Taipalsaaren Kyläniemessä
1923
”Talvella tallattiin polku pellon yli suoraan, mutta
kesällä kierreltiin pientareiden kautta. Siinä puolivälissä oli riihi ja
puimala. Se oli salaperäinen ja vähän pelottava paikka. Yksin kulkiessa ei
sinne uskaltanut kurkistaa, piti mennä kiireesti ohi. Riihitontut, maahiset ja
kummitukset olivat sen ajan lapsille tuttua hengenravintoa, vaikka ei
satukirjoja ollutkaan. Aikuiset niistä iltapuhteella kertoivat ja varmaankin
puolittain uskoivat itsekin ja lapset kuuntelivat suut ja silmät levällään,
joskus salaa ja joskus luvan perästä ja imivät kuin imupaperi jokaisen sanan
itseensä.
Lapsen elämästä puuttui kaikki ulkopuolinen paine,
kasvaminen ja kehittyminen eteni hiljaa ja tasaisesti vain luonnon ja kotoisten
ihmissuhteiden antamien ärsykkeiden ja virikkeiden varassa. Oman perusluonteen
mukaisesti kantapään kautta. Ei olut liikaa tarpeetonta tavaraa vain se mikä
oli välttämätöntä. Ei tarvinnut aina tehdä valintoja. Ei ollut kuvia, ei
sarjakuvia, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, eikä postia, ei elokuvia, ei
televisiota, ei ympärillä parveilevia ihmisiä. Ei ollut ääniä. Ei levysoitinta,
ei puhelinta, ei radiota, ei autoja, ei junia, ei lentokoneita, ei soittimia,
ei rokkia, vain isän tai äidin hyräily silloin kun elämä tuntui mukavalta.
Taustaääninä oli vain puiden suhina tuulessa, sateen ropina tai linnunlaulu,
veden liplatus veneen airoissa tai rantakivillä. Oman tehosteensa sinfoniaan
antoi lehmän ammu ja kellon kalahtelu, hevosen hirnahdus ja kukon laulu
aamuvarhaisella. Hiljaa ja huomaamatta ne kaikki syöpyivät lapsen mieleen ja
alitajuntaan osaksi elämän todellisuutta.
Aluetta halkoo
toinen Salpausselkä, jonka merkittävin muodostuma on yli kymmenen kilometriä
pitkä Kyläniemi. Alueella
on useita kaakkoisluode -suuntaisia harjujaksoja, jotka muodostavat erikoisen
näköisiä saaria. Kyläniemeen rakennettiin myös Salpalinjan asemat, mutta se
olikin jo 20 vuotta sen jälkeen, kun nuori Laura Henrikson (Jatakari ja
myöhemmin Ilveskorpi) oli jo jättänyt kotitorppansa. Kyläniemen itäpäässä on
Kutveleen avokanava. Se kuului osana Suvorovin 1700-luvun lopulla rakentamaan sotakanavaan.
Kello, jos sellainen oli, sai rauhassa laskea
minuuttejaan ja tuntejaan tuvan seinällä tai piirongin päällä. Harvoin sen neuvoa kysyttiin. Aika oli elämässä
itsessään, sisäänrakennettuna.
Kesällä juosta lippastiin paljain jaloin ja talvella
huopikkaat jalassa talosta mökkiin ja mökistä taloon. Siinä puolivälissä niityn
keskellä kumpareella oli suuri tuulimylly.
Se herätti mystistä kunnioituksen sekaista uteliaisuutta ja pelkoa, kun
sen pitkät siivet liikkuivat naristen tuulessa.
Sinne oli tosin kielletty pienempiä menemästä, mutta aina ei jaksanut
vastustaa kiusausta, jos oli kaveri mukana. Yksin ei olisi uskaltanut. Se oli
sen paikkaseudun tivoli.
Leikit muuttuivat iän mukana. Oli kuurupiilo, viimeinen
pari, hippanen, karttu, karhunmaa, naurisvaras, kotileikit, lehmät, hevoset ym.
elikot, häät, vihkimiset, hautajaiset, rengit, piiat, riihenpuinti ja
viljapellossa piilosilla olo, tosin kielletty ym. Minun suurin onneni oli
rantaniityllä kukkaan puhkeavat kylmäkukat.
Niiden ihanat lumivalkeat posliinikukat toivat aina mieleen enkelit ja
keijut.
Usein kuitenkin illan pimentyessä ja seinävierien ja
nurkkien jäädessä pimeään pienen öljylampun valopiirin ulottumattomiin jutut
kääntyivät ”ihmeellisiin tarinoihin”, Kuikka Koposeen, haamuihin, kummituksiin
ym. Silloin lapset jättivät piiloleikkinsä ja meluamisensa ja hivuttautuivat
kuulolle.
S- ja R-kirjaimet
vaarallisia
Lapsen uni. Olin
noin 6v. Päivällä olimme lähteneet Elina
serkun kanssa rantaan kahdestaan. Leikimme hietikolla rantakivillä, mutta
sitten lähdimme pajain jaloin metsään ja kiipesimme ns. ”Paholaisen kalliolle”
johon oli kielletty menemästä. Puhua lätystimme ilman s- ja r-kirjainta koska oli
kerrottu, että siellä ei saa kirota. Jos
suhahtaa s:n voi tulla käärmeitä ja r taas voi kuulua kiroukselta (perkele tai
piru), jolloin voi itse paholainen tulla. Jännitti ja pelotti, mutta joku kumma
veto sai kumminkin jatkamaan. Korkeimmalla kohdalla on äkkijyrkkä, aivan
pystysuora seinämä joka putoaa suoraan Saimaan kirkkaaseen veteen. Siellä
selvästi näkyvällä kivisellä pohjalla näen kirkkaan veden läpi, kuinka joku
kyntää järven pohjaa. Auran edessä on kaksi komeaa hevosta, punainen ja musta
ja minä en voi irrottaa silmiäni niistä. Miksi joku kyntää järven pohjaa? Äiti
lohdutta minua ja sanoo: Älä enää koskaan mene sinne, se tietää pahaa.”
Lapset maalla elivät maalaiselämää erikseen ja omissa
oloissaan. Laura Ilveskorpi, rakkaan Liisani äiti syntyi vuonna 1916 ja hän
edellä kertoi maalaislapsuudestaan Taipalsaaressa Riihimäen talon torpassa.
Siteerasin tähän blogiin hänen kertomuksiaan. Erityisesti halusin löytää lapsen
mielikuvitusmaailman ilmiöitä. Päätyyhän
tämä blogini nykypäivän lasten pelimaailman uudenlaisiin leikkeihin.
Miten oli kaupunkilaisten
laita ja poikien leikit?
Kirjoitin aikoinaan blogin Väinö Tannerin kertomuksista
kaupunkilaispoikien elämästä. http://penttimurole.blogspot.com/2014/05/vaino-tanner-kirjoitti-vankilassa.html
. Hän kertoo kirjassaan: ”Näin Helsingin
kasvavan, Tammi 1947, ruoholahtelaispoikien ja tyttöjen leikeistä 1800-luvun
lopulta. Hän oli 10-vuotias, kun hän lainasi Rikhardinkadun kirjastosta ensimmäisen
kirjansa. Lainattu kirja oli Defoen
Robinson Crusoe. Sitten seurasivat intiaanikertomukset. ”Nahkasukka, Haukansilmä, Unkas ym.
olivat poikajoukossa jatkuvan keskustelun ja väittelyn aiheena. Ne panivat
mielikuvituksen liikkeelle ja nostattivat halun saada elää samanlaista
seikkailevaa elämää.” Välskärin
kertomuksien jälkeen seurasi jo moninaisempaa luettavaa, yhtenä esimerkkinä
Walter Scott ja Ivanhoe. Tanner kirjoittaa myös: ”Aikanaan heräsi luonnollinen tiedonhalu yleensä salassa pidettyihin
asioihin ja sen tyydyttämiseksi oli luettava niitä selostava teos ’Miesten
siitinelo’. Mutta kun pyysin sen jälkeen vastaavaa kirjaa ’Naisten siitinelo’,
ei kirjoja antava neitonen suostunutkaan sitä antamaan. Sanoihan vain, että ’se
ei ole pikkupojille’.” Luettu kirja oli kuitenkin ilmeisen hyvä siitinelon
kannalta, sillä Väinö Tanner teki Linda-vaimonsa kanssa 8 lasta.
Nuori Väinö oli innokas kalamies. Hänen
kalastuspaikkansa olivat Helsingin edustalla. Ahvenia saatiin Saukkosaaren
kareilta ja Lauttasaaren eteläkärjestä Hattujen kareilta. Keväällä ahvenkudun
aikaan soudettiin Laajalahdelle Munkkiniemen seutuville. Laajalahti oli tuohon
aikaan hyvin kalarikas. Vielä pitempiä kalaretkiä tehtiin Rysäkarille ja
Koiraluodolle. Vielä käytiin Harmajan lähistöllä Enskärillä ja läheisillä
kalliosaarilla. Kalamatkoilla kerättiin myös ajopuita kodin polttopuuksi.
Linnunmunien keräys oli myös poika-Väinön harrastus. Munia kerättiin
kokoelmaksi, ei syötäväksi. Kerran pienet kalamiehet joutuivat tsaarin armeijan
Lauttasaaren patteriston sotilaiden varoituslaukauksen kohteeksi. Stoi
-huutojen kaikuessa sotilaat työnsivät kahdeksansoutuisen veneen vesille ja
lähtivät takaa-ajamaan Väinön, Marsion Akun, Vähäkallion Plurin ja Strangin
Antin venekuntaa. Pojat keksivät Pihlajasaaren kapeikossa ovelan sotajuonen ja
onnistuivat karistamaan takaa-ajajansa.
Kaupungin voimakas kasvu loi asuntokurjuuden. Tanner siteeraa
1880-luvun lehtikirjoitusta kaupunkielämän varjopuolista: ”Näiden asuntojen ikävyys ajaa miehet kapakoihin, ahtaus saa naiset
torailemaan keskenään ja aiheuttaa lasten siivottomuuden, harmaa puolihämärä
masentaa mielen, riistää rohkeuden, toivon ja työhalun; siveellinen kurjuus
kulkee käsi kädessä ruumiillisen kanssa.”
”Pojat pelasivat fyraslagia
ja tvåslagia. Paljasjalkaisten Ruoholahden poikien intohimo oli nappipeli.
Erilaiset univormuista ratkotut napit olivat pelivälineinä. Lähimmäksi seinää
heittänyt eli kryypannut voitti. Hän
helisti sitten kaikkien napit kädessään ja heitti maahan. Katsottiin, paljonko
oli bobloja tai ygloja. (Kruunat ja klaavat). Heittonappeina parhaiksi olivat
osoittautuneet eldsbombarit eli
palokuntalaisten vormunapit. Paremman tarkkuuden saavuttamiseksi heittonappeja
muovattiin litteämmiksi asettamalla niitä raitiovaunukiskoille. Mutta tämä
tapahtui vasta raitiovaunujen ilmestyttyä kaupungin kaduille. Ja sehän tapahtui
vuonna 1891. Iän kasvaessa siirryttiin pallopeleihin. Pienemmät pojat pelasivat
bitjareina. Leikittiin vielä piilosta ja naattaa. Röövari ja
fasttaagari oli myöskin suosittu leikki. Jos oli pakko ottaa tyttöjä
mukaan, leikittiin yleensä naattaa
tai viimeiseen pariin ulos.”
Tämä oli Tannerin
lapsuudenympäristö Ruoholahdessa. Ehkä juuri tuossa kuvassa pojat pelaavat ”fyraslagia
ja tvåslagia”, vai onko alkamassa tyttöjen ja poikien yhteinen ”viimeiseen
pariin ulos”?
Ampuma-aseina käytettiin ”stritsaa” ja jousipyssyä.
Jokaisella pojalla oli jousipyssyn kaaria kotonaan käyttöä odottamassa. Niitä
käytettiin yleensä saariretkillä. Oman talon pojat eivät yleensä tapelleet
keskenään, mutta jo naapuritalon pojat kuuluivat vihollisheimoihin. Tapa vaati,
että tappelua hierottaessa harjoitettiin erinäisiä muodollisuuksia. Ilman
sodanjulistusta ei hyökätty vihollisen kimppuun. Uhkailtiin kaikilla niillä
seurauksilla, joita vastapuolelle voi koitua. Saatettiin heristellä nyrkkiä
vastapuolen nenän edessä ja sanoa: ”den
här mucklar, och den här kucklar, om den här vill, så slår den här till”.
Ruotsin kieli oli vielä vahvasti vallalla. Kuolleen rotan nähdessään oli
sylkäistävä ja lausuttava: ”tphyi klåda,
kom int’ på mej, gå på den, som ha döda dej”.
Yritän miettiä omia
leikkejäni
Minulla on vaikeuksia muistaa. Tietysti muistan
lankarullista ja kuminauhasta tehdyt traktorit kiipeämässä matosta tehtyä
mäkeä, muistan myös tulitikkulaatikoista tehdyt junat ja käpylehmät. Isoisän
tekemän polkuauton tietysti muistan. Ainoa jonka todella muistan, olivat
hevoset maalla Salonsaaressa, mutta silloinhan oltiin jo päälle kymmenen
ikäisiä. Kotipihalla Pakilassa järjestettiin pienimuotoisia urheilukilpailija,
estejuoksua pihapenkkien yli hyppien. Pumsodat
varmasti muistan. Rosvon ja pollarin
myöskin. Pallopelejä ei pelattu, tai joskus kyllä pesäpalloa. Sota-aikana
leikit muuttuivat sotaisemmiksi. Signalista
leikeltiin Stukan kuvia. Niillä
taisteltiin Migin kuvien kanssa.
Naapurin isompien poikien Matti Karin ja Seppo Kuusiston johdolla rakennettiin
pahvikaupunkeja taloineen ja katuineen. Ilmapommitukset uhkasivat palavin
pommein. Ilmapuolustus yritti pudottaa hyökkääjät. Taistelun päätteeksi osa
kaupungista oli poroksi palanut. Ihailemani ison pojan Olla Pilzin kanssa
kehittyneempänä leikkinä oli ”uutisia laittamassa, paperinpaloja taittamassa” –
meidän oma uutislehtemme. Sekä Matti että Olla kuolivat traagisesti
teini-ikäisinä. Olla kuoli tukinuitossa saamaansa kurkkumätään ja Matti hukkui
uimareissulla Pikkukoskella.
Nyt kyselen seuraavalta
sukupolvelta
Kyselen keski-ikäisiltä nuorilta heidän leikeistänsä ja
mielikuvitusmaailmoistaan. Lähimpänä tällä hetkellä ovat Liisan tytär Lalla ja
Liisan poika Timppa. Lalla sanoo nukkeleikkien loppuneen tytöillä noin
kahdentoista ikäisenä. Silloin tuli tietty tyhjyys. Eräänlainen
mitääntekemättömyyden tila. Tuo mainittu tyhjyyden tila liittyy tietysti
murrosikään. Hormonit ryhtyivät jylläämään. Siitinelo
oli aluillaan.
Nukkeleikit ja paperinuket muuttuivat, tilalle
tulivat Michael Jackson ja Diana Ross. Heidän muassaan vinyylit, kuvat ja
kansainväliset faniklubit. Tässä Lallan
itsensä piirtämiä kuvia suosikeistaan.
Timppa taas kertoo tuossa iässä pelanneensa innokkaana
roolipelejä. Kaupasta sai ostaa rooliukkoja (akkoja?). Niitä väritettiin
sopiviksi. Joku taisi kelvata varsinaiseksi avattareksi.
Pelin johtaja laati tarinan. Valloitettiin ja asutettiin toista planeettaa tai
etsittiin aarretta hyljätystä kummituksia vilisevästä linnasta. Algoritmeja ei
ollut, ne tehtiin itse. Pelaajia oli viidestä kymmeneen. Yhteisöllisyys
kasvoista kasvoihin oli pelaamisen tärkeä suola ja sokeri. Yksi peli saattoi
kestää viikkoja. Pelit olivat larppaamisen
esiaste.
Muutosvaihe
neppariautoista ja paperinukeista roolipelien kautta nykyiseen
älypuhelinmaailmaan on ollut kymmeniä vuosia. Televisioruudulla pelattava
Pong-tennis, futis- ja squashpeli 70-luvun lopulla, siitä kaikki alkoi ja
paisui mahtavaksi viihdeteollisuudeksi. Kuvassa Pong ja Saloran playmaster.
Kirjoitin muutama vuosi sitten blogin
virtuaalimaailmoista ja peleistä: http://penttimurole.blogspot.com/2013/06/clash-of-minds-angry-mothers.html
Kyselin silloin, onko
lasten ja nuorten ja varhaiskeski-ikäisten virtuaalimaailmoissa jotain
yhteistä?
Nuo maailmat ovat nyt aivan uusia -tai melkein uusia. Ne
ovat tietokoneella luotuja virtuaaliympäristöjä. Niissä voit olla sisällä,
koukussa, mutta turvallisesti napinpainalluksen päässä ulkona. Tuo
virtuaalimaailmasta irrottautuminen ei ennen vanhaan ollut yhtä helppoa. Kuljit
metsäpolkua illan hämärtyessä. Ympärilläsi vilisi toisenlainen
virtuaalimaailma. Metsä olivat täynnä kiinnostavia ja pelottavia hahmoja.
Kulkija tunsi vahvan uhkan läsnäolon. Se oli metsätonttujen, käärmeiden ja
menninkäisten läsnäoloa. Saattaa olla, että punahilkka mietti sudenkin
hiiviskelevän lähistöllä. Sadut olivat täynnä virtuaalimaailman tarinoita. Ne
kulkivat mukana ja ajatuksissa. Yksisilmäiset mummot saattoivat ilmestyä
sammaleisen kiven takaa tai naavaisen kuusen kätköistä. Tuo kaikki on mennyttä.
Meidän lapsillamme ja nuorillamme on nyt toiset maailmat. Maailmat joihin voi
pelottomasti siirtyä ja sitten irtautua. Niissä maailmoissa ei tunne tuulen
viileyttä, ei sadepisaroiden valumista poskea pitkin kaulalle eikä männynkävyn
pistoa paljaan jalan alla. Ne maailmat muodostuvat aivojen ja kuvaruudun välissä,
sormia näppärästi liikuttaen.
Olin tuossa
blogissani selvittänyt kaikkien lastenlasteni ja lastenlastenlasteni peliaddiktiota.
Nyt teen päivityksen nuorimmista vanhimpiin. Tässä ne ovat pienten lasten ja
varhaisteinien suosikit.
Päivitän pelitilanteen
Oliver 2v, hän haluaa katsoa puhelimesta vain paloautojen
kuvia. Lotta 5v, hän katselee My Little Phony-lastenohjelmia. Ilona 5v, hän rakastaa Pipsa Possua. Paavo 6v,
hän on Minecraftin pelaaja. Niilo 11v, hän on antautunut Overwatchin pauloihin.
Joonaksen 28v ja Juuson 26v pelihommat ovat jo mennyttä aikaa. Matias ilmoittaa
sentään hieman pelaavansa seuraavia pelejä: Horizon Zero Dawn, Rocket League ja
Final Fantasy. Liisan lastenlapsista
Antti 11v, hän on addiktoitunut Overwatchin ”liigapelaaja”. Eemeli 15v, on jo
jättänyt pelit, häntä kiinnostavat vain kokkausvideot. No Liisa ja minä,
pelaammeko jotain? No emme aivan varmasti, meidän pelitaitomme, mutta myös
pelihimomme ovat nollan tasolla. No, pajatsoa olen elämässäni muutaman kerran
pelannut, mutta rahani välittömästi menettänyt. Yksikätisen sarveen en ole
elämäni aikana koskaan tarttunut. Niin se käy, kun pelihimo täysin puuttuu.
Overwatch
Joskus tuntuu olevan vaikeata saada nuorta miestä
liikahtamaan läppärin vierestä. Kuulokkeet korvissa hän tuntuu käyvän
englanninkielistä keskustelua pelitiimiläistensä kanssa. Kuka on Virosta, kuka
on Britanniasta, kuka lienee kautta maailman. Overwatch-pelin alkuteksti on mahtava - kaikessa
typeryydessään:
”In the time of global crisis, an international
task force of heroes banded together to restore peace to a war-torn world:
OVERWATCH. Overwatch ended the crisis and helped maintain peace in the decades
that followed, inspiring an era of exploration, innovation, and discovery. But,
after many years, Overwatch’s influence waned, and it was eventually disbanded.
Now, conflict is rising across the world again and the call has gone out to heroes
old and new. Are you with us?”
Haluan nyt nähdä vilauksen tuosta pelistä. Peli on “First-person shooter.” Tämä
tarkoittaa, että pelaaja on itse omien aseidensa tähtäimen takana. Pelillä on
tällä hetkellä 40 miljoonaa käyttäjää. Pelissä on useita hahmoja joista voi
valita aseveljensä. Osa hahmoista on naisia. Tilastojen mukaan naistaistelijat
ovat hyvin suosittuja.
Erityisen suosittu
on Widowmaker. Hän tekee selvää toisista robottiolioista. Ihmisiähän nuo
ammuttavat eivät ole. Robotteja he ovat. Ihmisiä ei taisteluareenoilla näy.
Heidät on kai neutronipommilla hävitetty ennen Overwatch-sankareiden taistelua.
Räiskintä on sanoin kuvaamatonta. Sankarirobotteja lentää
taivaalla, kiipeilee seinillä, juoksee pitkin katukujanteita, lymyää katoilla,
heitä on kaikkialla. Jokaisella on mitä mielikuvituksellisimpia aseita. Jotkut
tyypit suorastaan muuttuvat tykeiksi tai konekivääreiksi. Moira heittää keijupölyä,
sillä voi saada aseveljen tai asesiskon heräämään henkiin. Toisessa kädessään
hänellä on taikapalloja, joiden violetti osuma varastaa kuolleen vihollisen
sielun. Ammukset suihkivat, lasersäteet viuhuvat, ruoska välähtää, kaikkialla kuvaruudussa
tapahtuu uskomatonta sähläystä. Pelaajan toinen käsi on hiiressä. Toisella
kädellä hän näppäilee. En ymmärrä mitä tapahtuu tai mitä hän tekee. En tajua
kuka on aseveli ja kuka vihollinen.
Kaikki on minun silmissäni kaaosta.
Kaupungit ovat vaikuttavan
kvasihistoriallisia. Yksi taistelupaikoista on Venetsia-muunnelma. San Marcon
torni ja kanavat vilahtelevat, mutta se ei ole kuitenkaan oikea Venetsia. Paikkoja
on parisen kymmentä. Minä onnistuin näkemään vain historiallisia miljöitä. Penäsin
kyllä Manhattania tai jotain vastaavaa, mutta sellaista ei saatu esiin. Yleensä kaupungit eivät näytä vahingoittuvan
tässä kauheassa räiskinnässä. No, jos eivät ihmiset taistele, eivätkä kaupungit
tuhoudu, niin eipä kai tuosta voi niin paljon haittaakaan olla?
No, mitä nyt sitten?
Nyt olisi ryhdyttävä arvioimaan pelaamisen vaikutuksia
nuoren ihmiseen. Olin jo näitä arvioita laittanut edelliseen pelaamista
koskevaan blogiini. Sanovat pelaamisen kolme tärkeintä ominaisuutta
myönteisellä sektorilla olevan: autonomia, kuuluminen yhteisöön ja pätevyys.
Nuo asiat havaitsin Antin reaktioissa. Voitettuaan pelin hän huudahti
riemuissaan: I am the best! Kyselevät
vielä itseltään -asioita pohtivat- olisiko pelaaminen terveellinen tapa
rentoutumiseen ja stressin purkamiseen? Tuohon en usko lainkaan. Väitän
pelaamisen juuri olevan stressin aiheuttaja. Tai mitä? Stressaudunko minä tässä
blogeja kirjoittaessani? Onhan sekin jonkinlaista pelaamista. No en varmaan.
Tämähän on ikääntyneen ihmisen hyasintin torjuntaa. Vai mikä se nyt olikaan se sana? Ai niin, dementian torjuntaa. Väittävät vielä pelaamisen kohottavan aivojen
prosessointinopeutta – tuohon uskon kyllä ilman muuta ja uskon siihen että
pelaaminen nostaa merkittävästi visuaalista adaptointikykyä. Kielteisellä
puolella keskustelevat paljon siitä aiheuttaako pelaaminen aggressiota ja
väkivaltaa. Amerikan kouluammuskeluiden
yhteydessä sekä Obama että Trump ovat tähän vihjailleet. Minä uskon heidän ajatuksiinsa. Mutta mitään
ei voi muuttaa. Tässä suhteessa olemme ajopuu. Olemme ajan virrassa. Markkinoiden virrassa. Ihmismielen
virrassa. Voimattomia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti