se ei ole pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan erityisongelma. Huoltosuhde ei voi säilyä nykyisellä tasolla – ei missään. Toisaalta tapahtuu kulutusrakenteen muutos. Nykyisin vain eräissä Euroopan maissa yli 65 vuotiaiden kulutus on suurempi kuin alle 19 vuotiaiden, vuonna 2040 tilanne kattaa koko maailman, Afrikkaa lukuun ottamatta. Markkinat muuttuvat, kehittyy uusia käytäntöjä. Singaporen pääministeri sanoo televisiohaastattelussa Suomen eläkeiän nostetun jo 68 vuoteen. Tämä on itsestään selvää - tämä nousu, naurettavaa tuo nykyinen politikointi, mutta ikäihmisten, harmaiden panttereiden osallistumista yhteiskuntaan on lisättävä niin ”vapaa-aikatyössä” kuin opiskelussa ja virkistystoiminnassa. Haluaisin nähdä Suomessa saman minkä näin Milanon Galleriassa. Suuri joukko harmaita panttereita lippunsa kanssa kerääntyy laulaen keskusaukiolle. Keitä he ovat? Nuo laulavat ikäihmiset ovat kolmannen iän yliopisto-opiskelijoita. Kuka meillä puhuu vanhusten opiskelusta tai vanhusten urheilusta? Nyt on aika puhua. Joku varmaan puhuu, mutta puhukoon kovemmalla äänellä, että me kaikki kuulemme.
Singapore kertoo ikääntyvästä yhteiskunnasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti