Suomen Kuvalehti 1930 – juo kirkasta vettä!

Vanhat lehdet ovat aarteita - joissa on yllätys.  Mene siis kirppikselle ja osta sieltä vanhoja lehtiä. Lue niitä ja aina yllätyt. Toisaalta yllätyt niiden maailmankuvasta, toisaalta yllätyt siitä, että niissä kerrotaan juuri sellaisista asioista, joita itse olit mielessäsi haikaillut. Siis, esimerkiksi mitä? No katsotaan nyt mitä Suomen Kuvalehdellä on tarjottavaa vuosien 1930 ja 1934 muutamassa kellastuneessa numerossa. Ne löytyivät Sauvon Vintagesta. Sopivaa kesähellelukemista.

G. A. Serlachius uskoi itseensä

No, aloitetaan Mäntästä ja Serlachiuksesta. Edellisessä blogissani kirjoitin Mäntän ja Serlachiuksen Gösta –museosta: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/poptaidetta-linjalla-toivakka-mantta.html  Nytpä sitten vuoden 1930 Suomen Kuvalehdessä törmään teollisuusserlachiusten kantaisään G. A. Serlachiukseen. Hän oli yrittäjä, joka otti jatkuvasti riskejä. Hänellä ei ollut mahdollisuutta valittaa logistiikasta tai työvoiman koulutuksesta. Kun hän aloitti hiomon rakentamisen Mäntän kosken partaalle vuonna 1888, oli hänellä matkassaan kuusi kirvesmiestä ja 20000 markkaa rahaa. Hiomo valmistui vuodessa, kosken jauhaessa energiaa. Valmiit tuotteet eli massapaalit kuljetettiin alkuvuosina kirkkoveneillä Kuoreveden etelärantaan, sieltä ne vietiin hevosilla kolme penikulmaa Länkipohjaan, täältä laivalla 60 km Valkeakoskelle, sieltä edelleen hevosilla niemen poikki Vanajanselän rantaan ja taas laivalla Hämeenlinnaan. Täältä löytyi rautatie. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin idearikkaus, suunnitelmallisuus ja luja usko – ja vähän rahaa. Tosin rahakin tuppasi ajoittain loppumaan. Minkäänlaista koulutusta ei vanhalla Serlachiuksella ollut – Kuopion lukiota lukuun ottamatta. Hän oli ”pillerinpyörittäjä”, apteekin pitäjä – ilman varsinaista koulutusta siihenkään. Syntyi teollisuus (ja dynastia) – toivottavasti jälkipolvi huolehtii tehtaasta eikä vain taiteesta. Toista ei ole ilman toista.

  

Kuvassa G. A. Serlachius patseeraa tehtaassaan Axel Gallen-Kallelan ikuistamana. Lehti kirjoittaa: ”Kuopion lukion kahden luokan oppimäärä ei riittänyt antamaan hänelle edes tyydyttävää oikeinkirjoitustaitoa, mutta siitä huolimatta hän sanomalehtikirjoituksilla ja lentokirjasilla taisteli väsymättömästi uraauurtavien liike-elämän uudistusten puolesta. Hän on mm. talvisatama- ja jäänmurtajakysymysten isä ja vielä nykyisessä eduskunnassa (1930) on käsittelyä odottamassa erinäisiä rautatiealoitteita, jotka Serlachius esitti maan rautatieverkoston laajentamista koskevassa lentokirjasessaan jo yli 40 vuotta sitten.” Oikeanpuoleisessa kuvassa on massapaalien uskomaton reitti tehtaan alkuvuosina: kirkkoveneillä, hevosella, laivalla, hevosella, laivalla reilusti yli 200 km.

 Liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria

Suomen osastolla Antwerpenin maailmannäyttelyssä oli liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria.  Näin ainakin Suomen Kuvalehden mukaan. Arkkitehti Harry Röneholm piirsi Suomen koivufaneerista rakennetun näyttelypaviljongin maailmannäyttelyyn, joka pidettiin Antwerpenissa vuonna 1930. Artikkeli mainitsee paviljongin arvokkaaksi ulkonäöltään ja hyvin sisäisesti järjestetyksi. Sittenpä artikkeli ottaa Suomen osaston ruotiakseen kovin sanoin: ”Minusta tuntuu, että liika estetiikka ja arkkitehtuuri on niellyt näyttelyn päätarkoituksen: mainoksen maan hyväksi. Onhan meillä sekä hyvää arkkitehtuuria että hyvä maku yleensä, mutta emme me sillä elä. Ja kaupan tekoon – erityisesti Suomen kanssa – siihen saa näyttelystä turhaan etsiä mitään kehotusta. Tuntuu että näytteille asettajalla on epäinhimillisen korkea käsitys esineitten kyvystä puhua omasta puolestaan.”

Suomen paviljonki Antwerpenissä oli koivufaneerista tehty tyylikäs luomus. Suomen Kuvalehti ensin hieman kiittelee, mutta sitten teilaa – osasto osastolta. Lehti teilaa koska liian paljon jätetään katsojan mielikuvituksen ja luovan kiinnostuksen varaan. Edellytetään asioiden yhdistelyä ja ahaa-elämyksiä. Lehden mukaan Suomea ei saada maailmankartalle tyylittelemällä. Pitää sanoa selkeästi: ”Tämä on parasta, osta tätä!”

Belgian suuri näyttely koostuu emämaan Belgian osastosta ja siirtomaan Kongon ”erikoispalatsista”. Teksti kertoo: ”Käymällä vain Kongon erikoispalatsissa saa täydellisemmän kuvan koko Afrikasta kuin matkustamalla siellä monta kuukautta. Tietysti siellä ennen kaikkea nähdään mitä hyvää Belgia on Kongolle tehnyt, samoin kuin Hollannin hyvyys Jaavaa kohtaan tämän osastolla. Englannilla on hiukan kylmän mahtava imperium-otteinen osasto. Saksan osasto soittaa, että maa on taas jaloillaan ja hyvässä menossa ylös- ja eteenpäin.”

Tässä nyt kyselee itseltään, että oliko Suur-Suomi –aate sukulaisuussuhteessa ajan globaaliin hyväntekeväisyyteen eli kolonialismiin. Minun käsissäni olevissa Suomen Kuvalehden numeroissa on useita artikkeleita Aunuksesta. Olisivatpa nuo olleet käsissäni kun tein blogia http://penttimurole.blogspot.fi/2014/06/laivassa-aanisjarvelle-ja-petroskoihin.html

Suomi Aunusta jalostamassa

Suomen Kuvalehden aloitus on dramaattinen: ”Railona aukeaa raja Suomen ja Venäjän välillä. Sen toiselle puolelle ei silmämme kanna, silloin tällöin vain rajan yli päässeet ryysyiset pakolaiset antavat lohduttoman todistuksensa Inkerin kurjuudesta, Aunuksen ahdistuksesta ja Vienan-Karjalan pakkotöistä. Neuvosto-Venäjä tosin mainostaa kiihkeästi itseään, lähettää maailman lehdistöihin komeita tiedonantoja taloudellisesta ja henkisestä nousustaan. Mutta heimokansojen kohtalo on liian kirvelevä haava Suomen sydämessä, että me voisimme edes vakavasti suhtautua tuon uuden vapaan maailman ylistykseen. Melkeinpä ainoa ala, jossa Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä on vuorovaikutusta, on kauppa.” Artikkelissa mainitaan neuvostoliittolaisten halunneen apua Suomelta karjanjalostuksen suhteen.

Sitten päästään asiaan. Artikkeli kertoo mielenkiintoisella tavalla tsaarinajan yhteistyöstä karjanjalostuksen suhteen, suomalaisten opastamasta maanviljelysseuratoiminnasta sekä Povenitsin mallitilasta. Suomalaiset toivat alueelle kantakarjaa ja ensimmäiset kantakirjat Venäjällä tehtiin suomalaisen mallin mukaan. Lehmät olivat kyyttöjä. Kuuluisa suomalaissonni oli nimeltään Jänö.

  

Kuvassa on vuonna 1907 Aunukseen viety kyyttösonni Jänö jälkeläisineen. Suomalainen agronomi Almus Hagman työskenteli alueella yhdeksän vuotta. Hän joutui lähtemään vallankumouksen jälkeen. Kyläläiset muistivat häntä seuraavilla sanoilla: ”Paljon saitte pohtia, työskennellä, vieläpä toisinaan taistellakin kuntalaistemme keskellä vallitsevaa tietämättömyyttä vastaan, mutta samaten kuin auringossakin tavataan pilkkuja, samaten meidänkin seurassamme on tomppeleita.”

Nykyaikainen draama

Suomen Kuvalehdessä on runsaasti automainoksia.  Suomessa oli tuohon aikaan noin 40000 autoa ja kuolemaan johtaneita onnettomuuksia sattui noin 200 eli siis yksi kahtasataa autoa kohti vuodessa. Nykyisin liikenteessä on 5 miljoonaa autoa ja kuolleita on 300 vuodessa.  Onnettomuuksia on siis yksi 16000 autoa kohti vuodessa.

Buick mallia 1930 näyttää jämäkältä ilmestykseltä. Mainos sanoo: ”Kaikkialla, kaupungissa ja maalla, kuulee yhtä innostuneita lausuntoja Buickista, kun tulee puhe autosta. Sen matalat ääriviivat herättävät imartelevaa ihailua. Kaikki huomaavat sen pitkäin, sulavain piirteiden ilmaisevan luontaista nopeutta. Ajaessanne sitä itse tulette tuntemaan Buickin ehtymättömät voimavarat…”

Mutta myös kritiikki elää. Lehti julkaisee Helvi Jaakkolan runon - mahtavan grafiikan täydentämänä.

Katu. Auto.

Suuri. Vihreä auto.

Paiskaudun maahan.

Tyhjää –

mustaa—

Verta!

Kirurgi.

Kiiltävää lasilevyä.

Valkoista liinaa.

Leikkauspöytä.

Viisituhatta markkaa.

  

SK 1.11.1930 julkaisi nykyaikaista – senaikaista draamaa. Auto oli todella melkoinen peto tuohon aikaan.

Juokaa kirkasta vettä!

Alkavan raittiusviikon kunniaksi Suomen Kuvalehti julkaisee koko sivun grafiikan ”viinan villitys”. Suomeen julistettiin kieltolaki 31. lokakuuta 1907. Suomen ensimmäisen yksikamarinen eduskunnan hyväksymää kieltolakia ei kuitenkaan Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II tuolloin vahvistanut. Pelkäsi ilmeisesti Gorbatsovin kohtaloa.  Lain vahvisti 29. toukokuuta 1917 ruhtinas Lvovin johtama Venäjän väliaikainen hallitus, joka määräsi sen astumaan voimaan kaksi vuotta myöhemmin, 1. kesäkuuta 1919. Näin sitten tapahtuikin, vaikka tällä välin Suomi oli jo saavuttanut itsenäisyyden ja oli jo omahallintainen. Kieltolain ajasta Ilmari Kianto kirjoitti: ” Suuretkin herrat herkuttelivat, pienet narrit napsuttelivat, maanisätkin maiskuttelivat." Alkoholin kulutus kieltolain aikana saattoi olla noin 3 litraa puhdasta pirtua asukasta kohti vuodessa, kun se tällä hetkellä on noin 10 litraa puhdasta pirtua asukasta kohti vuodessa.  Vuonna 1930 poliisi takavarikoi miljoonaa litraa pirtua. Tuo poliisin koukkuun jäänyt salakuljetusviina saattoi olla kymmenes osa käytetystä alkoholista. Kieltolaki kumottiin Joulukuun 29.–30. päivänä vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä. Kysymys kuuluu: mitä aikaa elettiin silloin kun Suomen Kuvalehti tämän komean ”juo vettä” grafiikan julkaisi. Kuva oli lehdessä marraskuussa 1930. Silloin siis elettiin vielä kieltolain aikaa.

Raittiusviikon aattona, vielä kieltolain aikaan 1.11.1930, Suomen Kuvalehti julkaisi tämän kuvan. ”Pelottava toveri, viekas ja katala, ystäviensä myrkyttäjä, kotien hävittäjä, yhteiskunnan vihollinen. Mies otti ryypyn, ryyppy otti toisen ryypyn ja lopuksi ryyppy otti miehen.”

Väkiluku vähenee – varattomat lisääntyvät

Suomen Kuvalehti kirjoittaa: ”Maaseudulla asuville lapsirikkaille perheille, jotka eivät kykene tätä omin voimin aikaansaamaan, luodaan yhteiskunnan avustuksen, oikeammin lainan kautta sellainen pieni viljelmä, joka antaa perheelle likipitäen koko ravinnon.  Eri asteet tässä kehityksessä ovat seuraavat: 1) Ensimmäisenä vuonna tuotetaan riittävä peruna ja vihannekset koko vuodeksi: 2) seuraavana vuonna järjestetään mahdollisuus lehmän pitoon hankkimalla sille rehut perheen oman toiminnan kautta, ja viljelyspintaa laajennetaan samaan aikaan siinä määrin, että 3) kolmantena vuonna perunaa voidaan kasvattaa paitsi ihmisille myös lihotussialle ja lehmällekin sekä ohraa tai muuta viljaa jonkin verran: 4) neljäntenä vuonna laajennetaan viljelyksiä edelleen päämääränä vaikkapa koko tarvittavan viljamäärän tuottaminen ja 5) viidentenä vuonna kylvetään jo osa viljapellosta heinänsiemenellä kylvöheinän aikaansaamiseksi. Lehmän ja lihotussian lisäksi hankitaan pari lammasta ja muutamia kanoja. Kaunis haave, mutta käytännössä mahdoton, sanovat ”kylmän todellisuuden miehet”.

  

Suomen Kuvalehden artikkelissa (1934) ideoidaan vähävaraiselle maalaisväestölle annettavaa pientä lainaa, joka mahdollistaisi itsenäisen elämän oman viljelmän tuotteilla - omavastuun ja työnteon kautta. Siis nimenomaan työnteon, johon osallistuisi koko perhe, aikuiset ja lapset. Tämä on nykyajalle niin vierasta, että artikkeli kiinnostaa. Eikä tuota maaseudun suuriperheistä kansaa ole enää olemassakaan! Paitsi miljardikaupalla kehitysmaissa.

Niin, agronomi Erkki Kinnusen juttu jatkuu – hän yrittää keksiä keinot vähävaraisen maatalousväestön nostamiseksi. Tämä kaikki on mielenkiintoista – mutta yllättävän pitkäjänteistä. Nyt on maailma muuttunut. Tuollaista väestöä ei enää meillä ole. Mutta tuo ajattelutapa ja tuo prosessi, soveltuuko se kehitysmaiden miljardeille? Minä en tiedä. Sanokoon se joka tietää. Ehkä se onkin jo normaali käytäntö jossain. Mutta vielä tuo pitkäjänteisyys – viiden vuoden prosessi, että alkuun päästään – kasvattaako nykymaailma sellaisia ihmisiä?